Kirjoittaja Aihe: Tuntematon sotilas: Kesä kutsuu meitä kaukaa | K-11 | Lammio/Rahikainen  (Luettu 4117 kertaa)

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 179
  • brick by brick
Nimi: Kesä kutsuu meitä kaukaa
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritus: Lammio/Rahikainen
Genre: Melankolinen mietiskely, fluff
Vastuuvapaus: Mitään en omista enkä rahaakaan saa.
Varoitukset: Ihan pientä angstia, viittauksia seksiin

Yhteenveto:
Ikäerostahan se loppujenlopuksi kiikastaa. Lammion katse kiinnittyy peilissä punaiseen puremajälkeen kaulalla. Rahikainen jätti niitä eilen vähän joka paikkaan, leikkisästi kiusoitellen. Hän on niin nuori, niin energinen ja täynnä elämää. Lammio on tähän asti pystynyt jättämään heidän ikäeronsa huomiotta, mutta joskus sekin on pakko kohdata ja hyväksyä. Tosiasia on, että hän on keski-ikäinen mies, jolla on kaksitoista vuotta nuorempi rakastaja.

/
Lammiolla on ikäkriisi. Rahikainen auttaa.
 
A/N: Tämä löytyy AO3:n puolelta osoitteesta https://archiveofourown.org/works/15154121
Kirjoitin tämän syntymäpäivälahjaksi kahdelle ystävälleni, ja he inspiroivat tätä, kuten myös Rahikaisen ja Lammion näyttelijöiden suuri ikäero Mollbergin Tuntemattomassa.
Tämä pärjää omillaan, mutta tämän voi nähdä myös jatko-osana kahdelle aiemmalle ficilleni ( 1. Huomaamatta aurinko värjää kadut, K-15, https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=46695.0 2. Ja aurinko kultaa taivaanrannan, K-18, https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=46717.0 )


-

Kesä kutsuu meitä kaukaa




Lammio nojaa käsillään kylpyhuoneen lavuaarin reunaan ja katsoo peiliin. Vastaan katsovat väsyneen miehen kasvot.

Iho on tutulla tavalla talvenkalpea, niinkuin marraskuussa aina, mutta muuten peilikuva näyttää vieraalta. Hän on nukkunut huonosti ja herännyt liian aikaisin. Puhtaanvalkoinen kauluspaita on kallista kangasta ja sileä, ja tuntuu vain korostavan hänen harmauttaan. Tummien silmien alla on tummat varjot ja nurkissa ryppyjä. Suupielissäkin näkyvät alkavat juonteet.

Hän täyttää tänään neljäkymmentä vuotta.

Ajatus tuntuu vieraalta. Painostavalta.

Kuluneista vuosista viimeisimmät ovat olleet hyviä; naururyppyjä hänellä kai enemmän on kuin mitään muuta. Ajatus vetää suupieltä hymyyn nytkin, mutta se hiipuu yhtä nopeasti kuin tulikin.

Ikä näkyy, vaikka hän sitä yrittääkin piilottaa. Hän syö terveellisesti ja lenkkeilee. On lähes täysin lopettanut tupakoinninkin, vaikkei juomista sentään. Posket on jo työnkin takia pidettävä sileinä, mutta hän ajaa partansa tunnollisesti vapaapäivinäkin. Sänki on teräksenharmaata, eikä hän halua nähdä sitä.

Harmaata on viime aikoina alkanut ilmaantua ohimoillekin. Aluksi hän nyppi harmaat hiukset huolellisesti pois aina niitä huomatessaan, mutta Rahikaisen saatua hänet kiinni itse teossa tajusi hän itsekin toimen naurettavuuden. Nyt hän antaa niiden olla ja yrittää oppia kantamaan ne kunnialla. Ajan kulumista on vaikeaa hyväksyä, mutta sitä vastaan taisteleminen olisi säälittävää, eikä Lammio suostu tekemään sellaista.

Silti. Neljäkymmentä. Onhan se ollut lähellä jo pari vuotta, mutta ennen on kuitenkin voinut aina lohduttautua sillä, että on kuitenkin vielä kolmenkympin puolella. Nyt hän on ollut elossa neljä vuosikymmentä, ja se näkyy kasvoilla ja muuallakin. Hän ei ole enää niin hyvässä kunnossa kuin ennen, ei ehkä pärjäisi armeijan kuntotesteissä jos sellaisiin joutuisi. Hän tarvitsee lukulasit, eikä jaksa sängyssä enää kolmatta kierrosta vaikka Rahikainen kuinka kärttäisi.

Siitähän se loppujenlopuksi kiikastaa. Lammion katse kiinnittyy peilissä punaiseen puremajälkeen kaulalla. Rahikainen jätti niitä eilen vähän joka paikkaan, leikkisästi kiusoitellen. Hän on niin nuori, niin energinen ja täynnä elämää. Lammio on tähän asti pystynyt jättämään heidän ikäeronsa huomiotta, mutta joskus sekin on pakko kohdata ja hyväksyä. Tosiasia on, että hän on keski-ikäinen mies, jolla on kaksitoista vuotta nuorempi rakastaja.

Paremmissa piireissä sellaiselle ikäerolle nyrpistäisi moni nenäänsä. Tietenkään mikään piiri ei voi koskaan saada tietää heistä. Lähes kolmen vuoden vakaan yhteiselon jälkeenkin Rahikainen on edelleen Lammion sukulaisille vain hänen epämääräinen kämppäkaverinsa, eikä heille voi koskaan mitään muuta kertoakaan. Lammio ei ole sukunsa kanssa kovin läheisissä väleissä, mutta kyllä häntä ajoittain häiritsee, ettei hän koskaan voi esitellä Rahikaista kumppaninaan, vaikka tämä on ollut sitä jo kauan.

He tapailivat ensin parin vuoden ajan satunnaisesti, kaatuivat silloin tällöin sänkyyn vaikka Rahikainen käyttikin suurimman osan ajastaan hiihdellen ympäri maata ja muiden sänkyjä. Lammio oli itsekin silloin jahdannut milloin mitäkin naista todistaakseen itselleen että oli ‘täysin normaali eikä mikään homoseksuaali’.

Lopulta he olivat kuitenkin kyllästyneet teeskentelemään, kyllästyneet satuttamaan toisiaan esittämällä, etteivät tarvinneet toisiaan enemmän kuin mitään muuta. Rahikainen oli muuttanut tavara kerrallaan enemmän tai vähemmän pysyvästi Lammion luokse, ja talosta oli pikkuhiljaa tullut heidän yhteinen kotinsa. Rahikaisen tavaroita asuu kaapeissa ja pitkin lattioita, lomittain Lammion omien tavaroiden seassa, ja mies itse sopii täydellisesti Lammion sänkyyn. Hiukan vähemmän täydellisesti tämä sopii hänen elämäänsä ja arkirytmeihinsä; he ovat erilaisia ja hankausta syntyy aina, mutta he selviävät. Seksi riitojen jälkeen paljastaa heistä paljon: se on ensin rajua ja kovakouraista, mutta muuttuu väistämättä lopulta niin helläksi ja rakastavaksi, että sitä on melkein kiusallista edes ajatella. Jälkeenpäin he kietoutuvat toisiinsa tiukasti, eivätkä päästä irti pitkään aikaan.

Rahikaisen mukana Lammion elämään tulivat myös tämän ystävät. He ravaavat tätä nykyä kylässä jatkuvasti, ja Lammion on pakko myöntää, että hänkin on alkanut sietää heitä. Hän on löytänyt jonkinlaista yhteisymmärrystä Sihvosen ja Määtän kanssa, ja Honkajoen ja Vanhalan kummallisuus osaa tätä nykyä jo huvittaa raivostuttamisen sijaan.

Rokka kykenee edelleen saamaan Lammion raivoihinsa liian helposti, mutta heidänkin välillään vallitsee nykyään yleensä aselepo. Etenkin silloin, kun Rokka tuo kylään koko klaaninsa, on Lammion helppoa sietää miestä kotonaan. Rokka mahtuu hyvin majoittamaan tänne satunnaisten Helsinginreissujen ajaksi sekä miehensä, vaimonsa että seitsemän lapsen sekalaisen joukon, joista kukaan ei täysin varmaksi osaa sanoa, kenen ne varsinaisesti ovat. Sellaisen rakkauden määrän edessä on vaikeaa näyttää nyrpeää naamaa. Lammio on puolivahingossa tullut kiintyneeksi kovasti koko sakkiin. Tyynellä on täysin samanlainen kirjamaku kuin Lammiolla ja Lyyti opettaa hänelle joka visiitillä uusia reseptejä. Ja ne lapset rakastavat häntä. Hän hemmottelee ne pilalle ja ne kutsuvat häntä Heikki-sedäksi, voi luoja. Näyttääkö hän sedältä? Rahikainen puolestaan on Rokka-Susien lapsille enemmänkin kuin renttu isoveli.

Ikäero näkyy siinäkin, niinkuin se juuri nyt tuntuu näkyvän kaikessa, eikä Lammio voi olla huolehtimatta. Häntä ja Rahikaista ei sido yhteen avioliitto eivätkä yhteiset lapset, eikä koskaan tule sitomaankaan. Mikä estää Rahikaista joku kaunis päivä tajuamasta, että tapailee vanhaa ukkoa? Lammio tulee kuitenkin vain rupsahtamaan ja väsymään entisestään, kun taas Rahikainen vaikuttaa olevan ikinuori sekä ulkoa että sisältä. Nuori ja kaunis. Mikä estää häntä lähtemästä jonkun toisen nuoren ja kauniin perään?

Lammio huokaisee syvään. Hän aikoo kaikesta huolimatta ikääntyä arvokkaasti. Ehkä sitten yksin ja katkerana, mutta ulkoisesti se ei ainakaan saa näkyä. Sisäinen pahoinvointi ei saa näkyä ulospäin kenelle tahansa katsojalle, siihen hän oppi jo lapsena. Hän oikoo siis hiuksensa ja pesee kasvonsa. Sutii partavaahtoa iholleen mekaanisin liikkein ja ottaa esiin partaveitsen. Huuhtelee sen altaassa ja vie iholleen, nauttii siitä miten helposti terävä veitsi vie pois vaahdon ja epätoivotunvärisen sängen. Hän aloittaa poskilta, on juuri etenemässä ylähuuleen kun Rahikainen tulee sisään kysymättä lupaa. Oven lukko on taas rikki, Lammio muistaa. Talo rapistuu samaa tahtia kuin omistajansa.

“Mitä sie täälä kuppaat?” Rahikainen kysyy hymyillen. Hän jää nojaamaan ovenkarmiin ja kohtaa Lammion katseen peilissä.

“En mitään”, Lammio valehtelee. Rahikainen huokaisee ja tulee kunnolla sisälle kylpyhuoneeseen. Hän sulkee oven takanaan ja tulee lähelle. Ottaa hellästi veitsen Lammion kädestä.

“Annahhan ku mie”, Rahikainen käskee pehmeällä äänellä, ja Lammio myöntyy huokaisten. Hän kallistaa päätään taaksepäin ja yrittää pysyä mahdollisimman paikoillaan kun Rahikainen liu’uttaa veistä huolellisesti ylähuulella ja leualla. Lammio värähtää veitsen liukuessa leuan alle ja lopulta kaulan iholle. Rahikainen on tehnyt tätä ennenkin, mutta tuntemus herättää Lammiossa aina jonkin tunteen jolle ei ole nimeä, lähettää kylmiä väreitä alas selkärankaa pitkin. Tällaisessa tilanteessa kaikki valta on Rahikaisen käsissä. Veitsi kurkullaan Lammio sulkee silmänsä ja luottaa.

Rahikainen viimeistelee työn rikkomatta ihoa kertaakaan. Lammio avaa taas silmänsä kun terä nousee iholta viimeisen kerran, ja katselee kun Rahikainen huuhtoo veitsen. Hän kastelee pienen pyyhkeen ja pyyhkii sillä loput vaahdon rippeet pois Lammion kasvoilta. Rahikainen kääntelee Lammion päätä suuntaan ja toiseen, tutkii työnsä tulosta hetken pää arvioivasti kallellaan, mutta on lopulta ilmeisesti tyytyväinen. Hymyilee Lammiolle ja sipaisee peukalolla hänen poskeaan.

Rahikaisella on päällään pehmeät tummansiniset kotihousut joiden vasemmassa polvessa on reikä. Paidan hihat on kääritty sotkuisesti kyynärpäihin ja napeista vain kaksi on kiinni, ja nekin väärissä napinlävissä. Kaulukset sojottavat mikä minnekin, samoin kuin Rahikaisen unenpörheät hiukset. Hänen hymyssään on vielä unista raukeutta. Rahikainen on juuri herännyt ja ilmeisesti pukeutunut matkalla makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen. Lammio on itse ollut hereillä murehtimassa jo yli tunnin, mutta toisen rennon olemuksen näkeminen rauhoittaa vähän häntäkin.

Rahikainen laittaa partaveitsen ja vaahtopurkin oikeille paikoilleen kaappiin ja kääntyy takaisin Lammioon päin. Vetää hänet vyötäisiltä itseensä kiinni ja painaa heidän otsansa vastakkain. Lammion kädet kiertyvät Rahikaisen ympäri kuin itsestään, ja hän puskee vastauksena Rahikaisen otsaa hellästi kuten hänellä on tapana. Rahikainen yleensä naurahtaa ja sanoo hänen muistuttavan isoa tyytyväistä kissaa, mutta tänään hänkin tuntuu aistivan Lammion huonon mielialan, ja sivuuttaa eleen.

“Mikä siulla nyt on?”

“Tänään on syntymäpäiväni”, Lammio toteaa lakonisesti. Tuohon lauseeseen se kaikki oikeastaan tiivistyy.

“Elä!” Rahikainen hengähtää järkyttyneenä. “Tännäänkö se ol?!” Hän vetää kauhunsekaisen yllätyksen täysin yli, koomiseksi asti, ja Lammion on pakko naurahtaa esitykselle. Se varmasti oli Rahikaisen tarkoituskin.

“Älä viitsi.”

“Anteeks, anteeks”, Rahikainen naureskelee. “Enkai mie siun syntymäpäivvees unohtas. Iteasias aika tarkalleen puolen tunnin piäst ovel pittäis olla lähetti kukkapuskan kans, ja ravintollaan mie oon kans varannu meille pöyän.”

Ajatuksena ne ovat kauniita, mutta Lammio ei ole juhlatuulella. Rahikainenkin huomaa sen.

“Mut sie et vaikuta kauheen innostunneelt, ja kyl mie senki ymmärrän. Jos oot vaa koton mieluummi nii sit ollaan. Tännää on siu päiväs, myö juhlittaan just sillei ku sie halluut. ”

“Olen nelikymppinen, mitä juhlimista siinä on?” Lammio valittaa, vaikka tietää kuulostavansa naurettavalta.

“Ainaha sius ois juhlittavvaa”, Rahikainen hymyilee ja silittää hänen poskeaan, “Mut tää päivä vuan sattuu nii sopivast ku sie saat töistäki lommaa.” Hän painaa suukon Lammion huulille, mutta huomaa heti, ettei Lammio ole siinäkään täysillä mukana, ja vetäytyy hiukan taaksepäin.

“Iha oikkeesti. Mikä siul nyt on?” hän kysyy pehmeästi. “Siul on puol elämää viel eespäi, elä huolehi. Tiiänhä mie et on kamalaa täyttää vuossii, mut turhii merkkipaaluiha ne on. Toitotettaan vuan jot ois jottai toitotettavvoo.”

Lammio tuhahtaa. “Kai tajuat, että sinun edellinen tasakymmenesi oli kaksikymmentä?” Äänensävyyn pääsee ihan liikaa katkeruutta. Rahikainen katsoo häneen terävästi.

“Sekö se on? Ootko sie mielestäs miulle nyt liian vanha?”

“En…” Lammio yrittää, mutta rehellisyys puskee tiensä ulos yllättävänä puuskana. “En omasta mielestäni oikeastaan. Mutta pelkään, että sinä jossain vaiheessa havahdut siihen, että sinun mielestäsi olen. Sinulla on kuitenkin elämä edessä, kesällä tulee täyteen vasta kaksikymmentäyhdeksän - “

“Ootko sie miun mies vai miun isoisä?” Rahikainen kysyy turhautuneena. “Koska just nyt sie kuulostat erehyttäväst jälkimmäiseltä.”

Kysymyksen asettelu sattuu. Eihän hänestä voi tulla Rahikaiselle miestä. “En kumpikaan”, Lammio ärähtää.

“Ei nyt takerruta semantiikkaan, jooko? Mie yritän täs selittää siulle et siunha mie oon, ilima mittää virallissii papereitki, enkä mie oo menossa ennää mihinkää.” Rahikaisen kulmien väliin on ilmestynyt huolestunut ryppy, ja hän näyttää vähän loukkaantuneeltakin. Lammio tajuaa, että ei varmaankaan ole helppoa kuulla toisen epäilevän rakkautensa kestävyyttä, oli tämä sitten minkälaisessa ikäkriisissä tahansa.

“Enkö mie näytä sitä siulle tarpeeks?” Rahikainen kysyy, ja äänen hiljainen vakavuus tuntuu Lammiostakin pahalta. Hitto, ei hänen ollut tarkoitus Rahikaista loukata. Hän ottaa Rahikaisen kasvot käsiensä väliin ja kurkottaa suutelemaan tätä hellästi.

“Kyllä minä sen tiedän”, hän vakuuttaa, pysyen niin lähellä, että huulet hipaisevat Rahikaisen omia. “Joskus sitä on vain vaikea uskoa, mutta se johtuu minusta eikä sinusta.”

Ja tottahan se oikeastaan on. Kyllä hän tietää, ja paniikistaan huolimatta hän kyllä luottaa Rahikaiseen kun tämä sanoo haluavansa olla hänen kanssaan. Suhteen sotkuisen alun jälkeen heistä on pikkuhiljaa tullut vakaa asia. He on fakta. Se, että he ovat yksikkö, tiukasti ja turvallisesti kiinni toisissaan. Lammio ei pelkää juuri mitään enempää kuin sen menettämistä.

Rahikainen suutelee häntä uudestaan ja tarttuu sitten hänen olkavarsiinsa, kääntää hänet ympäri katsomaan peiliin päin ja jää itse hänen taakseen. Hän kiertää käsivartensa Lammion ympäri ja laskee leukansa hänen olalleen.

“Katoha meit.”

Lammio katsoo. Rahikainen on hieman pidempi ja Lammio sopii täydellisesti hänen syliinsä näin. Rahikainen hymyilee hänelle peilin kautta, ja Lammion on pakko vastata hymyyn. Hän kääntää katseensa omaan peilikuvaansa. Sileäposkisena hän näyttää vähän paremmalta, eikä hiusten harmaata näin juuri huomaa. Rypyt vain pistävät silmään, samoin kuin se, että Rahikaisella ei niitä pahemmin ole. Kyllä heistä näkee päällepäin että ikäeroa on, mutta ei Lammio silti ihan asiaankuulumattoman vanhalta näytä, ei miltään kehdonryöstäjältä.

Eikä ikä loppujenlopuksi ole kaikki. Rahikainen on lämmin hänen selkäänsä vasten ja hänen lähellään on hyvä olla. Lammion on pakko myöntää, että he ovat hyvännäköinen pari. Kaksi ryhdikästä hyväkuntoista miestä, varmasti ja onnellisesti yhdessä. Heissä on paljon vastakohtia: pituus, Rahikaisen viehättävän valtoimenaan sojottavat kiharat ja Lammion siistit hiukset. Hänen vakava, pohtiva ilmeensä ja Rahikaisen lämmin hymy. Kumpikin on pukeutunut rennosti, ja he näyttävät hyvin kotoisilta. Siltä, että kuuluvat yhteen, juuri tähän.

“Katoha nyt”, Rahikainen toistaa. “Myö näytetää hito hyvält yhes, myönnä pois.”

Osa Lammiosta haluaa marista, että he näyttävät pikkupojalta ja vahalta ukolta, mutta lopulta Rahikaisen näkökulma alkaa voittaa. He ovat vain he.

“Sieki oot iha hyvi säilynt ikäsekses”, Rahikainen sanoo ilkikurisesti hymyillen. Lammio tuhahtaa naurusta, pudistaa päätään Rahikaisen mahdottomuudelle.

“Eiku iha tosissaa. Paremmas kunnosha sie oot ku mie”, Rahikainen pohtii ja silittää Lammion vatsaa paidan läpi. Hän on itse salaa hiukan ylpeä sen litteydestä, koska sen eteen on tehty paljon työtä.

“Vain siksi, etten polta kuin korsteeni ja ryyppää joka viikonloppu”, hän piikittelee, ja Rahikainen nauraa.

“Niinpä tietenki. Sie juot vaa joka toinen viikonloppu, ja muuten hautaudut töihis. Kaikkihan sen tiettää et se on se terveellisin elämäntapa.”

Lammio tuhahtaa, muttei oikei voi väittää vastaankaan. Rahikainen vakavoituu ja kohdistaa taas katseensa heihin peilissä.

“Mie en nää tuos yhtää mittää muutettavvaa”, hän sanoo. “En siussa enkä meissäkkää.”

Lammio nojaa päätään Rahikaisen olkaan ja hymyilee surumielisesti. “Kiitos kun jaksat tätä.”

Kiitos kun jaksat minua, hän tarkoittaa, muttei sano. Rahikainen taitaa kuulla sen hänen äänensävystään kuitenkin, ja halaa häntä tiukemmin. Suukottaa niskaa.

“Tottakai mie jaksan. Mie en papin aamenta tarvii uskookseni että tää on ikuista, mut kyl mie sen siulle soisin jos vuan voisin.”

Lammion sydän jättää lyönnin väliin ja päässä heittää. Sanat kaikuvat hänen korvissaan painokkaina, ja Rahikaisen vakava ilme peilissä kertoo Lammiolle, että nyt on tosi kyseessä. Hän sulkee silmänsä ja hymyilee. Kuinka helvetissä hän on edes ansainnut kaiken tämän? Että Rahikainen haluaisi vapaaehtoisesti sitoa itsensä häneen jos se vain olisi mahdollista?

“Janne… kosit minua juuri vessassa.” Epäuskoinen huvittuneisuus värjää sanat.

“Niihä mie tein. Täälhä myö yleensäkki käyää kaikki tärkeet keskustelut.”

Lammio käänty ympäri Rahikaisen syleilyssä ja puree huultaan. Katsoo ylös Rahikaiseen, jonka hymy on itsevarma ja ilkikurinen, mutta jonka silmissä Lammio näkee häivähdyksen pelkoa. Kai Rahikainenkin pelkää tulevansa torjutuksi. Ihan kuin Lammio muka voisi sanoa ei. Hän vetää Rahikaista alaspäin ja painaa heidän otsansa taas yhteen.

“En voi uskoa että sanon tällaista, mutta kyllä. Menisin minä sinun kanssasi naimisiin jos se olisi mahdollista.”

Sanat saavat Rahikaisen säteilemään. Hänellä on kyyneleet silmissä niin kuin Lammiollakin. Rahikainen suutelee Lammiota intohimoisesti ja vetää sitten tiukkaan halaukseen. Lammio tarrautuu häneen, puristaa nyrkkeihinsä paidankangasta. Tässä tuntuu niin hiton hyvältä ja turvalliselta. Lammio ei halua ikinä päästää irti.

“Pietää joskus oma pikkune seremonia”, Rahikainen suunnittelee Lammion korvaan kuiskaten. “Kotona vuan, eikä kutsuta kummankaan sukulaissii. Kaverit vuan, ja Määttä voi olla meijän pastori.”

Lammio näkee sen mielessään: kauniit pienet kesähäät heidän pihallaan. Ei Rahikaisen kamalaa isää eikä ahdistavaa äitiä, ei Lammion tuomitsevia sukulaisia. Ei perheystäviä eikä seurapiirien kermaa. Vain ihmisiä joista he todella välittävät: Muutama Lammion läheisempi tuttu armeijasta, sekä hänen ja Rahikaisen yhteiset ystävät. Rokka olisi paikalla perheineen, ja vanhemmat lapset punoisivat kukkaseppeleitä pienemmille. Lyytillä olisi kaunis kesämekko ja Tyynellä ehkä näin pienen piirin juhlissa miesten housut, joissa hän viihtyy paremmin. Salo ja Sihvonenkin uskaltaisivat ehkä olla siinä porukassa omat itsensä ja pitää toisiaan kädestä. Vanhala ja Honkajoki olisivat paikalla, samoin kuin ehkä muutama entinen lotta, joihin Lammio on pitänyt yhteyttä.

Sää olisi täydellinen, taivas pilvetön. Istuttaisiin vilteillä nurmikolla ja Rahikaisella olisi päällään vaalea kesäpuku, napinlävessä keltainen ruusu ja kasvoillaan leveä hymy. Määttä ei lukisi Raamatusta vaan porukalla kirjoitetun puheen ja omatekoiset valat. Hän hoitaisi papin hommat tyypillisen tasaisesti ja vakavana, mutta hänenkin simäkulmassaan olisi iloinen pilke, ja toimituksen jälkeen hän halaisi heitä tiukasti.

Lammio hymyilee mielikuvalle. On vaikeaa uskoa, että ehkä pian siitä voi tulla totta. Tunne kuristaa kurkkua ja itku on taas lähellä, mutta hän saa kuitenkin kuiskattua hiljaa pitävänsä suunnitelmasta. Rahikainen tarttuu häneen kuin tanssiessa ja hyräilee pätkän jotain valssia. He keinuvat hetken sävelen tahtiin.

“Vanhalal on kai viel se gramofoni”, Rahikainen pohtii. “Onha meil omaki, mut siin olis tunnelmaa, eikö vuan?”

Lammion on myönnettävä, että olisihan siinä. Rintamalla ne ainaiset renkutukset olivat lähinnä ärsyttäneet häntä, mutta olivathan ne toisaalta pitäneet jonkinlaista tunnelmaa yllä. Tuoneet pieniä ilonpilkahduksia sodan helvetin keskelle.

“Tätä pittäis nyt jotenki juhlia”, Rahikainen virnistää vetäytyessään hiukan kauemmas ja katsoessaan Lammioon. “Mitä sanot jos jätetäänki se ravintola toisseen kertaan? Miul olis pari sellastaki lahjaa jotka ois paras antaa siulle makuhuoneen puolella.”

Lammio tuhahtaa naurusta ja antaa Rahikaisen suudella itseään, niin suurella innolla että se pyörryttää. Hän ei malta odottaa niitä lahjoja, mutta kiire heillä ei ole; edessäpäin odottaa yhteinen ikuisuus. Lammio ei voi olla hymyilemättä suudelmaan.


-
A/N 2: Kiitos kun luit loppuun! Kommentit olis ihania <3
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 712
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Kommenttikampanjasta hyvää aamupäivää. ;D

Voi että tämä on ihana ficci! Vaikka Lammion mietteet ovatkin aluksi kovin synkkiä, Rahikaisen lämpö ja ymmärrys tekevät ihmeitä! <3 Pidän hirmuisesti kaikista pienistä, arkisista yksityiskohdista, kuten siitä että tärkeää keskustelua käydään vessassa. Ja Lammion hiukan vastahakoinenkin hyväksyntä Rahikaisen kavereita kohtaan. Elokuvassahan Lammio on kovin vihainen ja katkerakin mies, ja hänen pehmenemisestään on ihanaa lukea. Ja erityisesti pisti hymyilyttämään tuo Rokan ja Lammion välinen suhde. Se kaikessa kiihkeydessään oli ehdottomasti elokuvan parasta antia, ja on ihanaa huomata, ettei kaikki kipinöinti sentään ole kadonnut, vaikka aikaa onkin kulunut, ja ikää (kenties viisauttakin) tullut molemmille lisää. Hiukan kyllä ihmettelin tuota Rokan avioliittoa. Siis, onko Rokalla vaimo, vai onko hän Suden kanssa yhdessä? Vai onko kukaties kyseessä ménage à trois?   ;D Siitä olisikin mielenkiintoista lukea lisää. Lopullisesti sulin tuolle, miten Rokan lapset ovat sulattaneet Lammion sydämen.  <3

Ehdoton suosikkikohtani on Rahikaisen ehdotus hääseremoniasta, ja Lammion mietteet siitä. Määtän suorittama vihkitoimitus ja Vanhalan grammari tuovat hiukan humoristista ja nostalgistakin vivahdetta tähän kohtaukseen. Ihana, lämmin ja ah! niin romanttinen, mutta ei kuitenkaan liian siirappinen.

Kiitos tästä ihanasta ficistä! Nyt on olo kauttaaltaan lämmin ja pörröinen! <3



zilah

« Viimeksi muokattu: 27.08.2018 13:15:37 kirjoittanut zilah »

Auri

  • the end of an era
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 395
  • and — the beginning
Voi apua, oot vaan niin täydellisen loistava ja upea ja apua. En osaa sanoa mitään järkevää, rakastin tätä ja rakastin noita kahta edellistä ja voi apua itken. Ihan rehellisesti. Tuntematon on vaan parasta ikinä, ja sä oot niin helvetin lahjakas ja Rahikainen ja Lammio oli vaan täydellisiä. Niin Hyvät. <3 Oon ihan sotku, mutta rakastin tätä niin paljon.

Tuossa alussa kun Lammio on yksin kylpyhuoneessa niin mietin vaan että Rahikaisen pitää mennä sinne ja halata takaapäin ja katsoa peilin kautta ja puhua Lammiolle järkeä päähän. Että he ovat yhdessä täydellisiä.
Lainaus
“Katoha nyt”, Rahikainen toistaa. “Myö näytetää hito hyvält yhes, myönnä pois.”
Ja niinhän kävi, tosin sanottu hyvin Rahikaismaisella tavalla.

Mutta tosiaan siis rakastin tätä koko fikkiä aivan helvetisti. Tuo alku ja Lammion mietinnät ja epävarmuus, vähän itkuskelin jo siinä - se oli jotenkin vaan hyvin... Lammiota. Ja jotenkin niin käsinkosketeltavaa.
Lainaus
He tapailivat ensin parin vuoden ajan satunnaisesti, kaatuivat silloin tällöin sänkyyn vaikka Rahikainen käyttikin suurimman osan ajastaan hiihdellen ympäri maata ja muiden sänkyjä. Lammio oli itsekin silloin jahdannut milloin mitäkin naista todistaakseen itselleen että oli ‘täysin normaali eikä mikään homoseksuaali’.
Tälle kyllä nauroin :-------D Siis tuolle 'täysin normaali eikä mikään homoseksuaali', apua. Loistava yksityiskohta ja avaa hyvin näiden suhdetta, selittää miten tähän on päästy joten tämä aukeaisi ihan hyvin vaikka ei olisi noita aiempia osia lukenut. (Vaikka ne kyllä pitää lukea, koska ne on vaan niin hyviä!!)

Ja voi eikä Rokka ja Susi ja Tyyne ja Lyyti ja niiden lapset ja voi eikä voin vaan niin kuvitella ne neljä yhteen omanlaiseensa suhteeseen ja kasvattamaan yhdessä lapsikatrastaan. ;;; <3 (Goals as fuck)
Ihana tuo kohtaus, missä Rahikainen ajaa Lammion partaa - oon jotenki tosi weak tollaselle domestisuudelle (okei toi ei oo edes sana mut??? ehkä tajuut mitä tarkotan!) ja helpolle, rennolle yhdessä ololle ja just nimenomaan toisen parran ajaminen on ehkä niinku paras asia ikinä. Ja tuo kuvailu Rahikaisen asusta ja siitä että se on vasta noussut, ja sitten tuo keskustelu Lammion syntymäpäivästä ja äääääh tää on vaan niin upea etten osaa sanoa. Oot hieno, pus <3

Lainaus
“Tottakai mie jaksan. Mie en papin aamenta tarvii uskookseni että tää on ikuista, mut kyl mie sen siulle soisin jos vuan voisin.”
Tämä. Tän jälkeen vaan itkin. He ovat täydellisiä yhdessä. Ja Lammion kuvitelmat häistä! Luin vaan sitä kuvailua ihan itkusena koska se oli vaan niin kaunista ja haluun lukea siitä ja yhy ;;; Oot vaan loistava ja helvetin lahjakas ja kiitos <3

Pakko vielä lainata tää loppu.
Lainaus
Lammio tuhahtaa naurusta ja antaa Rahikaisen suudella itseään, niin suurella innolla että se pyörryttää. Hän ei malta odottaa niitä lahjoja, mutta kiire heillä ei ole; edessäpäin odottaa yhteinen ikuisuus. Lammio ei voi olla hymyilemättä suudelmaan.
edessäpäin odottaa yhteinen ikuisuus. Vaan niin täydellinen. Helvetin täydellinen, niinkuin tämä koko teksti.

En osaa sanoa enää muuta kuin vau. (Miten oot näin hyvä?? <3)

someone who, when they arrive, makes you think that
everything's gonna be all right

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 179
  • brick by brick
Zilah: Kiitos ihanasta kommentista!
Pienten, arkisten yksityiskohtien kirjoittaminen on ihan parasta :D Tykkään kuvata sillä lailla sitä yhdessäolon luontevuutta ja rakkautta, ja on hienoa jos lukijakin kiinnittää niihin huomiota! Miusta niillä on just kivaa kertoa asioita joita ei välttämättä suoraan kirjoita auki esim dialogiin.

Elokuvien Lammio on upea, jokaisessa kolmessa eri tavalla. Yleensä kirjoittaessani ajattelen Vauramon Lammiota ja Alénin Rahikaista, mutta tätä kirjoittaessani mielessä pyörivät nimenomaan Mollbergin Tuntemattoman Kari Väänäsen Lammio ja Mika Mäkelän Rahikainen, ikäeron takia ja jotenkin muutenkin. Yritin tuoda heidän olemustaan näihin hahmoihin, ehkä se näkyy tekstissäkin, :'D

Rokan perhe-elämästä haluan kyllä joskus kirjoittaa jotain. Canonissahan Rokalla on vaimo nimeltä Lyyti, ja Tassulla nimeämätön vaimo, ja kummallakin parilla on lapsia. Tykkään kovasti ajatuksesta, että Rokka ja Tassu ovat olleet enemmän tai vähemmän yhdessä koko elämänsä ajan, samoin kuin heidän vaimonsa. Näistä neljästä muodostuu sitten lopulta monen käänteen kautta kommuuni, jossa kaikki rakastavat kaikkia omilla tavoillaan. Ja tietenkin Rokka tuo Lammiolle ja Rahikaiselle kylään miehensä, kaksi vaimoaan ja koko lapsikatraan :'D

Ihana kuulla että tästä jäi lämmin ja pörröinen olo, niin miullekin jäi tämän kirjottamisesta :') Joskus saatan vielä palata tähän ja kirjoittaa ne häät :D
Kiitos vielä kommentoinnista! <3 Hyvä olo jäi myös siun kommentista, kiitos siitä <3


Aurinkolapsi: Voi kulta millasen kommentin laitoit, kiitos <3<3
Mieki oon nyt ihan sotku, ja oon kyllä samaa mieltä, Lammio ja Rahikainen ovat kovin hyviä. Epävarmaa, pohdiskelevaa Lammiota on jotenkin tosi kivaa ja luontevaa kirjoittaa, ehkä koska samaistun siihen aika paljon :D

Naurahdin itekkin tuota kohtaa kirjoittaessani, mut Lammio miusta tosiaan on sellainen ihminen, jolle on tärkeää olla yhteiskunnan silmissä hyvä ja kunnioitettava ja normaali, tai mielellään vähän normaalia keskitasoa parempi, kaikin puolin. Se alkaa pikkuhiljaa päästä tästä ajattelutavasta eroon ja tajuaa, että loppujenlopuksi muiden mielipiteillä ja odotuksilla ei ole niin suurta väliä, vaan oma onnellisuus on se kaikkein tavoiteltavimman arvoinen asia. Ja Rahikainenhan se on joka Lammiosta parhiten osaa onnellisen tehdä. Lammiolla ei ehkä ole sille hyviä käsitteitä, mutta se alkaa tajuta, että sen seksuaalisuus ei todellakaan ole mikään vika, eikä sen suhde Rahikaiseen ole millään tapaa väärin. Sieltä tulee sitten myös katkeruus ja suru siitä, että Lammio on antanut tämän maan eteen niin paljon, mutta silti häntä ei hyväksytä täällä sellaisena kuin hän on, vaan hän joutuu piilottamaan elämänsää parhaan asian :/
Voisin kyllä kirjoittaa parituhatta sanaa lisää homoista sotienjälkeisessä Suomessa ja esim just Lammion kokemuksista, mut se jääköön toiseen kertaan :')

Ihanaa että siekin kiinnitit huomioo tuohon Rokka-Susien kommuuniin :D ja parranajo, mikä kink! Siitä oli pakko päästä kirjoittamaan.

Nyyh, voi muru :') anteeksi että itketin! Mutta taisit tykätä tästä onneksi kuitenkin. Kehut niin ihanasti että meen ihan hämilleni :'D <3 Kiitos vielä siullekin hienosta kommentista!
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 808
Voi hyvä ihme mikä söpötys tää olikaan. Oli kiva löytää tämä ja huomata, että olen näiden tarinan lukenut ihan oikeassa järjestyksessäkin vielä. Tässä vaiheessa voin paljastaa, että katsoin vasta viime viikonloppuna tuon uusimman tuntemattoman sotilaan ja ihan vain sun tekstiesi innostamana. Ihmeen paljon olet näistä miehistä (ja muista näiden kahden lisäksi) irti, kun kaikkia ei elokuvassa pidetty edes esillä pitkään. Toiset filmatisoinnit tosiaan voisivat kertoa vähän lisää.

Osaat kirjoittaa keskustelua ja mukavasti tuot tuota murretta mukaan.

Lainaus
“Janne… kosit minua juuri vessassa.” Epäuskoinen huvittuneisuus värjää sanat.
“Niihä mie tein. Täälhä myö yleensäkki käyää kaikki tärkeet keskustelut.”

Ja tottavie nämä kaksi käyvät syvälliset keskustelut tuolla vessan puolella. Ei vain tässä vaan heidän edellisessä pätkässä myös.
Mukavaa että sinulla on lisää ideoita näiden kahden varalle.

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 179
  • brick by brick
Kiitos kommentista, Fairy tale! <3

Oi, ihanaa että oon innostanut siut katsomaan Tuntemattoman! Uusimmassa tosiaan moni hahmo jää vähemmälle huomiolle, ja sitä oon ite paikkaillu katsomalla kaikki kolme filmatisointia moneen kertaan. Kirja kannattaa myös lukea jos haluaa tietää lisää, ja sitten on vielä Kansallisteatterin näytelmäversio... tässä suossa riittää materiaalia mihin tutustua sitten ku tänne on uponnut :')

Hienoa jos tykkäät dialogista! Rahikaisen puhetta etenkin on tosi kivaa kirjoittaa kun sen murre on suhteellisen lähellä omaani.
Vessakeskusteluista on kyllä tullut tän parin kanssa jo vakioasetelma :D Ja kyllä, ideoita on vielä vaikka millä mitalla!

Kiitos vielä kommentista, se piristi kovasti miun iltaa :D
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

Aelina

  • ***
  • Viestejä: 488
Vaihdokkaista hei! Anteeksi, myönnän, etten tunne kunnolla Tuntematonta sotilasta… Häpeän, kyllä. x)

Tässä on ihanasti käytetty kuvailua. Heti alkuun pidin tästä:
Lainaus
Puhtaanvalkoinen kauluspaita on kallista kangasta ja sileä, ja tuntuu vain korostavan hänen harmauttaan.

Tässä käsitellään asiaa, joka tulee jokaisella vastaan. Ikääntyminen. Sen takia tämä on heti alkuun aiheeltaan mielenkiintoinen, vaikka fandom onkin tuntematon. Tässä asia esitellään vielä hyvin konkreettisesti. “Näin tapahtuu, vaikka en näistä asioista pidäkään.” Sellainen tietynlainen epätoivo tulee hyvin ilmi tästä.

Vähän tulee sellainen olo, että mikään ei ole hyvin Lammiolla tällä hetkellä. Mutta toisaalta kaikki nämä asiat ovat sellaisia hieman mielen sisäisiä. Koska vanhenemisella ja muiden mielipiteillä ei pitäisi olla mitään väliä, vaikka onkin vaikea ajatella niin. Kuitenkin Lammiolla on toisaalta asiat hyvin. Hänellä on Rahikainen. Hänellä on fyysisesti kaikki hyvin. Hän on tutustunut uusiin ihmisiin.

Lainaus
Mikä estää häntä lähtemästä jonkun toisen nuoren ja kauniin perään?
Tässä tekisi mieli melkein sanoa, että ryhdistäydy Lammio. Rahikainen rakastaa sinua. Mutta niin, ei sitä oikein omilleen ajatuksilleen voi aina mitään.

Lainaus
“Elä!” Rahikainen hengähtää järkyttyneenä. “Tännäänkö se ol?!”
Tässä tapahtuu sellainen kiva käänne, että Lammio ei voi murehtia vain päänsä sisässä. Rahikainen käyttäytyy hyvin suloisesti. Ja kunnioitan murteen kirjoitustasi. :D

Lainaus
Eikä ikä loppujenlopuksi ole kaikki.
No niin, päästiin siihen tärkeimpään asiaan. :D

Ja sitten tämä lähtee kohti suloista loppua. <3 Ja hieman järkytyin myös, kun siellä vilahti etunimi sukunimien joukossa. Ihana tarina, joka otti lopussa varsinkin kivan käänteen, ja kaikki päättyy hyvin. Ehkä paremminkin kuin vain hyvin. Ensin oli niin kamalasti ietynlaista epätoivoa ilmassa, mutta kaikki tuntui ratkeavan.

summerblue

  • Vieras
Mulla ei oikeasti olisi aikaa pillittää fanfictionille juuri nyt :D Mutta tämä on sellaista, tiedätkö iloista pillittämistä.

Mutta joo. Nämä sun tekstit Tuntemattomasta ovat pistäneet itselläni silmään joitain kertoja, mutta myönnän olleeni tietyllä tapaa hieman epäluuloinen fandomia kohtaan. Olen välillä jäätävän herkkä ja Tuntematon ja sotateemat ovat sellaisia, että itku tulee silmään tosi nopsaan, joten ei ole tullut aikaisemmin luettua näitä. Päätin sitten kuitenkin tutkia tätä tekstiä.

Pidin yksityiskohdista ja tekstin kotoisuudesta. Oli hassua miten samaistuin Lammioon, vaikka ei mulla itselläni ainakaan vielä mitään pahempaa ikäkriisiä ole ollutkaan. Tuo parranajakohtaus oli intensiivinen ja jollain lailla pidin sitä itse jopa seksikkäänä. Oli hauska huomata, että vaikka tämä tietyllä tavalla koskettikin itseäni tosi paljon, niin samalla tekstissä säilyi humoristinenkin ote. Tänään ei ole ihan paras päivä ollut, vaan kaikki on ärsyttänyt, niin siinäkin suhteessa tämän lukeminen piristi. ♥