Kirjoittaja Aihe: Tahdon nähdä meren, K-11, drama, one-shot  (Luettu 5499 kertaa)

Nuutti|

  • Tekopyhä sankari
  • ***
  • Viestejä: 573
  • Alt er love
    • Itsetuntovaurio
Tahdon nähdä meren, K-11, drama, one-shot
« : 29.06.2018 11:54:23 »
Nimi:Tahdon nähdä meren
Kirjoittaja: Nuutti|
Genre: Drama, het
Ikäraja: K-11
Paritus: Samu/Henni, mutta paritus ei mitenkään pääosassa tässä
Summary: Samu ei näe mitään, mutta näkee silti enemmän.
Varoitukset: Perheväkivaltaa kuvailtuna lievästi

A/N: Pitkästä aikaa taas täällä, luin sokeiden ihmisten tarinoita ja halusin myös kirjoittaa yhden. En yhtään tiedä mitä sanoisin, jännittää.



Sormet kulkevat pitkin keittiönkaapiston alareunaa. Terävät, metalliset pinnat tuntuvat kylmiltä ihoa vasten. Niin kylmiltä, että karvat nousevat pystyyn. Yksi, kaksi, kolmas kahva oikealta. Kaappi aukeaa oikealle. Kädet kohti alahyllyä, lasken taas. Yksi, kaksi, kolme, neljäs purkki vasemmalta. Varmistan, kyllä, paprikamauste. Nappaan maustepurkin vasempaan käteeni ja kuljetan oikean kaapin reunaa pitkin metallikahvalle, suljen oven. Kuljen kättä reunalla pitäen kohti hellaa, kunnes saan paistinpannun kahvasta kiinni. Paprikamauste sekaan, lastalla sekoitus, levy pienelle. Olen juuri kaatamassa jauhelihaa voideltuun vuokaan, kun kuulen, kuinka ulko-ovi kolahtaa. Pieni hymy leviää kasvoilleni.

”Moi rakas!” Takki lasketaan eteisen nojatuolille, kengät riviin vasemmalle naulakon alle. Vastaan puuskuttavaan tervehdykseen ja heilautan kättäni oven suuntaan. Kiinnitän huomioni makaronilaatikkoon ja kuuntelen askeleiden lähestyvän keittiötä. Pidän kättäni vuoan reunalla, sekoitan toisella hitaasti jauhelihaa ja makaronia sekaisin.
”Voitko uskoa, se bussi oli taas myöhässä! Siellä mä seisoin tuulessa ja tuiskussa huppu korvilla, melkein jo soitin taksin! Onneksi se tuli, pistän kyllä HSL:lle palautetta”, nauroin kuunnellessani toisen kiihtynyttä selitystä. Askeleet kulkivat olohuoneeseen, ääni kuului vaimeampana mutta edelleen selvästi.
”Oispa kesä jo, mä en kestä tätä tuiskua. Ens kesänä kyllä” kuuntelin toisen juttelua ja jätin vuoan pöydälle, uuni ei ollut vielä lämmennyt. Keräsin pöydältä kaikki käteeni osuvat munankuoret ja lähdin kulkemaan kohti roskista. Hellasta oikealle, toinen kahva. Vetämällä kaappi auki, kuoret roskiin. Me ei harrastettu bioroskiksia, se menisi kuitenkin aina sekajätteen kanssa sekaisin.

Tunsin kylmät, sirot kädet paidattoman ylävartaloni ympärillä. Puhallus niskaan, kylmä nenänpää vasten olkapäätä ja hiukset kutittelivat hennosti harteitani. Hymy nousi kasvoilleni, kevyt huulten kosketus vasenta olkaani vasten.
”Mulla oli ikävä”, käännyin toista kohti, naurahdin, nostin käteni poskille.
”Ethän sä ollut kuin aamun poissa, neljä tuntia.”
”Mulla tuleekin aika äkkiä ikävä”, hän sanoi hennolla äänellä, suuteli mua poskelle ja painoi kasvonsa mun kaulakuoppaan. Kiedoin kädet toisen ympärille ja aloin hyräillä pehmeällä, matalalla äänellä jäätelöauton tunnussäveltä. Tunsin tuhahduksen ihoani vasten, suun kääntyvän sitten hymyyn.
”Sä oot tunnelman tappaja, tiesitkö? Mä avaudun suuresta ikävästäni ja sun mielessä pyörii vain jäätelöauto!”
”Sen melodia, itse asiassa.”
”Sä tiedät, mitä mä tarkoitan”, ei se ollut vihainen, ei oikeasti. Äänestä kuuli heti pienenkin ärtymyksen särön, tämä oli puhdasta huvittuneisuutta. Silitin hetken pehmeitä hiuksia, pyörittelin sormieni ympärillä. Nostin kasvot käsilläni, muiskautin suukon otsaan.
”Voisitsä rakas laittaa ton laatikon uuniin?”



Aurinko paistoi kuumasti, hikipisarat valuivat pitkin otsaani. Lokit kirkuivat, ihmisten puhe soljui ja ympärillä naurettiin. Ihmiset olivat aina iloisia, kun oli kesäkuun ensimmäisiä hellepäiviä. Kauppatori oli täynnä ihmisiä jotka olivat tulleet viettämään lauantaita ja ostamaan kotimaisia mansikoita myyjiltä. Törmäilin ympärillä kulkeviin ihmisiin tämän tästä. Hihaton paitani liehui, tunsin kuinka merituuli yritti häätää kuumaa paahdetta iholtani. Meri oli yksi lempiasioistani. Meren tuoksu ja sen äänet, se miltä kylmät kuohut tuntuivat varpaissa. Se oli niin vapaa, ylsi kaikkialle ja pystyi mihin vain. Meri tuuditti luokseen, otti syliinsä ja antoi maailman hiljetä. Parasta oli, kun vesi ylsi korviin ja äänet vaimenivat. Merellä oli kaikki se valta, kaikki se voima, ja tänään se päätti olla hiljaa.

”Istutaan tähän, nähdään meri hyvin!” Henni ohjasi mun käden puiselle penkille. Pyyhin muodon vuoksi hieman sen pintaa, istuin ja ojensin jäätelöttömän käteni jälleen toiselle. Tunsin kuinka toisen paino laskeutui vierelleni, reisi omaani vasten, ja pää laskeutui olkapäälleni. Iho tuntui lämpimältä tässä helteessä, ja reidet tarttuivat nopeasti toisiinsa kiinni.
”Älä sotke mun paitaa sillä jäätelönaamalla”, sanoin varoittavalla äänellä, kun kuulin kuinka toinen mussutti jäätelöään vaarallisen lähellä olkapäätäni. Se naurahti kevyesti, rakastin sen naurua. Lämmin tunne levisi muhun, vaikka luulin sen olevan mahdotonta tässä helteessä.
”Tökkään sua tuutilla poskeen”, Henni uhkasi.
”Mä en epäile hetkeäkään, ettetkö tekis niin”, tunsin kylmien huulien hennon muiskauksen poskellani. Henni nauroi ja suoristi selkänsä, jätti tällä kertaa nojaamatta mun olkaan.
”Mieti miten hienoa ois, jos me ostettaisiin vene. Voitaisiin purjehtia vaikka Espanjaan asti”, me istuttiin hetki hiljaa, söin jäätelöäni ja kuuntelin lokkeja.
”Sellainen kun sun isällä! Tai sellainen pieni soutuvene, joka voitaisiin viedä meidän mökille.”
”Mille mökille?” kysyin hölmistyneenä.
”Sille mökille joka me ostetaan sitten kun on ostettu meille auto. Meidän makuuhuone, kaksi pienempää, puusauna ja hiekkaranta”, pyörittelin peukalollani pieniä ympyröitä toisen lämpimälle kämmenselälle. Tuuli yltyi kovemmiksi puuskiksi, aallot löivät laiturin reunaan ja kuulin, kuinka veneitä lähti satamasta. Moottoreita käynnistettiin, veneet irrotettiin laiturista ja kääntyilivät aikansa, kunnes lähtivät kohti suurta merta. Tällä hetkellä en halunnut mitään enempää kuin sitä, että me voitaisiin ostaa se perkeleen vene. Että me voitaisiin tehdä kuten muutkin nuoret parit, ostaa meille autot, ostaa vene ja mökki ja mä voisin ajella Audillani ja viedä toisen yllätystreffeille syömään. Mä voisin tehdä jotain miehekästä, ehkä olisin raksamies tai autojen asentaja. Puhuttaisiin työkavereiden kanssa äijäjuttuja ja lyötäisiin toverillisesti nyrkillä olkavarsiin.

Henni oli äärettömän hyvä tulkitsemaan mun kasvojani. Tunsin katseen kasvoillani, sirot sormet siirtyivät niskaani pyörittelemään pitkiksi päässeitä hiuksia. Se ei puhunut mitään, eikä sen tarvinnutkaan. Se ymmärsi, se oli maailman upein nainen ja se tiesi musta kaiken. Se luki mua kuin avointa kirjaa, unelmoi munkin puolesta ja oli kaikessa täydellisyydessään uskomaton.
”Mä haluaisin vain nähdä meren taas.”



”Me voitaisiin hankkia koira”, heitin elokuisena sunnuntai-iltana. Telkkarista tuli kympin uutiset, joku MTV:n vakituisista uutisankkureista kertoi Sudanissa räjähtäneistä pommeista. 32 kuollutta, 56 loukkaantunutta.
”Koira?” Toinen käveli vierelleni, kaksi mukia kolahti pöydän pintaan ja tunsin kuinka toiset varpaat sujahtivat viltin alle omieni viereen. Nostin kädet tätä kohti ja tunsin lämpöisen mukin käsissäni. Hörppäsin kaakaotani ja nyökkäsin.
”Niin, koira. Siitähän ois mulle seuraa kun sä oot töissä päivät. Kun mä vaan kirjoitan ja treenaan, niin mä voisin sen kanssa täällä sitten touhata. Ja siitähän ois apuakin, voitaisiin kouluttaa ja opettaa se niin mäkin voisin käydä ulkona. Ilman sua tai keppiä”, kuuntelin taas uutisia, pystyin kuulemaan kuinka Hennin aivoissa raksutti. Se oli enemmän kissaihmisiä, meillä taas oli ollut koira kun olin ollut pieni. Mäyräkoira, sellainen ruskea pitkäkarvainen, pehmeä kuin pilvilinna. Sen nimi oli Rossi, äiti oli nimennyt sen. Muistin todella etäisesti sen haukun ja kovasti keskittyessäni pystyin tuntemaan sen karhean, kuolaisen kielen vielä kämmentäni vasten. Rossi oli lopetettu kun olin ollut hurjimmassa teini-iässä, 16 kesäinen. Olin käsitellyt surua yhtä järkevästi kuten muutkin teinit, vetämällä kännit ja itkemällä kavereille.

”Ootko sä varma että pärjäisit sen kanssa?” Henni kysyi lopulta, huolta äänessään. Pehmeä käsi laskeutui omalleni, silitteli sitä. Otin kaukosäätimen käteeni vasemmalta selkänojalta, etsin volyyminapin peukalolla ja pienensin. Mietin hetken vastaustani.
”Oon, mä oon miettinyt tätä jo pitkään. Voidaan vaikka soittaa johonkin, kysyä vaikka Ilkalta miten se homma toimii. Se varmaan tietää hyviä kenneleitäkin. Ne kultaiset noutajat, eiks sellaiset oo hyviä? Ja saadaan varmasti apua, voitaisiin opettaa se niin että mä voisin käydä juoksulenkeillä ulkona!” toinen nosti käteni omansa mukana, piti sitä huulillaan hetken. Painoin pääni, jännitin ja odotin paremman puoliskoni vastausta.
”Vain jos sä opetat sen kantamaan sormusta meidän häissä”, pääni ponnahti ylös, nostin vapaan käteni Hennin poskelle ja hymyilin leveästi. En voinut uskoa korviani.
”Ootko sä tosissas? Eikö meidän tarvitse keskustella tästä pitkään ja hartaasti kuten aikuiset ihmiset tekee?” Nauru helähteli jälleen huoneessa. Pystyin kuulemaan kuinka se kimpoili seinistä, täytti huoneen lämmöllä, koko talon. Hapuilin olohuoneen sohvapöytää, laskin mukini siihen niin nopeasti kuin pystyin ja kaappasin elämäni naisen syleilyyni.
”Kyllä mä tiesin että sä haluut koiran tähän huusholliin, ennemmin tai myöhemmin”, se vastasi nauraen. En voinut uskoa mitä aarretta pitelin sylissäni. Tämä nainen toi elämän tähän koko asuntoon, ilman häntä tämä ei olisi koti. Ilman Henniä mä en olisi edes elossa. Musta tuntui, että se pystyi puhaltamaan iloa jokaiseen asiaan, kuolleeseen kukkakimppuun, surullisiin iltauutisiin ja maahan pudonneeseen posliinimaljaan.
”Kai sä tiedät, että jos mä voisin, kantaisin sut yläkertaan ja heittäisin sängylle?” Nainen kikatti mulle korvaan, pussasi reittiä olkapäältä kaulalle, kasvoille ja siitä mun huulille. Tämä nainen tekisi mut vielä hullummaksi kuin jo olin.



Avasin etuoven, pidin tiukasti kahvasta ja astuin kynnyksen yli ulkoilmaan. Poskia nipistelivät ensimmäiset syksyn aamupakkaset, kello oli ehkä juuri ja juuri kahdeksan. Henni oli lähtenyt jo töihin, se oli pussannut heipat ja kiiruhtanut ulos ovesta. Jättänyt vain kahvinkeittimen porisemaan keittiöön ja radion hiljaiselle auki.

Pitelin nahkaista hihnaa vasemmassa kädessäni, kävelin hitaasti kohti postilaatikkoa. Koira narun toisessa päässä säntäili uusien hajujen perässä, pysähteli ja ampaisi taas juoksuun. Naava oli puolen vuoden ikäinen kultainen noutaja, me oltiin hankittu koira heti elokuun lopussa. Olin soittanut Ilkalle, vakituiselle psykologille, joka oli ollut mukana meidän elämässä jo pitkään. Se osasi auttaa kenneleiden ja pentujen valitsemisessa, ja oltiin löydetty pentu pian. Naava oli ollut tullessaan jo neljän kuukauden. Kun Naava oli tullut kotiin, mä pelkäsin paljon. Pelkäsin käveleväni koiran päälle, pelkäsin hukkaavani sen, pelkäsin että se karkaa ja jää auton alle.

Uskoin siihen, että eläimet aistii meistä enemmän kuin me tiedetään. Naava oli juossut ovelta syliini, touhunnut hetken ja nukahtanut jaloilleni. Siitä hetkestä mä olin myyty. Me löydettiin heti yhteisymmärrys, kuljettiin täydellisesti yhdessä. Se seurasi mun takana joka päivä siihen hetkeen asti, että Henni tuli kotiin. Suihkussa se odotti kylpyhuoneen froteematon päällä. Yhdessä me opeteltiin käyttämään valjaita ja meidän apuna oli ensimmäisen kuukauden ajan kerran viikossa opaskoirakouluttaja.

Naava haukahti pienesti, ja avasin vasemmalla puolella olevan postilaatikon. Nappasin mainosläjän syliini ja me käveltiin yhdessä takaisin sisälle, suojaan tuulelta ja tuiskulta. Sisällä tuoksui tuore kahvi. Kyykistyin irrottamaan koiran hihnasta ja muistini varassa kävelin keittiöön astiakaapille. Nappasin kahvimukini astiakaapista, kaappi vasemmassa reunassa, ja kävelin pienen, neljän hengen ruokapöydän ääreen kuppi kädessäni. Naava nuuskutti ja nuoleskeli lattianrajassa, imuroi itseensä kaikki pudonneet muruset. Käänsin radiota isommalle, kuuntelin aamun uutisia ja nautin aamun ensimmäisestä kahvikupillisesta.
Mun elämäni koostui tällä hetkellä aamukahveista, koirasta, treenaamisesta ja kirjoittamisesta. Työskentelin paikallislehden kolumnistina, haaveissani oli vielä joskus julkaista kirja. Lisäksi juoksin juoksumatolla ja nostelin painoja meidän kellarissa, jonne olin paremman puoliskoni luvalla saanut välineeni viedä. Näiden lisäksi mua onneksi viihdytti meidän karvaturri, ennen Naavaa päivät olivat käyneet toisinaan pitkiksi omien ajatusteni kanssa. Vaikka koin olevani ekstrovertti, en ollut vuosiin uskaltautunut viettämään iltaa ulos ja juhlimaan äijien kanssa. Oli ne houkutelleet mukaan, mutta illanistujaisten jälkeen olin häntä koipien välissä luikkinut kodin turvaan. Ei musta ollut bilettämään, hukkaisin vain kännissä itseni tai kaataisin ihmisiä keppini kanssa. Kerran portsari oli heittänyt mut ulos, olin harhaillut tietäni ulos vessasta ja pojat olivat luvanneet jäädä oven toiselle puolelle odottamaan. Se oli luullut että olin liian kännissä, eikä mua ei ole koskaan hävettänyt niin paljon.

Ovikello soi, Naava haukkui keuhkojensa täydeltä ja kaadoin melkein kahvit syliini säikähdyksestä. Nousin ylös, kuljin kättä seinää pitkin kuljettaen ulko-ovelle. Istutin koiran viereeni, palkkasin hiljaiseksi ja avasin oven, jättäen turvaketjun kiinni.
”Huomenta, Samu, perkele ei olla aikoihin nähty!” Virnistin, vedin turvalukon auki ja avasin oven kokonaan. Tunsin vahvat, märän tuulitakin peittämät käsivarret ympärilläni ja nousin hieman ilmaan halauksen johdosta. Mun vanhempi veljeni, Oskari, oli päättänyt tulla ilahduttamaan meidän aamua. Vastasin sen huomeniin ja viitoin peremmälle.
”Ai katohan, tää koirakin on jo näin iso! Nakkiko sen nimi oli?” Painoin oven kiinni ja hieroin haukotellen niskaani.
”Naava se on. Otatko kahvia?”
”Otanhan toki, ei aamulla keritty keittää kun Riikka paineli heti muksujen kanssa uimahalliin”, Riikka ja Oskari oli olleet naimisissa jo kuusi vuotta, yhdessä tuplasti sen. Oskari oli jo kolmenkymmenen, kotona kaks kouluikäistä tyttöä ja kolmas tuloillaan. Mä kävelin edellä keittiöön ja hain käsilläni jälleen tiskikaapin. Kuljetin kupin pitkin pöydän pintaa, kaadoin kahvia ja nostin kupin pöydälle. Jääkaapista maito, eilinen kääretortun loppu, sekä aamiaisleipätarvikkeet mulle.
”Miten teillä noin yleisesti pyyhkii?” Oskari kysyi kun oltiin istuttu pöytään. Se kilisytti lusikkaansa kahvikupin reunoille, tapa joka kertoi sen olevan hermostunut. Olin oppinut lukemaan ihmisten tunteita niiden tavoista. Jännittäessään Henni naputti vasenta jalkaa lattiaa vasten.
”Hyvin meillä, Henni saattaa saada sen paikan Kiasmalta. Ja mä oon käynyt Naavan kanssa ulkona, se osaa jo noiden opasvaljaiden kanssa kävellä tosi hienosti”, hyväksyvä hymähdys, lusikan kilinää. Hiljaisuus venyi, sillä oli selvästi jotain sanottavanaan. Odotin kärsivällisesti että Oskari kokoaisi itsensä, kulutin aikaa tekemällä itselleni leivän. Viimein se irrotti otteensa kahvikupista.
”Kuule, kun sellaista vain että, niin se äiti haluaisi että sä tulisit käymään”, nostin kasvoni siihen suuntaan jossa kuulin sen puhuvan, ”ihan vain tervehtimässä, kun ne on huolissaan.”
”Ai saatana, vai huolissaan? Sä tiedät mun mielipiteeni niiden huoleen”, äyskäisin ja siirsin täyden huomioni leivän askarteluun.
”Älä nyt mulle, kunhan vain ehdotin, lupasin niille että tuon terveiset”, Oskari hiljeni. Me istuttiin taas hiljaisuuden vallitessa, tällä kertaa kahvikuppikaan ei kilissyt.

Mun perhesuhteet eivät olleet erityisen lämpimät. Porukat olivat vanhoja juoppoja, isä hakkasi meitä kun oltiin nuoria, viina melkein vei mutkin teininä. Olin kirjaimellisesti nähnyt ne viimeksi 19-vuotiaana, kun sain isältäni turpaan. Sen jälkeen olin tavannut Hennin, saanut joulukortteja ja muutamat terveiset Oskarin sekä vanhemman siskoni Innan kautta.

Oskari viipyi vielä hetken, juteltiin sen tytöistä, elämästä yleensäkin. Naavaan se ihastui entistä kovemmin, se tarjoutui käyttämään koiran ulkona ennen lähtöään. Kiitin hymyillen tarjouksesta, kerroin että me pärjätään kyllä ja saattelin sen matkaan.



Joulu on mun lempijuhla, ehdottomasti. Piparin tuoksu, glögi, mantelit, Innan leipoma taatelikakku. Inna oli leipuri, piti omaa pientä konditoriaansa Sörnäisissä. Jokaiseen perhejuhlaan Inna leipoi vähintään yhden kakun, maksua vastaan tai lahjaksi. Se paistoi tortut ja teki glögijuustokakun, mutta piparitaikinaan sillä ei ollut oikeutta koskea. Oskarin ja Riikan tytöt, Nella ja Aurora, sekä Innan ja miehensä Pasin muksut, Iiro, Taneli ja Olga, vastasivat piparkakkujen leipomisesta. Sain kunnian kaulia taikinan, lapset painelivat muoteilla kuvat ja Henni nosteli ne pellille ja vei uuniin. Naava hyppi jaloissa Innan perheen koiran Piitun kanssa, ympäriltä kuului pehmeä puheensorina ja joku oli laittanut radiosta joululauluja. Napsin suuhuni salaa taikinan palasia ja kuuntelin naurua ja kikatusta.

”Samu, sähän tiedät että mä näen kun sä syöt sitä taikinaa?” pusu poskelle, käsi jäi olkapäälleni. Nostin oman käteni toisen alle ja annoin sille suukon. Naurahdin.
”Älä kerro muille.”
”Samu-setä me nähtiin jo että säkin söit!” Nella huudahti, muut myötäilivät ja kikattelivat. Nostin hyssyttelevän sormen huulilleni, lähetin lentosuukon ja jätin Hennin ja muksut hääräämään koristelujen kanssa. Siinä musta ei olisi kuin haittaa, vääntäisin kaikki koristeet läjään.

Olohuoneessa Oskari, Pasi ja meidän vanha kaveri Hannu katsoivat telkkaria. Ei ne oikeasti kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ohjelmaan, tiesin sen näkemättäkin. Etsin tieni olohuoneen nojatuoliin, kuljin kättäni seinää pitkin vetäen, kuitenkin suurimmaksi osaksi muistini varassa. En halunnut käyttää keppiä ellei ollut täysin pakko, olin vihannut sitä aina. Onnekseni mun sisarukset ymmärsivät, eivät vaihtaneet järjestystä kuin todella harvoin ja silloin mulle kerrottiin siitä ajoissa.

Kuulin kuinka Pasi nousi sohvalta ja pian tunsin kädessäni kylmän tölkin.
”Otahan Samu säkin tuosta, joulun kunniaksi kuule!” nostin tölkkiä ja kiitin. Jäbät jatkoivat juttuaan saunaillasta jonka ne olivat pitäneet pari viikkoa sitten. Kaikki kolme olivat töissä samassa firmassa, jakoivat saunaillat ja sisäpiirin vitsit. Niiden puhe poukkoili aiheesta toiseen, naurunremakat yltyivät ja yritin pysyä mukana lennokkaissa jutuissa. Ne olivat selvästi ottaneet jo muutaman. Kello lähestyi kahdeksaa, muksut saivat piparkakut leivottua ja kuulin kuinka levottomat pienet lapsenaskeleet alkoivat tihentyä olohuoneessa.
”Milloin pukki tulee, milloin se pukki tulee?” Ne kyselivät kuorossa. Jokainen kävi vuorollaan mun sylissä juttelemassa, purkamassa lapsenomaista jännitystään. Mä pidin lapsista todella paljon, lapset olivat niin viattomia ja röyhkeitä. Lapset eivät arastelleet eivätkä epäilleet erilaisuutta, vaan kysyivät suoraan ja ihmettelivät.
”Miksi sulla on noin hassut silmät?” oli Olgan vuoro kysyä. Se oli muksuista nuorin, pian kolme. Inna torui heti, mutta ei mua haitannut. Hymyilin ja silitin tytön poskea vastatessani.
”Katsos kun Samu ei oikein näe, niin ne silmät menevät sitten noin hassusti.”
”Ai siksikö sua ei saa säikäyttää?” Nauroin, halasin tyttöä ja nyökkäsin. Hetken Olga istui vielä tuumien sylissäni, moiskautti suukon poskelleni ja juoksi muiden perään. Pian tunsin tutun käden olkapäälläni, se rutisti oikein kovaa ja läimäytti pari kertaa veljellisesti olalle.

Ovikello soi ja ulko-ovi avautui.
”Onko täällä kilttejä lapsia?”



”Varokaa, mä hyppään!” Huusin korkealta kalliolta. Mua nauratti, Pasi ja Jimpe olivat jo alhaalla vedessä. Mä odotin hetken, otin pari askelta vauhtia ja hyppäsin. Hetki tuntui minuuteilta, vatsanpohjasta otti ja todellisuudessa hetkeen meni vain sekunteja. Tunsin kylmän, ihanan meriveden ympäröivän mut ja nousin hetkessä adrenaliini suonissani virraten pintaan. Nauroin ja lähdin uimaan rantakallioita kohti. Olli oli sytyttänyt grillin, muut kääriytyivät jo pyyhkeisiin ja kaivoivat olutta ja makkaraa muovipusseistaan.

Me juhlittiin mun syntymäpäiviä, täytin 19 ja oli ensimmäisiä kesän helteitä. Oltiin lähdetty isolla lukioporukalla rantaan juhlimaan, kassit täynnä kuplivaa ja rinnassa uuden alun innostus. Syksyllä olisi edessä armeija, olin lykännyt sitä lukion loppuun asti. Halusin lennostoon, sillä mun unelmaduuni oli lentäjä. Haluaisin lentää isoja Finnairin matkustajakoneita, Kreikkaan, Australiaan ja ympäri maailmaa. Mulla oli kaikki edellytykset siihen, olin valmiiksi treenannut armeijaa varten että pärjäisin. Nyt oli lupa juhlia, tulevaisuus oli avoinna ja kaikki oli mahdollista.

Me juotiin, kuunneltiin musiikkia, humalluttiin. Mä join vain muutaman, nekin tuntuivat päässä mutta eivät liikaa. Mulla oli onnellinen olo, mun ympärilläni tanssivat mun parhaat ystävät ja mä olin aikuinen. Ilta pimeni ja me sytytettiin kokko. Istuin huppari päällä hietikolla, me oltiin siirrytty kauemmas kallioilta ilman kylmetessä. Kukaan ei uinut eikä kukaan halunnut pudota. Illan edetessä porukka alkoi kerätä tavaroitaan, osa lähti paikalliseen jatkamaan mutta mä aion lähteä kotiin. Huomenna menisin kirjoittamaan työsopimuksen paikalliseen kahvilaan, mulle oli tiedossa tarjoilijan hommia syksyyn asti.

Hyppäsin Ollin autoon ja me ajeltiin pientä hiekkatietä kohti kotia. Viimeisetkin katuvalot jäivät taakse, ympärillä oli vain aukeita peltoja ja taivaanrannassa näkyi pienet, hennot ilta-auringon viimeiset säteet. Olli kaartoi pihaan vanhan Fordinsa, hyppäsin ulos ja kiitin kyydistä. Sovittiin että nähdään huomenna taas, soitellaan. Kun Olli oli ajanut riittävän kauas, mä vedin pari kertaa syvään henkeä ja astuin sisään.

Sisällä oli täysin hiljaista. Otin kengät jalastani, laskin repun lattialle ja kävelin keittiöön jossa oli vielä valot. Otin käteeni banaanin ja lähdin kohti huonettani. Olohuoneesta kajasti tv:n valo, ja näin isän istuvan nojatuolissaan tyhjä viinapullo vierellään, oluttölkki kädessään. Se näytti sammuneelta, joten uskalsin hiippailla oven ohi kohti huonettani. Pääsin jo oviaukon ohi ja huokaisin helpotuksesta.

”Missä sitä on näin myöhään luuhattu?” Pysähdyin ja käännyin. Niskakarvani nousivat pystyyn, kun näin sen hoipertelevan mua kohti, haisten viinalle ja kuselle.
”Kavereiden kanssa. Uimassa oltiin”, vastasin ja yritin kohdata isäni suorassa seisten. Se tuli iholle, haisteli ja sen naamalle levisi ilkeä virnistys.
”Naimassa, näkeehän sen naamasta. Samanlainen huora oot ku tuo äitis”, se nauroi. Tuijotin varpaitani, en uskaltanut liikahtaa. Se nappasi mun leuastani kiinni, pakotti katsomaan. Se tuijotti silmiin, nauroi ja tönäisi mut seinää vasten. Takaraivoni kolahti seinään, rutistin silmät kiinni, kirosin hiljaa. Mua pelotti, niin paljon ettei ollut koskaan pelottanut. Se oli aina lyönyt äitiä, mä en koskaan ollut saanut mennä väliin kun äiti kielsi. Olin aina paennut.
”Tällaisia saatanan loisia sitä vain pitää mun elättää, selkärangattomia perkeleitä!” Se huusi, läimäytti mua kasvoihin ja jatkoi raivoamistaan. Se löi mua uudestaan, tällä kertaa nyrkillä. Mun silmissä pimeni, maailma alkoi pyöriä ja mua oksetti. Tunsin polven vatsassani, taivuin kaksin kerroin ja ulvahdin kivusta. Se nauroi, jatkoi nauramistaan ja löi. En enää tiennyt mihin se osui, se potki ja löi ja töni. Mä sätin itseäni, olisihan mun pitänyt tajuta. Sen piti saada hakata joku ja mä tulin kotiin aikaisin. Olin niin typerä, olisi pitänyt ymmärtää tulla ikkunan kautta. Iskuja pitkin kehoa, muhun sattui, sattui niin paljon että mä jo pelkäsin että se lopettaa ja etten mä kuolekaan. Mä kuulin huutoa, jonkun toisen huutoa, ja sitten mun päässä pimeni.



Mä en ollut nähnyt mitään kymmeneen vuoteen. Se oli yhden pienen ihmisiän verran. Mun mielessäni Henni näytti samalta kuin se oli näyttänyt 19 kesäisenä. Hoikka, blondi, siniset silmät. Maailman ystävällisin hymy, pienet hymykuopat ja pisamia. Mun mielikuva siitä oli vanhentunut ehkä hiukan, osasin lisätä iän tuomaa varmuutta mielikuvaani. Oskari oli vaikea kuvitella aikuisena perhemiehenä. Sillähän oli muksujakin, jestas sentään. Lapsia, joita mä en ollut koskaan nähnyt. Oskari oli kertonut mulle miltä ne näyttivät, äidiltään vai isältään. Hiusten ja silmien värin. Mutta ne tiedot eivät olleet mulle enää tärkeitä.

Mulle oli tärkeintä mitä mä kuulin, mitä mä tunsin. Elin tuntoni ja kuuloni varassa, muodostin mielikuvan ihmisistä niiden avulla. Tavallaan se oli upeaa, pinnallisuus on mahdotonta kaltaiselleni. En kerta kaikkiaan voi tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella. Mä tuomitsin ihmiset puheiden ja olemuksen kautta. Olin oppinut upeita asioita elämästä. Mä tiesin miltä innostunut ihminen kuulostaa, mitä sen keho tekee. Monet naputtavat sormiaan huomaamatta, hengittivät nopeammin, äänen sävy nousi korkeammalle. Asioita joita ei havaitse ja joihin ei kiinnitä huomiota jos ei tarvitse.

Toisinaan halusin nähdä. Olin syntymästäni saakka nähnyt, joten tiesin miltä ihmiset ympärilläni olivat näyttäneet. Ainakin suurin osa heistä. Tiesin miltä näyttivät puut, nurmi, lehdet. Miltä tuuli näytti, sade, auringonlasku hiekkarannalla. Mä olin onnellinen siitä, että mulla oli muistikuvia. Tiesin värit, tiesin miltä itse näytin. Olin näyttänyt.

Mulla oli ikävä merta. Mä tunsin sen, mä kuulin sen, mä haistoin ja maistoin sen. Se oli arvaamaton, se oli paras ja vaarallisin asia maailmassa. Meri toi sen jonka jokainen halusi, vapauden. Usein seisoin rannalla, kävelin mereen polviani myöten ja ajattelin. Haaveilin ja unelmoin että jos vielä joskus mä saisin nähdä sen kaiken, kuohut ja aallot. Ajattelin että se oli ainoa asia mitä mä halusin. Jos saisin edes yhden toiveen, mä haluaisin nähdä meren vielä kerran.

Sitten mä havahdun siihen, kun mun vasemman polveni ympärille kiertyvät pienet, pehmoiset kädet. Kuulen jokellusta, kyykistyn ja kiedon käteni pienen tytön vartalon ympärille. Pussaan pehmeää lapsen poskea, tunnen silkkisen hännän heiluvan reittäni vasten ja sitten märän koiran kielen. Kuulen sen keijumaisen kevyen naurun, hiukset olallani, omianikin tutummat kädet vyötärölläni. Mulla on kaikki mitä mä tarvitsen elämääni. Vaikka mun silmäni eivät näe, tunnen näkeväni enemmän kuin koskaan.
« Viimeksi muokattu: 29.06.2018 19:04:52 kirjoittanut Nuutti| »
Imagination is more important than knowledge.
ava&banner by auroora

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 337
Vs: Tahdon nähdä meren, K-11, drama, one-shot
« Vastaus #1 : 14.06.2023 13:26:19 »
Terveiset kesäkommenttihaasteesta! Löytyipäs täältä varsinainen helmi! Löysin tämän tarinan ihan puolivahingossa laittamalla hakuun sanan 'mökki', ja tämä pompahti esille, vaikkei tämä varsinainen mökkeilytarina olekaan. Kiinnostuin erityisesti tarinan tiivistelmästä ja maininnastasi, että kyseessä olisi sokean ihmisen ihmisen tarina. Sellaisia en ole ennen tullut lukeneeksi, mutta tämän jälkeen jäi olo, että tällaista haluaisi joskus lukea lisääkin.

Olit mielestänyt rakentanut tarinan hienosti tuoden jokaisessa osiossa esille pienen välähdyksen Samun elämästä. Tarinaa oli todella mielenkiintoista lukea Samun näkökulmasta, kun koko ajan omassa mielessä oli, että Samu ei tosiaan havainnoi maailmaa silmillään. Samun tapauksessa muut aistit tuntuivat vahvistuvan selkeästi, kun näön sijaan hän oli oppinut navigoimaan kuulon, tunnon ja hajun varassa, ja nämä aistimukset heijastuivat vahvasti myös lukukokemukseen. Näin lukijana huomasi hauskasti kiinnittävänsä myös huomiota siihen, kuinka ihmiset Samun ympärillä saattoivat puhua näkemisestä, välillä ilmeisesti ihan vahingossa ja välillä leikillään.

Lainaus
Mun mielessäni Henni näytti samalta kuin se oli näyttänyt 19 kesäisenä. Hoikka, blondi, siniset silmät. Maailman ystävällisin hymy, pienet hymykuopat ja pisamia. Mun mielikuva siitä oli vanhentunut ehkä hiukan, osasin lisätä iän tuomaa varmuutta mielikuvaani. Oskari oli vaikea kuvitella aikuisena perhemiehenä. Sillähän oli muksujakin, jestas sentään. Lapsia, joita mä en ollut koskaan nähnyt. Oskari oli kertonut mulle miltä ne näyttivät, äidiltään vai isältään. Hiusten ja silmien värin. Mutta ne tiedot eivät olleet mulle enää tärkeitä.
Tämä oli äärimmäisen mielenkiintoinen kohta, mitä en ole itse koskaan tullut ajatelleeksikaan. Hyvin ymmärrettävää, että Samun mielessä ihmiset näyttivät kymmenenkin vuoden päästä lähes tismalleen samalta kuin silloin, kun hän oli viimeksi pystynyt näkemään silmillään. Ihmisellä kuitenkin on kyky kuvitella ja luoda erilaisia mielikuvia päässään. Uusien ihmisten tapaaminen taas on ihan oma lukunsa, kun heistä Samulla ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä, miltä he näyttävät, joten Samu voi aivan rauhassa luoda heistä mielikuvan päässään rakentamatta sitä aiempien mielikuvien päälle. Ja toisaalta, kuten Samukin tässä mainitsi, ulkonäön merkitys ei ole varmasti enää niin tärkeä.

Lainaus
”Mä haluaisin vain nähdä meren taas.”
Tämä tarina oli aikamoista tunnemylläkkää. Oli haikeaa lukea siitä, kuinka Samu välillä kaipaili näköään takaisin, ja erityisen hankalaa oli lukea siitä, miten hän oli menettänyt näkönsä perheväkivallan seurauksena. On hyvin ymmärrettävää, ettei Samu oikein halua olla tekemisissä vanhempiensa kanssa tapahtuneen jälkeen, mutta onneksi hänellä on välit kunnossa sisaruksiinsa. Muutoinkin Samu on onnistunut rakentamaan elämän, jossa on paljon onnea arjen pikkuhetkien, terveen ja rakkautta täynnä olevan parisuhteen, muiden ihmissuhteiden ja uuden koiran kautta. Ja jos lopusta tulkitsin oikein, saivat Samu ja Henni perheenlisäystäkin. Tarina loppuikin hyvin onnellisiin ja toiveikkaisiin tunnelmiin, ja Samu osasi selkeästi olla onnellinen siitä, mitä hänellä oli, vaikkei hän varmaan koskaan lakkaa kaipaamasta meren näkemistä.

Kiitos paljon tästä kauniista, koskettavasta ja ajatuksia herättävästä tarinasta!
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)