Kirjoittaja Aihe: Ilmastonmuutosta tärkeämpi / On taas joulu ja me (K-11 • perhejoulua, jälleennäkemisiä & USTia, Tuomo/Oskari • shotti)  (Luettu 389 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




K-11

Jee, joulutarinakausi on täällä! ;D Polkaisin tällä tarinalla kapinananoiluni käyntiin, ja tämä imaisikin kivasti itseensä kahden ensimmäisen nanoilupäivän sanat. Teksti osallistuu haasteeseen Neliottelu (Team Oneshot, 3 743 sanaa), ja lisäksi se on vastaukseni Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haasteeseen (piilotan laukauksen spoileritagin alle siltä varalta, ettei joku halua spoilaantua).
Spoiler: näytä
ikäraja: K-11
genre: UST
tunne: rakkaus
tilanne: pariskunta ei löydä yhteistä hetkeä
inspiraatiosanoja: kaatuva, tiimalasi, verkko, punertaa
otsikkotyyli: luonnonilmiöotsikko


Mukavaa joulunodotusta kaikille! :)




Tavallisesti Tuomo piti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hänen työnsä kaunokirjallisuuden kääntäjänä oli toisinaan tavattoman yksinäistä, joten ihmispaljous oli mukavaa ja tarpeellistakin vaihtelua. Joskus Tuomo tunsi itsensä ehdaksi mökkihöperöksi, kun hän vaihteli kuulumisia kahvikuppinsa kanssa ja kyseli tietokoneeltaan, kumpi sana sen mielestä sopisi paremmin käännettävänä olevan romaanin tyyliin, pröystäillä vai mahtailla. Viimeisen puolivuotisen aikana mökkihöperyys oli oikein korostunut, kun kotona ei ollut ollut ketään muuta. Oskari oli vienyt berninpaimenkoiransa mukanaan Tiibetiin, ja Tuomo oli vakavasti harkinnut kissan hankkimista seurakseen silläkin uhalla, ettei Kassu palattuaan olisi sietänyt sitä.

Tavallisesti Tuomo piti ihmispaljoudesta ympärillään, mutta sinä jouluaattona hälinä ja huiske kävivät hänen hermoilleen. Kenenpä hermoille ei olisi käynyt, kun on saman katon alla seurustelukumppaninsa kanssa ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, mutta saman katon alla on sattumoisin myös puoli sukua ja kahdenkeskisen ajan löytäminen on suunnilleen yhtä vaikeaa kuin taskuparkkeeraus ilman peilejä? Tuomon lapsuudenkoti oli suuri ja kaksikerroksinen, joten sopivia salasopukoita oli kyllä yllin kyllin, mutta Tuomo ja Oskari eivät suinkaan olleet ainoat jouluvieraat Tuomon vanhempien luona. Taloa asuttivat tilapäisesti myös Tuomon isosisko, tämän puoliso ja näiden kolme lasta, viisivuotiaat kaksospojat ja kuuden vanha tyttö. Alina leikki mielellään jo yksinkin, mutta Joona ja Samu hyörivät ja pyörivät ympäriinsä suuresta talosta innostuneina. Molemmat pojat olivat aina pitäneet Oskarista, ja niinpä he seurasivat häntä kaikkialle ja pyysivät häntä kertomaan Tiibetin vuoristoista ja luolamiehistä ja siitä osmoonikadosta.

Tuomo jäi toiseksi. Kun hänen äitinsä ja Oona-siskonsa häärivät keittiössä joulupäivällisen parissa ja isä meni lämmittämään ulkosaunaa, Oskari istuutui kaksosten kanssa olohuoneen karvamatolle ja alkoi näyttää näille tabletiltaan valokuvia Tiibetin-matkaltaan. Alinakin jätti nukkensa sohvannurkkaan ja liittyi uteliaiden silmäparien joukkoon. Oskari soi pikaisen hymyn nojatuolissa istuvalle Tuomolle, mutta sitten hän paneutui täysillä lapsikatraan viihdyttämiseen.

”Kattokaahan, tässä on meiän kenttälaboratorio”, Oskari sanoi sipaistuaan kuvan näkyviin.

”Miksi se on kenttälaboratorio?” Alina kysyi kulmat kurtussa.

”Sitä vaan kutsutaan sillä nimellä. Kentäksi nähkääs kutsutaan sitä paikkaa siellä vuoren rinteellä, jossa myö tehtiin töitä. Eipä siellä mittään valamiita puitteita ollu, vaan labraki kyhättiin omin käsin, ja siksi se on kenttälabra.”

”Mitä nuo kaikki purkit on?” Samu kysyi ärrä päristen.

”Ne on näytepurkkeja. Myö otettiin monenmoisia näytteitä maasta. Niistä saa kaivettua tietoa ilmastonmuutoksesta ja elinolosuhteista, siitä että pystyykö siellä jatkossaki samat elukat elelemmään.”

”Oliks siellä jääkarhuja?” Joona kysyi silmät loistaen.

Oskari nauroi. ”Ei, ei jääkarhut siellä viihy. Ne ellää pohojoisnavalla. Mutta arvatkaapa mitä siellä kyllä ellää – jakkeja. Oottakaas ku mää etin teille kuvan…”

Oskari syventyi tablettiinsa, ja Tuomo hymyili nähdessään hänet niin keskittyneenä. Oskari oli luontainen tarinankertoja, jonka mielikuvitus veti vertoja lapsen mielikuvitukselle, ja ehkäpä siksi Oskari ja lapset tulivatkin niin hyvin juttuun. Tuomo oli toista maata. Vaikka hän oli saanut rutkasti harjoitusta siskonsa lasten kanssa, leikkeihin heittäytyminen ei käynyt häneltä luonnostaan. Hän kai järkeili liikaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, kuinka kesken avaruussukkulaleikin Lego-ukko saattoikin yhtäkkiä olla Maassa ja mennä kalaan. Lasten silmistä kuvastui aina hämmennystä ja turhautuneisuuttakin, kun Tuomo ei pysynyt menossa mukana, ja Tuomo todella tunsi jakavansa ne tunteet. Ehkä samasta syystä Tuomosta ei ollut tullut kirjailijaa vaan kääntäjä.

Kassu-berninpaimenkoira löntysteli olohuoneen halki Tuomon luo ja laski kuononsa hänen polvelleen. Sen empaattiset silmät pälyilivät häntä ruskeiden kulmatupsujen alta melkeinpä osaaottavan melankolisina. Tuomo rapsutti sen korvantaustaa, ja se heilautti häntäänsä. Jos Tuomo ei ollutkaan aina aivan täysin vakuuttunut siitä, että Oskari oli kaivannut häntä puolivuotisen tutkimusprojektinsa aikana, Kassu ainakin oli ikävöinyt. Oskari oli monta kertaa puhelimessa päivitellyt, kuinka Kassu joko makoili päivät pitkät surkeana tai kuljeskeli ympäriinsä levottomana ikään kuin jotakin tai jotakuta etsien. Skypessä Tuomo oli nähnyt Kassun vain kerran, sillä Oskari oli päässyt harvoin tarpeeksi nopean verkkoyhteyden päähän, ja silloin Kassu oli selvästi tunnistanut Tuomon äänen ja innostunut siitä. Koira oli toki ajan mittaan sopeutunut siihen, että sen perheestä puuttui palanen, mutta jälleennäkeminen lentokentällä muutama tunti takaperin oli silti ollut riemukas.

Olihan jälleennäkeminen Oskarinkin kanssa ollut riemukas. He molemmat olivat jo lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä, mutta silti he olivat söpöilleet kaikkien katseiden alla kuin teinit konsanaan. Vaikka he olivat olleet yhdessä jo melkein kymmenen vuotta – tai ehkä juuri sen takia –, puolen vuoden erossaolo oli ollut raskasta. Tuomo oli niin tottunut jakamaan arkensa Oskarin kanssa, että Oskarin lähdettyä hänestä oli tuntunut kuin puolet hänestä – tai ehkä kaksi kolmasosaa, jos Kassukin huomioitiin – olisi yhtäkkiä lentänyt Tiibetiin.

Tuomo oli ajatuksissaan lakannut rapsuttamasta Kassua, ja Kassu ilmaisi tyytymättömyytensä tuuppaamalla kuonollaan hänen kättään. Tuomo jatkoi rapsuttamista, ja Kassun häntä vispasi.

”No niin, no niin”, Tuomo puheli koiralle. ”Kyllä sää varmaan siellä vuorilla viihyit, etkös vaan. Lunta oli niin perhanasti, ja pääsitpä vissii rekiäki vetelemmään. Ettekös työ bernit oo vetokoiria alakujaanki. Ja paimenkoiria. Tuossa Oskarissa varmaan sitä paimentamista oliki…”

Tuomo katseli Oskaria, joka makasi matolla vatsallaan Alina toisella puolellaan ja kaksoset toisella ja heilutteli villasukkien peittämiä jalkojaan. Tuomo huokaisi ääneti mutta syvään. Hän ei tiennyt, johtuiko se erossaolosta vai mistä, mutta Oskari näytti paremmalta kuin koskaan. Ankarat vuoristo-olosuhteet olivat selvästi rotevoittaneet Oskaria; pakarat näyttivät kiinteiltä rentojen olohousujenkin läpi, ja hauikset pullistuivat T-paidan käsiaukoista Oskarin nojatessa kyynärpäillään mattoon ja käytellessä tablettiaan. Oskarin vaaleanruskeat hiukset olivat puolen vuoden aikana venähtäneet hartioille, ja hän oli koonnut ne poninhännälle niskaansa. Joskus Tuomo olisi varmaan kauhistunut ajatusta pitkätukkaisesta Oskarista, mutta kun hän siinä katseli miestään pitkän tauon jälkeen, hänen oli myönnettävä, että pitkä tukka tavallaan sopi Oskarille. Samoin Tuomon oli myönnettävä, että pieni partakin sopi Oskarille. Se tuntui hassulta suudellessa, mutta kaipa siihenkin tottuisi.

Tuomon oli pakko kääntää katseensa Oskarista ja keskittyä hetkeksi Kassuun. Jos hän olisi ollut kaksin Oskarin kanssa, hän olisi tuskin voinut enää hillitä itseään. Puoli vuotta ilman kosketusta oli pitkä aika. Tuomo harmitteli mielessään sitä, että heidän oli täytynyt sännätä suoraan lentokentältä joulunviettoon. Olivat he toki matkan varrella heittäneet Oskarin tavarat kotiin, mutta sieltä matka oli jatkunut suoraan Tuomon vanhemmille. Muutakaan he eivät olleet voineet, sillä Tuomo oli suuressa etukäteisviisaudessaan mennyt lupaamaan äidilleen, ja jos Tuomon äidille lupasi jotain, lupaus oli pakko pitää, ellei sitten halunnut kuulla siitä loppuikäänsä.

Tavallaan oli toki mukavaakin viettää joulua jossain, missä oikeasti tuntui joululta. Lapsuudenkoti henki joulun tunnelmaa ihan niin kuin vuosikymmeniä sitten, kun Tuomo oli vielä uskonut Joulupukkiin ja ikkunoiden takana kurkkiviin tonttuihin. Ikkunalautoja elävöittivät kyntteliköt, ja ikkunoihin oli liimattu sinitarroilla niitä samoja, punaisesta kartongista tehtyjä tonttuhahmoja, joita Tuomo oli lapsena itsekin leikellyt. Yhtä olohuoneen nurkista hallitsi tuuhea luonnonkuusi, jonka isä oli käynyt kaatamassa metsästä edellisviikolla ja jonka lapset olivat koristelleet aamulla. Koristeet olivat niitä samoja, joita Tuomo ja Oonakin olivat aikoinaan joulukuusen oksille ripustelleet: erivärisiä palloja erilaisin kuvioin, syvänpunaisia teko-omenoita, kimallepäällysteisiä käpyjä, pörheitä joulunauhoja… Ne eivät muodostaneet harmonista kokonaisuutta niin kuin sisustuslehdissä, mutta ne tekivät kuusesta kodikkaan ja ennen kaikkea koristelijoidensa näköisen.

”Mitäs täällä tapahtuu?”

Kysymys havahdutti Tuomon mietteistään. Sen lausui Oonan puoliso Jukka, joka oli seisahtunut olohuoneen oviaukkoon katselemaan matolle kerääntynyttä lapsikatrasta. Lapset olivat niin keskittyneitä ihmettelemään komeita jakkihärkiä, että isän kysymys kaikui kuuroille korville.

Tuomo päätti lähteä ulos haukkaamaan happea. Kassu nousi oitis seuraamaan häntä. Oviaukolla Tuomo virnisti Jukalle ja totesi, että meneillään oli virtuaalimatka Tiibetiin.

x

Pakkanen paukkui kahdessakymmenessäkuudessa asteessa. Talon ikkunoista hehkuva lämpimänvaalea sähkövalo sekoittui kuun ja tähtien kylmänkirkkaaseen loisteeseen, ja lumikinosten pakkaskuori kimmelsi valossa. Pihamaa oli vastikään kolattu, ja tiiviiksi pakkautunut lumikerros narskui Tuomon kenkien alla. Autojen katoillekaan ei ollut satanut uutta lunta.

Oli pakkasenhiljaista. Maaseudulla lähimmät naapuritkin olivat kaukana. Tonttia reunustavien puiden välistä näkyi jonkin matkan päähän lumipeitteistä maata, mutta sitten näkyi vain loputonta pimeää.

Kassua ei pakkanen häirinnyt; ei se varmaan edes tuntenut sitä pitkän, paksun turkkinsa alla. Se jolkotti ensin koko pihamaan ympäri kuin tarkastaakseen tilukset ja varmistuakseen siitä, että kaikki oli niin kuin ennenkin. Sitten se pysähtyi nuuskimaan autojen renkaita, ja lopulta se nosti jalkaa saunarakennukselle johtavan polun varteen.

Tuomo potki enimmät lumet kengistään saunarakennuksen kuistin portaisiin ja hoputti sitten Kassun edellään sisään. Kassun tassuihin vasta lumipaakkuja tarttuikin, mutta ei onneksi niin pienellä matkalla.

Isä oli juuri lyönyt lisää pökkyä pesään, ja Tuomon huomattuaan hän asteli eteiseen ja istahti penkille pyyhkimään hikeä otsaltaan. ”No, joko siellä on kinkku valamiina?” isä kysyi ja kumartui rapsuttamaan Kassua.

”Rapiat kuuskytä astetta tais näyttää mittari, että ei ny ihan vielä.”

Tuomo riisui takkinsa ja istahti isän viereen. Kassu pani maaten heidän jalkojensa juureen.

”No, mitäs muuten?” isä kysyi oikaistuaan selkänsä seinää vasten. ”Vieläkö Oskulla on satuhetki mukuloitten kanssa?”

Tuomo naurahti ja oikaisi jalkansa suoriksi. ”Vielähän sillä.”

”Täytyy varmaan illemmalla viritellä ne kuvat telekkarin ruuvulle, niin saahaan myö muutkin nähä.”

Tuomo nyökkäsi. Olihan siinä ideaa, ja oli ihan ymmärrettävää, että kaikki olivat kiinnostuneita Oskarista ja tämän matkasta. Ei kuka tahansa päässyt Tiibetiin tutkimaan vuoriston elinolosuhteita ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia niihin. Tuomo oli ylpeä Oskarista, ja vaikka hän mielellään olisikin varastanut tämän itselleen edes pieneksi hetkeksi sen kaiken hälinän ja hulinan keskellä, hänen täytyi myöntää, että hän pääsisi kyllä nauttimaan kahdenkeskisistä hetkistä Oskarin kanssa joulunpyhien jälkeen. Sitten heillä olisi kaikki aika maailmassa.

”No, meinaako se Osku joskus saahakin sen tohtorinhatun päähäsä?” isä jatkoi hyväntuulisena.

”Eiköhän se tuossa ens vuojen puolella saa.”

”Toivoa soppii, ettei se ennää lähe sinne Tiipettiin, niinkö?”

Tuomo nauroi. Toivoa sopi todellakin.

x

Kun Tuomo palasi takaisin kotitaloon ja taiteili takkinsa ulkovaatteita pursuilevaan naulakkoon, Oskari viittoili hänelle yläkertaan johtavien portaiden yläpäästä. Pikainen vilkaisu keittiöön osoitti, että lapset olivat ryhtyneet joulutorttutalkoisiin. Tuomo nousi portaat yläkertaan hivenen hämillään, ja Kassu jäi alas vikisemään ja luimistelemaan korviaan. Kassu ei ollut eläissään joutunut kulkemaan pitkiä portaita, ja se pelkäsi niitä. Usutettuna ja puoliksi pakotettuna se suostui kulkemaan niissä, mutta Tuomon lapsuudenkodin pitkät ja kapeat portaat kauhistuttivat sitä. Onneksi Tuomo ja Oskari yöpyivät aina kyläillessään alakerran vierashuoneessa, jonne päästäkseen Kassun tarvitsi ylittää vain vaivainen kynnys. Se ei berninpaimenkoirille tyypilliseen tapaan tykännyt olla erossa omistajistaan, varsinkaan kodin ulkopuolella.

Heti kun Tuomo oli noussut viimeisenkin porrasaskelman, Oskari tarttui hänen käsiinsä kujeileva pilke silmäkulmissaan. Tuomo ei ollut nähnyt sitä pilkettä liian pitkään aikaan, mutta hän tunnisti sen heti ja tiesi, mitä se merkitsi. Oskari peruutti portaiden vieressä sijaitsevaan kylpyhuoneeseen, sytytti sinne valot ja lukitsi oven heidän perässään. Sitten Oskari hivuttautui lähemmäs, lähemmäs, ja hänen vartalonsa lämpö sai hetki sitten pakkasessa tärisseen Tuomon vaistomaisesti nojautumaan sitä kohti. Lämpö ei kuitenkaan suinkaan ollut ainoa asia, joka Oskarissa veti Tuomoa puoleensa. Se oli oikeastaan pikemminkin murto-osa niistä asioista.

Oskarin kasvot olivat vakavoituneet. Silmät olivat puoliksi kiinni ja tuijottivat jonnekin Tuomon rintakehän tienoille. Tuomo oli niin lähellä, että hän näki, kuinka Oskarin silmäripset värisivät. Hän oli niin lähellä, että hän olisi melkein voinut alkaa laskea Oskarin partakarvoja. Tai nenän ihohuokosia. Tai hieman rohtuneiden huulten juonteita. Tai –

Oskari asetti toisen kätensä Tuomon lantiolle ja kiersi toisen tämän yläselkään. Sitten Tuomo tunsi huulet huulillaan, tutut huulet joiden kosketusta hän oli janonnut niin monena yksinäisenä yönä. Tuomo oli nähnyt unia, joissa he olivat suudelleet ja joskus tehneet jotain muutakin ja joiden jälkeen hän oli toisinaan herännyt henkeä haukkoen ja erektio melkein kivuliaana boksereissa sykkien, mutta ne olivat vain valjuja muistikuvia siihen suudelmaan verrattuna, jonka Tuomo sai kokea siinä lapsuudenkotinsa kylpyhuoneessa loisteputkilampun säristessä.

Tuomo antautui suudelmaan ja veti Oskaria lantiosta vielä lähemmäs, niin että he olivat aivan vastakkain, mutta silloin Oskari irrottautui kuin vastalauseeksi. Tuomon huulilta purkautui ynähdys, jota hän ei pystynyt kontrolloimaan, ja hän hamusi Oskarin huulia uudestaan, mutta Oskari kiepauttikin hänet ympäri ja painoi hänet vasten lavuaaritason reunaa virne huulillaan, kujeileva pilke yhä silmissään mutta halun taakse hiipuneena. Tuomo haparoi kädellään tukea lavuaaritasosta, ja hän onnistui tyrkkäämään kumoon pienen, muovisen tiimalasin lavuaarin reunalta. Se kilahteli posliinia vasten kaatuessaan ja lavuaariin pudotessaan, ja Tuomoa nauratti etäisesti. Tiimalasissa oli hiekkaa tasan kahden minuutin verran, ja hän ja Oona olivat pikkulapsina käyttäneet sitä varmistaakseen, että harjasivat hampaitaan kaksi minuuttia. Se oli ollut oiva tapa muistuttaa lapsia huolehtimaan hampaistaan. Tuomo muisti seuranneensa pienten, valkoisten kiteiden soljunaa lumoutuneena. Sitä hän ei tiennyt, miksi tiimalasi yhä nakotti lavuaarin reunalla. Ehkä se muistutti vanhempia pesästä lentäneestä jälkikasvusta.

Oskari painautui taas lähemmäs. Tuomo tunsi lämpimän hengityksen kaulallaan, ja pian sitä hipaisivat huulet. Parta pisteli ja kutitti, mutta se ei häirinnyt; se oli kutkuttava, uudenlainen tuntemus. Tuomo antoi päänsä levähtää Oskarin päätä vasten, kun tämä suuteli Tuomon kaulaa niin, että Tuomolta oli lähteä taju. Tuomo rekisteröi etäisesti vieraan tuoksun Oskarin hiuksissa, talvisen ja raikkaan, mutta pian se hälveni, kun Oskari palasi hänen leukapielensä ja poskensa kautta hänen huulilleen. Tuomon iho jäi kihelmöimään kaikkialta, mihin Oskari oli koskenut, ja se kaikki oli hänelle melkein jo liikaa.

Heidän kielensä tekivät tuttavuutta taas pitkän erossaolon jälkeen. Tuomo hyväili käsillään Oskarin selkää. Oskari oli jossain vaiheessa Tuomon ollessa ulkona vetänyt ylleen palmikkoneuleisen puuvillapaidan, ja se kuprutti tuntumaa, mutta Tuomo saattoi siitä huolimatta havaita, että Oskari tuntui samanaikaisesti tutulta ja vieraalta. Lapaluut kaartuivat samalla tavalla linjakkaina kuin aina ennenkin; niiden alle muodostuvat kuopat laskivat ja nousivat tuttuja reittejä. Oskarin pitkien sormien ote Tuomon lantiosta oli yhtä napakka kuin aina ennenkin. Oskari oli yhtä pitkä kuin ennenkin, Tuomoa melkein päätä pidempi, mutta Tuomo sulkeutui Oskarin syliin kuitenkin eri tavalla. Oskarin lihakset pingottuivat kiinteämpinä, kovempina. Oskari tuntui isommalta, ja se sopi Tuomolle. Se oli jotain, missä Tuomon oli turha edes yrittää kilpailla Oskarin kanssa. Tuomo ei saanut kuntosalilla käymisestä irti muuta kuin alemmuudentunnon, ja päivänsä hän viettikin pitkälti tietokoneen ja tekstinkäsittelyohjelman ääressä. Leppoisat kävelylenkit Kassun kanssa eivät tehneet ihmeitä lihaskunnolle, ja Kassun ollessa Tiibetissä Tuomo oli todella saanut nähdä vaivaa pystyäkseen irtautumaan töistään edes puolen tunnin happihyppelyn ajaksi.

”Sää tunnut hyvältä”, Tuomo henkäisi vasten Oskarin suuta, ja Oskarin sisältä kumpusi syvä, lempeä naurahdus, jonka Tuomo tunsi kämmenissään asti.

”Arvaa vaan, tunnutko sää”, kuului Oskarin hengästynyt vastaus.

Tuomoa alkoi naurattaa. Hän ei ollut varma, mikä osa hänen tavallistakin tavallisemmassa vartalossaan oikein tuntui hyvältä. Ehkä se oli hänen täysimittainen erektionsa, joka melkein tuskallisen kovana ja turhautuneena hankasi hänen farkkujensa etumusta vasten. Se oli löytänyt itselleen tilaa oikean reiden päältä, ja kuin hassusti synkronoituneena Oskarin erektio oli taipunut vasemmalle. Juuri siinä hetkessä Tuomo ei toivonut mitään niin paljon kuin mahdollisuutta riisua Oskarin housut ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan.

Ja juuri siinä hetkessä portaista kuului innokasta lapsen askelten töminää, joka seisahtui kylpyhuoneen oven eteen.

”Mulla on hätä”, ilmoitti Joonan ääni.

Vaistomaisesti Tuomo ja Oskari erkanivat, vaikka ovi olikin lukossa. Oskarin halun hallitsema ilme muuttui empiväksi ja sitten hieman huvittuneeksi. Tuomo ei tajunnut tilanteen huvittavuutta; hänen intiimiaueensa kaipasivat jotain ihan muuta kuin keskeyttäviä, pissahätäisiä lapsia.

Oskari hengitti syvään ja sanoi sitten äänensävy yllättävän hyvin peruslukemilla pysytellen: ”Mikset sää mee alakerran vessaan?”

”Iskä on siellä, se käski tulla tänne”, kuului ponnekas vastaus. ”Mulla on kova hätä!”

”Okei, ootapa ihan pieni hetki”, Oskari sanoi.

Sitten Oskari nauroi ääneti vasten Tuomon otsaa. Tuomoakin alkoi hymyilyttää, kun hänen vartalonsa viimein sisäisti, ettei pussailutuokiosta sillä kertaa kehkeytyisi mitään sen enempää. Jouluaatto vanhempien luona kaikkine kyläilijöineen oli todellakin onneton aika ja paikka puuhastella aikuisten miesten välisiä juttuja, olipa takana sitten miten pitkä erossaoloaika hyvänsä.

Hetken he tasailivat hengityksiään ja odottelivat fyysisten reaktioidensa hiipumista. Oskarin posket punersivat yhä, kun he lopulta avasivat vessan oven ja menivät porraskäytävään, ja Tuomosta tuntui, että hänenkin poskensa saattaisivat ilmiantaa jotakin jollekulle tarkkasilmäiselle – olkoonkin, että hän oli toisaalta hiljattain käynyt myös ulkona pakkasessa.

Joona tuijotti heitä silmät ymmyrkäisinä. ”Miksi työ olitte kahestaan vessassa? Pissittekö työ yhtä aikaa?”

”Ehei”, Oskari vastasi viipymättä.

Joonan silmät näyttivät laajenevan entisestään, mikäli se ylipäätään oli vielä mahdollista. ”Ei kai kakalla voi käyä yhtä aikaa!”

Viimeistään niiden sanojen myötä Tuomon posket alkoivat helottaa. Oskari kuitenkin virnisti itsevarmasti ja sanoi: ”Kylppärissä voi kuule tehä kaikenlaista muutaki. Ymmärrät sitte ku vartut tuosta vähäse.”

Joona vain seisoi ja tuijotti heitä otsa kurtussa. Pissahätä näytti unohtuneen. Vessaan menemisen sijaan Joona kailotti alakertaan: ”Äiti, Tuomo-eno ja Osku oli vessassa kahestaan!”

Jostain keittiön suunnasta kantautui vaimea kolahdus ja Oonan hämmentynyt huuto: ”Niin mitä että?”

”No niin, meehän sinne vessaan ennen ku myö päätetään mennä takasi”, Oskari hoputti.

Joona meni, mutta selvästi yhä epäileväisenä. Oven sulkeuduttua Oskari huokaisi ääneti, pyyhki kuvitteellista hikeä otsaltaan ja virnisti Tuomolle, joka ei vieläkään oikein tiennyt, miten päin olla.

”Sehän meni hyvin”, Oskari totesi reippaasti, taputti Tuomoa olalle ja lampsi niine hyvineen alakertaan Kassun malttamattomien vingahdusten säestämänä.

x

Loppuillan Tuomo tunsi itsensä avoimeksi kirjaksi, kuin loppuratkaisultaan ennalta-arvattavaksi dekkariksi, vaikka hänen järkensä toitottikin, ettei kylpyhuoneessa tapahtunut voinut näkyä hänestä. Ehkä hänen hiuksensa olivat olleet sekaisin ja poskensa punaiset ja silmänsä kiiluvat, mutta kaikki merkit olivat varmastikin hävinneet viimeistään siinä vaiheessa, kun hän oli mennyt auttamaan kinkun kuorruttamisessa. Silti hän tunsi olonsa häiritsevän paljaaksi, kun hän istui joulupöydässä Oskaria vastapäätä. Se oli hölmöä, sillä kaikki ruokailijat kyllä tiesivät, että he seurustelivat ja että he olivat joutuneet olemaan pitkään fyysisesti erossa toisistaan. Aikuiset ainakin aavistivat, että kulisseissa varmasti vaihdettiin jotain muutakin kuin lempeitä katseita ja rakastuneita hymyjä. Silti se tuntui Tuomosta nololta, siltä että se pitäisi pitää suljettujen ovien takana. Hän halusi Oskaria lakkaamatta kuin teinipoika ensimmäistä ihastustaan, vaikka hän oli melkein neljänkymmenen. Heidän jakamansa hetki kylpyhuoneessa pyöri hänen mielessään uudestaan ja uudestaan kuin rikkinäinen videonauha, ja saman ruokapöydän ääressä istui sentään pieniä ja viattomia lapsia. Onneksi Tuomo ei sentään liiemmin välittänyt saunomisesta. Hänelle ei ollut ollut mikään ongelma jättää välistä joulusaunaa ja Oskarin alastoman vartalon näkemistä.

Oskari oli vasta palanneena tutkimusmatkailijana tietysti joulupöydän tähtivieras. Häneltä kyseltiin kaikenlaista Tiibetistä ja siellä tehdystä tutkimusprojektista, ja hän osasi kertoa juuri ne asiat, jotka saivat ihmiset nauramaan ja versoivat lisää jutunjuurta. Oskari huomioi koko ajan myös pienet kuulijansa ja käytti yksinkertaisia sanoja, joita heidänkin oli helppo ymmärtää. Ilmastonmuutokset ja otsonikadot – kaksosten suissa osmoonikadot – lapset olivat oppineet jo aikapäiviä sitten.

Tuomo oli hyvillään siitä, että hän saattoi keskittyä täyttämään vatsaansa herkullisilla jouluruoilla. Toisinaan Oskarin katse kuitenkin kävi hänessä, ja pienen hetken ajan Tuomo saattoi nähdä hänen silmissään sen saman ilkikurisen pilkkeen, joka niissä oli kujeillut yläkerrassa. Pari kertaa Oskarin jalkaterä hiveli Tuomon säärtä niin viipyillen, ettei se voinut olla vahinko, ja Tuomon tukala olo palasi, vaikka kaikki tapahtui vaivihkaa pöydän alla muiden katseilta suojassa.

Jälkimmäisellä kerralla Tuomo soi suorastaan ärsyttävän viileälle, hillityn hallitulle Oskarille palkinnoksi potkun hänen kiusaamisestaan.

x

Seuraavan kerran he olivat kahden kesken puolenyön maissa alakerran vierashuoneessa. Ohut ja kimmoisa vuodesohva narisi niin, etteivät he voineet juuri tehdä muuta kuin maata selällään kattoon tuijotellen ja unta odotellen, jotteivät he häirinneet olohuoneen puolelle nukkumaan käyneitä lapsia, mutta oikeastaan se tuntui ihan riittävältä. Oskarin käsivarsi tuntui lämpimältä ja hyvältä, tutulta ja turvalliselta, ja yhtäkkiä Tuomo tajusi, miten paljon hän oli kaivannut sellaista tavallista kosketusta ja läsnäoloa. Hän oli saattanut uneksia kiihkeistä suudelmista, mutta vielä isomman tyhjän kolon hänen arkeensa oli nakertanut tavallisten, arjen loputtomassa virrassa helposti unohtuvien kosketusten puuttuminen. Tuomo muisti, miten ensimmäiset yöt ilman Oskaria olivat olleet vaikeita. Ne olivat olleet häiritsevän hiljaisia, sillä Tuomo oli vuosien aikana tottunut Oskarin kuorsaukseen ja lakanoiden kahinaan tämän heittelehtiessä parempaa asentoa hakiessaan, mutta yöt olivat olleet myös muulla tavoin tyhjiä. Tuomosta oli tuntunut kuin hän olisi yrittänyt nukkua suunnilleen keskellä autiota erämaata. Parisänky oli ollut liian suuri ja liian kylmä, ja joinakin unettomina aamuöinä Tuomo oli siirtynyt peitto ja tyyny kainalossaan sohvalle.

Vierashuonekin oli hiljainen, mutta se oli juuri niin täysi kuin Tuomo saattoi toivoa. Pöytävalaisin oli vielä päällä, ja se langetti pyöreää, kellertävää valoa mäntykattoon, joka oli tummunut vuosien saatossa. Kun Tuomo oli ollut pieni, puu oli ollut paljon vaaleampaa ja tasavärisempää. Vierashuone oli ollut Oonan huone, ja Tuomo muisti laskeneensa katosta oksansilmiä joskus, kun hän oli yökyläillyt patjalla siskon lattialla.

Oskari hymähti. Tuomo vilkaisi häntä ja näki hänen kasvoillaan tyytyäväisen hymyn. Silmät olivat painuneet kiinni.

”Mitä mietit?” Tuomo kysäisi ja hieraisi nenäänsä Oskarin olkapäähän.

Oskari avasi silmänsä ja katseli kattoon, mutta hänen hymynsä ei hälvennyt. ”En mittään erityistä. Sitä vaan, että tässä sitä kelepaa ihimisen köllötellä. Maha täynnä ja unihiekkaa silimässä ja komia mies vieressä.” Oskari naurahti, kääntyi kyljelleen ja vei kätensä Tuomon rinnalle. ”Kuule, sori jos mää vähä kiusasin sua tännää.”

Tuomo sulki Oskarin käden omaansa ja naurahti kohti kattoa. ”No joo, sen olisit kyllä voinu jättää tekemättäki.”

”Pittäähän sitä ny vähän. Tiiät ainaki, että oot mulle tärkiämpi ku ilimastonmuutokset ja tutkimusrojektit ja nuo mukulat, vaikkei sulle ny aikaa samalla tavalla ookaa liienny.” Oskari vakavoitui, siirsi oman kätensä päällimmäiseksi ja siveli karheilla sormenpäillään Tuomon kämmenselkää.

”Ai tärkiämpi ku ilimastonmuutos?” Tuomo naurahti. ”Eipä meitä oo täällä kohta ensinkään, jos ei sitä saaha aisoihin.”

”Hyvä pointti, mutta iliman sua mää en olis tässä ensinkään. Tuusaamassa väikkäriä. Taistelemassa ilimastonmuutosta vastaan.”

”Elähän ny”, Tuomo sanoi, mutta hänen vatsaansa hiipi omituinen painontunne. Hän ja Oskari olivat ajelehtineet enemmän tai vähemmän tuuliajolla silloin, kun he liki kymmenen vuotta sitten olivat tavanneet. Tuomon itseluottamus oli madellut ruohonjuuritasolla entisen väkivaltaisen parisuhteen jälkeen, ja Oskari oli sitkutellut pitkäaikaistyöttömänä ja juonut masennukseensa. Kaipa he lopulta olivat kammenneet toisensa ylös kuopistaan. Ainakin he olivat tukeneet toisiaan sillä matkalla, kiskoneet käsivarsista ja työntäneet takamuksesta silloin kun voimat olivat olleet lopussa.

”Niin että kyllä sää vaan oot ilimastonmuutosta tärkiämpi”, Oskari lausui loppupäätelmänsä ja suikkasi Tuomon poskelle suukon, jonka painalluksen perusteella Tuomo pikemminkin tunsi kuin näki Oskarin hymyn.

”No se on hyvä tietää”, Tuomo sanoi. Hänkin kääntyi kyljelleen Oskaria vasten vuoteen nitinää uhmaten, ja Oskarin käsi siirtyi rinnalta kyljelle. ”Ja hyvä kun sää oot taas siinä.”

Siinä he vain makasivat toisiaan katsellen, imien tajuntaansa yksityiskohtia toistensa kasvoista. Kassu oli alkanut tuhista; se oli ryöminyt lempipaikkaansa sängyn alle, mikä oli toisinaan melkoinen haaste sen kokoiselle koiralle. Olohuoneen puolelta kantautui vielä vaimeaa supatusta, kun lapset juttelivat ehkä joululahjoistaan ja jännittävistä leikkimahdollisuuksista, joita seuraava päivä mukanaan toisi. Tuomo ja Oskarikin olivat saaneet melkoisen lahjakeon: sukkia, suklaata, kahvia, joulukukan… He olivat aikaa sitten sopineet, etteivät ostaisi toisilleen aineellisia lahjoja vaan käyttäisivät mahdolliset veronpalautuksensa johonkin yhteiseen elämykseen, kuten konserttiin tai teatteriesitykseen tai illalliseen hienossa ravintolassa, mutta sinä jouluna he molemmat olivat tahoillaan tehneet poikkeuksen. Ennen kuin he olivat menneet sänkyyn, Oskari oli antanut Tuomolle muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut jokaisena Tiibetissä viettämänään päivänä pienen Tuomolle suunnatun kirjeen, ja se oli saanut Tuomon silmät kostumaan siinä määrin, että hän oli ollut kiitollinen siitä, että Oskari oli valinnut yksityisen hetken lahjan antamiselle. Oskari puolestaan saisi suosikkisuomalaisherkuistaan koostuvan pakettinsa vasta sitten, kun he pyhien päätteeksi palaisivat omaan kotiinsa.

”Ruvetaanko nukkumaan?” Oskari kysyi haukoteltuaan ensin pitkään ja makeasti. ”Mää oon ihan naatti.”

Haukotus tarttui Tuomoon, ja siitä selvittyään hän ynähti myöntävästi ja kääntyi sammuttamaan yövalon. Ei ollut ihme eikä mikään, että Oskaria väsytti, sillä Oskarin vuorokausi oli pidentynyt monella tunnilla hänen lentäessään takaisin Suomeen. Tuomokin oli uupunut pitkän päivän jälkeen, ja hänestä oli oikeastaan hämmästyttävää, ettei Oskari ollut missään vaiheessa valitellut väsymystään. Tämä oli jaksanut hymyillä ja nauraa niin kuin aina, huolimatta satunnaisista haukotuksista ja vilkaisuista kelloon.

Tuomo kääntyi vielä takaisin Oskaria vasten, ja he vaihtoivat pikaisen hyvänyönpusun ennen kuin kävivät odottamaan unta sylikkäin. Tuomo antoi Oskarin vartalon tunnun ja tuoksun ympäröidä kaikki aistinsa, ja hassusti hänestä tuntui siltä kuin hän olisi saapunut kotiin.

Siinä hetkessä he molemmat olivat toisilleen tärkeämpiä kuin ilmastonmuutos, tärkeämpiä kuin koko valtava universumi ympärillä. Oli vain pieni, pimeä vierashuone, nariseva vuode ja koko yö aikaa vain olla kahdestaan.

x

15. kesäkuuta 2018

Rakas Tuomo,

täällä sitä nyt ollaan, Tiibetissä. Matka oli pitkä ja raskas. Kassu oksensi kuljetuskonttiinsa ruumassa ties minkä takia, ja minullakin meni vatsa vähän sekaisin lentokonemurkinasta.

Ikävä on jo nyt. Tästä on tulossa pitkä puolivuotinen, mutta minä ajattelen sinua. Kuulostaa niin siirappiselta, että kulmahampaaseeni taisi juuri ilmestyä reikä, mutta tottahan se on: sillä tavoin sinä olet täällä joka päivä, joka hetki. Minäkin toivon olevani siellä.

Sitten on taas joulu ja me.
« Viimeksi muokattu: 03.02.2019 11:56:36 kirjoittanut Waulish »

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 190
Oi, tässä on aivan ihana tunnelma, rauhallinen ja silti kutkuttava. UST on ihan paras genre, se jännitys, ennen kuin mitään oikeasti tapahtuu on niin minun mieleen. Pidin Tuomosta ja Oskarista, aikuisista hahmoista on aina ihana lukea, kun heillä on elämä niin eri tavalla järjestyksessä kuin itsellä. Ihanaa, miten monenkin vuoden jälkeen he on vielä rakastuneita, kirjoittaa toisilleen kirjeitä ja muuten vain höpöstelevät. Ja ettei pitkä erossaolo ole viilentänyt välejä, vaan tuonut ehkä omat pienet hankaluutensa mutta pääasiassa kuitenkin pistänyt huomaamaan, kuinka tärkeä se toinen on ja kuinka ihanaa on saada hänet takaisin. Relationship goals for sure! Toivottavasti seksuaalinen jännite saatiin laukaistua myöhemmin omassa rauhassa ;D

Kiitoksia lukupalasta, nautin kovasti tämän makustelusta! Tästä tuli todella kotoinen fiilis, vaikka tässä ei oikeastaan ollut mitään, mikä liittyisi omiin joulumuistoihini tai -perinteisiin (ruokaa lukuun ottamatta).

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Kosmorosmo, wäää, pelastit mun illan eilen! Jotenkin on taas viime päivinä takunnut kirjoittaminen, ja nanonkin kanssa jo luovutin, vaikka pysyin ensimmäiset päivät hyvin aikataulussa. Siispä tuli tarpeeseen tällainen ihana, positiivinen palaute! Ihanaa että pidit hahmoista ja heidän väleistään. On kyllä kunnioitettava saavutus, että vuosienkin jälkeen vielä ollaan rakastuneita ja söpöillään. Mukavaa, että myös UST toimi! Se on minustakin kyllä ihan tyylilajien aatelistoa kaikessa kutkuttavuudessaan. ;D

Kiitos hirmuisesti ihanasta kommentista! :-*

Vilna

  • puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 1 203
  • © Auro
Olipa tämä ihana!! Ihan hymyilyttää tämän luettuani, oli kyllä sellainen lukunautinto. Vitsi mikä tunnelma tässä oli koko tekstin ajan. Sellainen lämmin ja rauhallinen, kotoinen. En hirveästi oikeastaan lue joulutekstejä, vaikka joulua rakastankin, mutta nyt oli ilo aloittaa fiilistely jo näin marraskuun puolella. Voisinkin mennä keittämään glögiä, kunhan itseni hinaan täältä sängyn pohjalta. Tämä on siis puhelinkommentti niin ei ole kovin laadukas ja varmasti täynnä kirjoitusvirheitä, mutta kun luin niin halusin jättää mänyös kommenttia heti etten unohtaisi!

Sinun kirjoitustyyli on ihanan kotoisa ja yksityiskohtainen olematta kuitenkaan jaaritteleva, tykkään siitä ihan valtavasti, vaikka oma tyylini onkin sellainen enempi ehkä maalaileva ja "korukielisempi". Nyt kun oon lukenut sinun tekstejä taas pitkästä aikaa (pitäisi yrittää saada kommentti aikaiseksi Yhtälöihinkin.......) niin oon ihan täysin myyty sinun kirjoituksille. ♡ 

Hahmot oli tässä hyvin pidettäviä, ihanaa lukea aikuisista hahmoista kerrankin! Ei sillä että teineistä ei olisi kiva lukea, mutta tämä oli virkistävää näinkin päin joskus. :--) Voi Tuomoa ja Oskaria! Ihanaa että noinkin pitkä välimatka ja aika ei ollut viilentänyt heidän välejään. UST on minun lempparigenreni, se on aina niin kovin herkullista luettavaa. Uhh, tässä sitä piisasi, iik. Murteet oli myös iso plussa minulta! Mutta niin kuin Pirre sanoi että näiden kahden miehen suhde oli kyllä sellainen relationship goals että huh. Ihanaa että 10 vuoden jälkeenkin jaksaa vielä rakastaa toista ja että seksuaalinen jännitekään ei ole mihinkään kadonnut, haha.

En tiedä mitä tässä enää edes höpisen, mutta tykkäsin kauheasti. Ihana luettava oli, kiitos Wallenalle. ♡ Onnea myös nanoiluun!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vilnuliini, voi apua mikä ihana kommentti! Olen niin ihmeissäni siitä, että luonnehdit tätä tekstiä lukunautinnoksi, mutta tietysti olen kovin iloinen siitä myös! Tämä shotti jäi vähän tällaiseksi hiomattomaksi rykäisyksi, mutta tätä oli hauskaa ja tavallaan mukavan paineetontakin kirjoittaa, kun tavoitteeni oli vain polkaista nanoilu käyntiin jollakin leppoisalla. Sanamäärä kasvoikin suuremmaksi kuin shoteissani yleensä, mutta kivaa, jos kerronta ei mielestäsi kuitenkaan ollut liian jaarittelevaa. Nanon kanssa luovutin jo, mutta yritän silti omistaa ison osan marraskuusta kirjoittelulle, ja tällaiset ihanat kommentit kyllä aina valavat uskoa ja tuuppivat etiäpäin. :)

Marraskuu on mainio aika aloittaa joulufiilistely! Glögiä tekisi minunkin vähän mieli, mutta onneksi on kivaa teetä korvikkeena. Iiks, kiitos paljon ihanasta kommentista, ilahduin siitä kovasti! :-* Eikä ole yhtään laaduton kommentti, päinvastoin!

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 1 261
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Täytyy tunnustaa, että olen roikottanut tätä tekstiä välilehdessä kohta viikon! Olen halunnut lukea tämän kaikessa rauhassa, ja vasta tänään siihen tuli kunnollinen mahdollisuus kun laitoin glögiä ja nappasin pari piparia kaveriksi :)

Seuraavaksi täytyykin sitten myöntää, että kyllä kannatti odottaa sopivaa hetkeä sillä tämä teksti oli <3 Joulu on aivan ihanaa aikaa ja rakastan juuri tämmöisä tekstejä joissa kuvataan kiireetöntä ja leppoistaa joulunviettoa. Lisäksi tähän toi oman kivan säväyksen tuo Avaruuspiraatin ja myös Vilnan mainitsema UST, joka oli varsin herkullinen kohtaus :D Harmillista, että tilanne jäi noin kesken. En kyllä tiedä mitä olisin itse vastaavassa hetkessä tehnyt jos olisin ollut puoli vuotta erossa ja sitten joku lapsi tulee oven taakse. Ehkä olisin vain pokkana vienyt tilanteen loppuun. Mutta ai hyvänen aika tuota lapsen kommentointia asiasta ;D Ensin ihmettely että miksi nämä oli kahdestaan siellä vessassa ja sitten raportointi koko muulle suvulle. Aivan täydellisen ihana kohtaus kaikkineen!

Hahmoista pidin valtavasti. Se, että nämä olivatkin jo hieman vanhempia toi kivan säväyksen tarinaan ja oli hyvänä muistutuksena siitä ettei intohimo katoa mihinkään vaikka ikää tuleekin. Pitkä yhteinen historia oli myös positiivinen asia ja korosti tavallaan myös tätä puolen vuoden eroa. Yhteinen koira oli kiva piste iin päälle :) En tiedä menikö minulta ohi, että mitä Oskari teki Tiibetissä? Ymmärsin, että jotain tutkimusta mutta minkä alan? Biologian? Tuomo oli suloinen kääntäjä ja ymmärrän hyvin hänen yksinäisyyttään.

Murre oli minustakin mukava yksityiskohta vaikka en täysin saanutkaan kiinni, että mitä murretta tässä puhuttiin? Ensin ajattelin itäistä Suomea mutta 'mää' ei oikein istunut sinne. Savo? Apua, olen kyllä todella huono tämmöisessä :D

Kiitos tästä lukuelämyksestä, nautin todella paljon! Kiva oli myös, että loppu jäi mukavan avoimeksi siinä mielessä, että nyt lukija saa itse ajatella milloin nämä pääsevät viimein toistensa iholle ihan kunnolla. Ehkäpä uusi kylpyhuonereissu onnistuu vaikka aamuyön tunteina tai sitten nämä odottavat kiltisti siihen että pääsevät kotiin. Mutta suukot olivat aivan ihania, kiitos niistä. Olenkohan muistanut mainita rittävän monesti, että rrrrrakastan suukkoja ;)

Mukavaa joulunodotusta,
Vendela

// Ja piti vielä lisätä, että olipa kiva kun olit laittanut spoilerin taakse nuo hhasteeseen menevät jutut. En muistanut koko asiaa mutta nyt se sattui silmään ja oli kiva etten ollut katsonut niitä etukäteen :)

« Viimeksi muokattu: 13.11.2018 20:31:13 kirjoittanut Vendela »


I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vendela, glögi ja piparit kuulostavat mitä mainioimmilta eväiltä tämän tarinan kyytipojiksi! Mukavaa, että löysit sopivan hetken lukemiselle ja omistit aikaasi vielä ihanalle kommentillekin. Arvostan sitä kovasti! :-*

Harmillista tosiaankin, että tilanne kylpyhuoneessa keskeytyi noin pahaan paikkaan, mutta kivaa että kohtaus oli mielestäsi kuitenkin onnistunut! Kuka tietää, ehkäpä Tuomo ja Oskari livahtavatkin yön pimeinä tunteina takaisin kylppäriin saattamaan loppuun sen, minkä aloittivat. ;) Tarina ei kerro, mutta onneksi mielikuvitus on rajaton!

Oskari tosiaan työskenteli Tiibetissä osana tutkimusprojektia, jonka tarkoituksena oli selvittää, miten ilmastonmuutos on vaikuttanut ja vaikuttaa tulevaisuudessa Tiibetin vuoristojen elinolosuhteisiin ja luonnon monimuotoisuuteen. Oskarin alaa ei tekstissä tuoda ilmi, eli sen voi vapaasti kuvitella mieleisekseen. :) Ajattelin tutkimusryhmän moniammatilliseksi mutta luonnontieteisiin keskittyväksi, ja Oskari voisi tahkota tohtorinkoulutustaan esimerkiksi biologian, geotieteiden tai kemian parissa.

Murre on minun ja perheeni sekasikiömurretta! ;D Olen kotoisin Keski-Suomesta Jyväskylän pohjoispuolelta, alueelta joka kuuluu savolaismurteisiin ja jolle on tyypillistä kaksoiskonsonantit ja välivokaalit. Vaikutteita perhepiiriini on tullut myös keski- ja pohjoispohjalaisista murteista. Aika monessa originaalitekstissäni puhutaan tällaista murretta, koska se on minulle luontaisin ja mieluisin tapa puhua ja myös kirjoittaa dialogia.

Kiitos paljon ihanasta, piristävästä kommentista, ja mukavaa joulunodotusta sinullekin! :-*

liljankukka

  • flower princess
  • ***
  • Viestejä: 597
  • As cunning as a fox, as scary as a wolf
Kommenttikampanjasta hei ja pahoittelut, kun olen näin myöhässä!

Tää on niiin ihana <333 Tuomo ja Oskari on niin kovin suloisia ja saatoin ehkä hieman itkustaa, koska tämä on niin kovin pörröinen ja suloinen <3 Rakastan tämmöisiä tekstejä ihan hirmuisasti, koska joulu ja slash ja vielä sinä kirjoittajana <3

Tuo murre on tässä tosi kiva lisä, tykkään teksteistä jossa toinen tai molemmat puhuu jotain murretta, kun itse en niin sellaista osaa :D Tämän nimi on myös <33 Joskus mietin, että mistä muut aina keksii näitä ihania nimiä teksteille, kun itse ei meinaa millään keksiä mitään :D

Tuo vessakohta kyllä kanssa :D <3 En tiedä mitä olisin tuossa kohtaa itse tehnyt. Varmaan poikiakin vähän ärsytti, kun kakara tuli tuolla tavoin keskeyttämään! :D Silti tuo kohta kyllä mielestäni on hyvin toteutettu ja tosi kiva! :3

Jee, kiitos tästä <3

Your imperfections make you beautiful

(ava & bannu by minä)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
liljis, voi että, saipa tämä hömppäteksti positiivisen reaktion aikaan! :) Ihana kuulla, että tämä oli pörröistä ja suloista luettavaa. Se sopii hyvin näin joulun alle. Tuomo ja Oskari ovat kyllä aikamoisia söpöläisiä, vaikka jo aikamiehiä ovatkin. Ei se ikää katso! ;D

Ihanaa että tykästyit nimeenkin! Tämän tarinan nimi ei itse asiassa ollut ihan helppo nakki, koska minulle tuotti vaikeuksia  tuo Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haasteeseen valitsemani luonnonilmiöotsikko. Valitsin sen siksi, että inspiroidun usein luonnosta (minulla taitaakin olla aika monta tekstiä, joiden otsikoissa on jotain luontoon liittyvää), mutta tähän tarinaan en sitten saanutkaan mitään ajattelemiani tähdenlentoja sopimaan. Onneksi Oskarin työ sitten auttoi! Tuon toisen osan lisäsin sitten lopuksi, kun se tuntui siihen sopivan.

Lämmin kiitos ihanasta kommentista! :-*

Kiitos myös Vendelalle tämän linkkaamisesta Kommenttikampanjaan! :-*
« Viimeksi muokattu: 05.12.2018 19:23:28 kirjoittanut Waulish »

singu

  • ***
  • Viestejä: 61
    • Singun novellit
Aivan ihana tarina, joka soljui eteenpäin sulavasti. Kivasti saimme tietää pieniä yksityiskohtia aikaisemmasta elämästä (työttömyys, huono itsetunto), osuvia pieniä yksityiskohtia (tiimalasi) ja tietysti oikealla tavalla sietämätön seksuaalinen jännite. Tässä tarinassa oli kaikki kohdallaan  :D

Niin, se piti vielä kirjoittaa, että otsikko oli todella hyvä  :D nimimerkillä Otsikoinnin kanssa jatkuvasti kamppaileva (ja osin jo luovuttanutkin).
« Viimeksi muokattu: 10.12.2018 17:47:59 kirjoittanut singu »
If I waited for perfection, I would never write a word.
- Margaret Atwood

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 421
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
singu, voi mikä kommenttiyllätys minua täällä odottikaan, kun äsken heräsin päiväunilta! Ihana piristysruiske. :)

Mukavaa, jos nuo yksityiskohdat aikaisemmasta elämästä sopivat mukaan eivätkä tuntuneet liialliselta infoähkyltä. Kamppailen usein sen kanssa, miten paljon tällaisissa yksiosaisissa tarinoissa on tarpeen kertoa hahmojen taustoista ja historiasta. Mukavaa, että pidit nimestäkin! Otsikointi on välillä minullekin kyllä sellainen kompastuskivi, että ihan ärsyttää, kun tekstille muka pitää keksiä nimikin ennen julkaisua. ;D

Kiitos paljon ihanasta kommentista! :-*