Kirjoittaja Aihe: Tunteiden karuselli | S | Draama, Angst | Yksipuolinen Roosa/Alina | 5/5 |  (Luettu 597 kertaa)

Grazioso

  • ***
  • Viestejä: 181
Nimi: Tunteiden karuselli
Kirjoittaja: Grazioso
Ikäraja: S
Genre: Draama, Angst
Paritus: Yksipuolinen Roosa/Alina
Yhteenveto: Alinan olemus vaihtui äkisti. Siniset silmät alkoivat hohtaamaan kirkkaasti. Aloin katumaan välittömästi kysymystäni, koska tiesin mitä oli tulossa.

A/N: Hmm, joo. En oikein tiedä mitä tästä sanoa. Halusin kirjoittaa jonkinlaista originaalia, joka liittyisi jollain tapaa hevosiin. Tässä tämä nyt sitten on. (Älkää huoliko, pääpaino ei silti ole ratsastuksessa, se on vain ns. “taustana”!)

Roosan hahmo on tuttu originaalistani Rauhallisuuden tyyssija (S).

Nauttikaa! ~


Tunteiden karuselli
Syyskuu

1.


Annoin käteni kulkea pehmeällä harjalla. Pienet kiehkurat valkealla karvapeitteellä saivat nopeasti kyytiä, kun vetäisin sormeni niiden ylitse. Kuulin tyytyväisen hirnahduksen. Hellä töytäisy olkapäähän sai mut hymyilemään.

“Kiltti tyttö”, hymisin, kun hevonen jatkoi tökkimistään. Mun sisällä hyrisi mielihyvä, jota en saanut mistään muualta kuin talleilta.

Kai tämä oli omanlaistaan terapiaa; kuunnella sateen kevyttä ropinaa tallin kattoa vasten ja sukia hoidokkiaan. Ainakin mulle tuli tästä niin rauhallinen fiilis, että ihmettelin miten porukka pärjäsi ilman vastaavanlaista ajanvietettä.

“Ööm, anteeksi?”

Heräsin transsistani, kun kuulin epävarman äänen. Pälyilin hetken ympärilleni. Näin vain karsinoita toisensa perään. Sitten tajusin kääntää päätäni hevosen kaulan takaa. Mun edessä seisoi tyttö, joka heilutteli hermostuneesti kädessään roikkuvaa ratsastuskypärää. Punertavan ruskeat hiukset heilahtivat olkapäillä.

“Joo?” kurtistin vähän kulmiani. Luulin tunteneeni kaikki meidän tallin ratsastajat, mutta ilmeisesti olin ollut väärässä.

“Niin, tuota”, tyttö jatkoi hermostuneesti. “Oon uusi tällä tallilla, joten en hirveästi tiedä paikkoja. Missähän päin täällä on maneesi?”

Ymmärrys valaisi mun mielen. Annoin hymyn levitä kasvoilleni.

“Aa, niinpä tietenkin”, vastasin hymyillen. Viitoin tallin ovea kohti. “Maneesi on sata metriä takaovesta päin. Seuraat vain polkua, niin kyllä sä sinne löydät.”

Tyttö hymyili kiitollisena. Jostain syystä se näytti hirmu tutulta, mutta en tiennyt yhtään mistä olisin sen muka voinut tuntea. Jotain tuttua noissa kasvoissa kuitenkin oli.

“Okei, kiitos”, tyttö vastasi ilahtuneena. Ruskeat silmät tarkkailivat mua uteliaasti. “Oon muuten Eevi. Taidetaan olla samassa lukiossa?”

Ahaa. Nyt vasta tajusin, että me tosiaan oltiin samassa koulussa. Vaikka asuinkin suhteellisen pienellä paikkakunnalla, en muistanut vieläkään kaikkia vuosikurssilaisiani. Tosin olin aloittanut lukion ensimmäisen luokan vasta pari kuukautta sitten, joten sillä saattoi olla osuutta asiaan.

“Aa! Mä vähän mietinkin, että näytit jotenkin tutulta”, hihkaisin samalla kun taputin takanani liikehtivää hevosta. Raukka taisi jo haluta ruokaa. “Mun nimi on Roosa, hauska tavata.”

Eevi hymähti jotain vastaukseksi, mutta sen katse kiinnittyi mun taakse. “Hieno hevonen.”

Mun sisällä hypähti. Innostuin aina, kun joku otti Vuokon puheekseen.

“Joo, niin on”, totesin hymyssä suin. Vilkaisin itsekin läikikästä tammaa, joka hirnahti vastaukseksi. “Tän kaunokaisen nimi on Vuokko.”

Eevi astui pari askelta eteenpäin. Se ojensi kätensä Vuokon kaulalle ja hymyili hevosen ummistaessa silmänsä kiinni nautinnollisesti. “Onko tää sun oma vai…?”

“Ei”, hymähdin, vaikka pieni pettymys läikähti mun rinnassa. “Tallin omistajan. Ei mulla tai porukoilla olis varaa hankkia hevosta.”

“Joo, sama täällä”, Eevi sanoi ja loi muhun myötätuntoisen katseen. Sen silmissä välähti pettymys.

“Ootko sä menossa tunnille?” kysyin. Musta oli aina mukavaa saada uusia ratsastajia tallin vaikioporukkaan, joten halusin pitää jonkinlaista keskustelua yllä.

“Joo, vähän jännittää”, Eevi virnisti vastaukseksi. “En oo vähään aikaan ratsastanut. Lopetin kun muutettiin tänne Jyväskylästä pari vuotta sitten, mutta nyt tuli taas hinku päästä kokeilemaan uudelleen.”

“Ymmärrän”, hymähdin, kun en muutakaan keksinyt. Tarkkailin Eeviä sivusilmällä, kun käännyin ottamaan Vuokolta riimua pois. Kiinnitin huomioita tytön pisamiin, joita en ollut aikaisemmin huomannut.

“Mun pitäis varmaan mennä”, Eevi sanoi lopulta, kun kumpikaan meistä ei sanonut mitään.

“Joo”, vastasin hymyillen. Otin riimun käteeni ja pudotin sen viereiseen pussukkaan, jossa oli muitakin hoitotarvikkeita. Lopuksi astuin ulos karsinasta ja tarkistin, että ovi meni varmasti kiinni. “Nähdään!”

Eevi nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan.



Kun heilautin tallin oven auki, sateen tuoksu lehahti mun nenään. Taivas oli tumma ja harmaa, mutta tällä kertaa se ei masentanut mua. Mun sydän rupesi hakkaamaan tuhatta ja sataa, kun näin kuka juoksi mua kohti.

“Moi!” Alina sanoi hengästyneenä, kun se viimein pääsi mun luokse.

Naurahdin toisen hengästyneisyydelle. Alina ei ollut edes juossut kuin pari metriä ja heti se oli jo kuoleman partaalla. Alina mulkaisi mua pahasti, kun näki mun nauravat kasvot. En antanut tytölle kuitenkaan aikaa vastata jotain piikikästä, kun heittäydyin sen kaulaan. Halasin Alinaa lujasti ja hengitin sen tuoksua.

“Hei, hei, hei”, Alina tyrskähti kun en meinannut päästää siitä irti. Lopulta se joutui tönäisemään mut kauemmas. “Mikäs halimispula sulla on?”

Kohautin olkiani. Mun suupieli värähti, vaikka oikeasti tunsin pienen pistoksen rinnassani. Sivuutin sen kuitenkin nopeasti. “Tunnethan sä mut.”

“Joo, niin tunnen”, Alina tuhahti. Sen katse kiersi pitkin pihaa aina hevosten aitauksille asti. “Mä en kyllä tajua.”

“Ai mitä?” hymähdin, vaikka tiesinkin jo vastauksen. Munkin katse kiinnittyi hevosaitaukseen. Muutama vesipisara tipahti taivaalta.

“No tätä sun harrastusta”, Alina selvensi omaan ärsyyntyneeseen tapaansa. Se oli tavallaan suloista, miten tyttö yritti esittää nyrpeää vaikka oikeasti olikin huvittunut.

“Ehkä sunkin pitäis ruveta ratsastamaan niin tajuaisit hevosten viehätyksen”, ehdotin. En voinut mitään sille, että virne kohosi mun suupielille.

“Ja vitut”, Alina tuhahti. Se pyöräytti kirkkaita silmiään suureleisesti.

“No okei”, hymähdin kun Alina katsoi mua “et vittu oo tosissas”- ilmeellä. Astuin pari askelta eteenpäin ja tartuin Alinan olkapäästä kiinni. Tyttö ymmärsi merkin ja lähti seuraamaan mua.

“Mites sun päivä?” kysyin. Kuuntelin miten sora rouskui meidän kenkien alla.

Alinan olemus vaihtui äkisti. Siniset silmät alkoivat hohtamaan kirkkaasti. Aloin katumaan välittömästi kysymystäni, koska tiesin mitä oli tulossa. Se sai mun vatsan muljahtamaan ikävästi.

“Oltiin Jeren kanssa leffassa”, Alina vastasi. Sen huulille kapusi onnellinen hymy.

“Aijaa”, yritin esittää kiinnostunutta. Oikeasti mun mieliala alkoi laskea sitä mukaa, mitä enemmän Alina alkoi puhumaan Jerestä.

Yritin sulkea korvani Alinan innostuneelta papatukselta. Tunsin, miten syyllisyys kalvoi mun mieltä. Mun olisi pitänyt olla onnellinen Alinan puolesta, olihan se löytänyt vihdoin itselleen jonkun josta piti. Ja jonkun jonka kanssa olla. En voinut kuitenkaan välttää kateuden tunnetta, kun Alina selitti miten ihana poikaystävä Jere oli ja miten koko tyyppi oli muutenkin vain paras ikinä. Mä en halunnut kuulla.
« Viimeksi muokattu: 28.05.2018 13:45:20 kirjoittanut Grazioso »
Sometimes only paper will listen to you ~

Ava ja bannu by Auroora

Grazioso

  • ***
  • Viestejä: 181
2.

Pyörittelin kynää kädessäni. Yritin olla mahdollisimman normaali, mutta se oli hankalaa. Rintaan sattui. Päähän sattui. Kaikkialle sattui.

Luokassa oli ihan hiljaista. Opettaja puhui jostain aiheesta. Normaalisti mä olisin ollut innostuneena oppikirja nenässä kiinni ja esittämässä täsmentäviä kysymyksiä, mutta nyt ei huvittanut. Ehkä syy oli mun vierustoverissa.

Alinakaan ei nimittäin keskittynyt tuntiin, tosin sen syyt olivat ihan erilaiset kuin mun. Vaaleat hiukset heiluivat puolelta toiselle ja hymy vilkkui hiussortuvien alta. Normaalisti mua olisi naurattanut Alinan käytös, mutta nyt ei. Mua häiritsi, miten Alinan käsi lähetteli lentosuukkoja Jeren suuntaan, ja miten se välillä kääntyi kuiskuttelemaan mulle miten Jere oli niin ihana.

Mä en olisi ollut niin varma. Jere vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka otti ja jätti. Mutta ei Alina uskoisi mua, vaikka mä mainitsinkin sille asiasta. Ja mitä mä olin ketään epäilemään? Ehkä mä olinkin vain sairaalloisen mustasukkainen. Ehkä mä keksin syyttää Jereä, koska en kestänyt totuutta. Alina tykkäsi siitä eikä musta.

Niin. Kai se oli karu totuus. Mun suupieli vääntyi kivuliaaseen irvistykseen.



Puolessa välissä tuntia mua alkoi jo turhauttaa. Ja itkettää.

“Eli kaikki ymmärsivät mitä sanoin?”

Hätkähdin. Käänsin katseeni luokan eteen. Meidän opettaja hymyili leveää hymyä, ihan kuin se olisi voittanut lotossa.

“Roosa, mä meen Jeren pöytään”, Alina supatti mun korvaan.

Hätkähdin uudestaan. Mun katse harhaili Alinan silmissä.

“Meillä on parityöt”, Alina selvensi, kun en osannut vastata mitään. “Kai sä kuuntelit?”

Pudistin hiljaa päätäni. Olin ollut niin keskittynyt omiin ajatuksiini. Mutta nyt kun aloin tajuamaan mistä oli kyse, mua alkoikin suututtaa.

“Ja sä oot Jeren pari?” kysyin enkä pystynyt peittelemään närkästymistäni. Ja mielipahaani. Tai jälkimmäistä Alina tuskin huomaisi.

“Joo, sori”, Alina sanoi pahoittelevasti. Enempää se ei sanonutkaan, vaan heilautti vaaleita hiuksiaan kannoillaan ja siirtyi toiseen pöytään.

En voinut sille mitään, että tunsin itseni petetyksi. Mä ja Alina oltiin tehty kaikki aina yhdessä. Ihan taaperoista asti. Mikään tai kukaan ei ollut koskaan muuttanut sitä. Paitsi nyt.

Mun ympärillä porukka alkoi kerääntyä pareiksi. Hyvä kun edes tunsin puolia ihmisistä. Olinhan mä ollut jo pari kuukautta saman ryhmän kanssa historian tunneilla, mutta silti osa oli mulle ihan tuntemattomia. Sekin todisti vain sen, että olin viime ajat ollut niin kiinni omissa ajatuksissani etten ollut edes ehtinyt tutustua ryhmäläisiini. Sekin masensi mua. Oli tääkin tapa aloittaa lukio.

“Saako tähän istua?” pehmeä ääni kysyi.

Nostin päätäni. Yllätyin, koska tajusin kysyjän olevan Eevi. Oliko se mun historian ryhmässä?

“Joo, totta kai”, vastasin hämmentyneenä. Onnistuin taituroimaan kasvoilleni hymyn, vaikka oikeasti mua hävetti. Kiva, en tiennyt edes Eevin olleen mun ryhmässä. Mun pitäisi tosiaan vähän sosialisoitua.

“Tehtäiskö se parityö yhdessä?” Eevi ehdotti samalla kun istuutui mua vastapäätä. Tytön hymy sai mut hieman paremmalle tuulelle.

“Mikä ettei, ei mulla ole ketään muutakaan”, totesin hymyillen. Musta tuntui mukavalta, että Eevi oli tullut kysymään juuri mua parikseen. Vaikka täytyi myöntää, ettei mulla ollut vieläkään mitään hajua mistä parityöstä maikka oli puhunut.

“Kiva”, Eevi naurahti. Se keräsi hiuksensa nopeasti sotkuiselle poninhännälle ja otti kirjansa esiin. “Olit niin mukava mulle silloin tallilla, että ajattelin sun olevan hyvää seuraa myös parityössä.”

Eevin sanat lämmitti mua. En voinut kuin naurahtaa, mutta se ei ollut pilkallista naurua. Vaan lämmintä ja hieman hämmentynyttä. “Kiitos. Olen otettu.”

“Mitä turhia”, Eevi heilautti kättään. Se kääntyi katsomaan mua pähkinänruskeilla silmillään. Niiden katse oli vilpitön.

“Joten… Mistä me siis tehdään se, öh - esitelmä?”

Ilmeisesti mun kysymys oli niin haparoiva, että se sai Eevin purskahtamaan nauruun.

“Et sitten kuunnellut maikkaa?” se tyrskähti.

Hymyilin kiusaantuneena vastaukseksi. Mun poskia kuumotti. Yleensä kuuntelin tunneilla opettajia silmät ja korvat auki, mutta tänään tilanne oli ollut hieman eri.

“No, sattuuhan noita”, Eevi hymähti päästyään pahimmasta naurukohtauksestaan. Se avasi historian kirjansa auki ja näpäytti mulle yhtä kuvitettua kuvaa. “Meidän aihe oli antiikin aika. Tarkemmin kreikkalainen antiikki.”

Nyökyttelin päätäni. Nyt koko juttu alkoi avautumaan mulle. Näin, miten Eevin silmät säkenöivät. Moiselle näylle ei voinut olla virnistämättä. “Taidat pitää historiasta?”

“Mun lempiaine”, tyttö vannotti käsi sydämellä.

Yllättävää kyllä, mulla oli jopa hauskaa lopputunnista. Eevi oli todella mukavaa seuraa, kun sen kanssa pääsi vauhtiin. Me sovittiin parityön jatkamisesta ensi viikon maanantaina mun luona, enkä mä edes kuullut Alinan naurua viereisestä pöydästä.
« Viimeksi muokattu: 16.05.2018 15:08:54 kirjoittanut Grazioso »
Sometimes only paper will listen to you ~

Ava ja bannu by Auroora

Grazioso

  • ***
  • Viestejä: 181
3.

Sora narskui mun saappaiden alla. Aurinko paistoi pitkästä aikaa, ja se lämmitti mun selkää. Näin sivusilmällä miten pienikokoinen poni heittäytyi nurmikolle piehtaroimaan. Jäin siihen hetkeksi katselemaan. Pari hevosta kiersi aitaustaan tylsistyneen olosisina.

“Moi!” mun takaa kuului iloinen ääni.

Käännyin katsomaan tulijaa. Mun suupieliin nousi hymy, kun huomasin kyseessä olevan Eevi.

“Moi”, vastasin. “Onko sulla tunti tänään?”

“Joo!” Eevi hymyili innostuneena. Sen silmät säkenöivät. “Esteratsastusta.”

Tunsin sydämeni hypähtävän. Eevin innostus tarttui muhunkin, ja se onnistui karkottamaan synkät ajatukset pois mun mielestä. Ainakin toistaiseksi.

“Ihan tosi?” hämmästelin. “Sittenhän meillä on sama tunti!”

“Jees”, Eevi virnisti. Se alkoi astelemaan kohti tallin ovea, ja mä seurasin perässä.

“Tervetuloa porukkaan”, hymähdin. Lämmin syystuuli puhalsi vasten mun kasvojani.

Eevin hymy leveni. Me astuttiin tallin ovesta sisään ja mut valtasi rauhallinen, hyvä olo. Tallin ominaistuoksu pisti vahvana mun nenässä, mikä oli vain hyvä asia. Täällä mä sain unohtaa kaiken. Koulun, ihmissuhteet… ja Alinan. Mun vatsassa muljahti ikävästi, kun mietin tytön vaaleita hiuksia ja sievää hymyä.

“Hei, siistiä!”

Eevin hihkaisu herätti mut mietteistäni. Käännyin tytön puoleen ja huomasin sen tarkkailevan ilmoitustaulua. Siihen oli merkitty punaisella tussilla aikatauluja ja nimiä.

“Saan ratsastaa Maikilla”, Eevi selvensi kun kohotin sille huvittuneena kulmiani. “Oon kuullut sen olevan melko leppoisa kaveri. Hyvä, enpä ainakaan putoa heti ensimmäisellä kerralla.”

“Joo, Maikki on semmoinen kultapoju”, naurahdin. Luin itsekin taululla olevat ilmoitukset nopeasti ja ilahduin, kun sain ratsastaa tämän tunnin Vuokolla.

“Maikin ja Vuokon karsinat on vierekkäin, voidaan jutella samalla kun laitetaan hepot valmiiksi”, selitin. Kuulin mun äänestä innostuneisuuden, mistä olin hyvilläni. En ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä tuulella.

“Okei”, Eevi vastasi. Se virnisti innostuneena ja suorastaan pomppi Maikin karsinalle.

Nauroin, kun kuulin miten Eevi leperteli Maikille. Läikikäs hevonen katseli Eeviä liikahtamattakaan.

“Voii, katso nyt kuinka söpö se on!” Eevi kusikasi kun Maikki alkoi jäystämään karsinansa seinää.

Virnistin. Käänsin katseeni Vuokkoon, joka hirnahti odottavasti. “Joo, mutta Vuokko on parhain hevonen.”

Eevi mulkaisi mua. Sen ilme oli kuitenkin leikkimielinen, joten tiesin ettei se oikeasti suuttunut mulle. “Sua ei kuunnella! Sä olet puolueellinen!”

Pärskähdin. “Ja säkö et ole?”

Eevi mietti hetken. Sitten sekin naurahti. “No okei, taidan mäkin vähän olla. Mutta eikö se oo hyvä asia, että kumpikin pääsee ratsastamaan omalla lempihepollaan?”

“Onhan se”, vastasin hymyillen. Mun sisällä kupli jotain uutta.



“Okei, alkaako olla valmista?” Eevi huikkasi mulle.

Kiristin Vuokon satulavyötä. Astuin pari askelta taaksepäin ja katselin tyytyväisenä vaalean läikikästä tammaa. “Joo, eiköhän.”

Tartuin Vuokon riimusta kiinni lujasti. Aloin kävelemään kohti tallin takaovea. Kavioiden kopsutus lattiaa vasten sai mut rentoutumaan. Eevi kiilasi mun ohitse ja aukaisi oven mun ja Vuokon edessä.

“Kiitti, tulkaa sitten perästä”, virnistin.

Raikas syysilma tuntui hyvältä vasten kasvoja. Pidin siitä tunteesta, kun Vuokko tehosti käyntiään nopeammaksi. Se oli yhtä innoissaan kuin mä, joten se ei voinut merkitä kuin hyvää tuntia.

Kun me viimein päästiin maneesille, aloin ihan tosissani innostumaan. Eevi ja Maikki tulivat perästä, ja mä hymyilin Eevin onnelliselle ilmeelle. Kun muut ratsastajat saapuivat paikalle, tunti alkoi. Mä nautin täysillä siitä tunteesta, kun sain unohtaa kaiken muun paitsi ratsastuksen. Ajattelin vain sitä miten mä ja Vuokko liidettäisiin ilman halki.
Sometimes only paper will listen to you ~

Ava ja bannu by Auroora

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 213
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
Hei vau, en oo tavannut aiemmin lesboja sisältäviä heppatyttötarinoita, joten tämä oli mukava yllätys siltä osin. Ja hyvä idea! En oo itse erityisen hevosihminen (kentauri), mutta oon lukenut joskus Nummelan ponitalleja ja satunnaisia muita, ja niissä on ollut mukava juoni (eikä hevosjutut oo liian valtaavia). Tämänkin juoni ja hahmot vaikuttavat kiinnostavilta ja uskottavilta.. äh, tästä tuli nyt vähän sotkunen kommentti, mutta kiitos, luen tätä!
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"
-Xenophilius Lovegood, Harry Potter and Deathly Hallows

Grazioso

  • ***
  • Viestejä: 181
Gernumbli: Kiitos kommentista! Mukavaa kuulla, että pidät ideasta. Itsekään en ole törmännyt lesboja siäsältäviin heppatarinoihin :'D. Nyt Finissä on ainakin yksi sellainen. Ja tätä lukiessa ei tarvitse tosiaan tietää hevosista mitään!^^ Hevoset pyörii lähinnä taustalla, muuten juoni keskittyy ihmissuhdesotkuihin.



4.

“Ja sitten Jere antoi mulle sellaisen flanellipaidan. Oikeesti, voiko olla söpömpää…!”

Tunsin oloni tukalaksi. Sain vaivoin pidettyä puhelimen korvallani. Yritin tsempata itseäni, että 'ei hätää Roosa, kaikki on hyvin. Pian Alina unohtaa Jeren..' Ainut ongelma oli vain se, että tiesin ettei Alina unohtaisi. Se jauhaisi Jerestä maailman tappiin saakka. Enkä mä pääsisi pakoon.

“Aijaa, kiva kuulla”, vastasin. Mun ääni kuulosti kepeältä, vaikka oikeasti mun olo oli raskaampi kuin aikoihin.

“Eikö? Oikeesti, en tiedä miten oon onnistunut löytämään niin ihanan tyypin”, Alina hymähti. Se kuulosti onnelliselta. “Mites sulla? Koska aiotte tehdä Eevin kanssa sitä parityötä?”

Istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Tuijotin ikkunasta ulos ja yritin koota itsenäni. “Tänään. Eevin pitäis tulla ihan pian.”

“Aa, okei. Me ajateltiin tehdä sitä huomenna Jeren kanssa”, Alina hihkaisi.

En vastannut mitään. Seurasin vesipisaroiden valumista lasin pintaa vasten.

“Juu”, sain lopulta sanottua. Mun kurkkua alkoi yhtäkkiä kiristämään. En tiennyt mitä tehdä, joten päätin lopettaa puhelun. Sanoin nopeasti heipat ja paiskasin puhelimeni sängylle.

Hautasin kasvoni käsiini. Tunsin, miten kyyneleet valuivat mun poskia pitkin. En jaksanut pyyhkiä niitä pois, olo oli jotenkin niin voimaton. Halusin vain parkua kaikki huoleni jollekin, mutta samalla tiesin ettei kukaan ollut paikalla kuuntelemassa. En ollut koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi. Niin epätoivoiseksi.

Sitten ovikello soi. Tiesin sen olevan Eevi, joten yritin koota itseäni. En halunnut huolestuttaa sitä. Nousin ylös. Liian nopea nouseminen sai maan jalkojen alla pyörimään, mutta siitä huolimatta kapusin itseni vessaan. Vilkaisin itseäni peilistä. Mun silmät näyttivät kirkkailta ja itkuisilta. Pyyhin märät tahrat poskiltani ja yritin nostattaa suupieliäni.

“Mooi”, Eevi tervehti heti, kun avasin oven.

Se oli kääräissyt punertavanruskeat hiuksensa huolettomalle poninhännälle. Kasvoilla oli utelias ilme, kun ruskeat silmät kiersivät taloa.

“Moi”, vastasin käheästi.

Viitoin Eevin meidän keittiöön. Se ihasteli meidän valkoista sisustusta ja kehui mun mutsia hyvästä mausta. Yritin myötäillä mahdollisimman paljon, mutta Alina valtasi mun mielen uudestaan ja uudestaan.

“Haluatko teetä?” kysyin, kun Eevi oli istuutunut keittiön pöydän ääreen.

“Nääh, oon enemmän kahvin ystäviä”, Eevi virnisti.

“Kahvia siis”, naurahdin. Onnistuin taituroimaan hymynpoikasen huulilleni

Napsautin kahvinkeittimen päälle. Sillä aikaa kun Eevi selitti jotain koulupäivästään, mä kurotin meidän mukeja kohti. Valitsin mustat kahvikupit, joissa oli valkoisia pilkkuja.

“Tässä”, sanoin, kun ojensin kuumaa kahvimukia Eeville.

Istuuduin tyttöä vastapäätä. Muki poltteli mun sormenpäitä, mutta en halunnut vielä juoda. Oli niin paska fiilis.

“Joten, aloitetaanko me tekemään sitä työtä?” Eevi kysyi, kun mä vain tuijottelin maahan.

“Mmm, joo”, mumisin.

Tiesin olevani paskaa seuraa, mutta tällä hetkellä musta ei ollut kovin sosiaaliseksi. Mun kurkkua alkoi kiristämään taas. Jokin poltteli mun silmien takana. Yritin turruttaa uhkaavat kyyneleet, mutta melko laihoin tuloksin. Pöydän terävä kulma sumeni pyöreäksi.

“Tuota… Ootko sä ihan kunnossa?” Eevi kysyi. Sen äänessä oli huolta, joka sai mun olon vielä surkeammaksi.

Yhtäkkiä tunsin jonkun hipaisevan käsivarttani. Nostin katseeni. En voinut sille mitään, että pari kyyneltä tipahti valkoiselle marmori pöydälle. Mua hävetti itkeä Eevin edessä, mutta tyttö näytti siltä kuin ei olisi ollut moksiskaan.

“Epäilen, että et”, Eevi jatkoi. Se hymyili tavalla, jota oli vaikea tulkita.

En kyennyt muuta kuin nyökkäämään. Tuijotin Eeviä, joka katsoi mua hellästi. Jollain tapaa tunsin oloni paremmaksi, kun toinen oli siinä eikä lähtenyt minnekään.

“On yksi juttu…” uskaltauduin sanomaan. En tiennyt, kannattiko Alinasta puhuminen. Mä hädin tuskin tunsin Eeviä. Olinko tosiaan valmis avautumaan sille? Jokin tuossa lämpimässä katseessa sai mun olon kuitenkin rohkeammaksi.

“Kerro vain, jos siltä tuntuu”, Eevi kannusti.

Nieleskelin kyyneleitäni. Pelkäsin, että romahtaisin totaalisesti. Kaikki se paha olo ja sanomattomuus oli pakkautunut mun päähän niin sitkeästi, etten tiennyt miten lähteä avaamaan ajatuksiani. Halusin kuitenkin yrittää.

“No…” aloitin haparoiden. “Oon ollut aika kauan ihastunut erääseen tyttöön.”

Odotin Eevin reaktiota, mutta se ei sanonutkaan mitään. Hymyili vain rohkaisevasti. Se sai mut jatkamaan.

“Tai oikeastaan tää tyttö on mun paras ystävä. Ollaan oltu aina läheisiä… Ja no, kai mä olen ollut ihastunut siihen jo pidemmän aikaa”, kuiskasin. Jotenkin olin menettänyt ääneni. “Mutta Alina on, no - niin hetero kuin olla ja voi. Mulla ei olisi siihen mitään mahdollisuuksia ikinä. Se ei ole musta kiinnostunut muuna kuin ystävänä. Se ei varmaan osaisi kuvitellakaan meidän välille muuta kuin ystävyyttä.”

Tunsin, miten mun hengitys oli vaihtunut katkonaiseksi. Vapisin. “Ja kaiken lisäksi Alinalla on poikaystävä.”

Hetken oli aivan hiljaista. Mun päässä jyskytti. Kyyneleet olivat sumentaneet mun näön, mutta tällä kertaa olin siitä kiitollinen. En halunnut katsoa Eeviä silmiin.

“Okei”, Eevi sanoi. Sen ääni oli niin lempeä, että aloin voimaan paremmin. “Tuntuuko susta pahalta se, että Alinalla on poikaystävä?”

Nyökkäsin. Pieni niiskautus karkasi mun nenästä.

“Mä… Musta tuntuu niin pahalta aina, kun Alina alkaa puhumaan Jerestä. Mua pelottaa, että kohta tuhoan meidän ystävyyden”, itkin - lähestulkoon parruin. Tuntui kuin joku olisi survaissut mua sydämestä ja kääntänyt vielä veistä vuotavassa haavassa.

Hautasin kasvoni märkään hihaan. Kyyneleet kastelivat upouuden hupparin, mutta en välittänyt siitä. Olin jo nolannut itseni Eevin edessä, joten ei ollut enää mitään menetettävää. Annoin kyyneleiden valua poskiani vasten.

“Musta toi kuulostaa hyvin inhimilliseltä”, Eevin ääni kuului.

Hätkähdin. En ollut odottanut sellaista vastausta. Uskaltauduin kurkistamaan Eeviä hihani lävitse. Se hymyili edelleen. Ajattelin, että kohta se lähtisi kun ei jaksaisi mun parkumista. Mutta se ei lähtenyt. Päin vastoin - Eevi nousi pöydästä ja kiersi mun taakse. Tunsin, miten upposin lämpimään halaukseen.

“Halusin vaan sanoa, että... “ Eevin ääni supatti mun korvaan. “Mullakin on ollut joskus samanlainen tilanne. Mutta mä selvisin siitä. Ja mä uskon, että sä oot niin vahva mimmi että selviät mistä tahansa.”

Hautasin kasvoni Eevin pehmoiseen paitaan. Lämmin käsi silitti mun selkää. Annoin itseni itkeä ja vuodattaa kaikki murheeni, ja Eevi kuunteli.
« Viimeksi muokattu: 28.05.2018 13:45:43 kirjoittanut Grazioso »
Sometimes only paper will listen to you ~

Ava ja bannu by Auroora

Grazioso

  • ***
  • Viestejä: 181
5.

Seuraavana päivänä mulla oli jo paljon parempi olo. Eikä se ollut vähiten Eevin ansiota. Musta tuntui kevyeltä. Kevyemmältä kuin pitkään aikaan. Ihan kuin olisin voinut lähteä lentoon, vaikka se ei tietenkään ollut mahdollista. Tietty alavireinen olo mulle tuli yhä, kun olin Alinan ja Jeren seurassa, mutta se tunne ei ollut enää niin voimakas. Olin siitä ihan älyttömän kiitollinen. Olisin halunnut etsiä Eevin heti matikan tunnin jälkeen, mutta harmikseni en ollut löytänyt tyttöä.

“Mikäs sut noin saa hymyilemään?” Alina kysyi, kun me asteltiin kohti ruokalaa.

Mun vatsassa muljahti, kun kohtasin Alinan kauniin siniset silmät. Niissä oli jotain mystistä hehkua, johon olisi voinut vain upota.

“Hyvä päivä”, totesin yksinkertaisesti. Annoin hymyni valloittaa koko käytävän.

Alina naurahti. Se vilkaisi mua syrjäsilmällä, mutta pian senkin huulille nousi hymynkare. “En oo nähnyt sua pitkään aikaan noin iloisena.”

En vastannut mitään, mutta salaa sisimmässäni hypin riemusta. Mä ja Alina suunnattiin ruokalaan, jossa oli täysi kaaos meneillään. Ruuhka-aikana ei ollut kaikista mukavin syödä, mutta voitti se kylvivän näläntunteen vatsanpohjassa.

Ruuhkasta selvittyämme me istuuduttiin ruokalan perimmäiseen nurkkaan. Ikkunasta tuleva luonnonvalo tuntui mukavalta monen sateisen päivän jälkeen.

“Mites sun ja Eevin esitelmä? Onko se edistynyt?” Alina kysyi, kun me molemmat saatiin aloitettua syöminen.

Nostin katseeni Alinaan. Jokin pisti mun rinnassa, vaikka kuinka yritin sivuuttaa tuntemuksen. Muisto eilisestä oli kivulias, mutta samalla vapauttava. Oli ollut helpottavaa jakaa murheensa Eevin kanssa, yleensä kun pidin omat asiani itselläni. Tuntui jotenkin kiusalliselta muistella päivää Alinan kanssa, kun nimenomaan olin parkunut ihastustani Alinaan.

“Ihan hyvin”, vastasin haparoiden. Rukoilin, ettei Alina huomaisi välttelevää äänensävyä. Pelkäsin, että hento puna poskilla paljastaisi mun tarkkaan varjellun salaisuuden.

“Ai?” Alina kysyi kulmiaan kohottaen, kuin olettaen mun jatkavan.

Nielaisin. Pieni paniikin tunne iski muhun, vaikka pyrin pidättäytymään rauhallisena. Alinan kysyvät kasvot saivat mun sydämen läpättämään ja kädet tärisemään.

“Niin, siis… Saatiin se melkein valmiiksi”, vastasin nopeasti. Nappasin vesilasin käteeni ja kulautin sisällön kerta huikalla alas. Tilanne alkoi muuttumaan ahdistavaksi.

“Ihanko totta!” Alinan innostunut hihkaisu rauhoitti mut. Mitä ilmeisemmin Alina ei ollut tajunnut mun paniikinomaista olemusta. “Meillä ei ole vielä läheskään valmis!”

Hymyilin vastaukseksi. Onnittelin itseäni loistavasta suoriutumisesta. Alina ei enää katsonut mua hämmentynyt ilme kasvoillaan, vaan jatkoi ihmettelemistään.

“Onko Eevi samanlainen hikke kuin sä? Vai miten te ootte jo melkein valmiita?” Alina virnisti.

Kohautin olkiani, vaikka en voinut peittää maireaa ilmettäni. “Me oltiin vain ahkeria.”

“Just”, Alina tuhahti. Tyttö heilautti vaaleita hiuksiaan olallaan, ja mun sydän pysähtyi hetkeksi. Ilme Alinan kasvoilla oli mietteliäs, kun se tarkkaili muita ruokailijoita. Sitten siniset silmät syttyivät.

“Jere!” Alina hihkaisi. “Tuu tänne!”

Mun mieliala laski kuin veteen upotettu kivi. Seurasin katseellani Jeren tulemista paikalle. Pojalla oli päällään sininen flanelli paita ja mustat farkut. Kasvoilla oli huoleton hymy, joka vangitsi Alinan pauloihinsa.

“Moi, muru”, Jere hymähti. Se istuutui Alinan viereen ja suuteli tyttöystäväänsä syvästi ja tunteella.

Käänsin katsettani. En halunnut nähdä, miten Jere upotti kätensä Alinan vaaleisiin hiuksiin ja hinasi omistavasti lähelleen. En halunnut nähdä Alinan onnesta tuikkivia silmiä ja Jeren niskaan pujotettuja sormia.

“Moi”, Alinan henkäisy sai mut kääntämään päätäni. Kaduin sitä heti, sillä Alinan sokerinen hymy sai mut voimaan huonosti.

Jere vinkkasi silmäänsä Alinalle ja käänsi katseensa muhun. Sen oliivinvihreät silmät säkenöivät, mutta eivät yhtä kirkkaasti kuin Alinan. Eivätkä yhtä viattomasti. Jollain tavalla se häiritsi mua.

“Mites sä?” Jere kysyi, yrittäen kai kehitellä jonkinlaista small talkia. Alina kihersi aivan Jeren kyljessä.

“Ihan hyvin”, vastasin kireästi. Tuijotin Jereä kulmieni alta, enkä pitänyt näkemästäni ollenkaan. Jeren hymy värähti hieman, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Se kiersi kätensä hihittävän Alinan ympärille, jonka silmiin oli tullut tietty utuinen vivahde.

“No sehän on kiva”, Jere vastasi. Äänensävystä ei voinut päätellä, oliko se ilkkuva, ystävällinen vai välinpitämätön. Kenties jokin yhdistelmä niitä kaikkia.

Nousin pöydästä. Alina kohotti katseensa kysyvänä, Jere silmät kiiluen. Mun sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Oli raivostuttavaa nähdä Jeren omahyväinen hymy, joka upposi Alinaan kuin sukkana.

“Mä taidan tästä lähteä, saatte vähän kahdenkeskistä aikaa”, sanoin pistävästi. Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, käännyin kannoillani ja lähdin. Jätin ruokani lojumaan pöytään, mutta en välittänyt siitä.

Suunnistin kohti koulun pihaa. Ihmiset tuuppivat mua käytävillä, kun puskin itseäni väkijoukon ohi. Kaipasin vain raitista ilmaa. Ilma koulussa oli tunkkainen ja pölyä täynnä, eikä se tehnyt hyvää mun alkavalle päänsärylle.

Ulos päästyäni hengitin raitista syysilmaa. Kylmä tuuli puhalsi mun kasvoihin, mutta otin sen vastaan hyvillä mielin. Mun mielessä pyöri vain Alina ja Jeren kädet sen lantioilla. En voinut uskoa, että Alina oli langennut sellaiseen kusipäähän. Olin ihan varma, että sillä jätkällä ei ollut puhtaat jauhot pussissa.

Huokaisin. Eilisen paha olo alkoi tehdä tuloaan. Istuuduin koulun kivirappusille, jotka tuntuivat kovilta ja kylmiltä. Suurin osa koululaisista lämmitteli sisätiloissa, joten sain olla yksin. Oli vain minä, hiljaisuus ja uljeltava tuuli. Ja ne ahdistavat, sydäntä riipaisevat ajatukset.

En muistanut, koska olisin ollut yhtä onneton. Sen jälkeen kun olin tajunnut olevani ihastunut Alinaan, kaikki oli mennyt päin alamäkeä. Jeren ilmaantuminen kuvioihin oli aluksi helpottanut mun oloa. Olin ajatellut, että ehkä pääsisin Alinasta yli helpommin, kun sillä oli joku toinen. Mutta tilalle olikin tullut vain mustasukkaisuutta ja jatkuvaa pahaa oloa.

Kylmä pohjoistuuli riepotteli mun hiuksia. En tiennyt, pystyisinkö menemään seuraavalle tunnille. En halunnut nähdä Alina hölmön rakastunutta ilmettä. Ihan sama vaikka mitä uskottelin itselleni, se sai mun olon tuntumaan kuin hauraalta lasipullolta. Yksi pieni töytäisy, ja olisin heti murskana.

Mun henkisen itsesäälin keskeytti olalle painautuva käsi. Hätkähdin kosketusta, mutta helpotuin nähdessäni tulijan.

“Ai hei”, vastasin Eeville, joka katsoi mua huolestuneena. Tytön punertavanruskeat hiussortuvat heilahtivat tuulenpuuskan mukana.

“Hei”, Eevi sanoi. Sen ääni hiljainen, jollain tapaa varovainen. Tyttö istuutui mun viereen kasvoillaan tyyni ilme.

Käänsin katseeni maahan. En ollut koskaan ollut hyvä avautumaan, mutta Eevin kanssa puhuminen tuntui luonnolliselta. Se oli jaksanut lohduttaa ja hoitaa mua eilen, tuoda mulle lisää kahvia ja kuiskia rohkaisevia sanoja. Olin ihan älyttömän kiitollinen, mutta samalla en halunnut huolestuttaa Eeviä yhtään enempää. Liika avautuminen tuntui kiusalliselta.

“Joten- “, Eevi aloitti rupattelevaan sävyyn. Se nojasi käsillään taakse ja nautti tuulen tuomasta raikkaasta ilmasta.

“Kaikki on hyvin”, keskeytin. Nostin katseeni ja yritin hymyillä. Ilmeisesti mun yritys jäi huonoksi, sillä Eevi katsoi mua epäuskoisesti. Lopulta punertavanruskeat hiukset heilahtivat, kun tyttö pudisti hiljaa päätään.

“En usko”, se sanoi rauhallisesti. Hymy huulilla muuttui tietäväiseksi. “Taidat murehtia Alinaa, eikö?”

Tuijotin Eeviä mitään sanomatta. Mun ei tarvinnut sanoa mitään, sillä Eevi tiesi. Jollain tavalla se osasi tulkita mun mielialoja ja valita juuri oikeat sanat lohduttamaan.

“Niin vähän arvelinkin”, Eevi jatkoi. Se käänsi päänsä kohti synkkeneviä pilviä. Hymy haihtui pois, mutta ystävällinen ilme jäi.

Oli ihan hiljaista. Tilanne tuntui luonnolliselta. Kuin meillä olisi ollut telepaattinen yhteys, jonka avulla voitiin vain olla. Ei tarvittu sanoja, sillä pelkkä Eevin läsnäolo sai mun olon paremmaksi. Se oli outo tunne.

“Kuule”, aloitin haparoiden. Eevi käänsi katseensa suoraan mun silmiin, enkä voinut olla hymyilemättä. “Mitäs sanoisit yhteisestä maastolenkistä? Vaikka huomenna.”

Eevin sormet karkasivat takkuisiin hiuksiin. Ruskeat silmät välähtivät syystaivasta vasten. “Kuulostaa mahtavalta.”

Sen jälkeen kaikki oli hyvin.



A/N: Hui. Tässä tämä nyt sitten on. Jatkoa on tulossa, mutta en tiedä vielä milloin. Veikkaisin, että kesäkuun puolella.
Sometimes only paper will listen to you ~

Ava ja bannu by Auroora