Title: Romantiikkaa aliavaruusviestein
Author: miisuli
Genre: Angst, söpöily, huumori
Rating: K-11 (Warning: kiroilua, huonoa kielenkäyttöä)
Pairing: Leonard McCoy/Gentleman eli Maria
Fandom: Star Trek TOS
Disclaimer: Kaikki oikeudet Gene Roddenberrylle.
Summary:
Leonard McCoy on yksinäisempi kuin koskaan viiden vuoden mission jälkeen ja spontaanisti lataa deittisovelluksen. Löytääkö kyyninen tohtori vielä romantiikan itsestään ja uuden suunnan elämälleen?A/N: Okei, en muista, koska mulla oli viimeksi yhtä hauskaa kirjoittaessani jotain! Osallistun tällä fikillä haasteeseen
Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle V -haasteeseen. Esiinnyn tarinassa Maria-nimisenä enkä nimimerkilläni
Toivottavasti viihdyt tarinan parissa! // Hups, liitetäänpä tämä vielä FF100-haasteeseen sanalla tähti!
Romantiikkaa aliavaruusviesteinLeonard McCoy ei ollut koskaan ajatellut tarvitsevansa elämäänsä mitään romanttista avioeronsa jälkeen. Ja näin olikin pysynyt pitkän aikaa. Hän oli paennut avaruuteen ja viettänyt viisivuotisen komennuksen NCC-1709 USS Enterprisen kyydissä. Siinä ajassa oli ehtinyt ajatella ja tapahtua. Muutama naiskommellus siellä ja täällä. Mutta niistäkään ei ollut jäänyt käteen melkein mitään.
Sitten viisivuotinen komennus olikin yhtäkkiä ohi ja Leonard oli taas palaamassa elämänsä aloitusruutuun. Mitä sitten? Pitäisikö hänen palata Georgiaan harjoittamaan lääkärintointaan siellä? Tuskinpa hän siihen pystyisi. Vaikka hän koko sielultaan vihasi avaruutta, oli siitä vaikeaa luopua.
Jim Kirkin noususuhdanteinen ura oli Tähtilaivaston ykkösprioriteetteja. Spock oli kuullut sisäisen kutsumuksensa ja päätynyt palaamaan Vulkanukselle. So long, vaan sinullekin toveri. Uhura oli palaamassa Akatemiaan opettamaan lingvistiikkaa ja hänestä tulisikin varsin etevä professori. Chapel oli puhunut jo kauan siitä, kuinka hän haluaisi opiskella lääkäriksi asti. Nyt nainen oli tehnyt tilaa elämässään uudelle opiskelukaudelle ja Uhuran kanssa hykerrellen odotti palaamista Akatemiaan.
Kaikilla oli suunta. Paitsi tietenkin Leonardilla. Yllätys.
Leonard istui yhdessä Sulun ja Chekovin kanssa sukkulan pienessä matkustustilassa. Nuoremmat miehet odottivat uutta komennusta väliaikaisesti syvällä avaruudessa olevalla tähtiasemalla. Leonard odotti sitä hetkeä, kun hänen täytyi päättää, että mitä hän tekisi.
”Hei Len, mikä meno? Vaikutat aika surkealta, jos sanon suoraan”, Chekov avasi sanaisen arkkunsa. Leonard tuhahti.
”Kiitti, kaveri. Tuntuupa tosi hyvältä.”
Sulu ennätti väliin pelastamaan tilanteen, kuten yleensä. ”Älä nyt, Len. Ollaan vain huolissamme sinusta. Ties koska tavataan taas uudelleen.”
Leonard hymyili tuskansa läpi. Hänen ei pitäisi ärtyillä ystävilleen. Ystäviä ei ollut hänellä jokaiselle sormelle, ei todellakaan.
”Jep. Kuule, oletko ajatellut kokeilla uutta Tähtilaivaston kehittämää ohjelmaa yhteydenpitoa varten? Aliavaruusviestein käytävä chatti. Vähän niin kuin joskus 2000-luvun alussa Maassa kaikki puhuivat toisilleen sähköpostein ja kännyköin”, Chekov selitti innostuneesti ja kaivoi laukustaan oman PADDinsa esiin.
Leonard istui lähemmäksi kahta toveriaan ja silmäili, mitä Chekov näytti tabletiltaan. Kirjeystävyys ei ollut käynyt Leonardin mielessä, mutta kaikkea kannatti kokeilla ainakin kerran. Koko touhussa oli jotain vanhan ajan henkeä, joka lohdutti häntä jollain kummallisella tavalla. Ehkä hän ei ollutkaan täysin yksin avaruudessa, universumissa.
”Voit tehdä tänne profiilin, kun vain syötät oman palvelunumerosi. Tietokone hakee tietosi kannasta. Voit kuitenkin muokata profiilia omannäköiseksesi. Katso, liitin tänne linkin kyrillisten aakkosten alkeiskurssille! Ja eikö ole hyvä profiilikuva? Minä ja sata maatuskaa!”
Leonard kuunteli puolella korvalla Chekovin innostunutta höpötystä omista sivuistaan. Sulu myhäili salamyhkäisesti Chekovin vierellä. Mies ei ollut puhunut mitään omasta käyttäjätilistään, kumma kyllä.
Tabletilla näkyi yksinkertaiselta näyttävä sivu, joka tosiaan muistutti internetin alkuaikojen keskustelufoorumeita. Leonard oli käynyt niistä kurssin vuosia sitten Akatemiassa, joten idea ei ollut hänelle täysin outo.
Kaikkea voi kokeilla kerran. Ehkä tätäkin.
*
Leonard oli vitkutellut sovelluksen lataamisessa viimeisen viikon, mutta jälleen yksinäisen illan koittaessa, ei hän voinut enää vastustaa kiusausta. Tähtiasema oli kolkko ja kylmä sekä sen käytävät lähes autioita.
Kanttiinissa ei ollut ketään, lukuun ottamatta andorialaisten muodostamaa tieteilijäjoukkoa, jotka olivat suorittamassa ilmanpainemittauksia läheisen kuun pinnalla. He eivät olleet ilahtuneet, kun Leonard oli yhtenä iltana istunut heidän viereensä ja alkanut rupattelemaan. Sen jälkeen Leonard oli pysynyt visusti kaukana heistä.
Yksinäisinä iltoina syntyvätkin parhaimmat ideat, ajatteli Leonard sarkastisesti itsekseen. Tästä huolimatta hän avasi oman tablettinsa, joka huusi tyhjyyttään. Jim oli soittanut hänelle pari päivää sitten lyhykäisen puhelun, mutta kiireinen mies oli jo matkalla seuraavaan seikkailuun. Sen jälkeen kukaan ei ollut kaivannut Leonardia.
Tähtilaivaston etusivuilla komeili iso mainos Chekovin puhumasta viestipalvelusta. ’Etsitkö samanhenkistä seuraa?
Tähti-Chat on täällä! Tähtilaivaston upseerien oma keskustelusovellus, jonka kautta voit sinäkin löytää sen oikean!’
Leonard hämmentyi. ’Sen oikean’? Mitä tämä nyt tarkoitti? Hän luuli, että Chekov oli tarkoittanut sovelluksen olevan vanhojen ja uusien ystävien yhteydenpitoon.
Elävä muistikuva hykertelevästä, salamyhkäisestä Sulusta palautui Leonardin tajuntaan. Hitto. Chekov olikin puhunut deittisovelluksesta!
Leonardin mieli täyttyi yleisestä kaaoksesta, jos joku puhuikin hänelle deittailemisen uudelleen aloittamisesta. Hän muisti saman tien kaikki riidat, seinään lentäneet astiat ja paiskatut ovet. Ei. Se oli aina hänen vastauksensa. Ei missään nimessä. Ei uudelleen sitä kaikkea. Romantiikka oli kuollut hänestä jo kauan sitten ja valunut suoraan viemäristä alas.
Mutta kaikesta huolimatta, pieni epäilys hiipi hänen mieleensä. Ethän sinä koskaan tiedä, jos et kokeile. Koska olet edes viimeksi tuntenut naisen kosketusta? Tulet vanhenemaan yksin ja kukaan ei edes kaipaa sinua. Katso nyt! Tyhjä PADD odottaa sinua. Ei kukaan muu.
Itsesäälissä rypeminen oli Leonardille varsin tavallinen iltatoimi, mutta nyt hän halusi panna sille stopin. Hän oli kyllästynyt olemaan täydellinen epäonnistuja ja kohtalonsa uhri. Kaikkea voi kokeilla kerran. Niin myös deittisovellusta.
Tähti-Chat avautui hänen eteensä. Sen hempeät pastellisävyt ja koukeroinen teksti saivat melkein Leonardin sulkemaan koko sivun, mutta hän taisteli impulssia vastaan.
”Tervetuloa uusi käyttäjä! Aloita matkasi luomalla itsellesi profiili!” kuului yhtäkkiä tekoälyn ääni ja Leonard lensi melkein selälleen punkkansa reunalta.
”Saakeli!” Leonard puhisi.
Leonard yritti löytää asetusta, jolla äänen saisi pois, mutta ei löytänyt sellaista. Selvä on, kestetään tämä nöyryytys vielä äänitehostein. Leonard painoi: ”Luo profiili” -kohtaa.
”Tähtilaivaston tietokannasta olemme saaneet tietosi jo, joten ole hyvä ja tarkista, ovatko ne oikein.”
Leonard katseli tympääntyneenä omia tietojaan. Leonard Horatio McCoy, syntynyt tammikuun 20, 2227 – ikä siten 43 vuotta. Herranjumala, koska minusta on tullut keski-ikäinen? Sotilasarvo komentaja, jonka hänelle oli vastikään myönnetty. Palvelukset oli listattu ja viimeisimpänä näkyi titteli: NCC-1709 USS Enterprisen ylilääkäri. Se Leonard oli sydämessään edelleen.
Pakollisten tietojen jälkeen alkoi huomattavasti haastavampi vaihe. Persoonalliset tiedot, kuten tekoäly säesti.
”Ole hyvä ja täytä alla olevat kohdat omien mieltymystesi mukaisesti.”
Harrastukset? Leonard ei muistanut milloin oli viimeksi ehtinyt harrastamaan yhtään mitään, mutta vanhasta tottumuksesta hän kirjasi ruoanlaiton, lukemisen ja koneen suosituksesta, uusien asioiden kokeilemisen. Mielenkiinnonkohteita oli jo hieman helpompi kirjata ja niitä löytyikin tiede, biologia, filosofia, eläimet, kirjallisuus ja alkoholijuomat ja hyvä ruoka. Leonard mietti useampaan kertaan, kannattiko alkoholi mainita, mutta sitten hän ajatteli, että oli parasta olla rehellinen. Ja parastahan olisi, että voisi yhdessä kokeilla bolivialaisen viskin uusinta vuosikertaa.
Hän rykäisi. Hän hyppi asioiden edelle.
Samankaltaisia sielua avaavia kysymyksiä löytyi vielä muutama, joissa kartoitettiin hänen unelmatreffejään ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Molempiin hänen oli vaikea vastata yhtään mitään, mutta hän puristi itsestään vähintäänkin realistisen vastauksen tavallisen pessimistisen sijaan.
”Hienoa! Vielä viimeinen silaus! Leonard Horatio McCoy, millaista seuraa sinä etsit?”
Kysymys sai Leonardin pysähtymään totaalisesti. Hän ei edes ollut ajatellut, että mitä tai ketä hän etsi. Tässä tilanteessa tuntui, että kuka tahansa kelpaisi.
Ruudulle ilmestyi erilaisia kriteerejä. Naiset, miehet, sukupuolettomat, kaikki sukupuolet. Näistä Leonard valitsi viimeisimmän. Sitten hänen piti kuvailla ideaalia kumppania.
Hetkinen! Eihän sellaista pysty kuvailemaan! Olisi aika pinnallista vain laittaa raksia ruutuun, että millainen jonkun pitäisi olla, että hän kelpaisi Leonardille. Leonard ei kokenut, että hänellä oli hirveästi varaa tehdä mitään vaatimuksia.
Tyhjään kohtaan Leonard naputti yksinkertaisen vastauksen: ’Jos jokseenkin vanhanaikainen ’maalaislääkäri’ ei ole sinulle liikaa, laita viestiä.’
*
Viikko oli kulunut siitä, että Leonard oli kirjautunut
Tähti-Chattiin. Sinä aikana hänen elämässään oli tapahtunut, ja hän oli saanut siirron takaisin Maahan. Kotiin palaaminen oli samaan aikaan jännittävää, mutta ahdistavaa. Hänet oli siirretty johtamaan lääketieteen viimeisen vuosikurssin opiskelijoita heidän valmistautuessaan omiin tuleviin komennuksiinsa.
Leonard oli saanut joitain yhteydenottoja, mutta ei olisi kutsunut niistä vielä mitään suureksi menestystarinaksi. Hän oli jutellut jonkin aikaa Eleonoran, häntä hieman vanhemman astrobiologin kanssa, joka asui kissansa kanssa Vulkanuksella. Juttu ei ollut oikein lentänyt ja Leonard koki Eleonoran olevan hänelle liian teoreettinen. Naisella ei tuntunut olevan ollenkaan pilkettä silmäkulmassa.
Sitten Leonard oli jutellut puoliksi andorialaisen Xaran, maan ulkopuolisiin eläinlajeihin perehtyneen tutkijan Harrietin ja Akatemiassa kokin asemassa toimivan Paulin kanssa. Jokainen heistä oli kiinnostava, totta kai, mutta juttelusta puuttui sitä jotain. Leonard myös huomasi ahdistuvansa heti, jos joku hänen uusista tuttavistaan ehdotti tapaamista. Hän oli ajatellut pysyä vain profiilinsa takana – ei kai hänen oikeasti tarvinnut tavata ketään?
Leonard lysähti istumaan punkkaansa raskaan työpäivän jälkeen paimennettuaan opiskelijoita. Hän hengitti syvään sisään ja ulos. Selkä oli jo pirun kipeä, vaikka hän oli ennen tehnyt kyllä pidempiäkin päiviä.
Juuri kun uni alkoi saada otettaan Leonardista, kuului hänen tabletistaan kimeä ping-ääni.
”Mitä nyt?” mutisi tohtori itsekseen ja nousi kiroten katsomaan työpöydällä olevaa tablettiaan.
Tabletin etusivulla komeili viesti:
”Sinulla on yksi uusi viesti Tähti-Chatissa!”Kyynisen kyllästyneesti Leonard avasi ilmoituksen. Hän oli jo menettämässä toivoa ensimmäisen viikon jälkeen. Leonard ei ollut niitä, joille oli suotu pitkä pinna.
Viesti kertoi koruttomasti:
”Vanhanaikainen lääkäri? Onko leikkaushuoneessa käytössäsi edelleen saha ja kipulääkkeenä vahvat huumeet?”Viestin ohessa komeili kuva nuoresta naisesta, joka näytti itsekin kuuluvan eri vuosikymmeneen. Nainen oli pukeutunut kuin 1900-luvun puolivälin amerikkalainen kotirouva, hänen vaaleat hiuksensa olivat kauniisti laineilla ja huulissa hänellä oli punaista huulipunaa. Naisessa oli jotain kotoisaa ja jotain salaperäistä samaan aikaan. Kuvan vieressä komeili nimi. Maria.
Viesti oli erilainen, kuin mitä Leonard oli saanut. Aikaisemmat olivat aloittaneet small talkilla, kuten kysyen päivästä tai mitä ottaisi mukaan autiolle saarelle. Tämä nainen meni suoraan asiaan. Kärkevä tapa piikitellä ärsytti miestä. Hänen oli pakko vastata naiselle ja laittaa tilit tasoihin!
”Anteeksi nyt, mutta etpä sinäkään näytä siltä kuin olisitte ihan oikealla vuosituhannella. Alistetut kotirouvat ovat mielestäni jo historian havinaa.”Ei mennyt kauan, kun vastaus saapui.
”Se vasta olisikin skandaali, jos minä kotirouvana olisin tällä sivustolla juttelemassa kanssanne! Mutta kertokaa nyt, eikö lääkäri ja vanhanaikaisuus vähän kuin kumoa toisensa? Olet tieteen mies, hyvä Leonard McCoy.”Leonard huomasi hymyilevänsä. Äskeinen ärsytyksen puuska oli jo laantunut hieman. Hän naputti innokkaasti seuraavan vastauksen.
”Tiede kehittyy, me ihmiset harvoin sen mukana. Sanotaanko, että tuntuu välillä, että olen täysin kadoksissa tässä galaksissa, jonne olemme saapuneet tieteen voimin. Ehkäpä sen takia olenkin enemmän vanhanaikainen maalaislääkäri, kuin uuden ajan tiedemies.”Leonard katui melkein heti viestiään, mutta oli ehtinyt painaa jo ’lähetä’. Paras tapa tehdä vaikutus olikin avautua heti toisessa viestissä omasta eksistentialistisesta kriisistään.
”Taidan tietää, mitä tarkoitat. Ahdistuin niin paljon lapsena avaruudesta, että vanhempani miettivät, mikä minua vaivasi.””Siitä ei taida olla kauan, sillä olet kovin nuori.”Leonardista tuntui oudolta jutella itseään nuoremman naisen kanssa tällaisessa sovelluksessa. Mutta he olivat molemmat aikuisia. Ei mitään rikollista ollut tapahtunut! Leonard tunsi itsensä vain kovin vanhaksi.
”Hah, hah. Tuntuu kuin olisin satavuotias. En toki ole! En ole tehnyt tänne valeprofiilia ja sen kautta viekoittele itselleni nuoria poikia.”Leonard nauroi ääneen. Ehkäpä hän olikin jutellut vanhan mummelin kanssa koko ajan?
”Ehkä uskon tämän kerran tuon selityksen.”*
Kuukausi kului nopeammin kuin hetkeen Leonardin elämässä. Tohtorin päivien kohokohta oli nykyisin se, kun hän pääsi kotiin töistä ja tablettinsa ääreen. Häntä yleensä odotti viesti tai useampikin, kaikki Marialta. Heidän ensikohtaamisensa viesteillä oli ollut epätavallinen, mutta Leonard oli huomannut pian, että niin oli myös nainen, jonka kanssa hän puhui.
Maria työskenteli yhdellä Maata kiertävistä Tähtiasemista. Siellä hän toimi arkistoijana, joka kävi läpi historiallista materiaalia ja lajitteli sitä. Vapaa-ajallaan hän maalasi, kirjoitti ja pelasi shakkiturnauksia aseman muiden työntekijöiden kanssa, huonolla menestyksellä kuulemma. Hän kuvasi itse itseään sosiaaliseksi, aika ajoin neuroottisia taipumuksia osoittavaksi ja näennäistieteistä kiinnostuneeksi. Hän etsi paikkaansa universumissa, niin kuin Leonardkin. Maria piti eläimistä, eritoten kissoista. Hän järjesti joka kuukausi tähtiaseman miehistölle vanhan ajan mukaisia elokuvanäytöksiä. Hänen sukujuurensa juontuivat Suomeen, maahan, josta Leonard oli tuskin koskaan kuullutkaan.
Leonard oli lukenut Marian profiilin varmaan satoja kertoja. Hän oli oppinut profiilin ulkoa jo ensimmäisenä iltana. Leonard ei halunnut myöntää olleensa hullaantunut, mutta Mariasta oli tullut pian ainoa asia, jota hän ajatteli. Tunne samaan aikaan kiihdytti hänen mieltään, että sai kylmänväristyksiä aikaan. Leonardia pelotti tuntea näin naisesta, jota ei ollut tavannut edes koskaan kasvokkain.
”Hei Len! Toivottavasti päiväsi on mennyt hyvin. On ollut ikävä juttujasi, vaikka olemme olleet tuskin edes vuorokautta puhumatta toisillemme. Täällä kaikki ennallaan. Vietin taas yksitoikkoisen päivän arkistossa. Pakko tunnustaa, että vihaan tietojärjestelmiä! Tänään sain huomata, että New Yorkin kollegat olivat tukkineet datayhteyden lajittelemalla vulkanuslaiset muinaiset sakramentit väärään paikkaan. Pistää vihaksi!
Ainiin! Meitä arkistointijaoston työntekijöitä on pyydetty alan suurimpaan konferenssiin ensi kuun alussa. Se pidetään San Franciscossa. Luuletko, että sinulla olisi aikaa tavata silloin?”Leonardin sydän pamppaili tuhat kertaa nopeammin ja hetken hän jo ajatteli, että loppu oli tullut. Tavata hänet? Ensi kuussa? Miten olisi vaikka vuoden päästä, kun Leonard olisi ehtinyt kasvattaa takaisin itsevarmuutensa?
Ei kyse ollut siitä, etteikö Leonard haluaisi tavata Mariaa. Päinvastoin! Hän haluaisi tavata hänet, vaikka joka päivä. Käydä hänen kanssaan katsomassa teatteriesityksiä, viedä hänet lounaalle tai vaikka aloittaa paritanssiharrastus! Mahdollisuuksia oli monia ja aikaa heillä oli vaikka koko loppuikä. Mariahan oli häntä nuorempi, joten kun Leonard alkoi käydä liian vanhaksi, ehti nainen löytää vielä uuden. Ajatus kirpaisi Leonardin sydäntä. Hän ei halunnut tässä käyvän niin.
Leonard katsoi viestiä edessään ja pala hänen kurkussaan kasvoi vain isommaksi. Koko illan Leonard aika ajoin avasi ja luki viestin uudelleen, mutta ei pystynyt vastaamaan siihen mitään. Hän meni nukkumaan ristiriitaisin tuntein. Yön hän vietti nukkuen rauhattomasti, nähden painajaisia epäonnistuneesta kohtaamisesta hänen ja Marian välillä.
Pariin päivään Leonard ei edes avannut tablettiaan. Hän oli kärttyisä ja kirosi entistä enemmän oppilaidensa edessä. Hän sai jo viikon loppuun mennessä kirjallisen varoituksen siitä, että hänen käyttäytymisensä oli epäammattimaista ja tällaista ei voitaisi katsoa enää sormien läpi. Perjantaina Leonard veti pään täyteen yliopiston viereisessä baarissa ja tunsi olonsa vielä surkeammaksi ja vanhemmaksi nuorien opiskelijoiden rinnalla.
Leonard heräsi lauantaiaamuna pää herkkänä ja silmät kierossa. Hän tilasi itselleen replikaattorista mustan, vahvan kahvin, jotta hän saisi edes jotenkin aamunsa käyntiin. Hänen mielessään kävi, että hän olisi kaatanut kahvin sekaan tilkan viinaa. Hän kuitenkin puristeli ajatuksen pois nähdessään, että tabletin ruudulle oli ilmestynyt ilmoitus.
”Leonard McCoy, sinulle on viesti henkilöltä Maria.”Leonard tuntui selviävän sekunnissa. Hän kahmaisi tabletin syliinsä ja avasi sen. Viimeiset päivät ilman syvällistä, mutta usein sarkasmilla höystettyä keskustelua olivat tuntuneet vuosilta.
”Hei Leonard McCoy, nyt se pää pois perseestä. En tee tätä usein, mutta koen, että sinä ansaitset vielä toisen mahdollisuuden. Joten jos haluat tavata minut, nähdään ensi lauantaiaamuna kello kymmenen Tähtiakatemian alakerran kanttiinin edessä. Jos et halua tavata, älä ota minuun enää yhteyttä. Olet itse kirjautunut deittisivustolle, joten oletan, että alun perin hait jotain muuta kuin kirjekaveria? Ja arvaa miksi lähetin sinulle viestiä? Usko tai älä – sinä kiinnostat minua! Olet myös hurmaavan komea.
Paina nämä kehut sinne päähäsi. Nähdään lauantaina.”Leonardilla ei kestänyt hetkeäkään tehdä päätöstä.
*
Lauantai oli San Franciscossa sateinen ja myrskyisä. Leonardin tuuria tietenkin. Hän seisoi kiusallisena Tähtiakatemian kanttiinin edessä, suuri kukkakimppu kädessään. Hän oli haronut hiuksiaan viimeiset päivät yrittäen päättää sopivaa asua tapaamista varten, mutta oli lopulta luottanut vaistoonsa ja pukeutunut ehkäpä vanhanaikaisesti vaaleansiniseen kauluspaitaan ja vaaleanruskeisiin suoriin housuihin. Sade oli piiskannut hänet matkalla märäksi ja hän yritti parhaansa mukaan kuivatella kastuneita vaatteitaan ja hiuksiaan.
Leonardin ohi kiisivät myös muutamat hänen oppilaansa, jotka loivat mieheen pitkän ja kiinnostuneen katseen. Leonard mulkaisi heitä ärtyneesti. Oppilaat lähtivät kikattaen ja supatellen kohti kanttiinia. Voi hyvää päivää, mihin hän oli itsensä oikein laittanut.
Kello läheni kymmentä uhkaavasti. Ehkä hän ei tulisikaan? Leonardista tuntui yhtäkkiä tyhmältä seisoessaan parhaisiin pukeutuneena kukkakimppu kädessä. Hän tunsi olevansa vanha hölmö. Kuka nuori nainen nyt häntä tulisi –
”Älä näytä niin maasi myyneeltä”, kuului rohkaiseva ääni hänen takaansa.
Leonard kääntyi ääntä kohti ja näki ilmielävänä kuvan naisen, joka oli kummitellut hänen mielessään koko viimeisen kuukauden. Marialla oli yllään punertava kotelomekko, joka laskeutui kauniisti. Hiuksensa hän oli nostanut ylös ja pujottanut käteensä muutaman kultaisen rannekorun. Nenällään hänellä oli suuret silmälasit, vaikka nykyisin niiden käyttö ei ollut enää yleistä. Ne taisivat olla naisen oma manifesti.
Maria hymyili hänelle leveästi. ”Luulin, ettet tulisi paikalle.”
”Samat sanat”, Leonard myönsi, ääni takellellen. Maria naurahti.
”Miten edes voit ajatella noin? Eikö ’hurmaavan komea’ paljastanut ilmiselvää ihastustani?” Maria kysyi leikkisästi. Leonardin sydän pomppasi melkein ulos hänen rinnastaan.
”Tässä, ne sopivat sinun asuusi”, Leonard sai puserrettua ulos huuliltaan ja antoi kimpun naiselle.
”Vau, kukaan ei ole koskaan antanut minulle kukkia ensitreffeillä. Pisteet kotiin teille, lääkäri hyvä”, Maria vastasi kiusoitellen, mutta Leonard näki miten naisen kasvoilla tanssi syvä liikutus.
Leonard tajusi viimein, että ei hän ollut ainoa, jota rakkaudessa oli satutettu. Ehkä rikkoutuneesta voisi parsia edes jollain tapaa ehjän.
Leonard halusi ainakin yrittää. Kaikkea voisi kokeilla ainakin kerran, hän muistutti itseään hymyillen. Sitten he painelivat käsi kädessä kohti kanttiinia, syvästi keskusteluun vaipuneina. Ulkona sade laantui ja aurinko pilkisti jo pilvien lomasta. Ehkäpä romantiikka ei sittenkään ollut kuollut. Ja ehkäpä Leonard McCoylle oli suotu toinen mahdollisuus rakkaudessa.
