Kirjoittaja Aihe: Esiäitien tapaan | S | aamudraama  (Luettu 508 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 4 066
Esiäitien tapaan | S | aamudraama
« : 15.11.2019 01:18:32 »
Nimi: Esiäitien tapaan
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: aamudraama
Haaste: Vuosi raapalehtien VII

A/N: Päätin kirjoittaa raapaleen ensimmäisestä inspiskuvasta, mikä sattuu eteen, ja se oli tämä.



Esiäitien tapaan

Syysaamu oli kylmä ja kirkas. Poluilla kevyt usva hiipi yhä kauemmas. Ähkäisin hiljaa ja hieroin ponnettomasti unta silmistäni. Kehoni keinahti portaalla reilusti vasemmalle kuin se olisi yhä nukkunut ja hämmentynyt siitä, minkä ihmeen tähden se oli täällä kompastelemassa. Sain korjattua kurssin ja lompsin liian suuret kumpparit jaloissani lonksuen mökin taakse varvikkoon.

Edessäni oli hoikkia, jo lähes lehdettömiä koivuja. Kasvit olivat jo osittain kuivuneet, osa muotoonsa ja loput lojuivat maassa säälittävinä, ruskeina ja kuolleina. Muutama kantoi yhä uljaasti ruskan kullan- ja kuparinkyllästämiä värejä. Niiden takana näkyi aavistus tummaa lampea, jonka vesi pysyi hyisenä kuumilla helteilläkin. Kenties lampi odotti joka vuosi malttamattomana jääpeitettään, jonka suojiin vetäytyä vailla häiriöitä, ja seuraksi kelpasivat vain kiduksilla varustetut ystävät. Hymähdin. Sellaisen kaipuun minä käsitin hyvin.

Vedin pyjamanhousuni alas ja asettauduin leveään kyykkyyn. Korret kutittivat pakaroitani. Rakko tuntui tukalan kireältä, mutta lantionpohjan lihakseni jännittivät silti. Olin kai liian tottunut moderniin tapaan. Tarpeiden toimittaminen tässä asennossa tuntui hankalalta, vaikka luulisi, että kyykkyasento olisi se kaikkein luonnollisin. Ei kai naiset ennen vessoja ja huusseja muuta tehneetkään kuin kyykistelleet ilman minkäänlaisia ongelmia. Tässä se taas nähtiin, miten liika kaupungistuminen sammutti kaikkein alkukantaisimmatkin vaistot. Tässä minä nyt kyykistelin ja tunsin itseni hölmöksi ja tuskaiseksi. Oli tämäkin tilanne. Jos mökissä oltiin hereillä, niin sietäisivät katsoa muualle.

Katselin ylöspäin ja katsoin koivujen lävitse paistavaa aamuaurinkoa. Se kultasi koko näkymän lempeällä valollaan. Hengitin syvään. Pidin katseeni valonhehkuisissa puunrungoissa ja ajattelin, että ei ole kiire. Oli vain minä, luonto ja aurinko. Odotin, oleskelin, kuulostelin, kunnes vihdoin osa minusta ymmärsi hellittää, ja minulle suotiin kaivattu huojennus.

« Viimeksi muokattu: 15.11.2019 01:22:33 kirjoittanut Sokerisiipi »


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan

cella

  • ***
  • Viestejä: 7
Vs: Esiäitien tapaan | S | aamudraama
« Vastaus #1 : 16.11.2019 14:35:09 »
Rakastin tätä vähän.

Luonnonläheinen, kiireetön ja taitavasti kuvailtu. Se on taitolaji, ainakin omasta mielestä: kultainen keskitie siinä, onko kuvailua tarpeeksi, että se maalaa kuvan ja miellyttää, mutta ei liikaa ettei teksti pysähdy tai tunnu teennäiseltä, on aika pirun kapoinen.

Ihana sinä kun valitsit noinkin arkisen mutta toisaalta monelle luonnon äärellä olleen toimituksen tarinasi keskiöön. Hymyilin sille vähän. En ole ennen tuosta kirjallista kuvailua nähnyt, enkä ollut tiennyt että tarvitsin sellaisen, mutta selvästi tarvitsin. Juuri tämän.

Oli kiva palata vielä syksyisiin tunnelmiin vaikka itse on jo siirtynyt ajatuksissa talveen ja jouluun. Tässä sai mielestäni hyvin kiinni vuodenajan luonteesta ja hengestä.

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 4 066
Vs: Esiäitien tapaan | S | aamudraama
« Vastaus #2 : 16.11.2019 16:03:14 »
cella: Kuvailu on asia, jonka kanssa olen painiskellut ehkä eniten kirjoittamisessa. Nelisen vuotta sitten minulla oli tapana kuvailla kaikki kauhean laajasti ja rönsyillen (esimerkiksi hahmojen ulkonäkö oli vaatteita myöten todella tarkasti raportoitu) mikä teki tekstistä raskasta ja vaikealukuista. Koin tarpeelliseksi välittää mielikuvani yhtä tarkasti kuin ne päässäni olivat enkä osannut karsia tai luottaa lukijaan siinä, että aukkojen täydentäminen itse on luonnollista ja sallittua. Joten olen kanssasi samaa mieltä siitä, että se vaatii opettelua, että osaa nähdä, mikä on tarpeellista tunnelman ja miljöön luontia, ja mikä taas "turhaa" sanahelinää, jota ilmankin pärjättäisiin. Luulen, että raapaleiden kirjoittaminen on kouluttanut minua kaikista parhaiten tässä asiassa. Kun on käytössä rajallinen sanamäärä, sitä miettii tarkemmin, mihin ne sanat käyttää, ja se on vaikuttanut siten muuhunkin kirjoittamiseen. Nykyisin suosinkin huomattavasti pelkistetympää tyyliä. Suosittelen siis raapaleita, mikäli tahtoo harjauttaa itseään tässä osa-alueessa!

Minäkään en ole lukenut kyykkypissalla käymisestä, joten sinällään itseäni yllätti tuo elävä mielikuva, jonka kuvasta sain ja koin hauskana ja arkisena ideana kirjoittaa tästä, vaikka en aiemmin tämäntyyppisiä juttuja ole kirjoittanut. Ehkä itsekin tarvitsin tällaista. Tosi kivaa, että se keskiössä oli piristävä ja tajuamatta kaivattu aihe. Tosi ilahduttavaa kuulla <3 Kiva, että tämä syksyinen aamu viihdytti. Kiitos hurjasti kommentista!!


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan