Kirjoittaja Aihe: Tuolla puolen | fantasia | K11  (Luettu 2228 kertaa)

Damul

  • ***
  • Viestejä: 3
Tuolla puolen | fantasia | K11
« : 09.03.2018 21:57:48 »
K-11

A/N: Olen haaveillut tätä tarinaa maailmoineen kokoon monen monituista vuotta, mutta teksti on pysynyt visusti pöytälaatikossa. Nyt on aika tarinan työntää monivärinen päänsä turvallisesta laatikostaan!

meler = muutos, taikuudeksikin ymmärrettävissä

---


Prologi

Tehtävä

Keveät askelet helähtelivät valkeiden seinien koristekuvioista Damulin matkatessa kohti päämääräänsä, Barum Ia Nierun yksityistä puutarhaa. Miehen käynti ei ollut arkisen käytännöllistä, vaan juhlallista tepastelua. Hän käveli vain kunnioituksesta Reunan kuningasta kohtaan.

Mies ei suonut ajatustakaan kaupungille, joka avautui kaukana hänen jalkojensa alla timantinhohtoisena ja puoliksi sen pintaa nuolevien pilvien peitossa. Hänen eriskummallinen mielensä tarkasteli tärkeämpiä asioita.

Damul pysähtyi torniin johtavien portaiden juurella. Ne kiertyivät ylös toisiaan jahdaten, muodostaen valkoista kotiloa muistuttavan spiraalin. Mies vilkaisi varkain tyhjää käytävää ympärillään ja katosi viitankaan heilahtamatta, ilmestyen taas näkyviin portaiden yläpäässä. Suoristettuaan olemattomat rypyt pitkähäntäisestä takistaan hän jatkoi matkaansa kettumainen hymy kapeilla kasvoillaan.

Kuningas Barum Ia Nieru oli lamlei, minkä vuoksi hänellä oli epäilyttävän läheiset välit kasveihin. Damul ei siis yllättynyt saapuessaan keinotekoiseen metsään astuessaan tornin huipulle. Hän seurasi terrakottatiilistä ladottua polkua katon reunalle, löytäen hallitsijan kahden paksun puunrungon välistä. Barum Ia Nierun toffeen värinen turkki heilahteli lehtien rytmissä hänen tuijottaessaan alas Nacraviaan, pilvien kaupunkiin. Damul pysähtyi kohteliaasti rykäisten pienen matkan päähän, odottaen kuninkaan puhuvan.

”Täällä tapasimme ensimmäisen kerran, muistatko?” kuningas kysyi ja käänsi pitkän kaulansa miehen suuntaan. Hänen äänensä matalimmat sävyt värähtelivät Damulin ihon alla, kohottaen hänen niskavillansa asentoon.

”Päivä jona elämäni muuttui. Miten voisin unohtaa?”, Damul vastasi taivuttaen päänsä minimalistiseen kumarrukseen. Kuninkaan kasvot sulivat lempeään hymyyn hänen käännettyään selkänsä valkoisen eri sävyissä kimmeltävälle Nacraviallle. ”Säästä minut kohteliaisuuksilta, Damul. Saan kuulla niitä tarpeeksi tämän lintutarhan keskellä”, Barum hymähti. ”Kävele kanssani”, kuningas kutsui virratessaan kuuden tassunsa varassa Damulin ohitse. Mies seurasi vaiti, odottaen kuulevansa itse leijonan suusta sen, minkä oli päätellyt aikaa sitten pikkulintujen viserryksestä.

Kaksikko pysähtyi puutarhan keskellä olevalle aukealle, jota ympäröivät kukkivat pensaat. Kuninkaan asettuessa makuulle Damul istuutui kiviselle penkille ja pakotti säikähdyksen taka-alalle mielessään vaatimattomien pensaiden alkaessa muuttaa muotoaan. Ne kasvoivat, muodostaen pian niin tiheän kuvun miesten ylle, että he olivat lähes täydellisessä pimeydessä. Ainoana valonlähteenä toimi Damulin ihon alla hennon oranssina hehkuva raidoitus.

Barum Ia Nieru vieräytti huuliltaan yhden, pehmeän sanan; ”Mnenmnon”, valoa, niin vaikutusvaltaisella äänellä, että Damulinkin teki mieli kirkastua. Pensaiden kukat vastasivat pyyntöön loistamalla kotoisan keltaista valoa lehtien luodessa himmeän, tummanvihreän taustahohteen. Hämärän vasta väistyessä kuningas painoi yhden sormimaisista anturoistaan ensin huulilleen ja sitten korvalleen. Damul arvasi eleen eristävän heidän äänensä täysin muusta maailmasta. Muutos oli niin elegantti, ettei hän tuntenut pienintäkään huminaa melerissä ympärillään. Damul siveli tottumuksesta nelisormisella kädellään linnun kalloa taskussaan, kuin onnen talismaania.

Hiljaisella mutta vakaalla äänellä kuningas Barum Ia Nieru aloitti puheensa, ja kasvit heidän ympärillään nojautuvat kuuntelemaan.


҉


Myöhemmin samana iltana Damul istui mökkinsä terassilla roikottaen jalkojaan viidenkymmenen metrin korkeudessa. Mökki, jonka mies oli ristinyt Lintukodoksi, sijaitsi satojen kilometrien päässä Nacraviasta, näkymättömissä uteliailta katseilta tukevan puun lehvästössä. Rakennus kiersi puuta eri tasolla olevien oksien varassa. Sisäpuolelta Lintukoto näytti enemmän pesältä kuin kodilta tyynyineen ja tilpehööreineen. Kaikki oli kuitenkin paikoillaan, ja syy selvisi jalasta heitetyn sukan ryömiessä hiljalleen kohti avonaisena odottavaa sukkalaatikkoa. Yhdellä seinällä oli öljytyssä lasisessa laatikossa yksinäinen, hapertunut postikortti New Yorkista.

Damul mutusti mietteliäänä tulisia gumake pähkinöitä (jotka hän oli ostanut täysin laillisesti kaupungista Vellovan toisella puolen samaisena aamuna) ja katseli lehtien seassa purjehtivia keltaisia pilviä. Lähelle yrittävät itikat kääntyivät hämmentyneinä viiden metrin säteellä Lintukodosta, niiden ininä ei päässyt häiritsemään iltalintujen musisointia.

”Yosh”, Damul sanoi itsekseen, päätöksen tehneenä. Hymy välähti miehen kasvoilla kuin lohen suomut joen pyörteistä. Hän ponnisti itsensä pystyyn, venytteli nautinnollisesti selkäänsä ja katosi omasta maailmastaan.


҉


Tuhansien kilometrien ja maailmojen rajan toisella puolella murtverinen kyyristeli pilkkopimeässä siivouskomerossa. Kaksi planeettaa pyöri kuitenkin omissa ulottuvuuksissaan vastakkaisiin suuntiin ja risteyskohta, jossa raja niiden välillä oli heikoin, saapui pyörähdys pyörähdykseltä lähemmäs juuri tuota pilkkopimeää siivouskomeroa ja väritöntä murtveristä.

Hän oli jo alkanut muuttua.

« Viimeksi muokattu: 29.03.2018 13:32:32 kirjoittanut Damul »

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Tuolla puolen | fantasia | K11
« Vastaus #1 : 18.03.2018 22:47:05 »
Onpa kiehtova alku tarinalle ja paljon pieniä kummallisia yksityiskohtia! Yllätyin tätä lukiessa jatkuvasti siitä miten olin mielessäni täydentänyt miljöön ja hahmot jotenkin tosi tutunoloisiksi, oletin esimerkiksi aluksi että kaikki ovat ilman muuta ihmisiä, ja sitten lukiessa eteen tulikin semmoisia tyylikkäästi ripoteltuja kohtia kuten tämä:

Lainaus
Barum Ia Nierun toffeen värinen turkki heilahteli lehtien rytmissä hänen tuijottaessaan alas -

Tässä tuli mainiolla tavalla sellainen olo että hetkinen, olin näköjään kuvitellut ihmismiehen ja nyt täytyykin vähän sovittaa mielikuvaa uusiksi! Tykkään myös todella paljon juuri tuosta että nämä jutut tulivat pikkuhiljaa, melkein vaivihkaa varsinaisten tapahtumien lomassa, niin että tarinassa edettiin koko ajan samalla kun lukijana hämmästyin jatkuvasti uusista yksityiskohdista ja samalla oma mielikuvani siitä että missä ollaan ja ketä on paikalla muuttui paljon värikkäämmäksi kuin se oma ensimmäinen arvaukseni oli ollut!

Tämä oli ehkä erityisesti semmoinen kohta, jossa huomasi että oma mielikuvitus ei oikein riittänytkään:

Lainaus
”Kävele kanssani”, kuningas kutsui virratessaan kuuden tassunsa varassa Damulin ohitse.

Tätä kohtaa lukiessa nimittäin tuli semmoinen olo että aivoni eivät vaan saaneet tassuja ja virtaamista yhdistettyä samaan liikkeeseen! Ja ihanaa että tämäkin minulle tosi häkellyttävä yksityiskohta tulee esiin noin coolisti tapahtumien seassa, ilman sen kummempaa selittelyä.

Tykkään myös kovasti tuosta prologin lopusta, se tuntuu vihjaavan että jotain tärkeää eli kuninkaan tarina on alkamassa, mutta lukijaa ei kuitenkaan päästetä vielä sinne tarinaan asti vaan jää sellainen odottava fiilis. Myös prologin nimi on kutkuttava, ainakaan minä en älynnyt että mikä se tehtävä on, ja niinpä siitä tulee sellainen fiilis että se jäisi lukijalle ikään kuin vihjeeksi. Pohdin myös että mahtaako kuningas nyt tuossa vakavalla äänellä aloitetussa puheessaan kertoa kyseisestä tehtävästä, mutta ehkä se selviää seuraavassa luvussa!

Siitäkin tykkään, miten kuvailet miljöötä kaikkien muidenkin yksityiskohtien tavoin hienovaraisesti tuolla tapahtumien lomassa, ja se ikään kuin avautuu pikkuhiljaa samalla kun tarina etenee ja samalla yllättää jatkuvasti ja vaikuttaa koko ajan vähän kummalisemmalta! Ja sama pätee oikeastaan myös ihan koko tarinaan, toivottavasti en kerennyt jo sanomaan tätä, mutta tässä prologissa on mielestäni tosi paljon semmoista hienovaraista vihjausta isompaan tarinaan, mutta mitään ei varsinaisesti selitetä lukijalle, mikä on mahtavaa, koska siitä jää odottava fiilis ja myös sellainen että näkee vasta ihan pienestä ikkunasta sisään isoon maailmaan. Jään toiveikkaana odottelemaan seuraavaa lukua ja että millainen kummallinen maailma tämä oikein on!
« Viimeksi muokattu: 18.03.2018 22:56:40 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Damul

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Tuolla puolen | fantasia | K11
« Vastaus #2 : 18.03.2018 23:41:27 »
A/N: toyhto, kiitos syväluotaavasta kommentista! Prologin tehtävä selviää toki, vaan ei vielä seuraavassa luvussa. Prologi oli alun alkujaan vähemmän mysteerinen, mutta päätin pitäväni juurikin vihjeiden tiputtelusta tarinan sekaan. Mahtavaa jos miljöö vaikuttaa kummalliselta, jokainen maailma kaipaa vähän outoa.

Seuraava luku sai alkunsa joskus ylä-asteella, joten pahoittelen etukäteen teiniangstin määrää.

---

1.

Mustapantteri

Pimeässä Dael Hall puristi kätensä tiukasti polviensa ympärille. Hänen mielikuvituksensa täytti huoneen kiemurtelevilla varjoilla ja muodosti tunkkaisesta ilmasta paksun, kurkkuun takertuvan seoksen. Hän yritti pitää kyyneleet poissa silmistään.

Kuullessaan kenkien äänen lattialaatoilla Dael ponnistautui pystyyn ja takoi ovea nyrkkiin vangitun kärpäsen tarmolla. Askeleet pysähtyivät ja ovi alkoi raottua, naurahtaen pilkallisesti avautuessaan. Malttamattomana Dael syöksyi ulos vankilastaan, työntäen sivuun pelastajansa.

Dael seuraili lattialaattojen kuvioita kunnes sydämen jyskytys vaimentui hänen korvissaan, jättäen tilaa ajatuksille. Vaarallisen ennakkoaavistuksen vallassa hän pakotti itsensä kääntymään. Kadulta tunkeutuvassa, väsyneen keltaisessa valossa seisoi viimeinen henkilö, jonka hän olisi tahtonut tavata.

Mustapantteri. Noam. Kuka muukaan?

Dael seisoi paikalleen jäätyneenä, tarkkaillen kuinka tuo aineellistunut kiusanhenki hieroi oveen kolahtanutta kyynärpäätään. Hänen takaansa kulki ainoa reitti ulos. Hyppääminen ulos kolmannen kerroksen ikkunasta ei tuntunut erityisen houkuttelevalta ajatukselta edes siinä tilanteessa.

Daelin silmien poukkoillessa esteenä seisovan lihasmassan ja ulos johtavan oven välillä, Mustapantteri työnsi liioitellun hitaasti siivouskomeron oven kiinni. Hän ripusti polttavan katseensa Daeliin, kuin haastaen tämän yrittämään ohitseen.

”Lupasin äidillesi etsiväni sinut”, Noam sanoi hymyä sointuvassa äänessään, levittäen kätensä kuin sanoen; joten täällä minä olen. Tiedostaen mielessään vääjäämättömän lopputuloksen, Dael yritti kuitenkin sännätä vihollisensa ohitse. Hän tömähti vasten seinää sen enempää taistelematta, Mustapantterin sormet olkapäillään tiukkoina ja peräänantamattomina kuin ruuvinpuristimet. Dael sulki silmänsä, kieltäytyen katsomasta pantterin silmiin. Ne saivat hänet selittämättömän kauhun ja itseinhon valtaan.

”Avaa silmäsi” Mustapantteri kehräsi. Kehotus sai Daelin vain rutistamaan silmäluomensa aiempaa tiukemmin kiinni. Noam tuhahti, sitten tarkasti sijoitettu isku palleaan tyhjensi ilmat albiinon keuhkoista, saaden hänet valumaan alas seinää kuin naruton marionetti.

Noamin nostaessa hänen leukaansa Dael avasi silmänsä henkeä haukkoen. Hän tarkensi katseensa mustaan kankaaseen edessään. ”Tahdon, että katsot silmiini” pantteri sanoi petollisen lempeällä äänellä.

Dael veti henkeä vielä kerran, kuin ennen sukellusta, ennen kuin iskosti katseensa kahteen mustaan kaivoon yllään. Huolimatta täysistä keuhkoista hänet valtasi hukkumisen tunne, kun Mustapantterin silmien syvyyksistä nousivat kiduttavan hitaasti pedon kourat vetääkseen Daelin mukanaan ikuiseen pimeyteen. Hän repäisi vaivoin silmänsä irti näystä, tukahdutettu huuto kielensä alla pyristellen.

Noamin kasvoilla ei ollut enää jälkeäkään pilkallisesta hymystä, ne olivat vajonneet pelottavan synkiksi. Hän veti Daelin pystyyn hiljaisuuden vallitessa. Sillä hetkellä pojasta tuntui, ettei mikään olisi voinut nöyryyttää häntä enempää kuin tämä toverillinen ele. Päätä lyhempänä Dael seurasi painajaistaan ulos, ohi sairaalloisen vihreää valoa ympärilleen luovan EXIT-merkin. Ulkona Dael uskalsi vihdoin hengittää. Vasta taivaan kaartuessa hänen yllään hän saattoi tuntea olonsa melkein vapaaksi.

Yö ei ollut ikinä aloillaan kaupungissa. Autojen tukkeutunut virta oli vain tyrehtynyt noroksi, töihin tai kouluun matkalla olevat kiireiset ihmiset olivat korvautuneet äänekkäästi pokkuroivilla nuorisoporukoilla. Dael kiersi kaikki vastaantulijat kaukaa, uskaltamatta vilkaistakaan Mustapantterin vaanivaa hahmoa vierellään.
Nuhjuiset kerrostalot liukuvat ylämäessä rivitalojen kautta omakotitaloiksi, joiden pihat oli ympäröity korkein pensasaidoin. Hiljaisuutta halkoivat koirien räksytys, satunnaisten hälytyssireenien huudot ja kaukaisen moottoritien loputon jylinä. Kun he kääntyivät viimeisestä mutkasta, aidat muuttuivat äkillisesti kivisiksi tai metallisiksi barrikadeiksi, jotka erottivat Kreuzfieldin kaaren kartanomaiset asumukset muusta maailmasta.

Mustapantteri pysäytti Daelin leveässä kaarteessa melkein Hallien kartanon turvakameroiden näkökantaman alueella. ”Jos mainitset tästä sanallakaan, voin taata, ettei elämänlaatusi ainakaan kohene”, pantteri tokaisi kylmään, uhkantäyteiseen sävyyn. ”Missä minä sitten olin?”, Dael kysyi uhmakkaammin kuin hänen muljahtelevat sisälmyksensä olisivat sallineet. Mustapantteri hymyili alentuvasti. ”Etköhän sinä keksi jotain”, hän sanoi painaessaan takavarikoimansa puhelimen Daelin käteen.

Hetkessä Mustapantteri oli vain mutkan taakse katoava hahmo, mutta hänen varjonsa tuntui jääneen Daelin ylle.

Dael avasi takorautaisen portin näppäilemällä hajamielisesti koodin numeropaneeliin seinässä, ja kipusi kohti kukkulalla pönöttävää asuintaloaan. Sen suurten ikkunoiden eteen oli vedetty vaaleat verhot, kuin talo kieltäytyisi katsomasta valojen merenä sen ympärillä levittäytyvää kaupunkia. Autotalliin oli parkkeerattu kaksi autoa. Isä ei ole kotona, Dael havainnoi hivenen pettyneenä, muttei laisinkaan yllättyneenä.

Ennen kuin Dael ehti edes onkia taskustaan avaimia, ovi hänen edessään heilahti auki aivan liian kevyesti ollakseen uskottava antiikkinen tammiovi.  Oviaukossa seisoi kuvankaunis nainen, jonka hunajanvaaleina kiiltävät hiukset oli palmikoitu juhlavasti taakse, vaikka hän oli pukeutunut valkoiseen aamutakkiin ja tohveleihin. Huolestunut ilme ei näyttänyt olevan aivan kotonaan orvokinsinisissä silmissä ja punaviinin maalaamilla huulilla.

”Missä sinä olit?” Helena liversi hieman tavallista kimeämmällä äänellä väistäessään sisään Daelin tieltä. ”Jäin lukemaan kirjaa” Dael mutisi, haistaen äitinsä hengityksessä alkoholin katkeran tuoksun. Hän hätkähti Helenan korottaessa ääntään, saaden sen särähtämään; ”Älä valehtele minulle!” Nainen nosti kätensä kauhistuneena kaulalleen ja jatkoi vaimeasti, kuin savuverhon takaa; ”Sinä sanoit jääväsi tänään koululle”.

Dael raapi turhautuneena hiuspehkoaan. Hän oli sopinut jäävänsä tekemään historian ryhmätyötä koulun jälkeen. Kaikki oli kuitenkin kiitänyt päin seinää, kun Mustapantterin kaveriporukka oli äkännyt hänet yksinään tyhjällä käytävällä. Se siitä ryhmätyöstä.

Varmana siitä, ettei hänen äitinsä välittänyt tarpeeksi muistaakseen tuollaista yksityiskohtaa itse, Dael etsi katseellaan talon palvelustyttöä. Tämä tarkkaili sananvaihtoa portaiden juurella kalpeana kuin alppikukka. Hänen sadepäivän harmaat silmänsä pyysivät anteeksi kohdatessaan Daelin hailakan katseen. Dael tunsi säälin pistoksen. Tyttö oli ilmeisesti joutunut ottamaan vastaan hänen holhoojansa raivon täyden voiman.

”Taisin unohtaa hetkeksi olevani selontekovelvollinen jokaisesta liikkeestäni. Anteeksi, menen nyt myymään sisäelimiäni netissä heroiinia vastaan”, Dael sanoi polkiessaan kengät jaloistaan. Hän antoi melodramaattisuuden itselleen anteeksi, sillä vietettyään illan ja paremman osan päivää siivouskomerossa kärsivällinen keskustelu hysteerisen humalaisen kanssa oli jo liioittelua.

”Tuollainen äänensävy! Omalta lapseltani”, Helena yritti vielä ääni teatraalisesti väristen, mutta Dael huitaisi vähättelevästi kädellään olan yli marssiessaan leveät portaat yläkertaan.

Ylä-aulassa vitivalkoiset huonekalut keräsivät pölyä vailla käyttäjiä. Dael suuntasi suoraan aulasta nurkkahuoneeseensa, jonka kattoikkunat ja ulkoseinän valtavat peililasit saivat paikan tuntumaan avaralta. Se oli myös ainoa huone talossa, jossa värit olivat sallittuja. Tietäen äitinsä peittelemättömän inhon kaikkea muuta kuin valkoista kohtaan, Dael oli tietoisesti tapetoinut huoneensa seinät toinen toistaan kirkuvamman värisillä julisteilla, jotka paikoin repsottivat kaksipuoleisen teipin annettua periksi.

Dael heitti laukkunsa lattialle ja heilautti auki lasiovet parvekkeelle. Kaupungin valojen vaaleanpunaisiksi värjäämät pilvet juoksivat pimeällä taivaalla, tähdet eivät uskaltaneet kilpailla katulamppujen ja mainoskylttien kanssa. Yltynyt tuuli hyväili Daelin kasvoja lupauksilla uusista kaupungeista ja ihmistä jotka vain odottivat tapaamistaan. Hän lysähti pehmeään tuoliin kaiteen vierellä ja sulki silmänsä. Talon puutarhasta kantautuvan lähteen tasainen solina muodosti osuvan taustasävelmän hänen ympyrää kiertäville ajatuksilleen.


҉


Dael heräsi koputukseen talon toisen vakituisen sisäkön, Illimarin, ilmestyessä ovelle aamupalatarjottimen kanssa. Työtoverinsa tavoin Illimar kulki valkoisissa, ettei vain häiritsisi Helenan kummallista väriharmoniaa. Hän toivotti hyvää huomenta äänellään, joka oli yhtä pehmeän lämmin kuin paahdetut kastanjat. Miehen kasvot olivat kuitenkin huolellisen ilmeettömät.

”Mitä kello on?”, Dael mumisi tyynyynsä viivyttääkseen väistämätöntä ylösnousun hetkeä. Illimarin maski ei värähtänytkään. ”Teillä on tasan tunti aikaa lähtöön”, hän sanoi, laskien tarjottimen yöpöydälle ennen kuin poistui jäykkäselkäisenä.

Hän ottaa työnsä turhan vakavasti, Dael ajatteli tuijottaessaan kattoikkunasta persikan väristä pilvenriekaletta ja taistellessaan unta vastaan. Hän kankesi itsensä ylös ja kävi vatsa kurnien aamiaisensa kimppuun. Omenanlohko muuttui kuitenkin puuksi Daelin kielellä, kun edellisen päivän nöyryytys muistui hänen mieleensä.

Illimar ajoi Daelin koululle valkoisessa maasturissa. Matkan ajan Dael antoi tärykalvoja pahoinpitelevän basson hukuttaa ajatuksensa. Muut opiskelijat kulkivat heidän ohitseen kumarassa kirjataakkojensa alla kuin työläismuurahaiset matkalla kekoonsa, ymmärtämättä oikein itsekään miksi. Dael hyppäsi autosta kulman takana ennen koulua välttyäkseen turhalta huomiolta ja käveli viimeiset metrit ympäristöstään känsän sulokkuudella törröttävälle betonimöhkäleelle. En tiedä, pitäisikö tuon rumiluksen olemassaolosta syyttää sen suunnitellutta arkkitehtiä vai yhteiskuntaa, joka uhraa kaiken kauniin funktionalismin alttarilla, Dael mietti pikkuvanhasti pujahtaessaan väkijoukon mukana sisään.

Ahtaat ja huonosti tuuletetut käytävät kävivät lähes sietämättömiksi muiden oppilaiden hajujen ja äänien täyttäessä ne. Dael tuijotti ulos ikkunasta toivoen olevansa sen toisella puolella ja jatkoi tätä tuottoisaa harrastusta luokassa opettajan saavuttua. Hän kuunteli puolella korvalla ja kirjoitti tunnollisesti muistiinpanonsa, muistuttaen kaikin tavoin hyvin käyttäytyvää, joskin tylsistynyttä, huonekalua.

Kahden puuduttavan oppitunnin jälkeen Dael suuntasi kulkunsa ruokalaan kuin yhtenä muurahaisista. Lastattuaan tarjottimensa hän asteli epävarmasti ulos alkukesän lämpöön asetetuille pöydille. Hän löysi turvapaikkansa terassin perimmäisestä nurkasta, missä suuri verivaahtera varjosti vanhanmallista tupa-pöytää. Mustapantterin kolme kuukautta kestäneiden väijytysten jäljiltä vainoharhainen Dael asettui siten, että saattoi tarkkailla koko ruokalaa, ennen kuin alkoi tökkiä ruoka-annostaan haluttomasti. Hän yritti olla ajattelematta jälleen kerran muuttoa, jonka jäljiltä kaikki hänen ystävänsä olivat jääneet kauas toiseen kaupunkiin. Kolme kuukautta on liian pitkä aika viettää yksin, alan pian puhumaan itsekseni. Siitäkös Hän pitäisi, Dael ajatteli kolo sydämessään.

Syödessään Dael vilkuili jatkuvasti ympäristöään. Pian hänen tutkaansa osui poika, joka pujotteli tyhjien pöytien ohitse määrätietoisen näköisenä. Pahaa aavistaen Dael painoi katseensa takaisin lautasensa suuntaan ja alkoi ahtaa limaisia makaroneja ja rakeista tonnikalaa suuhunsa aivan uudella tarmolla. Poika pysähtyi pöydän toiselle puolelle.

Mene pois mene pois mene pois voi hyvä jumala katoa, Dael toisti päänsä sisällä, kunnes pojan rosoinen ääni keskeytti hänen mantransa. ”Onko tässä vapaata?” hän kysyi. Dael tyytyi mulkaisemaan poikaa, toivoen ajavansa hänet johonkin viereisistä, vähemmän vihamielisistä pöydistä. Turhaan, tomppeli tulkitsi hänen hiljaisuutensa myöntäväksi vastaukseksi ja istuutui julkeasti suoraan vastapäätä, tuijottaen Daelia herkeämättä ja koskematta valtaisaan annokseensa.

Päädyttyään siihen tulokseen, ettei selviäisi tästä tilanteesta enää nolaamatta jotakuta, Dael laski hitaasti haarukkansa lautasen reunalle ja antoi silmiensä kohota lähekkäin pesivään ruskeanvihreään pariin vastapäätä. ”Niin?” hän murahti ahtaen ääneensä niin paljon viileää närkästystä kuin vain osasi. Poika hätkähti ja siirsi hämillisenä lammasmaisen tuijotuksensa pöydän pintaan. Vaaleat hiukset vain korostivat punoitusta, joka on levinnyt urheilun jykevöittämään niskaan saakka.

”Sitä vaan että… minulla ei ole mitään ongelmaa albiinojen–” Pojan purkaus keskeytyi Daelin upottaessa kädet hiuksiinsa epätoivoiseen eleeseen, saaden pojan katsomaan häntä yhä hämillisemmin. Hän yskäisi vaivaantuneesti ja yritti taas, tällä kertaa äärimmäisen hitaasti: ”Niin, siis ajattelin–” Dael pysäytti hänet jälleen, tällä kertaa puuskahtaen: ”Hienoa että osoitat tukea meikäläisille. Menisitkö osoittamaan sitä jonnekin muualle?”
Pojan suu jäi puoliksi auki, sitten hän näytti ärtyvän; ”Mutta ethän sinä edes–”. ”Tiedä mitä olit sanomassa? Ennen kuin jatkat, tahtoisin selventää yhden asian, ihan vaan jotta ollaan samalla sivulla.” Poika ei näyttänyt laisinkaan pitävän siitä, että hänelle puhuttiin kuin vähäjärkiselle, mutta ärtymys kupli taas Daelin sisällä, eikä hän jaksanut välittää.

”Minä olen sitten poika.”

Dael vastusti kiusausta heiluttaa kättään pojan naaman edessä, sillä hetken hän näytti saaneen aivohalvauksen. Sitten hänen silmänsä sinkosivat Daelin täysin littanaan rintakehään, takaisin hänen kauniisiin kasvoihinsa ja taas rintakehään. Hänen kulmakarvansa vetäytyvät neuvottelemaan keskenään, kunnes poika näytti huomaavan jotain Daelin takana. Hän avasi suunsa kerran, kahdesti, ja kulmikkaat kasvot muuttuivat hiljalleen epäterveen laikukkaiksi.

”Niin, siis…” epämääräiset sanat haipuivat ja poika ponnahti pystyyn kuin jousitettuna. Hän nappasi koskemattoman tarjottimensa ja käveli rivakasti pois, vilkaisten kerran taakseen ruskeanvihreät silmät ymmyrkäisinä.

Dael seurasi, kuinka poika saavutti ovensuussa seisovan ystävänsä, joka pamautti kämmenensä tämän olalle, mutta veti sen nopeasti pois ja kääntyi katsomaan Daelia kuin jotakin niljaista. Tämä päivä ei voi millään muuttua enää kamalammaksi, Dael ajatteli, kunnes kuuli tutun äänen takaansa ja tiesi olevansa täysin väärässä.

”Michaelsko se oli? Kävikö hän pyytämässä prinsessan kättä?”

Hyeenamainen taustanauru kertoi Daelille, ettei Mustapantteri ollut yksin. Kaikki älykkäät vastaukset hylkäsivät hänet siihen paikkaan. Dael unohti miltei tarjottimensa noustessaan ja oli vähällä kompastua tuoliinsa kiireessään liueta paikalta. Hän tunsi muiden terassilla istujien katseet niskassaan, muttei suostunut vilkuilemaan taakseen.

Osaamatta päättää tarkoittiko solmu hänen vatsassaan enimmäkseen vihaa vai häpeää, Dael asetti taas kuulokkeet korvilleen ja antoi musiikin siivittää matkaansa katolle, säätäen äänenvoimakkuuden satuttavan kovalle. Hän harppoi kolmet portaikot kaksi askelmaa kerrallaan, kunnes saapui pimeille ja kapeille, katolle vieville rappusille. Hetken pysähdyksen jälkeen Dael kiisi viimeiset portaat ylös ja puski auki raskaan, pommisuojamaisen oven joka johti pienelle kattotasanteelle.

Varmistuttuaan olevansa yksin, Dael juoksi viimeiset askelet kaiteelle ja sulki silmänsä tuulta vasten. Miksi minun täytyy olla yhtään mitään tuollaisille umpimielisille idiooteille? Ja miksi juuri Hänen piti nähdä se? Dael löi nyrkkinsä metalliseen kaiteeseen, katuen heti kivun hyökätessä hermopäätteisiin. Hän piteli kättään irvistäen, kunnes tilanteen surkuhupaisuus tiristi ulos katkeran naurahduksen.

Dael rojahti katon sisäänkäyntinä toimivan rakennuksen toiselle puolen, nojaten auringonpaisteessa lämmenneeseen seinään. Hän poimi lohenpunaisen pikkukiven käteensä, nosti sen silmiensä eteen, tutkiskeli graniitin tekstuuria ja toivoi uppoavansa sen pinnan alle.

Poikana syntynyt, äitinsä kasvoilla merkattu. Juuri siinä taisi olla hänen tämänhetkisen ongelmansa ydin. Tuskin hän muuten olisi päätynyt Mustapantterin polulle. Yksi hänen ystävistään, Henri niminen vähämieli, oli tullut juttelemaan Daelille hänen ensimmäisinä päivinään uudessa koulussa, taka-ajatuksin aivan kuten Michaels aiemmin. Varmaankin omasta arviointikykynsä puutteesta loukkaantuneena hän oli kertonut oman versionsa tapahtumista eteenpäin. Ennen kuin oli todella ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, Dael oli nauranut Henrin epävarmuudelle tämän ympäröidessä hänet tovereineen. Se oli ollut väärä liike. Nyt harvatkin alussa hänen kanssaan ystävystyneet ihmiset suhtautuivat häneen epäluuloisesti. Hän oli milloin perverssi, milloin vain outo, ulkopuolinen, albiino... Lista täydentyi päivä päivältä.

Kivi tipahti Daelin kädestä oven käydessä jälleen. Hän oli juuri aikeissa nousta ylös, kun katon toiselta puolelta kantautui Mustapantterin ääni. Kammottavan hetken Dael luuli painajaisensa seuranneen häntä katolle ja jännitti kehonsa täysin liikkumattomaksi kuin jänis, joka toivoo siten pysyvänsä näkymättömänä.

Mustapantterin ääni kuulosti kuumeiselta. Dael tajusi tämän olevan puhelimessa.

”… Entä kuski? … Selvä. Ymmärrän.” Puhelun loputtua pahaenteinen hiljaisuus nieli heidät, kunnes nurkan takaa kantautui parahdus täynnä särkynyttä sydäntä. Kun ilma loppui Mustapantterin keuhkoista, huuto hiljentyi haavoittuneen eläimen lohduttomaksi itkuksi.

Kaksi voimaa taisteli Daelin mielessä; toinen olisi tahtonut säätää musiikin täydelle teholle ja teeskennellä, ettei romahtanut Mustapantteri ollut kulman takan. Toinen, vieraampi vaikutin sai hänet nousemaan ylös ja kävelemään liioitellun hitaasti rakennuksen ympäri. Mustapantteri istui polvillaan maassa, vavisten nyyhkeensä tahtiin ja tuijottaen puhelintansa kuin se olisi juuri pettänyt hänet.

”Mitä tapahtui?” Dael kysyi vaimealla äänellä, saaden Mustapantterin kivettymään hetkeksi täysin, kunnes sanat tipahtivat soinnittomina hänen suustaan: ”Minun vanhempani ovat k-kuolleet.” Viimeinen sana päättyi niiskaukseen, jota seurasi nopea, pinnallinen hengitys. Peläten pojan olevan paniikkikohtauksen partaalla, Dael yritti lastata kaiken myötätuntonsa ainoisiin sanoihin, joiden hän kuvitteli sopivan tilanteeseen: ”Olen pahoillani”.
Jokin äärimmilleen kiristetty hermo napsahti poikki Mustapantterin surun musertamissa aivoissa. Ennen kuin Dael ehti edes kyseenalaistaa turvallisuuttaan, poika oli jo kaatanut hänet voimalla maahan ja istui hänen päällään hajareisin, mahdottoman painavana. Kyynelet valuivat valtoimenaan alas pähkinäpuun ruskeita poskia, ja kohdatessaan Noamin särkyneen katseen Dael tunsi äkillisen menetyksen tunteen tulvivan itseensä.
Noamin kädet löysivät tiensä Daelin kaulalle. Hän huusi vasten pojan kasvoja niin läheltä, että syljen sekaiset kyynelet pisaroivat hänen naamalleen: ”Sinäkö? Pahoillasi? Painu helvettiin! He kuolivat, eikä se liikuta sinua lainkaan!”

Dael yritti pakokauhun vallassa repiä kaulaltaan sormia, joiden tarkoitus oli tappaa. Hänen kurkkunsa tuntui painuvan kuvottavasti kokoon ja kallonsa sisässä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi sen halkeavan. Lämmin neste valui pitkin hänen takaraivoaan, punaten maan allaan. Viimeisellä henkäyksellään Dael korisi: ”Sinä tapat minut”. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja turvonneet veren pakkauduttua niille. Noamin kädet hellittivät otteensa äkisti. Dael veti ilmaa keuhkoihinsa niin voimakkaasti, että alkoi yskiä.

Dael hipaisi tasaisesti sykkivää takaraivoaan sormiensa kärjillä. Tuodessaan kätensä kasvojensa eteen, hän huomasi sen olevan verestä märkä. Mustuus nielaisi armollisesti hänen maailmansa. Viimeiseksi Dael näki Mustapantterin järkyttyneet kasvot tämän tuijottaessaan omia, veren tahrimia käsiään.


҉


Dael heräsi yksin katolta ja ponnistautui istumaan, saaden huimauksen aallot hyökymään ylitseen ja sapen maun nousemaan kielelleen. Hänen koko kehonsa tuntui kihelmöivän kauttaaltaan. Tuntuu aivotärähdykseltä, hän ajatteli sumuisesti. Seinään tukeutuen Dael hoipersi hitaasti alas portaita, keskittyen olemaan oksentamatta. Hänen paitansa selkämys oli märkä vyötäisille saakka, mutta päävammat vuotavat aina paljon verta, Dael lohduttautui, vältellen tietoisesti ajattelemasta esinettä, joka oli alkuperäisen viillon aikaansaanut.

Hänen mieleensä palasi kuva Noamin vihan ja surun vääristämistä kasvoista ja sitä seuranneesta tunteiden ryöpystä. Aivan kuin nuo tunteet eivät olisi olleet hänen omiaan.
« Viimeksi muokattu: 29.03.2018 13:30:29 kirjoittanut Damul »

Damul

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Tuolla puolen | fantasia | K11
« Vastaus #3 : 27.03.2018 21:06:03 »
2.

Maalaus

Epätietoisuudesta koostuva tumma möykky kasvoi hiljalleen Daelin sisällä. Hän ei ollut nähnyt Mustapantteria neljään päivään, mutta ei voinut välttyä kuulemasta huhuja hänen vanhempiensa kohtalosta. Daelin elämä oli muuttunut ihmeen helpoksi hänen arkkivihollisensa kadottua koulusta. Hän ei kuitenkaan voinut nauttia uudesta vapaudestaan. Kuinka hän voisi? Dael ei ollut ennen katsonut kuolemaa silmästä silmään, sillä siltä Mustapantterin musertunut katse oli tuntunut. Hän vältteli äitiään entistäkin enemmän. Tämä otti ystäviensä kuoleman raskaasti, eikä Dael uskonut kestävänsä enää yhtäkään itkukohtausta. Hän oli alkanut tehdä pitkiä kävelyretkiä kaupungille tietämättä oikein itsekään, mitä etsi.

Neljäntenä päivänä, käveltyään tavallista kauemmas kaupungin vanhempiin osiin, hän löysi etsimänsä. Se oli historiallisen rakennuksen kivijalan kulmassa, toisella puolellaan persialaisia mattoja myyvä kauppa ja toisella pakettimatkoja välittävä putiikki. Vanhanmallisten kaari-ikkunoiden eteen oli aseteltu ilmeisen sattumanvaraisesti maalauksia eri aikakausilta ja tyylisuuntauksilta. Dael epäröi hetken ulkopuolella, mutta jokin paikassa herätti hänen uteliaisuutensa ja rohkaisi tarttumaan aikaa sitten tummuneeseen ovenkahvaan.

Oven avautuessa takahuoneesta kuului kellon kilahdus. Kiireisen kaupungin äänet tulvahtivat liikkumattomaan huoneeseen, ja Dael saattoi nähdä pölyhiutaleiden pyörteilevän sameasta ikkunasta siilautuvassa auringonsäteessä kuin häiritty ampiaisparvi. Dael pakotti raskaan oven kiinni takanaan. Se sulkeutui toisen kilahduksen saattelemana.

Sisäpuolella seinät olivat kattoa myöten maalausten peitossa. Monilla oli koristeelliset karmit, mutta seiniin nojaili hujan hajan karmittomina, unohdettuina, lisää maalauksia. Jotkin niistä eivät olleet suurempia kuin postikortit. Daelin silmät alkoivat poimia tästä yksityiskohtien viidakosta yksittäisiä maalauksia; tuossa oli klassinen työ, jossa kärrytie kiemurteli kultaisten peltojen ja harmaantuneiden latojen lomassa, tuolla oli geneerinen ekspressio punamekkoisesta naisesta tangon pauloissa, katonrajassa kopea mies istui vesimeloni sylissään ja suuressa maalauksessa kassan takana vihreätä saarta koristivat elefantin kokoiset orkideat. Lopulta Daelin katse jähmettyi maalaukseen ikkunan vierellä. Se ei ollut erityisen suuri, mutta jokin siinä kutsui häntä katsomaan tarkemmin.

Dael siirtyi lähemmäs ja seuraili ihmetyksen vallassa melkein liian taidokkaasti luotuja puunrunkoja, köynnöksiä ja kirkkaan värisiä kukkia. Kuva oli niin elävä, että Dael saattoi miltei nähdä, kuinka auringonsäteet liikkuvat tuulen heitellessä lehtiä jossain yläilmoissa, valaisten lehdet kirkkaan vihreiksi. Hän lähes haistoi viidakon rikkaat tuoksut; vahvan maan aromin ja kukkien hennommat parfyymit, tunsi kasvoillaan kostean lämpimän ilman tuulahduksen–

”Lumoava, eikö olekin?” ääni selän takana rikkoi transsin ja sai Daelin hätkähtämään kauemmas taulusta. Hän kääntyi nopeasti kannoillaan ja hänen poskillaan vihreiden sekaan hiipi pyytämättä nolostuksen puna.

”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut pelästyttää”, nainen, oloasusta päätellen gallerian pitäjä, jatkoi. Dael mietti, kuinka kauan tämä oli ehtinyt katsella häntä sivummalla. ”Ei se mitään” hän naurahti, säikähdyksestä selvittyään nyt hieman pahoillaan keskeytyksestä. Oli kuin viidakon tuoksut viipyisivät vielä ilmassa hänen ympärillään, kuin hyvän unen nopeasti kaikkoavat muistot.

”Tuo maalaus sattuu olemaan minunkin suosikkejani” omistaja sanoi työntäen toisen kätensä liivintaskuunsa ja luoden Daeliin raukean tarkastelevan katseen. Viimeiset unelman rippeet katosivat, kun Dael suuntasi huomionsa tylppäkasvuiseen gallerian omistajaan. Sillä lyhyt hän oli, ja suuret, ulospäin työntyvät silmät leveissä, uurteisissa kasvoissa saivat aikaan sammakkomaisen vaikutelman. Hänen ihonsa ja hiuksensa kiiltelivät kummallisen rasvaisina. Naisella oli yllään omalaatuinen vaatekerta tupakkatakkeineen ja ruutuhousuineen. Vaikutelman vanhan imperiumin herrasmiehestä rikkoivat molempia korvanlehtiä venyttävät raskaat, kultaiset korvarenkaat. Naisen avatessa suunsa Dael oli näkevinään timanttiupotuksen välähtävän gallerian hämärässä hiljaisuudessa.

Olettaen nyt, että gallerian omistaja oli päättänyt kaupustella hänelle jotakin, Dael liittyi keskusteluun; ”Se on hyvin elävästi maalattu.” Naisen tutkaileva katse alkoi tuntua liian painostavalta pienehkössä tilassa ja hetken Dael oli kysymäisillään, tunsivatko he jostakin. Tällöin gallerian omistaja kuitenkin ahtautui Daelin ohitse koskettamaan viidakko-aiheisen maalauksen alareunaa. ”Hauska sattuma, että huomasit juuri tämän taulun. Sen maalaaja oli hyvä ystäväni”, hän puhui nyt enemmän taululle kuin Daelille, sivellen edelleen sen vaatimatonta puukehystä.
”Olen pahoillani” Dael sanoi huomatessaan menneen aikamuodon. ”Älä ole, hän on mennyt parempaan paikkaan. Ja piipahtaa aina silloin tällöin minua tapaamaan”, nainen sanoi kuivasti ja ryhtyi kampeamaan puhisten ja kurotellen taulua seinältä. Dael ei aivan tiennyt, kuuluiko hänen lähteä ja olisiko loukkaavaa auttaa naista tämän urakoinnissa. Keksimättä tapaa tehdä kumpaakaan kohteliaasti hän jäi katsomaan vierestä.

”Tässä”, gallerian pitäjä sanoi saatuaan taulun alas, ojentaen sitä nyt Daelin suuntaan. Dael astui askelen taaksepäin kuin uhkailtuna sen sijaan, että olisi ottanut vastaan ojennetun kankaan. ”Hän olisi halunnut sen päätyvän taiteen arvostajalle”, nainen perusteli.

”Ei minulla oikeastaan ole varaa”, Dael yritti, vaikka ajatus tuosta maailmasta hänen omanaan tuntui ilahduttavalta. ”Etsuwanna, en voisi ottaa maksua vastaan” gallerian omistaja tokaisi ja jätti maalauksen Daelin käsiin, kadoten tiskin taakse. Hän ilmestyi näkyviin heiluttaen muovikassia ja lähetti Daelin pakattuine tauluineen matkoihinsa vaivautumatta selittämään, mikä ihme oli etsuwanna.


҉


Illimar pysäytti auton pihatielle, muttei noussutkaan avaamaan ovea Daelille. Hän katsoi kyytiläistään taustapeilin kautta, ja hänen ilmeettömässä maskissaan on rako otsalla. ”Ehkä…” hän aloitti paksulla äänellään, mutta antoi sen hiipua olemattomiin Daelin vastatessa uteliaana katseeseen.

Illimarin outo käytös selittyi Daelin huomatessa vieraan mustan Bentleyn pihalla. Hän tunsi tumman möykyn nousevan nyt kurkkuunsa asti, tehden hengittämisen vaikeaksi. Hän tarrautui uuteen tauluunsa kuin pelastusrenkaaseen ja seurasi Illimaria sisään. Dael riisui kenkänsä hidastellen ennen kuin suuntasi äitinsä haparoivan äänen ohjaamana olohuoneeseen.

Olohuoneeseen oli kertynyt oikea väkijoukko, hänen isänsäkin oli paikalla. Dael tunsi kuitenkin katolta jääneen pelon kutittelevan jälleen vatsanpohjaansa huomatessaan Mustapantterin. Hänen asentonsa oli lannistunut, mutta kun hän nosti katseensa, silmät olivat kuin kaksi tulikärpästä sysiyössä.

Dael arvasi Helenan äänensävystä tämän toistavan kysymyksensä ja pakotti itsensä keskittymään sanoihin. ”Sopiihan se? Että Noam muuttaa asumaan luoksemme väliaikaisesti?” Helena kysyi närkästyneenä lapsensa käytökseen. Daelin suu jäi raolleen, mutta ilma ei virrannut huulien välistä. Lopulta hän soi odottavalle huoneelle yhden ainoan sanan; ”Ei” ja harppoi ulos jäämättä vartomaan äitinsä vastausta. Hän kulkeutui huoneeseensa veren kohina korvissaan, lukitsi oven peräsään ja lysähti voimattomana sängylleen.

Ennen kuin Daelin hengitys oli ehtinyt tasoittua, ovelta kuului koputus.

”Dael, voidaanko jutella?” isän matala ääni kysyi oven vaimentama. Dael kääntyi sängyllä.

”Sinun äitisi on herkässä mielentilassa”, isä sanoi. Niin kauan kuin Dael muisti Helena oli ollut herkässä mielentilassa. Hän ei avannut ovea ja pakotti sen sijaan huomionsa tauluun, joka oli kulkeutunut hänen kädessään ylös puolihuomiossa. Hän kuuli, kuinka askeleet etääntyivät isän antaessa periksi.


҉


Viikonloppuna Daelin pahin painajainen toteutui, kun Mustapantteri muutti, varmasti hänen kiusakseen, viereiseen huoneeseen. Dael linnoittautui omaan värikkääseen luolaansa ja yritti hukuttaa itsensä Internetiin. Vaikka Dael olikin uupunut päivän tahattoman jännittämisen jäljiltä, hänellä oli vaikeuksia saada unta ajatuksiltaan. Heittelehdittyään sängyssään kahteen yöllä hän vajosi levottomaan uneen.

Dael tunsi olevansa sähköisessä syleilyssä. Silmät avatessaan hän näki ympärillään ainoastaan värien sekamelskaa. Hän kokeili värejä sormillaan ja ne tuntuivat tunnustelevan takaisin, muodostavan puolikiinteän peilikuvan hänen kädestään.

Dael pyörähti ympäri, kuin astronautti avaruusasemalla. Peilikuva pyörähti perässä, muistuttaen jo kokonaista ihmistä. ”Tiedätkö, miten täältä pääsee ulos?” Dael kysyi peilikuvalta. Sen ääriviivoja oli vaikea havaita värien vaellellessa jatkuvasti sen pinnalla, mutta peilikasvojen nyökkäyksestä ei voinut erehtyä. Epäröimättä Dael tarttui ojennettuun käteen ja tunsi sen sähköisten sormien kiskaisevan lujasti, kuin hän olisi tarttunut sähköaitaan. Dael huomasi lentävänsä ulos värien syleilystä hämärään hiljaisuuteen.

Hänen allaan levittäytyi tasainen, koruton lakeus, taivaalla oli vain harmaata pimeyttä. Kuitenkin Dael tunsi kuin odottavaa kihelmöintiä ilmassa. Hän pyörähti taas ympäri ilmassa, tarkastellen tätä tyhjää paikkaa, kaivaten taas värejä, valoa. Ajatus oli tuskin päässyt hänen mieleensä, kun pienten sinisten, vaaleanpunaisten ja keltaisten tähtien ketju tuikahti hänen ympärilleen, kiertäen häntä kuin syvänmeren ankerias. Daelin kasvoille nousi hymy. Mitäkö vain? hän mietti mielessään ja tuijotti tiiviisti kohtaa horisontissa, toivoen.

Kaikessa hiljaisuudessa maasta alkoi kohota valtava vuori. Hymyillen Dael laittoi sen taipumaan mahdottomaksi puoliympyräksi, jonka päähän hän ripusti kirkkaan pienoisauringon valaisemaan harmaata lakeutta.

Mitä seuraavaksi? Metsää!

Aivan kuin maailma olisi odottanutkin käskyä. Maasta alkoi puskea suuria lehtipuita, sellaisia, joita kasvoi Daelin lempi-puistossa. Mutta miksi jäädä siihen? Dael laittoi puut loistamaan omaa valoaan, värjäsi sektoreita metsästä mielensä värein. Vaaleanpunaisia puita, turkooseja, keltaisia, oransseja, jotka kaiken aikaa levittäytyivät kohti horisonttia. Dael leijaili ylemmäs ja pisti suuren osan metsää vajoamaan. Hän täytti vajoaman kristallinkirkkaalla vedellä, jonka alla puut loistivat entisellään. Sukeltaessaan veteen Dael tunsi kidusten puskevan kylkiluidensa välistä, suodattaen happea keuhkoihin. Pelottomasti hän hengitti sisäänsä viileää vettä ja puhalsi ulos kuumaa niin, että koko järvi lämpeni. Kiinnostuneena kokeilemaan lisää, Dael toivoi itsellensä barrakudan ruumiin ja nautti vauhdin huumasta sinkoillessaan puiden väleistä, saaden lehdet leijailemaan aavemaisesti vedessä. Kyllästyttyään tähän leikkiin, hän ryömi rantaan ja ravisti pyrstönsä taas jaloiksi, muuttaen rannan hienoimmaksi hiekaksi jota kuvitella saattoi ja työntäen varpaansa sen lämpöön. Dael huvitteli tökkimällä taivaalle kuun kokoisia planeettoja ja puhaltamalla kimmeltävää hiekkaa tähdiksi. Kun häntä alkoi häiritä paikan äänettömyys, Dael kuvitteli tuulen puhaltamaan puihin, linnut livertämään lehvästöön. Hän toivoi puron virtaamaan vierelleen ja laittoi sen tuoksumaan mintulle.

Mieltyneenä pieneen mintuntuoksuiseen puroonsa, Dael herätti sen henkiin, lahjoittaen sille sinivalaan viisaat silmät ja tiikerin kidan.

”Tervehdys, lohikäärme”, Dael sanoi, mutta puro vain sihahti ja köyristi vesiään.

”Voisit olla vähän kohteliaampi”, Dael sanoi, jonka jälkeen lohikäärme tietenkin kumarsi, muistuttaen kovasti vesiputousta, ja puhui takaisin äänellä, joka oli kuin satojen vuosien silottama. ”Ei ollut tarkoitukseni olla epäkohtelias”, se vastasi.

Dael astui hymyillen lähemmäs. ”Mikä tämä paikka on?”, hän kysyi.

”Tässä lienee selvä pulma, olenhan vain kuvitelma”, lohikäärme vastasi kiemurrellen paikoillaan.

”Olen siis unessa?” Dael pohti ääneen. Maailma tuntui värisevän hänen mielensä mukana. Kuinka kummallista, Dael ajatteli lohikäärmeen liplattaessa hänen lävitsensä, tuntuen virtaavalta vedeltä. Tuntemus muistutti Daelia uteliaasti pyörähtelevistä väreistä unen alussa.

”Untako vain? Jos niin sanot, kai”, lohikäärme jyrisi, kuulostaen enemmän vesiputouksen pauhulta.


҉


Hän asteli alla lehtipuiden katoksen, ihmetellen jokaisella liikkeellään vartalonsa jäntevää voimaa, lapaluidensa liikettä ja häntänsä kiepahtelua. Hän pysähtyi suuren, oranssilehtisen puun juurelle ja testasi siihen uusia kynsiään; terävinä ne viilsivät viisi syvää haavaa harmaaseen kaarnaan. Hänen uudet kasvonsa eivät taipuneet nauruun, joka muuttui sen sijaan matalaksi murahdukseksi. Uteliaana hän yritti muodostaa sanoja, jotka purkautuivat ulos venyttelevänä mouruamisena.
Hän katsoi alas tassuihinsa ja ymmärsi vihdoin mikä oli. Hän oli peto, metsästäjä, voima.

Hän oli mustapantteri.

Mustapantteri karjahti riemusta kuin vimmastunut tiikeri ja kiihdytti jäsenensä juoksuun, tottuen nopeasti raajojen saumattomaan yhteistyöhön ennen niin vieraassa mutta nyt maailman luonnollisimmassa liikkumistyylissä. Hän ponnisti lihaksensa äärimmilleen, kiitäen väriä vaihtavan metsän halki kuin tuulispää, kunnes tunsi näköpiirinsä sumentuvan. Haukkoen yhtäkkiä paahtavassa kehossaan henkeä, läähätys tuli luonnostaan. Halu kokeilla rajoja sai mustapantterin katsahtamaan ylös sinapinkeltaisen puun latvaan. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän oppi kiipeämään hyödyntäen sekä etu- että takajalkojensa kynsiä.

Edessä oli aivan uusi valtaverkosto, sillä puiden tiivis latvusto muodosti siltoja köynnösverhojen lävitse. Heittäen kaiken epävarmuuden syrjään, mustapantteri päätti luottaa kehoonsa ja lähti tasapainottelemaan ketterästi oksalta toiselle.

Näin kulkien mustapantteri päätyi alueen laidalle. Hänen edessään oli sumusta koostuva seinä. Epäluuloisena hän haisteli ja jopa uskaltautui työntämään kuononsa sumuun, mutta se oli kuin ei mitään. Tyhjyyttä. Ja se liikkui kohti, mustapantteri tajusi. Hän oli äkkiä hyvin varma, ettei tahtonut joutua tuon sumun kadotukseen ja pakeni vikkelästi, tutkaillen metsää ja miettien sumun arvoitusta.

Seuratessaan sumun reunaa ja kirkkaan pienen auringon valoa mustapantteri päätteli alueen jokseenkin pyöreäksi. Oliko hän kupolissa? Hän päätti valita korkeimman puun, johon saattoi kiivetä ja tähystää ympärilleen. Sieltä hän näki olleensa oikeassa; jokaisessa ilmansuunnassa metsä loppui sumuun. Reuna liikkui sattumanvaraisesti, hävittäen edellisiä ja synnyttäen uusia osia metsään. Enemmän tuntemuksen kuin minkään oikean tiedon perusteella mustapantteri päätti tutkia metsän keskustan. Silloin hän löysi ainoan toisen elävän olennon.

Mustapantterin ensimmäinen mieliteko oli hyökätä. Pedon ruumissa se tuntui yksinkertaisimmalta ratkaisulta. Niinpä hän vaani ihmistä, jonka pigmentittömät hiukset ja hailakat silmät olivat niin tutut, vaikka raukea hymy kauniilla kasvoilla olikin vieras. Daelilla oli yllään pyjama, jonka lahkeiden alta vilkkuivat kalpeina paljaat sääret ja varpaat.

Kokien hetkensä tulleen Daelin kääntäessä selkänsä, mustapantteri viilsi sen halki yhdellä mahtavalla loikkauksella.

Siinä samassa hän löysi itsensä omasta sängystään huohottamasta äskeisen jännityksen jäljiltä. Noam kynsi peitot päältään ja ponnahti pystyyn, unikuva vielä niin selkeänä mielessä, että lattia tuntui huojuvan kummallisen kaukana alhaalla. Kesti hetken, että hänen hengityksensä tasaantui. Miksi hän oli uneksinut Daelista? Eikä unen Dael ollut oikeastaan näyttänyt samalta ylimieliseltä raukalta, jona Noam oli tottunut hänet mieltämään. Hän oli hymyillyt unelmoivasti tipahteleville lehdille, kuin maailmassa olisi ollut kaikki hyvin.
« Viimeksi muokattu: 29.03.2018 13:31:13 kirjoittanut Damul »

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
Vs: Tuolla puolen | fantasia | K11
« Vastaus #4 : 28.03.2018 12:31:36 »
Onpa kiehtova kertomus maailmoineen. En pysty juuri nyt keskittymään lukeakseni tarkemmin, mutta jätän puumerkkini palatakseni myöhemmin asiaan :-)
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Tuolla puolen | fantasia | K11
« Vastaus #5 : 17.08.2018 23:02:20 »
Vihdoin sain aikaiseksi kommentoida näitä ykkös- ja kakkoslukua! Yllätyin siitä että oltiinkin aika lailla meidän maailmalta vaikuttavassa ympäristössä (ja Internetkin mainittu!), siitä tulee kiehtova kontrasti prologin tosi satumaisen tunnelman ja näiden varsinaisten aloituslukujen välille. Mutta kuitenkin tässä on edelleen jotenkin niin paljon sitä sadun tunnelmaa, että säilyy pieni jännitys että missäköhän mahdetaan olla ja ketä on nämä tyypit! Tästä on sellainen fiilis että on paljon lankoja joita ehkä sitten myöhemmin solmitaan yhteen :)

Dael on mielenkiintoinen päähenkilö, hänestä tulee sellainen fiilis että hän on yksinäinen ja aika itsenäinen ja omanlaisensa tyyppi joka ei oikein tiedä miten sopeutuisi joukkoon, ja toisaalta näen hänessä ehkä ihan pienen ripauksen myös sellaista kiukuttelevaa teiniä. Lemppariyksityiskohtani on kyllä ehkä tuo androgyyniys tai ööh, mitenhän sen sanottaisiin, se että hän joutuu selittelemään sukupuoltaan koska ei ulkonäkönsä puolesta aivan osu sukupuolen esittämisen normeihin.

Lempparijuttuni näissä kahdessa luvussa oli kyllä varmasti tuo lopun uni! Tykkäsin tosi paljon myös sen taulun löytymisestä, siitä tuli jotenkin sellainen epäilys, että olisiko se kuitenkaan pelkästään taulu vai ehkä tie johonkin ihan toiseen paikkaan tai kuva sellaisesta! Ja sitten tuossa unikohtauksessa sinne uneen siirryttiin niin sulavasti että piti ihan keskittyä että tajusi että kyseessä on uni, ja siinä unimaailmassa on ihanan paljon yksityiskohtia ja ihanaa miten Dael rupeaa rakentamaan omaa unimaailmaansa, ja ympäristö muokkautuu vähän niin kuin uneksijan kertomuksena. Ja sitten lopussa siirtymä toisen hahmon pään sisään onnistui tietenkin ensin hämmentämään mua vähän ja sitten yllätti kivasti ja laittoi miettimään, että mitähän näiden kahden hahmon välillä vielä on, he tuntuvat nyt niin dramaattisesti inhoavan toisiaan ja kuitenkin heillä tuntuu olevan melkein jonkinlainen yhteys.

Toivottavasti innostut taas laittamaan jatkoa! :)
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus