Kirjoittaja Aihe: Me ei olla viattomia | K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3  (Luettu 5296 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Nimi: Me ei olla viattomia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Paritukset: Heikki/Kalevi, Heikki/Katariina ja Kalevi/Riia
Tyylilaji: draama, kaverihömppä, angst
Yhteenveto: Kalevin kiinteä katse riisti hapen mun keuhkoista. Olinko se vain mä, vai kipinöikö meidän välillä jälleen?

A/N: Jo jonkin aikaa olen halunnut kirjoittaa jätkien näkökulman tapahtumista, mistä kerrotaan tarinassa Vaikenit siis valehtelit, K-11. Tartuin viimein toimeen inspiraation siivittämänä. Tästä piti alunperin tulla vaan shotti, mutta sitten pituutta vain tuli ja tuli, ja lopputuloksena oli kolmeosainen minijatkis. Kerro, mitä tykkäät!



Me ei olla viattomia

Syyskuu 2014

1.

kaupungin valot himmenee
minä laitan pilvet kulkemaan
kohti menneitä aikoja


(Huuki & Lance – Menneitä aikoja)

Heikki

Aurinko oli laskemassa, kun me ajettiin Konneveden suuntaan. Mulla oli takana pitkä työviikko, mutta jaksoin silti olla innoissani tulevasta viikonlopusta. Se ei ollut vaatinut paljoa suunnittelua tai sumplimista. Kaikki oli tapahtunut hämmästyttävän luontevasti. Katariina oli vain heittänyt idean ryhmächattiin, ja se oli saanut kannatusta. Viimeisessä mökkireissussa ennen kylmien kelien saapumista oli jotakin nostalgista.

Vähän mua harmitti, etteivät Eeli ja Tino olleet päässeet mukaan, mutta joskus toiste sitten. Sen jälkeen, kun Eeli oli muuttanut Tampereelle, me saatiin koko porukka kasaan yhä harvemmin. Se oli uutta ja outoa enkä mä oikein pitänyt siitä. Mua pelotti, että kaikista ponnistuksista huolimatta elämä aikoi ajaa meidät erilleen. Pelkkä ajatuskin teki musta levottoman. Siksi tällaiset jutut oli niin tärkeitä. Jokainen meistä tahtoi pitää kiinni tutusta ja turvallisesta niin kauan kuin se vain olisi mahdollista. Tänä viikonloppuna mä en aikonut murehtia tulevaa. Tahdoin vain pitää hauskaa kavereitteni kanssa.

"Ihana sää", Katariina sanoi auringonlaskua ihaillessaan. "Toivottavasti huomennakin paistais aurinko."

"Toivotaan", sanoin. "Säätiedotus asiasta oli vähän epämääräinen."

"Ai vähän", Kata naureskeli. "Mut mä pakkasin kyllä vaatetta vähän joka säälle."

"Sama. Pääasia, ettei tuu kylmä", sanoin. "Toivotaan, että Kalevi ja Riia ovat myös ottaneet asian huomioon."

"Kyllä Riia ainakin", Katariina sanoi varmasti. "Kalevi taas uskoo vakaasti siihen, että jos se vaan asennoituu asiaan tarpeeksi välinpitämättömästi, se ei tunne kylmää tai muita epämukavuuksia."

"Totta", naureskelin. "Mistä vetoa, että voidaan yllyttää se uimaankin?"

"Kyllä mäkin ajattelin uida", Kata sanoi. Tirskahdin. Tyttö katsoi mua alta kulmien. "Etkö muka usko!"

"En", sanoin rehellisesti. "Kymmenasteinen vesi on oikeesti tosi kylmää, vaikka menisi suoraan saunasta. Etenkin, kun menee suoraan saunasta."

"Vaikka sä oletkin tollanen nössykkä, ei se tarkoita, että mäkin olisin", Katariina sanoi itsevarmasti. Hymyilin hellästi tytön uhmalle.

"Se nähdään sit", sanoin. "Mut jos sua alkaakin epäilyttää, mä voin kyllä tyrkätä sut laiturilta."

"Kuinka ystävällistä", Kata vinoili.

"Sellainenhan mä oon", hymähdin. Radiosta tuli OneRepublicin Counting Stars, ja mä laitoin volyymia kovemmalle. Kohta mä ja Kata laulettiin yhteen ääneen kertosäettä. Mulla oli nauru herkässä ja hyvä fiilis alkavasta viikonlopusta.

"Ne on kuulemma meidän takana", Katariina sanoi tsekatessaan uuden viestin kännykästään. Katsoin taustapeiliin ja näin Kalevin punaisen Clion.

"Niinpä näkyy", sanoin. Ei mennyt kauaa, kun näin Kalevin pistävän vilkun päälle. Huokaisin tietäessäni, mitä jätkä tekisi seuraavaksi. Kalevin ohittaessa meidät näin omahyväisen ilmeen sen kasvoilla ja kyllästyneen Riian etupenkillä. "Yks helvetin urpo tuokin."

"Niin Kalevia", Kata sanoi. "Yrittää varmaan provosoida sua kisailemaan sen kanssa."

"Nää, kyllä Kalevi tietää, etten mä sellaseen lähde. Jätkä tahtoi vain kiilata, koska sitä sattui huvittamaan", sanoin. "Se aina vittuilee siitä, että ajan liian hiljaa."

"Koska ylinopeuden ajamisesta kannattaakin rehvastella kaikelle kansalle", Katariina tuhahti. Tunsin lämpimän ailahduksen vatsassani. Tykkäsin siitä, kun Kata piti mun puolia pienissäkin asioissa eikä mua yhtään harmittanut ajaa Kalevin takana loppumatka.

Me ajettiin Konneveden S-marketin pihaan ruokaostoksille. Tytöt halasivat kuin ei olisivat nähneet ikuisuuksiin, vaikka ne olivat kahvitelleet aikaisemmin tällä viikolla. Mä ja Kalevi tyydyttiin sanalliseen tervehdykseen kevyen nyökkäyksen ohella. Mekin nähtiin niin säännöllisesti, että olisi tuntunut oudolta halata. Pitkän halauksen päätteeksi Kata ja Riia kävelivät käsikynkkää kauppaan, ja minä ja Kalevi seurattiin huvittuneina perässä. Niin, mitäpä poikaystävistä nyt, kun bestis oli paikalla.

"Sä oot kyllä yks etana maantiellä", oli ensimmäinen asia, mitä Kalevi sanoi mulle. "Me lähdettiin teitä varmaan vartti myöhemmin, ja silti saatiin kiinni ennen puoliväliä."

"Varmaan ajoit ylinopeutta koko matkan", tuhahdin.

"En ees", Kalevi sanoi. "Ajoin vaan sallittua ylinopeutta. Ohittaessa enemmän, mut niin tekee kaikki. Sä oot ainut, joka posottaa kiltisti tasan kaheksaakymppiä tai vähän alle. Siksi sut aina ohitetaan."

"Ei se mua haittaa", sanoin. "Ei mulla oo kiire minnekään toisin kuin sulla."

Kalevi päästi paljonpuhuvan tuhahduksen, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Kalevilla oli tietyt, muuttumattomat periaatteet autoilusta. Niille oli paras vain nyökytellä, ellei halunnut ajautua pitkään ja turhauttavaan väittelyyn aiheesta. Kumpikaan meistä ei tahtonut aloittaa viikonloppua kinastelulla, joten me mieluummin alettiin valikoida mieluisia ruoka-aineksia. Alkoholilla oli tietenkin oma osuutensa kärryn sisällöstä, vaikka mun suunnitelmissa ei ollutkaan mikään ylenpalttinen humaltuminen. Muutama kalja vain rentoutti ja takasi hauskemman illan. Me sovittiin, että tänään syötäisiin vain kevyesti ja vasta huomenna laitettaisiin kunnon ruuat. Tänään oli suunnitelmissa ottaa ihan rennosti saunan ja eri pelien merkeissä.

Kun me kannettiin ostoksia autoon, oli jo hämärää, mutta yhä lämmintä. Taivas oli kauniin värinen. Ilman syksyn kirpeyttä olisi voinut kuvitella, että oli vain viileämpi kesäilta. Hengitin raikasta ilmaa keuhkoihini, ja Kalevi kysyi, mikä helvetti sai mut hymyilemään niin leveästi.

"Mulla on vaan fiilis", sanoin hitaasti, "että tästä tulee upea reissu."

Huomasin muiden vaihtavan katseita keskenään, mutta mä en hämmentynyt. Mikään ei pystyisi masentamaan mua, ei tänään.

"Noni, hyvä juttu. Nyt jatkat pakkaamista", Katariina kehotti, kun olin sen mielestä liian kauan pysähdyksissä. "Me ei ikinä päästä Suvisaareen, jos sun pitää koko ajan pysähtyä fiilistelemään."

"Niinpä. Pää pois pilvistä, pälli", Kalevi sanoi ja yritti huitaista mua kyynärpäällään, mutta mä ehdin väistää.

"Nyysitään siltä avaimet ja jätetään tänne. Tollanen ylenpalttinen onnellisuus on pahaksi mulle", Riia sanoi, ja tytön ääni onnistui kuulostamaan siltä kuin se tarkoittaisi sanojaan, mutta haaleansinisissä silmissä pilkehti. Olin harmistuvani ehdotuksesta.

"Ei paha idea", Kalevi hörähti. "Heikistä voisi tulla runoileva kylähullu. Tää mesta näyttääkin olevan sellaista vailla."

"Just joo", huokaisin ja tönin jätkää. "Ei sitte. Tulee varmaan sit ihan paska reissu."

"Sun seurassa väkisinkin", Kalevi sanoi, ja mä pärskähdin sen vittuilulle.

"Sut se tässä pitäis rannalle jättää", sanoin.

"Pojat, nyt turvat umpeen ja rattiin", Katariina komensi, ja me toteltiin mukisematta.



Kalevi

Syksyinen Suvisaari ei juuri eronnut kesäisestä. Lehtipuissa oli yhä enemmän vihreää kuin keltaista. Nenään tuleva kostea tuoksu kuitenkin kieli vuodenajan, sanoivat silmät mitä tahansa. Ei kuitenkaan ollut mitenkään älyttömän kylmä, mikä oli ihan positiivinen yllätys. Mökki taas oli kolea senkin edestä. Ulkona sentään tuntui yhä auringon jättämä lämpö. Meidän purkaessa kamoja Heikki otti tehtäväkseen takan sytytyksen, jotta me ei nukkuessa jäädyttäisi hengiltä.

"Sä voisit mennä lämmittämään saunan ja kantamaan vedet. Muista täyttää myös kiukaan vesisäiliö", Heikki sanoi mulle ja kippasi avaimet.

"Alright", vastasin ja menin ulos. Tytöt täyttivät maakellaria ruokatarvikkeilla. Tykkäsin mökkeilyssä siitä, miten duuni jaettiin tasapuolisesti ja kaikille riitti tekemistä. Kävelin kallioista polkua saunalle. Huuhtelin pesuvadit, joihin oli jäänyt kuivahtaneita roskia viime kerralta ja täytin ne kiukaan vesisäiliötä unohtamatta. Pesän sytytys oli vähän kimurantimpi homma. Vaikka puita säilytettiin sateelta suojassa, lisääntynyt ilmankosteus oli tehnyt tehtävänsä. Sain sytytellä tuohenkappaleita ja kiroilla vittuperkelettä moneen kertaan ennen kuin tuli viimein tarttui puihin, ja mä uskalsin jättää saunan.

Mökille palatessani Heikki istuskeli kuistilla pitkät jalat ojennettuina, ja se hymyili nähdessään mut. Jätkä oli jotenkin tavallista paremmalla tuulella. Iloinen tuike ei jättänyt sinisiä silmiä hetkeksikään. Mun teki mieli ärsyyntyä silkasta periaatteesta, mutta se jäi vain ajatukseksi, kun suu oli jo vastaamassa Heikin hymyyn.

"Oliko vaikeuksia?" Heikki kysyi.

"Vähän", sanoin. "Mut ei mitään sellaista, mitä en handlaisi."

"Luonnollisesti", Heikki hymähti. Otin tuolin ja istuin sen viereen. Me katsottiin tyynelle järvelle eikä sanottu mitään. Katan ja Riian vilkas puheensorina kuului mökin takaa, ja välillä jokin luontokappale ilmoitteli olemassaolostaan, mutta muuten oli hiljaista. Yleensä hiljaisuudet olivat musta kiusallisia, mutta ei Heikin seurassa. Siitä huokui sellaista tyyneyttä, minkä edessä munkin sisäinen levottomuus taipui. Kukaan muu ei vaikuttanut muhun sillä tavalla.

"Mikä on sun lempivuodenaika?" Heikki kysyi. Jäin kiinni jätkän yllättäen pehmentyneeseen ääneen, ja sanojen ymmärrys laahasi jäljessä.

"Öö, en mä tiiä", vastasin hämilläni. "Ehkä kesä."

"Kesä on ollu munkin jo aika pitkään", Heikki sanoi, "mut nyt musta tuntuu, että syksy on ihan varteenotettava kilpailija."

"Miks?" mä kysyin.

"Kun syksyllä tapahtuu niin paljon enemmän. Luonto muuttuu ja illat pimenee. Alkaa koulut ja työt. Kaikki on uutta ja jännittävää, ja vaikka kuinka kitisee sitä, että kesä on ohi, niin silti on jotenkin kivaa taas tehdä kaikkea", Heikki sanoi. Mietin sen sanoja, ja tiesin, mitä Heikki tarkoitti. Oli kesälläkin usein duunia ja frendejä näki bileissä ja muualla, mutta samaan aikaan kesäkuukausina oli jotenkin tyhjää ja verkkaista. Muutenkin kesään kohdistui aina ihan kohtuuttomat odotukset, ja sitten petyttiin katkerasti, kun sää olikin paska, frendit reissussa ja rahat vähissä. Syksyllä porukkaa näki taas päivittäin koulun tai töiden kautta. Säännöllinen tekeminen toi elämään tietynlaista rytmiä ja sisältöä.

"Joo, tajuun, mitä meinaat", sanoin. "Mut taidan silti sanoa kesä, koska mun parhaimmat muistot on just kesältä."

"Toistaiseksi", Heikki sanoi, ja se kuulosti melkein lupaukselta. Virnistin ja kohotin kulmiani.

"Mitä pervouksia sä oikeen oot suunnitellu tälle viikonlopulle, kun et ees meinaa pysyy farkuissas?" kysyin. Heikki nauroi ja pudisteli päätään.

"Oot ääliö", jätkä huokaisi.

"Ihan vain sua varten", hymähdin.

"Tosi herttaista", Heikki ilveili. "Säästä nyt jotain tytöillekin."

"Säästäkää meille mitä?" Katariina kysyi, kun se ja Riia liittyivät meidän seuraan. Katariina istui portaille. Tarjosin Riiaa sijoittamaan sievän peppunsa mun syliin, ja tyttö tarttui siihen. Kiedoin toisen käteni sen vyötäisille. Musta tuntui hyvältä, kun Riia rentoutui ja nojasi muhun.

"Kalevin viljelemää laatuhuumoria, johon sisältyy runsaasti alapääjuttuja ja muita kaksimielisyyksiä", Heikki vastasi.

"Meidät voi todellakin säästää tältä valitettavan yksipuoliselta sisällöltä", Katariina sanoi.

"Kutsutko sä mun läppää yksipuoliseksi?" ulvahdin. "Minua ei ole kuunaan loukattu näin!"

"Oles nyt siinä", Riia sanoi Katan ja Heikin naureskellessa. Riia pujotti sormensa mun tukkaan ja suuteli. Unohdin heti Heikin ja Katan ja vastasin huulien pehmeään kosketukseen. Meille ei ollut mikään ongelma imutella julkisesti, jos tuntui siltä, ja se toimi hyvin meidän suhteessa. Mun puolesta olisi voitu tehdä muutakin, mutta Riia ei pitänyt siitä, että kävin liian tuttavalliseksi muiden edessä. Se oli kuulemma mautonta. Me ei oltu asiasta samaa mieltä, mutta kunnioitin tyttöystäväni tahtoa ja olin kiltisti.

"Vois syödä jotain", kuulin Heikin sanovan, ja mua huvitti, että sille sattumoisin tuli heti nälkä, kun mä ja Riia alettiin pussailla. "Tehdäänkö vaan jotkut leivät?"

"Joo, kuulostaa hyvältä", Kata vastasi. "Ehkä salaattia siihen kaveriksi. Toimiiko kaasuhella? Vois keittää teetä."

"Toimii", Heikki sanoi. "Vaihdoin kaasusäiliön."

"Jees", Katariina sanoi. "Haluatko säkin teetä, Riia?"

"Mm, jep", Riia sanoi erkaantuessaan musta. "Haetko sä voileipätarvikkeet, muru?"

"Totta kai", sanoin. Riia hymyili. Sain vielä yhden suukon ennen kuin se nousi ja lähti Katariinan kanssa sisälle.

"Teillä menee näemmä hyvin", Heikki sanoi. Vilkaisin sitä, ja näin tietäväisen pilkkeen Heikin silmissä. Heikki intoili niin omasta kuin muidenkin parisuhteista. Se oli oikeastaan aika hellyttävää.

"Jep", vastasin. "Kesä oli vielä vähän kriittistä aikaa, mut nyt menee tosi hyvin."

"Noo, viime kesä oli kaikille vähän… hmm, huono", Heikki sanoi, ja sen olemus meni synkäksi, kun se mietti omia taannoisia ongelmiaan. Mun sisällä kiemurteli epämukavasti. Tahdoin välittömästi vaihtaa meidän keskustelun suuntaa. Ei ollut enää mitään syytä vatvoa menneitä.

"Täyspaska se oli", korjasin, "mut nyt se on takanapäin."

"Jep", Heikki sanoi ja nousi ylös venyttelemään. Sen nikamat naksahtelivat ja jätkä haukotteli. "Nyt ruokaa."

"Siitä vaan hakemaan", kehotin. Heikki kohotti kulmiaan.

"Sehän oli sun homma", se sanoi.

"Mut sä oot jo valmiiksi ylhäällä", sanoin viattomasti. Heikki katsoi mua sillä tietyllä tapaa, joka käski lopettaa suunsoiton. Katse ei ollut toruva, lähinnä vetoava, mutta aina se tehosi. Huokaisin ja nousin tekemään sen, minkä olin luvannutkin.



Kuten perinteisiin kuului, me otettiin saunakisa. Katariina aikoi uida, ja se yritti provosoida mua liittymään seuraan, mutta tänään mukavuudenhaluisuus voitti. Se näytti yllättävän tytön. Mua vaan myhäilytti. Vuodessa mä olin onnistunut karistamaan itsestäni pahimman yllytyshulluuden, ja se kieltämättä kannatti. Eipä tarvinnut enää yrittää väkisin kastautua syyskuiseen järviveteen ja katua sitä välittömästi. Riia ilmoittautui myös vapaaehtoiseksi, mutta mulla oli tunne, että tyttö teki sen vain Katariinan vuoksi. Heikki ei edes harkinnut asiaa, ja me virnuiltiin toisillemme ja kiusoiteltiin tyttöjä, etteivät ne kuitenkaan uskaltaisi. Riian leuka nousi ylpeänä, ja katsoin sen osittain omaksi ansiokseni, kun mimmi meni ja voitti saunakisan.

Mä ja Heikki istuttiin saunan portaille, kun Kata ja Riia menivät laiturille höyrypilven ympäröimänä. Ne seisahtuivat laiturin päähän ja katsoivat tummaa vettä. Heikki ojensi mulle kaljatölkin. Me avattiin juomamme, ja kylmä malta oli niin helvetin jees. Hengitin syvään ja nautin viileästä ilmasta kuumalla kehollani.

"Noo, mikä nyt tuli?" Heikki huikkasi tytöille, jotka vain kyyhöttivät uimapuvuissaan. "Ei se vesi siitä tuijottelusta lämpene."

"Jos on varaa kuittailuun, niin sit voitkin itse tulla näyttämään esimerkkiä", Katariina vastasi.

"Mä yritän vaan rohkaista sua!" Heikki sanoi, mutta madalsi ääntään ja sanoi mulle:

"Arvasin, ettei se uskalla. Kuka täyspäinen enää ui tähän aikaan?"

"Antaa nyt niiden vähän katella", sanoin. "Kerranhan se vaan kirpaisee."

"Mä kyllä yllätyin, kun sä et ollutkaan ekana menossa", Heikki sanoi.

"Nää, ei mulla oo mitään tarvetta todistella itseäni", sanoin. Heikki nauroi ja tyrkkäsi mua. Tyrkkäsin takaisin, ja Heikki läikytti kaljaa uimashortseilleen. Se älähti, mutta mua vaan nauratti.

"Sulla on aina tarve todistella vähän kaikkea", Heikki korjasi.

"Ei enää. Oon aikuistunut", sanoin.

"Niinkö?" Heikki tyrskähti. "Mitä se ohittelu sit oli olevinaan?"

"Kunhan vaan havainnollistin, miten maantiellä tulee ajaa eikä kitkutella alinopeutta kuin mikäkin mummeli", sanoin.

"Rude", Heikki puhahti muka loukkaantuneena. Katsoin jätkää, kunnes sen pokka petti. Heikki yritti olla hymyilemättä, mutta se epäonnistui surkeasti. Se ei sitten yhtään osannut esittää suuttunutta. Hyvä vaan. Hymyilevä Heikki oli kaikkein paras. "Okei, oot sä ehkä pikkuisen aikuistunut."

Heikki osoitti häviävän pientä väliä peukalon ja etusormen välissä.

"Saavutus sekin", hymähdin, ja nautin ihan vain siitä simppelistä hetkestä, kun me vitsailtiin ja istuttiin yhdessä. Toki meillä oli sellaisia hetkiä kaupungissakin, mutta tässä oli jotain erityisempää. Ehkä muakin oli purrut jokin mökkikärpänen.

"Ehkä nyt alkaa tapahtua", Heikki sanoi ja viittoi laiturille. Katariina ja Riia tarttuivat toisiaan kädestä, ja ne hyppäsivät. Kuului valtava molskahdus ja melkein heti perään järkyttynyttä huutoa ja pärskintää.

"IHAN JÄÄTÄVÄÄ!" Katariina huusi ja tarttui tikkaisiin. "Sattuu!"

"Tuohan oli vasta pelkkä kastautuminen!" huusin. "Olkaa sananne mittaisia naisia ja uikaa!"

"HAISTA PASKA!" Riia huusi takaisin, ja mä ja Heikki naurettiin. Katariina ja Riia kuitenkin tekivät muutaman vedon, hinasivat itsensä pikapikaa ylös vedestä ja juoksivat saunaan. Heikki siirtyi syrjään, ja mä tunsin tytöistä hohkaavan kylmyyden, kun ne ohittivat meidät. Saunasta kuului vimmaista löylynheittoa.

"Huh huh", sanoin. "Eipä käy yhtään kateeksi. Näytti melkoiselta itsekidutukselta."

"Todellakin", Heikki sanoi ja istui takaisin mun viereen. Me juotiin vielä hetki ennen kuin liityttiin Katan ja Riian seuraan lämpimään saunaan. Riia kiusasi mua roiskimalla kylmää vettä mun iholle ja rehvasteli omalla saavutuksellaan. Annoin tyttöni kehuskella, koska kieltämättä Riia oli ansainnut sen.

"Miksi täällä haisee kaljalta?" Katariina ihmetteli. Mä muistin Heikin uimahousuille pudonneen oluen ja räjähdin nauramaan.



Heikki

Me oltiin itse kukin melkoisen naatteja saunomisen jälkeen, mutta Riia sai houkuteltua meidät pelaamaan vielä muutaman erän korttia. Kalevi kirosi Ristiseiskassa saamaansa jakoa ja oli tyyliin jokaisella vuorollaan pyytämässä Katalta korttia, kun sillä ei käynyt mikään. Kenellekään ei ollut yllätys, kun Katariina lopulta voitti, ja se meni käymään vessassa. Riia tuli toiseksi. Se vilkaisi Kalevin kortteja ja hymyili.

"Sä niin häviät", Riia ennusti. Kalevi hätyytti tyttöä kauemmas, ja se selvästi laski mahdollisuuksiaan, jotka eivät olleet hääppöiset. Hymyilin härnäävästi. Mulla ei ollut aikomustakaan antaa armoa, ja Kalevi kärsi rökäletappion.

"Paska peli", Kalevi totesi paiskatessaan jäljellä olevat korttinsa pöydälle. Riia huokaisi myötätuntoisena ja halasi sitä. Kalevin synkkä ilme ei laantunut. Jätkä ei pitänyt häviämisestä, mutta myös väsymys taisi painaa sen mieltä.

"Kävi vaan huono tuuri", yritin lohduttaa. Ojentauduin pöydän yli ja pörrötin lempeästi sen ruskeaa tukkaa. Kumma kyllä, en saanut mulkaisua. Jokin lientyi Kalevin olemuksessa eikä ilta päättynyt murjotukseen. Me istuskeltiin vielä jonkin aikaa ja juteltiin, vaikka kaikki olivat jo aika unisia. Lopulta me pestiin hampaat, toivoteltiin hyvät yöt ja kadottiin makkareihin.

"Mistä vetoa, ettei Kalevi ja Riia mene ihan vielä nukkumaan?" Katariina sanoi vaatteita vaihtaessaan.

"Ei siitä tarvii ees lyödä vetoa", hymähdin ja kuuntelin seinän takaa kuuluvaa naurua, jonka seasta erotin kiihkeämpiä, seksiin viittaavia äännähdyksiä. "Kalevi ei koskaan jätä hyödyntämättä mahdollisuutta seksin harrastamiseen."

"Sähän sen tiedät", Katariina tuhahti, ja mun kasvoja poltti ja tunsin säikähdyksen ravistelevan kehoani. Mä katsoin lattiaan enkä tiennyt, mitä sanoa. Katariina ei ollut viitannut sanallakaan mun ja Kalevin keväiseen säätämiseen sen jälkeen, kun me oltiin palattu yhteen viime kuussa. Me oltiin sovittu ne asiat ja yksimielisesti päätetty jättää ne meidän taakse. En ollut varautunut siihen, että asia heitettäisiin mun kasvoille tällä tavoin, kun sitä viimeiseksi odotin. Tunne oli helvetin kelju.

"Anteeksi", Katariina sanoi hiljaa ja katuvasti. Se nousi sängyltä ja otti mua kädestä. "En tiedä, miksi sanoin noin."

"Vaivaako se sua?" kysyin ja katsoin Katariinan ruskeisiin silmiin. Sipaisin tytön poskea. "Koska jos vaivaa, meidän pitää voida puhua siitä. Haluan, että sun on hyvä olla mun kanssa. Se, mitä mä tein – en saa sitä takaisin, vaikka kuinka haluaisin."

"Ei se vaivaa", Katariina vakuutti. "Väsymys vaan puhuu. Ei meidän tarvitse puhua siitä enää."

"Varmasti?" kysyin. Katariina nyökytteli. Halasin tyttöä tiukasti ja suutelin tummanvaaleaa päälakea. "Rakastan sua."

"Mäkin sua", Katariina sanoi. Me mentiin sänkyyn ja suljettiin yksimielisesti korvamme viereisen makuuhuoneen ääniltä. Mökki oli yhä vähän kolea, joten me nukuttiin lusikassa, ja mä nukahdin Katariinan tuoksu nenässäni.



Kalevi

En tiedä, mistä se johtui, mutta mä nukuin aina ihan helvetin hyvin mökillä ja vastaavissa paikoissa, paremmin kuin kotona. Olin aamulla jo ennen kahvia virkeä ja energinen. Riia taas tuhisi suloisesti sängyssä ja läpsi mua pois, kun yritin vähän herätellä sitä. Tiesin Katariinan aamuvirkuksi, joten mä en yllättynyt nähdessäni sen hereillä ja täysissä pukeissa.

"Huomenta", sanoin.

"Huomenta", Katariina vastasi. Tytön tukka oli pöyheä ja latvoissa näkyi pienet, tiheät kiharat. Mieleen tuli eilisilta ja Riia letittämässä Katariinan tukkaa. Näemmä hyvin tuloksin. "Nukuitko hyvin?"

Hymyilin äidilliselle kysymykselle.

"Tosi hyvin", sanoin. "Keitetäänkö kahvit nyt vai ootetaanko et Heikkikin herää?"

"Parempi oottaa", Katariina sanoi hymyillen. "Muuten se suuttuu."

Hymähdin ja poikkesin pihalle. Menin vähän kauemmas kuselle. Kylmä syysaamu sai mut hytisemään, mutta kirpeänraikas ilma tuntui niin hyvältä keuhkoissa, ettei tehnyt mieli valittaa.  Taivas oli vaaleansininen ja aurinko paistoi. Tänään voitais mennä vaikka soutelemaan.

Kun palasin sisälle, huomasin, että Heikkikin oli herännyt. Se ja Katariina pussailivat keittiössä kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan. Tunsin oloni vähän tyhmäksi enkä oikeen tiennyt, miten olla. Kaipasin Riiaa vierelleni, mutta toistaiseksi mun näemmä piti tyytyä olemaan kolmas pyörä. Heikki huomasi mut, ja kumma kyllä, se viitsi irrottautua Katariinan huulista sanoakseen huomenta. Mä tyydyin vain nyökkäämään. Jotenkin mua ärsytti ne kaksi ja niiden ainainen kuhertelu. Koko ajan niiden piti halailla ja olla niin loveydovey. Mä sain yliannostuksen pelkästä näkemisestä.

"Kahvia?" kysyin. Kata ja Heikki nyökyttelivät.

"Kahvia", ne vastasivat yhtä aikaa ja hymyilivät toisilleen. Tsiisus. Mä pidättäydyin pyörittelemästä silmiäni. Jätin kaksikon halailemaan keittiöön ja menin laittamaan radion päälle. Pian Katariina liittyi seuraan aamupalatarvikkeiden kera. Se oikein säteili emännän roolissaan. Mietin Riiaa sen paikalle, ja mua nauratti. Riia opiskeli parhaillaan tarjoilijaksi, joten musta tuntui, että vapaa-ajalla se ei halunnut kiikutella yhtään mitään toisten puolesta.

"Mitä teitä huvittaisi tehdä tänään?" Heikki kysyi, kun kahvit oli keitetty.

"Vois mennä soutelee jossain vaiheessa", sanoin.

"Joo, hyvä idea", Katariina sanoi.

"Tehdään sit niin", Heikki sanoi hymyillen. Kahvi palautti mun hyvän fiiliksen, ja lämpö levisi vatsasta muualle kehoon.



Me tehtiin iltapäivällä souturetki eväiden kera. Tarkoitus oli etsiä jokin kiva saari ja asettua sinne. Härnäsin Riiaa siitä, miten eräjormalta se näytti sen lippiksessä ja tuulitakissa, mutta se vain hymyili ja sanoi täydellä pokalla olevansa just seksikäs enkä mä tietenkään voinut väittää vastaan. Toisaalta, mä olisin kyllä pitänyt Riia seksikkäänä, vaikka se olisi vetänyt Röllin vermeet päälleen. Sanoin sen ääneen, ja sain palkinnoksi Riian valloittavan naurun eikä edes Heikin kasvot pysyneet peruslukemilla. Myhäilin tyytyväisenä itseeni. Siinähän sai Katariinakin huomata aivan uuden puolen mun loistokkaasta huumorintajusta.

"Kiitti", Riia sanoi. "Toi oli ehkä parhain kohteliaisuus ikinä."

"Aika lyömätön kieltämättä", Katariina myötäili suupielet nykien.

"Aivan kuten minä itsekin", sanoin.

"No, se nyt on selvää", Heikki hymähti. Meidät katseet kohtasivat, ja mä tunsin selittämätöntä kipunointia. Käänsin heti katseeni ja osoitin umpimähkään läheisintä saarta, jonne me rantauduttiin.

"Outoa", Riia sanoi, kun me istuttiin alas syömään. Tyttö oli riisunut lippiksensä ja aurinko sai aikaan kuparisen hohteen sen värjätyissä hiuksissa.

"Mikä?" Heikki kysyi meidän muiden puolesta.

"Miten hiljaista on, kun Tino ei oo mukana", Riia hymähti.

"Niinpä!" sanoin. "Hitto, sitä lörppää on ikävä. Tino tuo muutenkin sähläyksillään sellaista tervettä seikkailumeininkiä, kun sitä saa olla pelastamassa joka välissä."

"Niin totta!" Heikki nauroi. "Eeli mahtaa olla ihan hermoraunio, kun se ei voi enää katsoa päivittäin Tinon perään."

"Tai perää", sanoin virnistäen.

"Sitäkin", Heikki vastasi. Katariina pudisteli päätään.

"Eelillä on muutakin mietittävää kuin Tino", Kata sanoi. "Vieras paikkakunta, uusi ala ja kaikki ne uudet ihmiset, ja sitten kun Eeli on vielä vähän taipuvainen ylihuolehtimiseen, niin voin vain kuvitella sitä stressin määrää."

"Tosi outoa ajatella Eeliä jossakin Tampereella", Heikki sanoi. "Tai niinku. Kun on kolme vuotta ollu lukiossa ja nähny joka päivä ne samat naamat, ja nyt se onkin mennyttä. Ihan absurdia. Eeli on muuttanut pois, ja se saa uusia kavereita. Se on jo elämänsä seuraavassa luvussa, kun me taas – me ollaan vasta matkalla sinne, ja jos oon ihan rehellinen, niin – niin välillä mun tekis mieli vaan pysähtyä."

Heikki empi kuin se aikoisi sanoa vielä jotain, ja jotenkin mä tiesin, mitä se jätti sanomatta. Tai kääntää aikaa taaksepäin. Heikki katsoi mua. Tiesin sen tietävän, että mä tiesin. Näin hämmennystä sen sinisissä silmissä, ja nyt Heikki oli se, joka käänsi katseensa syrjään. Tunsin, miten mun niskakarvat nousivat pystyyn ja vatsassa lepatti villisti. Yritin saada tunteen kaikkoamaan, mutta sen tiedostaminen tuntui vain pahentavan asiaa. Tulin kiusallisen itsetietoiseksi omasta kehostani ja siitä, mitä sen sisällä tapahtui. Helvetti, mikä mua oikein riivasi tänään?

"Tiedän, mitä tarkoitat", Kata sanoi. "Kolme vuotta meni ihan liian nopeasti. Niin epätodellista."

Me hymistiin yksimielisesti. Mä katsoin siniselle järvelle, ja kylmä tuuli pörrötti mun tukkaa. Vedin takkini vetoketjun kiinni ja tartuin Riian käteen. Tytön peukalo silitti mun kämmenselkää. Hymyilin tyttöystävälleni, ja se vastasi hymyyn. Kaikki oli hyvin.


« Viimeksi muokattu: 27.06.2018 13:39:16 kirjoittanut Sokerisiipi »

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 1/3
« Vastaus #1 : 08.02.2018 18:58:19 »
Uusi Heilevi! Iik! Minun piti lukea tuo edellinen teksti uudelleen, ihan vain muistin virkistykseksi. Muistan niin tykänneeni siitä, ja tosi kiva saada toinenkin näkökulma tähän varsin suureen tapahtumaan!

Huh, ihan yllätyin, kun tämä olikin tällainen kunnon minijatkis! Jotenkin ajattelin, että tämäkin olisi yhtä tiiviisti kirjoitettu kuin tuo edellinen. Mutta mukava saada enemmän luettavaa. (: Vaikka mulla on hankala päästä mielessäni Konnevedelle, kun Suvisaaresta tulee mieleen aina Helsinki. :D

Olipa tämä kiva. Huh. Voi että. Ehkä vähän hassua palata taas näiden teinivuosiin, kun olen nyt ollut niin kiinni Heikin ja Kalevin yli viisi vuotta vanhemmissa jutuissa. Hassua, että Heikki ja Kata on "taas" yhdessä. Olen jo näemmä kasvanut siihen, että Heilevi on an item. Kiemurtelevan vaan noiden vaihtaessa vaivaantuneita ja tietäviä katseita ja odotellessani, että mitä tästä nyt oikein taas kehkeytyy, miten siihen herkkään hetkeen ja Kalevin purkautumiseen oikein päästään. Sitä odotellessa. (:


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 261
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 1/3
« Vastaus #2 : 08.02.2018 20:18:25 »
Uih, Heilevi! Nam :)

Minunkin piti käydä vilkaisemassa miten tuo Vaikenit siis valehtelit oikein menikään. Ja oh, sehän olikin se mökkireissu ja Riian näkökulma. Voi että.

Tosi kivasti olit kirjoittanut tätä ja vähitellen nostatat tunnelmaa. En malttaisi millään odottaa lisää ;) En tiedä mitä järkevää osaisin tästä nyt sanoa, mutta tykkään tuosta vuorottelevasta näkökulmasta, toimii kivasti. Lisäksi se, että kaikki on niin petollisen hyvin ja kuitenkin tietää, että kohta se kaikki romahtaa. Tai ei siis romahda kokonaan, mutta silleen, you know. Sitä odotellessa.

Ja tykkään, todellakin tykkään!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 1/3
« Vastaus #3 : 10.02.2018 02:24:44 »
Arte: Joo, itselläkin tuo rapsusarja kuuluu lemppareihini ja oli tosi kiva palata tähän aikaan! Haha, joo, Heilevin kannalta tää ei ole ollenkaan onnellinen tarina. Tai no, ei tämä ole kenenkään kannalta onnellinen. Tämän teineilyn jälkeen aloin kyllä taas kaivata JP:tä, kun siinä meno on sentään huomattavasti fiksumpaa :D Kiva, että tyksit. Kiitos hurjasti kommentista!

Vendela: Tunnelman nostattaminen oli kyllä tosi kivaa tämän kanssa, ja mukavaa, että se välittyy lukiessakin ^^ Joo, tää on tällaista tyyntä myrskyn edellä. Kiva, että pidät. Kiitos huisisti kommentista!
2.

mä oon pitäny matalaa profiilii
että en hajois mun omiin tunteisiin
mä oon pysähtyneenä mun ajatuksiin
mielikuvissa pidän susta kii


(Kauriinmetsästäjät – Huudan)

Kalevi

Parin Mölkkypelin jälkeen tytöt vetäytyivät kahdestaan valokuvaamaan ja juoruilemaan jutuista, joita meidän ei ollut tarkoitus kuulla. Katariina elehti vilkkaasti ja näin tytön suun käyvän koko ajan. Riian olemus oli viileä ja hillitty, kuten aina, mutta mä huomasin tytössä myös välittömyyttä, joka ei tullut siltä luonnostaan ihan kenen tahansa seurassa. Olin tavannut Riian muitakin kavereita, mutta Katan seurassa Riia oli aidosti oma itsensä. Vuoden aikana niistä kahdesta oli tullut todella läheisiä. Muistelin vuodentakaista mökkireissua, ja olin helvetin iloinen siitä, että Riia oli päättänyt tulla messiin, vaikka silloin me oltiin seurusteltu vasta pari kuukautta. Katariina ja Riia olivat löytäneet toisistaan sielunsiskonsa, ja mä en uskonut, että sellaista sattui ihan joka päivä. Oli hassua ajatella, miten kauaskantoiset seuraukset yhdellä kesäviikonlopulla saattoi olla, mut hyvä niin. Riia näytti onnelliselta, ja kun Riia oli onnellinen, mäkin olin.

Paremman tekemisen puutteessa mä ja Heikki pelattiin jalkapalloa toisiamme vastaan ja lauottiin maaleja vuoron perään. Jalkapallo oli pehmeä ja rähjäinen, mutta me ei välitetty. Ei me ees keskitytty kunnolla, kun torjunta oli laiskaa ja pallonhallinta vähän niin ja näin. En tiennyt, mitä Heikki mietti, mutta mun huomio oli enemmän jätkässä kuin pallossa. Katsoin sen kehoa, sitä, miten se liikkui, reilujen kasvojen mietiskelevää ilmettä, aavistuksen kurtussa olevia kulmia, paljasta niskaa ja sinisiä silmiä, joiden katse oli jossakin kaukana. Katsoin jätkän käsiä ja mietin, miltä ne tuntuisivat – mitä sä oikein teet? Säikähdys sai mun jalat sekoamaan rytmissä, ja mä törmäsin päin Heikkiä. Se älähti yllättyneenä. Vetäydyin heti kauemmas.

"Sori", mumisin ja tunsin kuumotuksen poskissani, mutta se ei johtunut pelkästään törmäyksestä. Mun koko keho tuntui virittyneen jollekin salaiselle taajuudelle, jollaista en ollut tiennyt edes omistavani. Sähköinen jännite kihelmöi mun iholla, ja ajatukset olivat yhtä sotkua. Mun oli vaikea katsoa Heikkiä. Mitä helvettiä oli meneillään?

"Joo, ei mitään", Heikki sanoi. Se kosketti mun olkapäätä, ja siitä seurasi monta rinnakkaista reaktiota, joita mä en pystynyt ignooramaan, yritin miten lujasti tahansa. Sydän vauhkoili ja iholla kulki ristiin rastiin kylmää ja kuumaa. Mä en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että Heikki kosketti mua.
 
"Sattuko?" Heikki kysyi. Tuijotin sitä ymmärtämättä sanan merkitystä.

"Ei", hengähdin lopulta, ja tavallaan tunsin halua paeta, vaikka samaan aikaan en tahtonut liikahtaa yhtään mihinkään. Heikki antoi kätensä laskeutua, ja mä uskottelin itselleni olevani siitä iloinen. "Pitäis varmaan alkaa tekee ruokaa."

"Joo", Heikki sanoi, ja meidän jalkapallotuokio päättyi siihen.



Nuotion kyhääminen kalliolle oli Riian idea. Tyttö oli juonut pari siideriä, ja siitä oli tullut puheliaampi. Me oltiin vasta syöty, joten saunaan ei ollut mikään kiire. Nuotio sai kannatusta, ja me kasattiin sellainen. Kukaan ei jaksanut tapella puiden kanssa, joten me käytettiin vaan sytytysnestettä ja johan liekit roihahtivat.

"Jollakin pitäis olla vielä kitara, niin sit ois täydelliset retkinuotiopuitteet", Riia fiilisteli, kun nuotio oli lämmennyt, ja me istuskeltiin sen ympärillä. Heikin käsivarsi oli Katariinan ympärillä, ja Riia istui mun sylissä selkä nojaten mun rintakehää vasten. Vaikka niin Riia kuin nuotiokin lämmitti mua, ja ruoka painoi mukavasti vatsassa, mulla oli silti levoton olo. Aavistelin syytä, mutta kieltäydyin ronkkimasta asiaa sen enempää. Pystyin kyllä vaivatta esittämään, että olin yhtä fiiliksissä kuin kaikki muutkin. Ei mitään ongelmaa. Keskitin huomioni eläviin lieskoihin. Mä olin vähän niin kuin ne, alati liikkeessä. Tulen tuijottelussa oli jotakin hypnotisoivaa, rauhoittavaakin. Palavan puun rätinä ja tanssiva liekki pitivät mun levottomat ajatukset kurissa.

"Aina voidaan laulaa", Katariina ehdotti.

"Ei kyllä", kieltäydyin. Olin juonut jo useamman kaljan, mutta mä en silti ollut millään laulutuulella.

"Mun pitää juoda enemmän", Riia nauroi. "En koskaan laula julkisesti."

"Mut sullahan on kiva ääni", Kata sanoi.

"Oonko mä laulanut sun seurassa?" Riia ihmetteli. Katariina nauroi.

"Tietty oot! Montakin kertaa", Kata sanoi.

"Mitä. Enkä."

"No joopas."

"Milloin muka?"

"No, esimerkiksi silloin, kun me oltiin kävelemässä kotiin niistä sun kaverin, Roosan, pippaloista, ja sä lauloit Cheekin Timantit on ikuisia -"

"Valetta, tota ei ole koskaan tapahtunut", Riia kielsi jyrkästi. "En ees tykkää Cheekistä."

"Mä tiedän", Katariina hihitti. "Koska sä selitit, että vihaat tota biisiä, koska se jää soimaan päähän, ja sit sä aloit laulaa sitä!"

"Vittuun joku Cheek oikeesti", Riia murisi, ja Heikki ja Kata nauroivat. Mä tyydyin hymähtelemään, ja join lisää kaljaa. Vähitellen aloin tuntea humalan vaikutukset, ja jossain vaiheessa tajusin sen olevan aivan vitun paha juttu, mutta tietysti silloin oli jo liian myöhäistä miettiä sitä, oliko juominen sittenkään järkevää.

Mun huomio alkoi harhailla Heikin suuntaan enkä mä osannut enää kieltää itseäni. Heikki näytti helvetin hyvältä nuotion lämpimässä, lepattavassa valossa. Pidin Heikin kasvoista, niiden ilmeikkyydestä ja ystävällisyydestä. Mun katse kulki sen nenällä, huvittuneissa kulmissa, leualla, ja mä tiesin, mitä kohtaa sen kasvoista välttelin katsomasta. Mun sydän jyskytti. Katsoin Heikin huulia. Mä muistin liiankin elävästi, millaista oli ollut suudella sitä. Se oli ollut niin vitun kuumaa. Tunsin, miten jokin syttyi mun sisällä. Kivulias tarve päästä lähemmäs, vaikka se oli mahdotonta. Kevät oli mennyt eikä sinne ollut paluuta. Mä olin päättänyt sen, ja se oli ollut silloin fine, enemmänkin. Olin tahtonut sen loppuvan, ja mä tiesin tehneeni oikean päätöksen, viis siitä, mitä mä nyt koin ja tunsin. En mä voinut enää haluta Heikkiä, niin ei vain voinut tapahtua.

Meidän katseet kohtasivat. Tunsin helvetinmoisen kuumotuksen mun vatsassa, ja se levisi vallaten koko kehon. Mua hengästytti. En kääntänyt katsettani. Heikki vilkaisi tyttöjä ja tökki hiiltyneitä puunkappaleita, mutta sen silmät hivuttautuivat takaisin muhun kuin se ei olisi voinut vastustaa sen enempää kuin mäkään. Unohdin Riian ja Katariinan. Jäljelle jäi vain mä ja Heikki, ja sinisten silmien intensiivinen katse toi mun mieleen salattuja muistoja hikisistä, himon ravistelemista hetkistä. Ajatteliko Heikki koskaan sitä, mitä meillä oli ollut? Tunsiko se edes ripausta siitä, mitä mä tunsin? Yritin etsiä vastausta sen sinisistä silmistä, koska tiesin, ettei Heikki osannut piilottaa totuutta, jos mä vaan olisin tarpeeksi sinnikäs –

"Sade yltyy, parasta sammuttaa nuotio ja mennä sisälle", Katariina sanoi, ja hetki oli ohi. Heikki karkasi mun katseen ulottumattomiin. En ollut edes huomannut, että oli alkanut sataa, mutta nyt sitä ei voinut sivuuttaa. Pisaroita satoi jo tiuhaan. Se oli yltymässä kunnon kuuroksi.

"Mä sammutan", tarjouduin, koska halusin olla hetken yksin. Tytöt pinkaisivat sisälle, ja Heikki heti niiden perässä kuin se ei olisi uskaltanut jäädä mun kanssa kaksin. Sammutin nuotion, ja annoin sateen kastella itseni. Salaa mä toivoin sen sammuttavan mun sisällä syttyneen roihun, mutta lopputulos ei ollut kehuttava. Mua alkoi vain paleltaa ja vituttaa, mutta siihen se sitten jäikin. Mä olin sallinut tunteilleni vallan, ja nyt ne eivät enää suostuneet tukahtumaan. Vitun loistavaa.



Heikki

Kalevin omituinen käytös jäi kiusaamaan mua. En oikein tiennyt, mitä jätkästä ja sen pitkistä katseista olisi pitänyt ajatella. Oliko se olevinaan härnäystä, jokin läppä, jonka merkitys ei vain avautunut mulle? Ehkä Kalevi yritti saada mut reagoimaan jotenkin, mutta mitä varten? Veressä jylläävä alkoholi hidasti mun ajatuksenjuoksua, ja lopulta mä luovutin. Olin takuulla vain kuvitellut kaiken. Ei Kalevilla ollut mitään salattuja ajatuksia. Miksi olisi ollutkaan? Meidän välit olivat täysin selvät. Miksi mä mietin sitä nyt? Mun täytyi äkkiä saada pääni takaisin tähän hetkeen, johon Katariina kuului, ja Kalevi oli mennyttä. Mä en saanut sotkea päätäni enää toistamiseen. Edellinen kerta oli tullut aivan liian kalliiksi.

Saunassa Kalevi oli taas oma riehakas, naurava itsensä ja nuotion reunalla istuneesta hiljaisesta jätkästä ei näkynyt jälkeäkään. Se sanoi, että voisi sittenkin kokeilla uimista. Mä olin vähän huolissani. Kalevi oli kännissä, ja vesi oli oikeasti tosi kylmää. Sanoin, että siinä voisi käydä köpelösti, mutta Kalevi vain tuhahteli mun huolelle. Riiakin yritti sitä suostutella luopumaan uimisideastaan, mutta meidän vastustelu sai Kalevin entistä itsepäisemmäksi. Kun Kalevi lähti ulos, mä menin myös valmiina pelastamaan sen, jos se olisi tarpeen. Katariina ja Riia tulivat myös seuraamaan tilannetta, ja Kalevi kurkkasi olkansa yli selvästi nauttien yleisöstä. Se ei edes epäröinyt hypätessään laiturilta, mutta pintaan tullessaan kaikki rehvakkuus oli karissut. Komeilla kasvoilla oli tyrmistynyt ilme.

"Noo? Mikä tuli?" Riia kyseli, ja Kalevi kokosi kaiken tahdonvoimansa ja hymyili.

"Ei tunnu missään", jätkä vastasi ja sukelsi, vaikka pärskähtikin pintaan melko nopeasti. Oli kuitenkin pakko antaa rispektiä siitä, miten se ui useamman vedon ja käyttäytyi kuin veden lämpötila olisikin ollut erittäin ihanteellinen. Meillä muilla ei ollut mitään kuittailtavaa, kun Kalevi lopulta hilasi itsensä takaisin laiturille. Se huohotti vettä valuen.

"Ei se ole niin paha", Kalevi sanoi. "Kun siellä on vähän aikaa, niin siihen tottuu."

"Jätkä niin puhuu paskaa", nauroin. "Näin sun ilmeen, kun tulit ekan kerran pintaan. En varmaan oo koskaan nähnyt sua niin hätääntyneenä."

"Aijaa?" Kalevi sanoi, ja mun olisi pitänyt arvata jotain sellaista tapahtuvan, kun näin välähdyksen sen silmissä. Kalevi syöksähti mua kohti. Mä nostin käteni puolustukseksi, mutta siitä ei ollut apua, kun Kalevi heittäytyi lujaa mun vartaloa vasten, ja mä kompuroin kohtalokkaat askeleet taakse ja horjuin. Putosin laiturilta veden hyiseen syleilyyn. Vaikutus oli välitön. Kylmä ympäröi mut, ja vedessä oleminen todella sattui niin, että henki salpautui. Tahdoin ylös ja äkkiä.

"Helvetti sun kanssa, Harjula!" karjuin, ja Kalevi se vain naureskeli laiturilla. Hinasin itseni ylös ja haukoin henkeä.

"Aika mahtava ilme sullakin on", Kalevi hihitti ja kietoi kätensä mun olkapäiden ympärille, vaikka mä halusin edelleen kostaa, mutta ystävällinen tuike Kalevin silmissä tyynnytti mut. Oli siinä jotain muutakin. Mä en aivan saanut kiinni siitä, mitä se oli, mutta mua hermostutti. "Rauha?"

"Rauha", suostuin. Kalevi hymyili leveästi ja päästi irti. Tunsin huolestuttavan notkahduksen mun rinnassa. Me palattiin saunaan, ja kerrankin mä en valittanut siitä, että Kalevi heitti liikaa löylyä.

"Nonnii, nyt ollaan kaikki uitu vittu syyskuussa", Kalevi sanoi. "Sitä ei tuu tehtyä ihan joka vuosi."

"Eikä kyllä tehdä enää uudestaan", puuskahdin. "Yksi kerta oli ihan tarpeeksi."

Katariina ja Riia myöntelivät mua.

"Täytyy varmaan lisätä puita", Kata sanoi tarkkaavaisesti huomatessaan, että saunan pesä oli jo hiilloksilla. Se laskeutui ketterästi lauteilta. Katariina taisi olla meistä kaikkein selvin, joten oli ihan hyvä, että se hoiti puiden lisäämisen.

Me saunottiin pitkään. Juttua riitti niin viime kesästä, hauskoista sattumuksista, filosofisista kysymyksistä kuin Eelin ja Tinon etäsuhteilustakin, että pystyttäisikö me itse samaan. Olin tarkkana siitä, mitä sanoin aiheesta, koska just tästä me oltiin keväällä riidelty Katariinan kanssa, ja silloin se oli ollut mulle ihan mahdoton asia harkitakaan. En mä edelleenkään tykännyt ajatuksesta, mutta jos sellainen tilanne tulisi eteen, yrittäisin saada sen toimimaan kaikin keinoin, koska ero Katariinasta ei tulisi kysymykseenkään.

"Tino ei ainakaan ole vielä tottunut siihen, ettei se näe Eeliä silloin, kun haluaa", Katariina sanoi. "Viimeks, kun katottiin leffaa, se tunki itsensä vuoroin mun ja Heikin kainaloon. Se oli aika hellyttävää."

"Eiks Tino tee sitä ihan muutenkin?" Kalevi naureskeli.

"Joo, mut nykyisin yhä enemmän", mä sanoin. "Sille pitää säännöllisesti antaa kunnon hali tai muuten sille tulee suru puseroon, ja sitä näkyä ei kestä kukaan."

"Sä et varsinkaan", Riia kiusoitteli. "Välillä musta tuntuu, että te kaikki ootte etäsuhteessa Eelin kanssa. Kalevi ainakin on ollut ihan ikävästä äkeä siitä lähtien, kun Eeli muutti."

"No vitut oon", Kalevi murahti.

"Etpä", Riia tirskahti, ja me muut naurettiin. Katariina heitti lisää löylyä.

"Onneks Tampere ei oo hirveen kaukana", sanoin. "Sieltä pääsee ihan kätevästi tänne ja me sinne. Voidaan lähteä joskus porukalla kylään. Road trip. Miltäs kuulostaa?"

"Upeelta! Milloin lähdetään?" Riia kysyi. Hymyilin, kun tyttö oli niin vilpittömän innoissaan. Humaltuminen teki Riialle hyvää. Kaikki sille tyypillinen viileys ja iva olivat sulaneet, ja jäljellä oli vain lämmin kiintymys meitä kohtaan. Toisinaan Riiasta oli vaikea sanoa, välittikö se meistä oikeasti, mutta tällaiset hetket todistivat sen todellakin välittävän.

"Täytyy vielä saada Eeli ja Tino messiin. Sit voidaan alkaa suunnitella", sanoin. Odotin Kalevilta jotakin kommenttia, mutta se vaikutti olevan omissa ajatuksissaan. Tytöt taas intoutuivat porisemaan, mitä kaikkea Tampereen reissulla voisi tehdä. Ajattelin kysyä Kalevilta, mitä se mietti, mutta päätin vaieta. Jokin mussa pelkäsi, mitä jätkä saattaisi vastata.



Sade oli lakannut, mutta me päätettiin silti pysyä sisällä takkatulen äärellä. Mä en varsinaisesti aikonut jatkaa juomista, mutta kun muutkin joivat, sitä tuli itsekin juotua. Ei sillä, pitihän se yllä hyvää fiilistä, ja totta puhuen mä en jaksanut ajatella yhtään mitään. Keskityin vain olemaan, heittämään läppää ja nauttimaan olostani.

Se takuulla johtui humalasta. Tai siis. Mistä muustakaan se olisi voinut johtua? Mun katse alkoi etsiytyä yhä enemmän Kaleviin, ja kun huomasin sen katsovan mua takaisin, kuumat väreet lähtivät liikkeelle mun kehossa. Tunne hämmensi mua, mutta jotenkin en osannut olla katsomatta. Jokin Kalevin tummissa silmissä sai mut ajattelemaan kevättä ja sitä, mitä olin silloin tuntenut. Himonsekaista läheisyydenkaipuuta, sitä, miten lujaa olin halunnut ja tarvinnut Kalevia. Yritin kääntää ajatusteni suunnan, koska niihin saattoi hukkua, mutta muistovirta oli liian voimakas, ja salakavala osa musta tahtoikin upota. Kalevin kiinteä katse riisti hapen mun keuhkoista. Olinko se vain mä, vai kipinöikö meidän välillä jälleen?

"Luoja, mun pitää taas mennä vessaan", Katariina huokaili ja nousi sohvalta. Syyllisyys poltteli mun poskia, ja mä käänsin katseeni takkaan, jossa oli jo huomattavasti pienemmät liekit. Kohta varmaan pitäisi mennä hakemaan lisää puita. Katariinan horjuva askel poistui mökistä pimeyteen. Mä nousin juomaan kylmää vettä, että mun sumuinen pää selviäisi edes vähän.

"Mä haluun lisää kaljaa", Kalevi sanoi jotenkin tarpeettoman kovaa. Tai ehkä se vain kuulosti siltä, koska Riia ei edes kohottanut katsettaan kännykästään. Kalevi vilkaisi mua – oliko se vihje vai kuvittelinko mä vaan? Kalevi poistui. Vilkaisin taas takkaa, ja sanoin niin Riialle kuin itsellenikin:

"Mä – tota, taidan käydä hakemassa lisää puita takkaan."

"Juu", Riia vastasi hajamielisesti, ja mä menin ulos. Kiersin mökin taakse, jossa Kalevi parhaillaan otti kaljatölkkejä maakellarista. Se kohotti katseensa eikä näyttänyt yllättyneeltä nähdessään mut. Seisoin siinä hetken typerästi, mutta lopulta sain sanotuksi:

"Tulin, öh, hakee puita."

"Selvä."

Menin Kalevin ohi ja aloin kasata halkoja käsivarsilleni. Koko idea tuntui nololta ja tyhmältä. En tiennyt, mitä mä oikein olin odottanut. Ei Kalevi ikinä puhunut mistään tunteisiin liittyvästä. Siitä ei voinut yhtään tietää, mitä se ajatteli tai tunsi. Olin vain kännissä, ja mulla oli estot löysällä. Sitä se vain oli. Ei tässä ollut mitään kummallista tai salattua. Mun piti äkkiä palata sisälle ennen kuin sanoisin tai tekisin jotain vielä tyhmempää.

"Tarviitko apua?" Kalevi kysyi.

"Ei, kyl nää menee", sanoin. Halkoja oli tarpeeksi. Käännyin mennäkseni, mutta Kalevi kysyikin:

"Onko tää reissu ollut sellainen, mitä halusitkin?"

"Joo", sanoin. "Mulla on ollut tosi kivaa. Eikö – eikö sulla sit?"

"Tietty", Kalevi sanoi ja hymyili, mutta se tuntui pinnistelyltä. Jokin sai mut laskemaan halot maahan ja tulemaan lähemmäs. Kalevi sen sijaan puristi tiukemmin sylissään lepääviä tölkkejä.

"Mikä on?" kysyin.

"Nää, ei mikään", Kalevi sanoi ja pudisteli päätään sanojensa tehosteeksi. "Sä ja sun huolehtimiset oikeesti."

"Okei", sanoin ja mietin, että nyt oikeasti pitäisi ottaa noi helvetin klapit ja viedä ne takkaan tai se sammuisi kokonaan. Jokin Kalevin silmissä sai mut kuitenkin jäämään. Se näytti huvittuneelta, mutta myös jotenkin… pyytävältä. Mun sisällä kupli levottomasti.

"Mä en taida ikinä päästä susta eroon", Kalevi naurahti. Kurtistin kulmiani. Kalevin äänessä oli teeskenneltyä kepeyttä. Oliko se läppä vai syytös?

"Haluaisitko sä sitten?" mäkin naurahdin hämilläni, mutta vähän huolissani myös. Kalevi hymyili, tällä kertaa aidosti ja lämpimästi. Jokin hypähteli mun rinnassa.

"En todellakaan. Sähän oot mun paras kaveri", Kalevi sanoi mun suureksi hämmästykseksi. Harvinainen kiintymyksenosoitus liikutti mua. Katsoin maahan ja hymyilin leveästi. Miten se Kalevin sanomana saattoikin tuntua niin kivalta?

"Säkin mun", sanoin hiljaa, koska tottahan se oli. En yleensä tahtonut järjestellä kavereitani paremmuusjärjestykseen, mutta mun ja Kalevin välillä oli tapahtunut niin paljon. Tietysti sillä oli oma merkityksensä. Kuin lukien mun ajatukset Kalevi sanoi:

"Me kaksi ollaan kyllä koettu yhdessä vitun paljon kaikkea."

Ynähtelin myöntävästi, mutta en uskaltanut nostaa katsettani. Katsoin mieluummin rähjäisiä lenkkareitani. Vasemmassa kengässä oli nauhat auki. Mun niskaa pisteli ja kaulaa kuumotti. Hiljaisuus tuntui pauhaavana metelinä korvissa. Jokin oli muuttunut, mutta mä en uskaltanut luottaa vaistoihini. Olin takuulla väärässä. Mun täytyi olla. Vain siinä oli järkeä.

"Aatteletko sä samaa, mitä mä?" Kalevi kysyi. Sen ääni oli käheä ja vaivalloinen, ja mun pää nousi. Kohtasin ruskeat silmät, ja jäin kiinni siihen syvään, polttelevaan katseeseen. Nielaisin.

"Riippuu, mitä sä ajattelet", sopersin, koska mä en uskaltanut arvata. Riski siitä, että olisinkin ihan hakoteillä ja saisin päälleni Kalevin suuttumuksen, kauhistutti mua liikaa. Kalevi ei vastannut, mutta jokin syveni sen silmissä, ja mä melkein kuulin, miten ilma meidän välissä rätisi. Hengähdin. Mietin, miten saisin varmistettua asian. Salaisuus kutitteli kielenpäätä, ja mä annoin sen kuiskata mun huulilla:

"Kale?"

Näin mielihyvän Kalevin kasvoilla. Se ei antanut kenenkään kutsua sitä muuksi kuin Kaleviksi, ei edes Riian. Vain mä olin saanut. Kumarruin lähemmäs. Tunsin Kalevin hengityksen ihollani. Mun teki mieli koskettaa Kalevia, hyväillä sen tukkaa, pyyhkäistä sormillani leukalinjaa, painaa peukaloni alahuulta vasten, mitä tahansa, kunhan saisin vain koskettaa. Viime hetkellä sain kuitenkin kiinni itsehillinnän rippeistäni. Ei. En voinut. En taas. Mun piti lähteä ja kävellä pois. Mulla ja Kalevilla ei ollut enää mitään asiaa toistemme lähelle. Peräännyin, astuin sivuun ja katsoin maassa olevia halkoja. Rykäisin.

"Pitäisi varmaan viedä noi klapit takkaan."

"Mulla on sua ihan vitun ikävä", Kalevi puuskahti. Unohdin halot ja tuijotin sitä tyrmistyneenä. Odotin, että Kalevi näyttäisi kauhistuneelta ja keksisi jonkin kömpelön läpän pelastamaan sen äskeiset sanat, mutta niin ei käynyt. Jätkän kasvoilla oli pelkkää kiihkeää vimmaa. Se ei aikonut ottaa sanojaan takaisin. Kalevi todella tarkoitti sitä. Mun sydän vei murskavoiton järjestä ja omatunnosta. Mun oli pakko – mä en voinut – en, kun Kalevi –

"Mullakin sua", hengähdin. Kaljatölkit putosivat Kalevin käsistä, kun me halattiin. Puristin jätkän vartalon tiukasti itseäni vasten. Luoja, miten hyvältä se tuntui. Me hengitettiin toisiamme syvään ja ahnaasti. Silitin jätkän selkää enkä voinut päästää irti. Tahdoin pitää Kalevin tässä, mun sylissä, ihan sama, kuinka väärin se oli. Eikä se edes ollut väärin. Mitä pahaa oli siinä, että mä halasin mun parasta kaveria? Tajusin kyllä, mitä olin tekemässä. Tiesin, missä raja kulki enkä mä aikonut ylittää sitä. Hallitsin itseni ja tämän tilanteen.

Kalevi vetäytyi vähän, mutta se ei päästänyt irti. Sen kasvot olivat lähellä mun omia, meidän nenät melkein kosketti. Haistoin kaljan Kalevin kuumassa, tiheässä hengityksessä. Mun huulia poltteli, ja koko keho meni siitä aivan sekaisin. Päässä kohisi. Mun oli vaikea ajatella. Raja häilyi mun mielessä. Katsoin Kalevia silmiin ja näin, miten se halusi suudella mua. Annoin mun silmien sulkeutua ja nojauduin suoraan Kalevin huulille.



Kalevi

Heikki suuteli mua ja jumalauta. Se tuntui niin hyvältä. Mun päähän ei mahtunut mitään muuta kuin ne kuumat, ahnaat huulet. Mun sisin oli yhtä kiihkeää roihua, joka tärisytti koko kroppaa. Suutelin Heikkiä lujaa, painoin kieleni sen suuhun ja lukitsin jätkän just siihen. Olin kaivannut tätä niin helvetisti. Olin ikävöinyt tätä Heikkiä, joka antoi kiihkolle vallan, ja siitä tuli se jätkä, jolle mä tahdoin antautua. En aistinut sen huulilta epäröintiä. Heikki halusi tätä ihan yhtä paljon kuin mäkin, ja se tuntui hyvältä.

Humalansekainen hurmos toi mun mieleen kuvia Heikistä alastomana, hikisenä ja halukkaana. Mä olin saanut opetella Heikin kehon, niin käsilläni kuin suullanikin, kaiken, mistä se piti jokaista mielihyväpistettä myöten. Kaikki se palasi mun mieleen, kun me suudeltiin, ja enemmänkin. Muistin, miten me oltiin puhuttu ja oltu lähekkäin tavalla, joka oli hermostuttanut mua, mutta enemmän hyvällä kuin pahalla tavalla. Kaipasin sitä, kaipasin kaikkea, mitä meillä oli silloin ollut.

"Kale", Heikki mumisi mun huulia vasten. "Me ei voida –"

"Turpa kiinni", kuiskasin, "tätä sä haluat."

Kun suutelin Heikin kaulaa, kuulin huokauksen, joka ei todellakaan ollut kielto. Suutelin lujempaa ja tunsin, miten paljon Heikki piti siitä. Tahdoin tehdä paljon enemmän.

"Kalevi, tytöt on täällä", Heikki sanoi, kun se löysi jälleen itsehillintänsä ja työnsi mua kauemmas itsestään. En yrittänyt enää suudella, mutta en hellittänyt otettani Heikistä. En pystynyt. En vielä. Painoin otsani sen otsaa vasten. Heikki empi, mutta lopulta tunsin sen käden hiuksissani. Me tasattiin meidän hengitystä. Nautin ihan täysillä Heikin kosketuksesta ja läheisyydestä, vaikka tiesinhän mä, ettei siihen voinut jäädä. Kohta mä kokoaisin itseni ja palaisin siihen todellisuuteen, jossa mulla ei ollut mitään tunteita Heikkiä kohtaan. Ihan kohta.

"Helvetti", Heikki kirosi raskaasti, ja mä olin samaa mieltä. Me seistiin siinä, kunnes mä vetäydyin. Poimin kaljatölkit maasta.

"Mitä sä nyt?" Heikki kysyi ja tarttui mua käsivarresta. "Hei, meidän pitää puhua tästä."

"Ei nyt täällä", sihahdin sille idiootille. "Kerää ittes ja tuu."

Riistäydyin irti jätkän otteesta ja palasin mökin edustalle. Näin Riian kontillaan rannan lähellä. Katariina oli sen vieressä ja piti tytön hiuksia, kun se oksensi. Riia sylki ja nousi täristen pystyyn. Katariina puhui hiljaa ja hieroi sen selkää. En kuullut, vastasiko Riia sille mitään.

"Onko kaikki okei?" kysyin.

"Joo", Katariina vastasi Riian puolesta. "Riialle tuli vaan huono olo. Hakisitko sä vettä?"

"Joo, tietty", sanoin ja poistuin sisälle hakemaan. Palatessani kuljin Heikin ohi. Se ei vilkaissutkaan muhun, kävi vain sammuneen takan ääreen ja lastasi halot sisään. Riia istui portailla hiljaisena ja sulkeutuneena. Ojensin vesipulloa sille, mutta Riia ei ottanut sitä. Se ei edes katsonut muhun. Tyttö vain tuijotti pimeyteen ilmekään muuttumatta. Musta tuntui, ettei Riia ollut ihan siinä, ja se huolestutti mua. En ollut ikinä nähnyt sitä tällaisena. Katariina otti pullon multa ja nosti sen Riian huulille. Riia joi.

"Haluaisitko sä mennä nukkumaan?" Kata kysyi lempeästi ja sipaisi Riian kasvoille karanneen hiuskiehkuran sen korvan taakse.

"Joo", Riia sanoi käheästi. Tytöt nousivat.

"Voinko mä tehdä jotain?" kysyin.

"Kyllä me pärjätään", Katariina sanoi rauhallisesti ja väläytti mulle pikaisen, ystävällisen hymyn. Ehkä tosiaan oli parempi, että mä pysyisin poissa jaloista. Kata näytti handlaavan tilanteen, ja mä saatoin luottaa siihen, että Kata pitäisi huolen Riiasta. Tytöt katosivat mun ja Riian huoneeseen. Jäin tuijottamaan suljettua ovea enkä tiennyt, mitä mun pitäisi tehdä seuraavaksi.

"Mitä on tekeillä?" Heikki kysyi.

"Riialle tuli huono olo", sanoin.

"Ai. Kurja juttu", Heikki sanoi.

"Mm", myöntelin. Menin tiskialtaalle ja aloin pestä hampaitani. Tunsin Heikin katseen itsessäni, mutta mä olin kuin ei mitään. Sylkäisin vaahtoa altaaseen ja jatkoin mekaanista harjausta. Odotin, että se alkaisi kysellä, mitä kaikki tapahtunut oikein tarkoitti. Se olisi ollut niin Heikin tapaista. Mitään sellaista ei kuulunut. Kuulin vain villasukkien pehmeän tassutuksen olohuoneen puolelle, ja mä olin yksin hämärässä.

Mun huuhdellessa hammasharjaa Katariina tuli ulos.

"Se nukkuu", tyttö sanoi mulle.

"Ookei. Hyvä juttu", vastasin. Katariina meni olohuoneeseen. Näin tytön käpertyvän Heikin syliin ja Heikin silittävän sen pitkää tukkaa. Ne supisivat jotakin keskenään, ja Heikki hymyili. Musta tuntui pahalta. En todellakaan aikonut jäädä katselemaan niiden kuhertelua.

"Mäki meen nukkuu. Öitä", sanoin niille.

"Öitä", ne vastasivat kuorossa. Menin pimeään makkariin, riisuuduin ja kömmin sänkyyn Riian viereen. Se makasi liikkumatta, mutta hengityksestä tiesin, ettei se nukkunut.

"Onko olo yhtään parempi?" kysyin.

"Joo", Riia sanoi hiljaa. "Haluun vaan nukkua."

"Joo, nukutaan", sanoin. Suukotin sen poskea ja niskaa. "Öitä."

Riia ei vastannut. Käänsin kylkeä, mutta joka kerta, kun suljin silmäni, olin taas mökin takana Heikin huulilla, sen kädet mun ympärillä ja mä puskemassa vieläkin lähemmäs. Avasin silmäni ja puristin peittoa niin, että käteen sattui. Syyllisyydensekainen katumus repi mun rintaa. Mitä vittua mä olin mennyt tekemään?

« Viimeksi muokattu: 10.02.2018 15:20:24 kirjoittanut Sokerisiipi »

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 261
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 2/3
« Vastaus #4 : 10.02.2018 12:01:10 »
Oh, vau. Ihanaa ja kamalaa, yhtäaikaa. Ihanaa siksi kun Heilevi. Kamalaa koska Heilevi. En osaa edes sanoa mitään järkevää. Mutta ihan mahtavaa että tässä osassa oli jo tuo kohtaaminen, nyt odotankin että kuinka jälkiselvittelyt menevät.

Olisin kyllä ihan palasina ellen tietäisi kuinka näiden kaikkien elämä tulee menemään. Tai siis itse asiassa en tiedä miten tyttöjen käy.

Kiitos tästä, pahoittelen lyhyyttä mutta puhelin.

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 2/3
« Vastaus #5 : 10.02.2018 19:50:30 »
Vendela sen jo sanoi: ihana ja kamala yhtä aikaa.

Huh huh. Voi että. Tuo kohtaus ja koko tilanne on niin jotenkin intensiivinen ja voimakas. Itselläkin meinaa puuskututtaa, että mitä nää tyypit oikein tekee! Käääääk. Ihmettelen suuresti kyllä Heikin pokan pitämistä, koska se ihan varmasti meni omien rajojensa yli ja sitten kuitenkin kihertää seuraavaksi Katan kanssa! Voi että. Kyllä se tekee Katalle niin mälsästi. ): Kalevilta tätä jotenkin osaa odottaa, mutta Heikki, voi Heikki, nyt joudut kärsimään huonon omatunnon kanssa! Jännä kyllä, miten Heikin ja Katan suhde kesti niinkin kauan kuin kesti... Mutta toisaalta sillä oli se seuraus, että Heikin ja Kalevin välit olivat sitten välillä varsin viileätkin. Voi että.

Haluan jälkiselvittelyluvun ihan heti nyt!!! En kestä näitä kahta.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Seila

  • Vieras
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 2/3
« Vastaus #6 : 10.02.2018 21:18:06 »
Hienoa saada lukea tämä ajankohta itse poikien näkökulmasta, koska Riian näkökulma ei toki kertonut kaikkea. Lisäksi musta on ihanaa, että palasit kirjoittamaan teini!Heileviä :'3 Ainakin hetkeksi. Koska näiden kaikkien teiniajoista tuntuu olevan niin pitkä aika (ehkä täytyisi lukea uudestaan Estto?).

Oot saanut tähän kivan tunnelman, sellaisen vähän kesäisenkin vaikka tässä onkin jo periaatteessa syksy! Kepeä tunnelma sekä se, että hahmot ovat tässä nuoria, välittyy kivasti :3 On niin kiva nähdä Kata ja Heikki onnellisina, mutta vähän se sattuu myös, koska tietää mitä niille tapahtuu. Ne on kuitenkin niin hyvä pari ja on kiva, että tässä ne voi vielä nähdä onnellisina ja höpöinä. Riian ja Katan ystävyys on myös kuvattu aivan ihanasti :3 Ihanaa että Riia sai Katasta noin hyvän ystävän ja mua nauratti, kun Heikki oli ihan silleen jaa no, mitäs poikaystävästä, kun paras kaveri on paikalla! Pff.

Heikin ja Kalevin välit ovat tuossa ekassa luvussa rennot, juuri sellaiset rennon kaverilliset, vaikka kyllä mie näen, että Kalevi huomaa Heikistä kaikenlaisia asioita. Oot oikein hyvin saanut Kalevin näkökulmaan ujutettua hienovaraisesti sitä, miten Heikki vaikuttaa sen oloihin, sen kehon reaktioihin ja tekemisiin. Heikkikin pisti jotain huomiolle! Näiden neljän väleistä vielä, että ihanan vaivattomat ja kiva että niillä on niin hauskaa. Yhy, miekin tahdon. Paitsi toki tuo Katan odottamaton kommentti Heikille Kalevista. Olin vähän sillee, että mitä! Toki se varmasti vielä vähän vaivaa hampaankolossa, mutta onneksi tuosta lausahduksesta ei syntynyt sen enempää draamaa.

Toka luku oli kyllä intensiivinen, varsinkin tuo kohtaus, jossa Heikki ja Kalevi lähentyivät. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut kuin suutelua, mutta olit kirjoittanut koko kohtauksen niin intensiivisesti, että huh. Siinä oli niin paljon jännitettä, poikien välillä oli jännitettä ja pff. Heikille pienet pisteet siitä, että se yritti lopettaa. Kalevilla on selkeästi tukahdutettuja, kiellettyjä tunteita sisällään. Sen pitäisi käsitellä ne. Mmmh. Riian olemus oli tosi hyvä! Pieniä vihjeitä siitä, että se on todistanut jotain inhottavaa, kun se ei halunnut ottaa vettä vastaan Kalevilta ja niin. Ja Kalevi ei aavista mitään.

Nyt on jännät paikat kyllä. Tykkään tästä tosi paljon ja odotan innollani viimeistä osaa. Kiitos paljon! ♥

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 2/3
« Vastaus #7 : 11.02.2018 14:25:08 »
Vendela: Aww, olen otettu, että fiilikset välittyvät noin vahvasti! <3 Kiitos kommentista!

Arte: Mahtavaa, että kohtaus oli intensiivinen ja voimakas. Juuri sellaiseksi sen tahdoinkin kirjoittaa. Heikistä, sen pokasta ja omatunnosta selviää vikassa osassa ihan uusia asioita. Kiinnostaa kuulla, mitä sanot siitä! Joo, tytöt tässä kyllä kärsii kaikkein eniten, tyhmät jätkät :<< Kiitos kommentista!

Seila: Teini!Heilevin kirjoittaminen oli kyllä huisin kivaa! Mahtavaa, että muitakin kiinnostaa tämä ajankohta :3 Hii, hyvä, että se nuoruus välittyy. Oli ensin sen kanssa ongelmia, kun oon kirjoittanut niin paljon aikuisjuttuja näillä, ja ne meinasivat kuulostaa liiankin vanhoilta 19-vuotiaiksi. Joo, tykkään itsekin ihan hirveästi Katan ja Riian ystävyydestä! Kalevin pitäisi tosiaan käsitellä omat tunteensa, mutta pff, se ei halua eikä osaa. Hii, kiva, että jännitteitä oli aistittavissa! Kiitos kommentista!


A/N: Tätä vikaa osaa kirjoittaessa teki mieli ottaa paistinpannu ja läimiä Heikkiä, koska se on niin urpo!! Nojoo, kuten varmaan voitte arvata, tämä ei pääty hyvin. Lukuiloa!


3.

no mä vain tahdoin antaa kaiken
mutta sä et tahdo sitä enää
ja mä en tiedä mihin mä laittaisin sen
nyt kai se vain yli jää


(Pariisin Kevät – Matkalla sun luo)

Heikki

Sunnuntaina kaikilla oli yllätys yllätys krapula. Riialla oli pahin. Tyttö ei puhunut kellekään, se vain istui nappikuulokkeet korvilla kädet puuskassa. Kalevia ei juuri näkynyt. Se oli ulkona vuoroin kävelemässä tai istuskelemassa kalliolla. Mä ja Katariina siivottiin mökki kahdestaan. Ei meitäkään olisi hirveästi huvittanut, mutta jonkun se oli pakko tehdä. Me ravisteltiin matot, lakaistiin lattiat, tiskattiin ja kerättiin roskat.

"Vähän lässähti tänkin reissun tunnelma", Katariina sanoi vaatteita viikatessaan. Mökissä oli inhottavan hiljaista. Vain radio soi hiljaa toisessa huoneessa.

"Kieltämättä", vastasin. Pidin itseni rentona ja rauhallisena. En sallinut ajatusteni harhailevan.

"Missasinko mä jotain eiliseltä?" Katariina kysyi. Kohautin olkiani.

"Et kai. Ei mulle ainakaan tuu mieleen mitään", sanoin. Katariina kurtisteli kulmiaan. Mä kohtasin sen katseen ja hymyilin rauhoittavasti. "Väsymys ja krapula se vaan on. Älä huolehdi."

"Niin kai", Kata sanoi, mutta se ei kuulostanut vakuuttuneelta. "Mua vaan harmittaa. Olisin halunnut, että tästä reissusta ois jääny kaikille hyvä loppumaku."

"Ei sille mahda mitään", sanoin. "Joskus käy näin."

"Tyhmää silti", Kata sanoi.

"Niin on", sanoin myötätuntoisesti ja halasin tyttöä. Katariina nojasi muhun ja ärisi turhautumistaan mun olkapäähän. "Suloista, miten kovasti sä välität kaikkien viihtymisestä."

"Pikemminkin ärsyttävää", Katariina sanoi ja huokaisi syvään. "Pakataan loppuun ja lähdetään. Mitä turhaan täällä enää kituuttaa, kun kellään ei ole hauskaa?"

"Joo, niinpä", myöntelin. Katariina huokaisi ja poistui saunalle hakemaan pesukamppeensa ja uimapukunsa. Mä istuin sängylle. Otin tukea polvistani ja hengitin monta kertaa oikein syvään. Nyt täytyi pysyä kasassa tai Katariina alkaisi epäillä jotakin. Päätä jomotti ja mua ahdisti. Mä olin turhankin tietoinen siitä, millaisen sotkun olin taas onnistunut kehittelemään, mutta en voinut palata eiliseen korjaamaan virheitäni. Mun täytyi vain minimoida aikaansaamani vahingot ja toivoa, että se olisi tarpeeksi.



Kalevi

Mun oli vaikea olla mökissä, joten suuntasin ulos. Kiipeilin kallioilla ja seisahduin sytyttämään röökin. Saatana, kun osasi olla kylmä, mutta pitipähän mun ajatukset kurissa. Mua väsytti. Olin nukkunut vain pari tuntia. Olo oli muutenkin ihan paska, kiitos darran ja morkkiksen. Tuijotin järven yllä leijailevaa usvaa ja imin rauhoittavia henkosia keuhkoihini.

Tupakan jälkeen mulla oli vähän hallitumpi olo. En silti halunnut palata mökille ihan vielä. Jokainen siellä teki mun olon epämukavaksi, vaikkakin eri tavalla. Riia herätti mun syyllisyyden, ja se oli niin raskas ja sietämätön tunne, että mun oli pakko päästä tytöstä kauemmas. Katariina taas ärsytti mua ihan helvetisti, mutta samalla olin pahoillani sen takia. Kata ei ollut paha ihminen, ja se olisi ansainnut olla onnellinen Heikin kanssa. Tiesin sen, mutta vituttihan juttu silti. Heikki taas – mä en oikein tiennyt, mitä jätkä herätti mussa, ja se hermostutti mua kaikkein eniten. Eilen alkoholi oli buustannut mun fiiliksiä ihan kunnolla, mutta oli siinä muutakin. Mä en vain ollut varma, mitä se oli, ja osa musta ei halunnutkaan tietää.

Mulla oli selvästikin väärä strategia koko hommaan. En ollutkaan niin taitava unohtamaan kuin olin luullut. Eilinen vähintäänkin todisti sen, mutta mulla ei ollut muutakaan. Olin vastikään todistanut, mitä seurasi siitä, että mä annoin tunteilleni ja ajatuksilleni vallan. Mä pidin ne ihan syystä piilossa, niin muilta kuin itseltänikin.

Miksi menneiden piti tulla kiusaamaan mua tällä tavoin? Mikä Heikissä oli niin vitun ihmeellistä? Siinä ei olisi pitänyt olla mitään houkuttelevaa. Mä en edes tykännyt jätkistä. Olin hetero. Heikki oli vain yksi suuri erehdys. Se oli ollut keväällä niin palasina Katariinasta, ja mä olin vain lohduttanut sitä ja sen seurauksena ajautunut vähän hakoteille. Ei se tarkoittanut mitään. Mulla on sua ihan vitun ikävä. Stop. Älä ajattele sitä. En tarkoittanut sillä yhtikäs mitään. Heikin kaihoisa, kuumeinen ilme, kun se sanoi: mullakin sua. Joojoo, älä nyt viitti! Heikin silmät juuri ennen kuin se oli suudellut mua. Jumalauta, lopeta! Kurtistin kulmiani ja yritin torjua jokaisen kivuliaan takauman, mutta se oli turhaa. Tiesin, että olin halunnut tai no, pikemminkin kerjännyt sitä. Naurahdin katkerasti. En onnistunut kusettamaan asiassa edes itseäni. Se oli aivan helvetin paha merkki.

"Mitä mä teen?" kysyin järveltä, taivaalta ja saarelta. En saanut vastausta. Purin hampaita tiukasti yhteen. "Et mitään. Sä et tee yhtikäs mitään. Eilen tehtiin jo ihan liikaa."

Potkaisin sammalmätästä. Poltin vielä yhden röökin ennen kuin palasin mökille. Kuisti oli täynnä matkatavaroita. Kun näin Heikin, mun syke kiihtyi ilman lupaa, mutta mä pidin kehoni reaktiot tiukasti omana tietonani. Ainakin sen verran kykenin vielä tekemään.

"Ootsä pakannut?" Heikki kysyi.

"Jeah", vastasin rennosti. "Lähdetäänkö me?"

"Joo. Kenenkään ei tee mieli jäädä", Heikki sanoi. En sanonut siihen mitään. Kävin vain hakemassa reppuni. Heikki lukitsi mökin ja saunan. Me kannettiin kamat veneeseen. Riia ei ollut yhtään piristynyt. Se oli edelleen vaitelias ja pahantuulinen. Mun kurja olo palasi, mutta pientä iloa tuotti se, kun Suvisaari viimein katosi näkyvistä. Toivoin, että mun muistoille olisi käynyt samoin, mutta niin hyvä tuuri mulla ei valitettavasti ollut.



Heikki

Kun viimein pääsin kotiin, tajusin, miten väsynyt olinkaan. En tahtonut tehdä yhtikäs mitään tai puhua kellekään, mutta valitettavasti äidillä ja iskällä oli eri suunnitelmat. Loputtomiin ne tenttasivat mua siitä, että olinhan varmasti muistanut laittaa paikat kuntoon ennen lähtöä. Mulla oli muutenkin hermot kireällä, ja kohta huomasin karjuvani niille, mistä seurasi vain lisää kysymyksiä eikä mun tehnyt mieli vastata yhteenkään. Sulkeuduin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni. Mä kiroilin ja ravasin huoneessani. Kaikki suututti mua, porukat ja niiden vittumainen tapa kytätä mun tekemisiä ja kaikki Kaleviin liittyvä. Kun mä olin vähän rauhoittunut, laitoin musan soimaan ja rojahdin sängylle.

"Kaikki on hyvin", sanoin ääneen. "Kukaan ei nähny meitä. Ei oo mitään syytä ruveta hermoilemaan."

Mä en aikonut kertoa Katalle. Jos kertoisin, meidän suhde olisi sillä ohi. Se ei ollut vaihtoehto. Mun piti vain olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. En tykännyt Katariinalle valehtelemisesta, mutta nyt oli pakko. Se ei ollutkaan se ongelma. Ongelmana oli Kalevi, ja se, etten yhtään tiennyt, mitä jätkän päässä oikein liikkui. Koko kesän Kalevi oli teeskennellyt, ettei kevättä ollut tapahtunut, ja nyt se vain yhtäkkiä sanoi ikävöivänsä mua. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta tuskin Kalevi tiesi itsekään, mikä sitä ajoi. Jätkä oli sillä tavalla vähän tunnevammainen. Tällä kertaa mä kuitenkin voisin käyttää asiaa hyväkseni. Kalevi ei takuulla kertoisi kellekään tapahtuneesta, joten mun ei tarvinnut pelätä asian kulkeutumisesta Katariinan tietoon. Seuraavaksi mun täytyi jotenkin varmistaa, ettei Kalevi pääsisi yllättämään mua enää toistamiseen. En voinut antaa sen enää sabotoida mun ja Katariinan välejä tällä tavoin. Kalevin oli syytä unohtaa kaikki haikailufiiliksensä tai me ei voitaisi olla enää kavereita. Joo, mun täytyi nähdä sitä tässä joskus ja takoa faktat jätkän päähän.

"Joo. Hyvä suunnitelma", mumisin ja nousin hakemaan jotakin safkaa keittiöstä. En onneksi törmännyt äitiin tai iskään. Mua vitutti porukat edelleen niin paljon, ettei huvittanut minkäänlainen kommunikointi niiden kanssa. Syömisestä tuli vähän parempi olo. Tekstailin Katan kanssa, ja kaikki tuntui lohdullisen normaalilta. Kun Kata ei enää vastannut, musta tuli jälleen levoton. Yritin harhauttaa ajatuksiani kännykkäpeleillä, mutta lopulta nousin ylös. Paremman tekemisen puutteessa mä päätin purkaa mökkikamat.

Lajittelin vaatteita pyykkikoriin ja vaatekaappiin. Haistoin harmaata hupparia, ja tunsin muljahduksen mahassani. Se tuoksui Kalevilta, ja samassa mä olin eilisessä, jossa pidin tiukasti kiinni Kalevista ja suutelin sitä lujaa. Mun suuta kuivasi ja alavatsassa tuntui hermostuttavaa kuumotusta. Heitin hupparin heti pyykkikoriin ja yritin palauttaa ajatukseni tähän hetkeen, mutta mun pää oli täynnä Kalevia, sen makua, tuoksua ja käsiä, jotka tahdoin mun vartalolle. Muistelin sen kieltä mun suussa, ja tunsin nolostuttavan voimakkaita väristyksiä lantion alapuolella. Hain hupparin ja lukitsin mun huoneen oven. Nojasin hetkeksi siihen ja yritin suostutella itseäni luopumaan seuraavasta aikeestani, mutta mulla oli jo itsetietoisen tukala olo.

"Lopeta", komensin ajatuksiani ja kehoani, mutta kumpikaan meistä ei totellut. Menin sängylle, hengitin Kalevin tuoksua ja riisuin kollareitani. Kuvittelin oman käteni Kalevin kädeksi. Muistelin eilistä kiihkoa, sen huulia mun kaulalla, sitä, miten kuumasti ja varmasti jätkä sanoi mulle:

"Turpa kiinni. Tätä sä haluat."


Eikä Kalevi ollut ollut väärässä. Mietin abikevättä, Kalevin alastonta kehoa, sitä, miltä oli tuntunut naida sitä. Himon huippu tuli ja meni. Jälkeenpäin mua hävetti omat tunteeni ja ajatukseni. Menin kylmään suihkuun kuin se jotenkin auttaisi mua puhdistumaan siitä, että olin taas pettänyt Katariinaa kuin ei mitään ja vielä nauttinutkin siitä. Mussa oli jokin pahasti vialla. Milloin musta oli tullut tällainen – no, vitun itsekeskeinen kusipää? En halunnut olla sellainen, mutta mä tiesin myös, minne rehellisyys mut veisi, ja se polku oli jo kertaalleen kuljettu ja seuraukset nähty. Olin jo valinnut toisen reitin, epärehellisemmän ja katalamman, mutta ehkä se auttaisi mua pitämään Katariinan elämässäni.

Katariina ansaitsisi parempaa kuin sun kaltaisen pettäjän.


Nieleskelin itkua ja inhosin sitä, millaiseksi olin muuttunut, ja silti – silti tiesin, että tekisin kaiken uudestaan juuri samalla tavalla. Mitä se kertoi musta? Sen, etten mä ollut hyvä ihminen.

Katsoin itseäni huoneeni peilistä, ja syyllisyys suorastaan paistoi musta. Onneksi olin yksin. Mun täytyisi opetella piilottamaan se paremmin. Mun täytyi olla kuin mitään sen kummempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kalevi teki sitä jatkuvasti. Miten vaikeaa se muka voisi olla?

Ihan saatanan vaikeaa, sen mä sain huomata.



Maanantaina hain Kalevin ajelemaan mun kanssa. Jätkän tuoksu heitti mut hetkeksi tolaltani, mutta sain nopeasti koottua itseni. Nyt piti todellakin keskittyä ja pitää järki päässä.

"Se ei saa tapahtua enää", sanoin kuulumisten vaihdon jälkeen. Oli parempi sanoa se heti suoraan kuin jauhaa paskaa niin kauan, kunnes menettäisin rohkeuteni, ja homma jäisi siihen.

"Joo", Kalevi sanoi. Se ei edes yrittänyt teeskennellä, että mistä mä puhuin. "Ei ongelmaa."

"Varmasti?" kysyin.

"Joo joo", Kalevi ärähti. "Et sä nyt niin ihmeellinen oo."

"Kiitos samoin", hymähdin. "Et säkään halua pilata sun ja Riian juttua."

"En niin. Se oli virhe. Ei tuu toistumaan", Kalevi sanoi.

"Hyvä", sanoin helpottuneena siitä, että me oltiin asiasta niin yksimielisiä. Olin odottanut raskaampaa kädenvääntöä asiasta, mutta parempi tietysti näin. "Mennäänkö kebabille?"

"Mennään vaan."



Kalevi

Tiistaina Riia kutsui mut kylään. Sillä oli kuulemma ongelmia läppärinsä kanssa. Tiesin, että kutsuun sisältyi myös lupaus seksistä, ja duunipäivän jälkeen se kuulosti tosi hyvältä. Olisipa ainakin jotain, millä kestää loppuviikko. Riian porukat tervehtivät mua lämpimästi, ja jutustelin niiden kanssa hetken. En tehnyt sitä vain siksi, että yritin jotenkin voidella tyttöystäväni vanhempia vaan siksi, että niiden kanssa oli oikeasti kiva jutella. Niissä oli sellaista virkistävää särmikkyyttä, mitä ei kaikissa vanhemmissa ollut, ja tavallaan mä näin, miten Riiasta ja sen broidista, Jasperista, oli tullut sellaisia, mitä ne olivat. Kasvatus ja perimä olivat pitäneet huolen siitä, ettei Julian ja Jonaksen lapset olleet mitään säyseitä pullanmussuttajia. Koko perhe oli sitä lajia, että niiden elämäntehtävä oli tyyliin laittaa muille jauhot suuhun. Jonaksesta oli mainiota, että sen tytär oli löytänyt pojan, joka uskalsi urputtaa vastaan. Se oli ilmeisesti myös sen ja Julian menestyksekkään avioliiton salaisuus.

Lopulta Riian kärsimätön ilme sai mut sen huoneeseen, ja mä paneuduin tyttöni läppäriongelmiin. Niissä ei onneksi mennyt kauaa, ja pian mä pääsin Riian iholle. Riia ei ollut kummoisella esileikkituulella. Mä olin aina pitänyt mimmin määrätietoisuudesta, niin sängyssä kuin muutenkin. Tietty katse niissä utuisensinisissä silmissä sai mut heti kuumaksi. Riialla oli upea kroppa, ja se osasi käyttää sitä. Kaikki muu katosi. Oltiin vain me kaksi ja lämmin, varmana hohkaava kiihko. Jälkikäteen me naljailtiin, kuten tavallista, ja mulla oli tosi hyvä olo. Siksi mä en kai yhtään nähnyt, mikä mua lähestyi. Kun Riia sitten kutsui mua Kaleksi ja alkoi puhua Heikistä, koko mun olemus valpastui ja valmistautui taisteluun, ja mähän aioin tehdä kaikkeni voittaakseni Riian taas puolelleni.

"On kyse susta ja Heikistä", Riia sanoi parhaillaan. "Sä voit kieltää. Sä voit sanoa, että vau, Riia, ootko sä tullut hulluksi? Siitä vaan. Anna tulla, mitä ikinä katsotkaan tarpeelliseksi, jotta et menetä kasvojas mun edessä. Mut tiäkkö mitä? Liian myöhäistä sille."

"Mulla ei ole aavistustakaan, mistä sä puhut", tuhahdin ja kurottauduin mun vaatteita kohti pukeutuakseni. Oli omituista riidellä alastomana.

"Sä satutit mua", Riia kuiskasi, ja estin väkipakolla kehoani sävähtämästä, koska Riian hauras, tuskaa kuvastuva ääni teki niin kipeää. En ollut ikinä tahtonut satuttaa sitä näin, mutta niin oli käynyt. "Mä kuulin teidät. Mä näin. Mitä te sanoitte, miten te puhuitte toisillenne, miten te katsoitte toisianne. Miten te sanoitte ikävöivänne toisianne. Ei mikään mukavin tapa saada selville, että poikaystävä on rakastunut toiseen."

Rakastunut, mitä vittua? Käännyin kohti Riiaa ja toivoin, että mun kasvot olisivat peruslukemilla. Mietin, mitä sanoa. Okei, Riia oli siis nähnyt ja kuullut meidät lauantaina, mutta se ei tiennyt kaikkea. Mulla oli vielä mahdollisuus. Nyt täytyi vain pitää pää kylmänä, ja kaikki menisi hyvin.

"Ei se ole mitään sellaista. Mä rakastan sua ja vain sua, ymmärrätkö?" sanoin painokkaasti.

"Mitä se sitten on?" Riia vaati saada tietää. Sen katse oli tiukka ja olemuksessa oli mulle hyvin tuttua järkähtämättömyyttä. Riia pysyisi kannassaan, sanoisin tai tekisin mä mitä hyvänsä. Voisin yrittää punoa uskottavan valheen, mutta Riia oli saanut osan totuudesta näköpiiriinsä eikä mikään mun keksimä voisi sumuttaa sitä. Valheet vain ruokkisivat Riian raivoa, ja se kävisi mun päälle entistä raskaammin ja voisi helposti kääntää mun sanat mua vastaan. Jos joku sellaisen taisi, niin Riia. Ketä tahansa toista mä olisin pystynyt huijaamaan, mutta en sitä. Mulle ei jäänyt hirveästi vaihtoehtoja. En ollut tottunut siihen, ja mulla oli epämukava olo. Syyllisyys hohkasi pitkin mun selkää kuin Riian katse olisi ollut tulta.

"Viime keväänä", sanoin hitaasti ja hankalasti. Olinko todella kertomassa Riialle musta ja Heikistä? Miten totuuden kertominen muka pelastaisi mut? Mutta se oli joko totuus tai hiljaisuus, ja mä en koskaan jäänyt sanattomaksi. Totuus se siis oli tai se osa siitä, mikä olisi mulle kaikkein edullisin. "Mä ja Heikki. No, säädettiin."

"Sääditte?" Riia toisti.

"Naitiin. Ei mitään muuta", tokaisin. "Huhtikuussa. Pari viikkoa. Ei mitään sen kummempaa."

Riia alkoi syyttää mua Katan ja Heikin silloisesta erosta, ja mä kielsin, koska se ei ollut todellakaan johtunut musta. Rajansa kaikella. En mä aikonut ryhtyä syntipukiksi kaikkiin pieleen menneisiin juttuihin, mitä meidän lähipiirissä oli tapahtunut. Riia ei uskonut. Se käski mua kasvattamaan pallit, ja kysyi, oliko mun ja Heikin juttu lähtenyt taannoisesta känni-imuttelusta. Se oli ollut tammikuussa. Välikohtaus oli tyttöjen tiedossa, kiitos Heikin hölösuun, ja se oli kuitattu naurulla. Näin, miten Riia yhdisteli palasia mielessään, ja mä tiesin, etten saisi millään keinoilla hajotettua kuvaa sen mielessä. Myönsin asian sanomatta sanaakaan. Riia repi lakanoita ja huusi:

"Me oltiin yhdessä silloin etkä sä kertonut. Me ollaan oltu yhdessä toukokuusta saakka etkä sä kertonut! Minkä takia? Miksi sä teet mulle näin!"

"En tiedä", sanoin tukahtuneesti. "Kai mä – toivoin, että jos en kertoisi, se ei olisi totta eikä se siks vois muuttaa mitään. Meitä. Sitä, mitä meillä on."

Riia puhisi, ja mä pysyin aloillani, vaikka halusinkin jo pukeutua, mutta en tahtonut provosoida Riiaa yhtään enempää. Kerroin, että Katariina tiesi, ja se järkytti Riiaa entisestään. Se oli kuitenkin Heikin ja Katan välinen asia, josta mä en ollut vastuussa. Yritin vielä vakuutella, ettei mun ja Heikin välillä ollut mitään, kunhan vain pelleiltiin toistemme kanssa, mutta Riia katkaisi mun selittelyt lyhyeen.

"Lopeta jo!" Riia kivahti "Se on ohi! Mä tiedän. On turhaa yrittää vähätellä sitä, mitä sä oot duunannut Heikin kanssa. Sä rakastat sitä."

"No en vitussa rakasta!" karjaisin ja loikkasin ylös. Riia ei tiennyt asiasta mitään. Mitä vittua se tollaista oletti jostakin keväisestä, parin viikon säädöstä? Vain koska kyseessä oli yksi mun parhaista kavereista, se ei automaattisesti tarkoittanut sitä, että pelissä oli mitään kaveruutta kummempaa. Naiset, aina etsimässä syvempiä merkityksiä sieltä, missä niitä ei ollut. "Se oli säätö! Mä vaan ajauduin hakoteille, kun yritin olla kaverin tukena. Onko se niin helvetin hirveä asia?"

Riia ei uskonut mua, sen sijaan muija veti esiin viime viikonlopun ja sen, mitä se oli kuullut ja nähnyt.

"Heikki tunteilee aina kännissä. Big deal", puhahdin. "En tahtonut olla kusipää ja olla halaamatta sitä. Kai mä nyt frendiäni saan halata? Me heitettiin vaan läppää. Ei siinä ollut mitään salattua kiihkoa, tsiisus sentään. Korkeintaan nostalgiaa siitä, että oltiin taas porukalla Suvisaaressa ja – "

Riia nousi ylös ja katsoi mua vakaasti silmiin. Me tuijotettiin toisiamme ja käytiin sanatonta tahtojen taistelua. Pidin suojapanssarini lujana, mutta Riia löysi sen heikon kohdan, ja mä horjuin.

"Valehteleminen ei sovi sulle", Riia sanoi tylysti. Se ei vaikuttanut enää raivokkaalta, vain katkeralta ja pettyneeltä. Jollain tavalla se oli pahempaa. Mun suusta karkasi epätoivoinen, kitkerä nauru.

"Tiedätkö mitä", sanoin. "Me kumpikin ollaan sanottu, miten me vihataan teennäisyyttä, ja silti – "

"Me ollaan pahimpia teeskentelijöitä koskaan", Riia päätti mun lauseen. "Ei kai se ole uutta tietoa?"

"Ei varmaan. Sä päätät tän, ihan sama, mitä teen?" kysyin, koska tiesin jo hävinneeni. Tätä taistelua mä en voisi voittaa. Riia näki vain sen version tapahtuneista, minkä se halusi nähdä. En voinut muuttaa sitä. Jos olisin vain saanut viikonloppuna tapahtuneen katoamaan, me ei riideltäisi tässä ja nyt. Helvetinmoinen katumus ravisteli mua, mutta turhaan. Ei siitä ollut mitään hyötyä. "Mitä mä sit enää yritän?"

"Jos toi on totta, niin senkus häivyt", Riia sihahti.

"Jos se on totta?" toistin, koska en tajunnut, mitä se sillä oikein yritti sanoa. "Mitä vittua toi oli tarkoittavinaan?"

"Kyllä sä tiedät", Riia sanoi lujaa. "Tiedät saatanan hyvin."

Riian silmät olivat jäätä, ja viimein muhun iski se, että mä oikeasti menettäisin sen. Se löi hapen mun keuhkoista. Ei. Ei. Näin ei voinut käydä. Mä rakastin Riiaa. En halunnut luopua siitä, tästä ja meistä. Meillä oli jotain erityistä. Se oli mun ainoa rakkaus, ja vaikka me oltiin aiemminkin erottu, olin aina elätellyt toivoa siitä, että me vielä palattaisiin yhteen, ja niin oli käynytkin. Enää ei kävisi. Näin sen Riian kasvoista, ja se musersi mut.

"Anteeksi", sanoin, ja mun ääni petti. "Mä en tarkoittanut – mun ei pitänyt paskoa juttuja näin pahasti. Se vaan – koko juttu Heikin kanssa… Se työnsi mut tasapainosta. Heikki pääsi liian lähelle mua. Mun olisi pitänyt – "

Jumalauta, olinko mä sanonut sen ääneen? Riialle? En pystynyt katsomaan tyttöä. Katsoin kattoon ja nieleskelin kyyneleitä. Olin pilannut ihan kaiken. Olin rikkonut meidät ja kaikki se Heikin takia, joka oli vittu Katariinan kanssa. Miten mä olinkin näin saatanan tyhmä? Vain idiootti meni ja pelasi uhkapeliä kaikesta tärkeästä, ja nyt mä olin hävinnyt ihan kaiken.

"Voi vittu", kirosin. Kiskoin vaatteet päälleni ja pakenin. Vedin hupun niskaani ja juoksin, kunnes happi loppui, ja mä haukoin henkeäni. Muhun sattui niin pahasti. En tahtonut hengittää enkä olla olemassa. Tahdoin, että kaikki loppuisi just tähän, mutta niin ei käynyt. Olin niin vauhkona, ettei musta olisi autonrattiin. Mun poskille valui kyyneleitä. Pyyhin ne pois, mutta tilalle tuli aina vaan uusia, joten lopetin.

Mä yritin sytyttää röökin, mutta mun kädet tärisivät liikaa, ja mä en saanut sytytettyä sitä. Huusin ja potkaisin roskapönttöä. Haukoin henkeä ja istuin kyykyssä pää alhaalla. Tärisin. Halusin soittaa Heikille. Halusin, että se tulisi hakemaan mut. Mun piti nähdä se. Se tietäisi, mitä sanoa ja tehdä. Heikki oli kokenut saman, ja sillä oli yhä Katariina. Ehkä mä voisin toimia, kuten Heikki ja pitää Riian. Tahdoin vain Riian takaisin. Mut Riia ei ollut kuten Katariina. Se ei voisi unohtaa tai antaa anteeksi. Se oli ohi. Niinku mä ja Heikkikin oltiin. Ei se tulisi. Heikillä oli Katariina. Mulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin.

Enkä mä kyllä tahtonutkaan nähdä Heikkiä. Heikki oli syy siihen, että mä olin menettänyt Riian. Viha leimahti mussa, ja mä halusin hakata sen, halusin ruhjoa sen vitun typerän naaman ja käskeä painumaan helvettiin mun elämästä. En enää ikinä tahtonut nähdä Heikkiä tai hengittää samaa ilmaa tai olla sen kanssa samassa tilassa, samassa kaupungissa tai edes samassa maassa. Heikki vitun Eloharju. Jumalauta, miten vihasin sitä. Halusin hakata jotakin, jonkun, mutta lähellä ei ollut mitään, ja raivo purkautui huutona, joka sattui kurkkuun. Lysähdin polvilleni asfaltille ja tärisin. Musta tuntui, että mun rinta räjähtäisi ihan justiinsa.

"Vittu, vittu, vittu", toistin. Hengitin syvään ja mietin, mitä tehdä. En todellakaan ollut okei sen kanssa, että itkisin tässä loppuyön omaa typeryyttäni. Mä en ollut sellainen. Keksin suunnitelman, seuraavan keinon, mihin turvautua. Nousin ylös ja kokosin itseni. Pyyhin posket kuivaksi ja soitin Nikolle.

"Moro, mitä äijä?" Niko hörähti, kun vastasi.

"Nyt ois syytä juhlaan", sanoin ja pakotin itseni virnistämään, vaikka se tekikin tiukkaa. "Tuli lopulliset bänät muijan kanssa. Lähetsä nostaa kuppia?"

"Mitä, ihan tosi? Mites se nyt silleen?" Niko kysyi.

"Nää, en mä vaan enää jaksanut katella sitä huoraa. Kaipaan uutta vireille, mut eka juhlitaan. Kai sä ja jätkät pääsette?" kysyin.

"No totta helvetissä päästään! Etkot on meillä. Tarviitko kyytiä?" Niko kysyi.

"Mä oon autolla liikenteessä. Tuun asap", sanoin.

"Jees, nähdään."

"Joo, nähdään."

Lopetin puhelun ja palasin autolleni. Mä käynnistin moottorin ja lähdin ajelemaan Nikon kämppää kohti seuranani vain ontto tyhjyys.




A/N2: Tän osan kirjoittaminen oli kyllä melkoista tunnemyräkkää. Voi Riia ;__; Mut syksyn tapahtumat eivät suinkaan pääty tähän. Muistatteko Se viikonloppu jäi historiaan (K-11)? Sen jälkeen sijoittuvaan yöhön liittyy lopullinen välienselvittely, joka päättää vuoden 2014 Heilevi-tapahtumat, ja siitä seuraava välikohtaus tapahtuukin viisi vuotta myöhemmin. Eli sellainen on vielä työn alla! Pitkässä aikajanassa on se ihana juttu, että aukkoja voi palata täydentämään jälkeenpäin ^^

Kerro, mitä pidit! ♥︎
« Viimeksi muokattu: 22.04.2018 23:52:33 kirjoittanut Sokerisiipi »

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 261
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #8 : 11.02.2018 15:35:44 »
Argh! Uuh! Voi vitsit. Vaikka tiesin miten tämä päättyy niin silti ei ollut yhtään kiva lukea tätä. Sattui ihan tosi paljon Kalevin puolesta ja voi Heikki kun on yksi idiootti. Onneksi, onneksi tiedän mitä on tulossa ja miten kaikki päättyy ;)

Mutta tosi hienosti kirjoitettu näiden molempien fiiliksiä. Uskottavaa toimintaa molemmilta. Eniten tässä kävi sääliksi Riiaa, joka jäi nyt ihan yksin. Melkein kiinnostaa, että miten hänelle kävi tämän jälkeen. Löysikö hän ketään?

Kalevi on kyllä niin minun lempparihahmo että oksat pois. Tekisi mieli halia ja silittää, että ei se alkoholi ratkaise mitään mutta taitaa olla turhaa. Teinit on teinejä vaikka ei Kalevi enää mikään ihan teini tässä olekaan. Ja suotakoon jätkälle nyt kunnon kännit kun sydän on ihan rikki ja palasina.

Kiitos tästä! Pidin paljon :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #9 : 14.02.2018 14:52:05 »
Siis ää! Luin tämän ihan kiireessä kännykällä koska oli vain pakko päästä lukemaan, mutta kommentointi sitten jäi.

Voi vitsi. Tästä tulee taas fiilis, että pitäisikö lukea kaikki uudestaan, koska HEIKKI!!!! Oikeasti. :D Se on ihan KAMALA!!!!! Suorastaan hämmentävän järkyttävää, että se on elänyt vuosikaudet noiden salaisuuksiensa kanssa ja ollut niin epärehellinen Katalle. Oi voi. Onpa niillä kyllä kauhea soppa kehittynyt.

Lainaus
Halusin soittaa Heikille. Halusin, että se tulisi hakemaan mut. Mun piti nähdä se. Se tietäisi, mitä sanoa ja tehdä. Heikki oli kokenut saman, ja sillä oli yhä Katariina. Ehkä mä voisin toimia, kuten Heikki ja pitää Riian. Tahdoin vain Riian takaisin. Mut Riia ei ollut kuten Katariina. Se ei voisi unohtaa tai antaa anteeksi. Se oli ohi. Niinku mä ja Heikkikin oltiin. Ei se tulisi. Heikillä oli Katariina. Mulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin.
Voi Kalevi. Tekisi niin mieli halata sitä. Tosin tässä tilanteessa en kyllä ole varma, tulisiko Heikki. Ehkä tahtoisin uskoa sen mielenlujuuteen, mutta toisaalta sen mielenlujuus on nähty Kalevin kanssa, joten ihan hyvin se voisikin tulla.

Ääh. Kamalaa. Kaikki! Pitääpä lukea tuo linkkaamasi teksti taas, kunhan tässä ehtii. Ja innolla odotan sitä tämän kyseisen vuoden vikaa tekstiä! En vaan saa näistä tarpeekseni. (: ♥


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Seila

  • Vieras
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #10 : 18.02.2018 21:33:39 »
Tokihan se oli tiedettävissä, ettei tämä pääty hyvin, mutta tätä oli siitä huolimatta raastava lukea niin Kalevin kuin Heikinkin osalta. Heikki siis ihan oikeasti... Heikki ansaitsisi nyt kyllä paistinpannusta päähän, koska nghh. Mies ei näytä yhtään tajuavan, että hän oli yhtä lailla pussailemassa Kalevia kuin Kalevi häntä. Ei Kalevi kahlinnut Heikkiä siihen ja pussaillut väkisin. Heikki itse tykkäsi siitä ja on myös yhtä lailla syyllinen tapahtuneeseen. Ärr. Ja sitten Heikki vielä haistelee huppariaan ja tekee sopimattomia ö_ö Plus tosiaan se, että Heikki päätti olla epärehellinen Katalle ja olla kertomatta tytölle tapahtuneesta. Way to go, Heikki.

Tuo Kalevin ja Riian kohtaus oli hyvin kerrottu Kalevin näkökulmasta. Toi kivasti Kalevin fiiliksiä enemmän pintaan, vaikka niistä saikin hyvin kiinni myös alkuperäisessä, Riian näkökulmasta kerrotussa tekstissä. Kalevia kävi niin paljon sääliksi tässä. Se on niin haavoittuvainen, vaikka päällepäin näyttää vain kovan ulkokuorensa. Ja se vielä rakasti niin kovin Riiaa :< Mutta totta kai se päättää lähteä ulos juomaan ja unohtamaan. Niin Kalevimaista. Onpa tilanne.

Tykkäsin paljon tästä koko tekstistä ja tämä viimeinen osa oli niin täynnä tunnetta. Kalevia tahtoo vain rutistaa, se on toisinaan reppana. Ja sen kiukku Heikkiä kohtaan on toisaalta ymmärrettävää, koska Heikki saa pitää oman tyttöystävänsä eikä kärsi tästä tapahtuneesta laisinkaan, mutta Kalevi kärsii. Mmh.

Kiitos paljon tästä! Mie jään oottelemaan sitä viimeistä tekstiä tältä vuodesta :3

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #11 : 03.05.2018 21:06:00 »
Vendela: Heikki on, ja Kalevi oli näistä kahdesta se, joka sai tässä pahemmin turpaansa. Oivoi. Niin, onneksi voi lohduttautua tulevilla tapahtumilla :D Riiaa kyllä kohdeltiin ihan kamalasti, mutta kyllä hän pääsee jaloilleen. Kyllä, Riia löytää lopulta rakkaansa ulkomailta ja päätyy naimisiin. Hii, ihanaa kuulla, että tykkäät noin paljon Kalevista <3 Ihanaa, että pidit. Kiitos hirmuisesti kommentista!

Arte: HEIKKI ON! Oon ihan samaa mieltä. Se osaa olla niiiin kusipäinen, et ei oo tosikaan. Mutta juuri kaikessa epätäydellisyydessään Heikki on hyvä hahmo. Heikki on sillai piilevästi kamala, kun taas Kalevi on suorempaan :D En tiedä, olisiko Heikki tullut. Ehkä, ehkä ei. Emme saa koskaan tietää! Hii, hyvä tietää! Kiitos paljon kommentista!

Seila: Oi, oikein raastavaa! Ihana kuulla! ^^ Minusta on aina ihana raastaa muita! :D Heikki ansaitsisi kyllä. Heikki näyttää tässä juuri sen itsekkään ja häikäilemättömän puolensa. Pettämisestä huolimatta Kalevi saa kyllä säälipisteitä, koska se kuitenkin on pahoillaan ja tuntee kaiken niin kovin lujaa. Jep. Juuri Kalevimaista tuo hänen ongelmanratkaisunsa :D Kiitos huisisti kommentista!

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Me ei olla viattomia, K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #12 : 04.05.2018 17:25:27 »
Grazioso: Olen äärimmäisen hyvilläni, että tämä onnistui herättämään erilaisia fiiliksiä ja tunteita, koska tässä stoorissa itsessäänkin on voimakas tunnelataus. Haha. Suosikeilleen ei voi koskaan olla vihainen, tekisivät he mitä hyvänsä. Tiedän tunteen! ;D Ristiriidat siitä, kenen puolella oikein olisi, on niin osa näiden tarinaa. Sitä luulisi, että olisi täysin tyttöjen puolella, mutta kun jätkät tosiaan ovat ihan hukassa tunteidensa ja toistensa kanssa eivätkä koskaan ylpeile tekemisistään, niin ei heitä voi pitää täysin pahiksinakaan. Mahtavaa, että lopussa Kalevin tunteet tulivat iholle. Jep, Kalevi todella oli rikki Riiasta ja vihainen Heikille, kun tämä ei joutunut luopumaan mistään. Ihanaa, että tykkäsit ja kiitos ihanasta kommentista! ^^

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Vs: Me ei olla viattomia | K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #13 : 23.09.2018 23:32:00 »
Kommenttikampanjasta moooi!

Heileviä on aina ihana lukea! Oon kyllä tämänkin aiemmin taas lukenut, mutta kun konmentit laahaa valivuosia jäljessä. ::)

Oli tosi kiva saada tämäkin tarina kokonaisuudessaan ja tykkään kun on monta eri näkökulmaa. Onnistut siinä aina niin hyvin, kun kertojat ovat niin erilaisia. Tunnet näiden hahmojen pienimmätkin oikut selvästi läpikotaisin, oon sen varmasti ennenkin maininnut. Se tekee tästäkin miellyttävää luettavaa. Tässäkin tuntui, että tavallaan, joku todellinen ihminen olisi kertonut aina pätkän tarinaa ja sitten seuraava ihminen olisi jatkanut. Tarkoitan, ettei tuntunut siltä, että vain yksi kirjoittaja olisi kirjoittanut nämä, vaan hyvinkin juuri siltä, että tapahtumia kuvasi eri henkilöt. Äh, en osaa oikein selittää mitä ajan takaa, mutta toivottavasti ymmärrät.

Tässä tarinassa tulee myös hyvin esiin se kuinka paljon Kalevi ja Heikki rakastavat Riiaa ja Kataa, mutta eivät kuitenkaan aivan tarpeeksi, jotta voisivat pitää näppinsä erossa toisistaan.
Kaikki heidän välillään räiskyy ja vaikka ne kuinka yrittää ei sitä voi ohittaa. Ei vaikka molempien tyttöystävät ovat 100m säteellä.
Lopussa kuitenkin huomaa, että Kalevi on aivan rikki Riian jätettyä hänet. :( Heikki kummittelee taustalla, ettei Kalevi voi ikinä saada sitä omakseen tai niin se luulee. Vaikkei todennäköisesti myönnä edes itselleen tuossa vaiheessa todellisuudessa haluavansa edes sitä. Sitten vielä se ettei miehellä ole enää Riiakaan. Kalevi raukka.<3

Rakastan Heileviä ja aina kannatan niitä, mut on silti sydäntäsärkevää, kun Riia murtuu. Ja tekevät pojat todellakin väärin. Silti pidän myös Kalevi/Riiasta ja Heikki/Katasta, mut niille oli aikansa. Ja hyviä aikoja ne oli myös.

Loppuun esitän tsemppaukset, että muut jatkikset näistä jatkuisivat taas pian! ❤️
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 044
Vs: Me ei olla viattomia | K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #14 : 03.04.2019 19:46:54 »
Dokumentti: Hii, kiva, että viihdyt aina Heilevin parissa! No, ei nämä täältä mihkään karkaa, että ehtiihän sitä. Kommentit ilahduttavat joka tapauksessa aina ihan hirmuisesti! Kyllä, tunnen todellakin näiden kahden pienimmätkin oikut. Välillä Kalevin päähän meneminen on haastavampaa kuin Heikin, mutta se johtuu lähinnä siitä, että Kalevi ei tiedä itsestään läheskään niin paljon kuin minä. Hienoa, että kummankin äänet erottuvat omanlaisikseen ja he tuntuvat kertojina aidoilta. Se on aina ilahduttavaa kuultavaa! Kyllä, tässä tarinassa tytöillä on myös iso osuus, vaikka pojat silti laiminlyövät heitä ja pettävät heidän luottamuksensa, mutta he kuitenkin rakastavat tyttöystäviään (vaikkei aina uskoisi.) Kalevi todella on rikki, niin Riiasta kuin Heikistäkin. Yksinolo on pahinta, mitä pojalle voi tapahtua. Ihanaa, että pystyit myötäelämään myös Riian tuskaa ja pidät myös tän versen het-parituksista. Niillä kun kuitenkin on se oma aikansa ja merkityksensä hahmojen kannalta. Kiitos huisisti ihanasta kommentista!! ^^

kaaos

  • huitulapää
  • ***
  • Viestejä: 1 090
Vs: Me ei olla viattomia | K-11 | draama | Heikki/Kalevi | 3/3
« Vastaus #15 : 01.11.2020 18:28:08 »
Vaihdokkaista moi ja myöhässä, anteeksi! Mulla kesti tähän palaaminen, koska olin lukenut nää jo, mutta jättänyt kommentoimatta silloin (hehehe). Muistin tän hyvin, mutten niin hyvin että oliSin kertaamatta palautetta aikaan ;)

Voi tätä! Tämä oli aikamoinen tunnemyräkkä, ja täytyy myöntää että ankeus ja pettämisen musertavuus jäivät toki päällimäiseksi mieleen, vaikka tässä oli ihanakin kohtaus poikien välillä. Mutta sekin oli kännissä. Eli joo mikään varsinainen hyvänmielen teksti tämä ei ollut, mutta hieno silti!

Voimakkaat tunteet sait aikaiseksi ja se on hyvän tekstin merkki jos mikä. On aina selvää, että tyttöystävät ovat näille tyypeille tärkeitä, mikä on toisaalta hieno piirre näissä teksteissä, toisaalta olisi helpompi jos niitä vois vaan vihata ja tykkäillä rauhassa heilevistä hihihi.

Mutta voihan nuori Kalevi ja sen tässä vielä melko voimissaan olevat suojamekanismit. Ärsyttävä tyyppi toi Niko, mut tommosia ”nikoja” on kyllä nähty.

Kiitos tästä, oli mukava lukaista uudelleenkin tämä <3 (ihmettelin vähän etten tosiaan ollut kommentoinut, olin ihan varma :D)

Mukavaa syksyä!

Kaaos
words make worlds

tuorein jatkis: Hämäränsäteet, K15, H/D

ava: sokerisiipi, bannu: Ingrid