Kirjoittaja Aihe: Unessani S Oneshot  (Luettu 871 kertaa)

alexhar

  • ***
  • Viestejä: 9
Unessani S Oneshot
« : 03.02.2018 23:51:46 »
"Unessani" , ikäraja S



Painajainen... Saako tämä sana minut tuntemaan jotakin? Painajainen, painajainen. Sillä ei ole väliä kuinka kauan maistelen sitä suussani, se ei ole ahdistava tai tee mieltäni levottomaksi. Se on kuin rauhoittava harso, jonka voin vetää pääni yli ja erottaa itseni todellisuudesta.

Jokin painajaisissa on minulle tuttua ja turvallista. Niin tuttua etten enää muille puhuessani edes käytä sanaa painajainen, sillä kyseisellä sanalla on minulle liian negatiivinen varaus. Tai ehkä en vain näe painajaisia, uneni ovat vain kehittyneet painajaisten pohjalta ja luoneet itsestään uuden normaalin. En sano etteivätkö uneni saisi minulle joskus huonoa oloa, loisi ahdistusta tai pelkoa... Mutta usein jopa noiden asioiden takaa minä löydän ne asiat, jotka haluan löytää. Minä löydän hänet, minä löydän itseni.

Tapasin hänet ensimmäistä kertaa painajaisissani muutamia vuosia sitten. Hän vain seisoi siellä, ikäänkuin sivuhahmona, mutta jostain syystä muistin hänet aina kaikista kirkkaimmin. Vaikka hän ei tehnyt mitään, seisoi vain paetessani olemattomia vihollisiani. Hän ei koskaan auttanut, muttei liiemmin vaikeuttanutkaan tilannettani. Kun kaikki muu ympärilläni muuttui, hän säilyi. Missä ikinä olinkaan, saatoin nähdä hänet aina jossain, hymyilemässä väsynyttä hymyään, silmissään tyhjä katse.

Joskus saatan kuvitella hänet myös hereillä ollessani. Piirrän hänet mielessäni huoneen nurkkaan, oviaukkoon, ikkunan taakse, kaupungin yöllisille kaduille. En koskaan kosketusetäisyydelle, sillä hän ei ole koskaan ollut niin lähellä minua. Vaikka joskus painajaisteni keskellä yrittäisinkin kurkottaa kohti hänen hymyään, jotain tapahtuu aina ennen kun saavutan hänet. Hän nousee ja kävelee, tai pikemminkin lipuu pois, niin pehmeää on hänen askelluksensa. Usein tilanne unessani on sellainen, etten vain pääse hänen luokseen. Ja joskus, melko harvoin kylläkin, juuri kun olen tavoittamassa hänen viittansa lievettä, minä herään.

Herään tyhjään tunteeseen, yhtä tyhjään kuin hänen ilmeettömät silmänsä. Minun on joskus edes vaikea kuvitella häntä kokonaisuutena, mieleeni piirtyy vain se hymy ja viitta, joka viipyy ilmassa keveänä, valuu hitaasti hänen jäljessään, aivan kuin katsoisin häntä maailmasta jonka aikajatkumo ei noudata samoja linjoja.

Mutta kuka hän oikeastaan on? Ja miksi hän seuraa mieltäni? Hän on niin lähellä, mutta silti ulottumattomissani, kuin surumielisesti kiusoitellen. En ole koskaan kuullut hänen puhuvan, mutta uskon hänen joskus nauraneen. Tai ehkä pikemminkin hymähtäneen. Vain muutaman kerran olen nähnyt hänet muuten kuin hymyillen. Nämä unen hetket ovat epätavallisia: niitä, joissa mitään pahaa ei tunnu sillä hetkellä tapahtuvan. Mutta se vakava ilme jonka hän tekee, on syy miksi nämä kohdat ovat minulle kaikista rauhattomimpia. Hän näyttää ulkopuoliselta, lähes yksinäiseltä ja loukatulta.


"Kuka sinä olet?" huusin hänen peräänsä yrittäen peittää epätoivoa äänessäni. Ja kaikista aiemmista kerroista poiketen, hän vaikutti reagoivan. Hän käänsi hitaasti päätään ja nosti katseensa alaviistosta silmieni tasolle. Kylmät väreet kulkivat kehoani pitkin. Hänen silmänsä olivat yhtä tyhjät kuin ennenkin, mutta hänen hymynsä oli jotenkin muuttunut. Leveämpi, kireämpi, varoittava. Hänen huulensa raottuivat hieman, ikään kuin hän olisi vastaamassa, mutta hän sulki suunsa nopeasti ja pudisti päätään verkkaisella liikkeellä. Otin varovaisen askeleen lähemmäs, mutta hän kääntyi sulavasti kannoillaan ja loittoni pimeään tyhjyyteen. Ja minä vain seisoin. Seisoin kauan, katsoen suuntaan jossa ympäröivä pimeys oli hänet nielaissut. Ja yhtäkkiä minä vain älysin olevani hereillä ja makaavani tuijottaen kattoa pimeässä. Nostin käteni kasvoilleni ja huokaisin. Miksi? Miksi minusta tuntuu niin haikealta?
"Älä mene... Anna minun kohdata itsesi", kuiskasin pimeyteen.

Minusta tuntuu kuin hän olisi nykyään hereillä ollessanikin aivan silmänurkassani. Erona uniin  on vain se, että kääntyessäni katsomaan, en koskaan tavoita häntä. Minua turhauttaa, haluan tuntea hänet. Haluan tietää mitä hän haluaa ja miksi näen hänet aina. Pääsen niin lähelle, mutta jään silti liian kauas.
« Viimeksi muokattu: 04.02.2018 00:21:50 kirjoittanut flawless »

Saappaaton

  • Pretentious /af/
  • ***
  • Viestejä: 1 971
  • Sitruunafiksaatio
Vs: Unessani S Oneshot
« Vastaus #1 : 22.05.2018 11:34:54 »
Kommenttikampanjasta hei!

Tämä on mielenkiintoinen pätkä, jonka ajatuksenvirran omainen tyyli pisti heti miettimään pohjaatko tätä johonkin omaan uneesi ehkäpä. Alussa painajais-sanaa paitsi toistellaan paljon, käytetään myös ehkä hieman ristiriitaisesti. Toki se tuo oman sävynsä tekstiin, ja ehkä koko teksti on lähtenyt nimenomaan sanasta painajainen. (Nyt jäin itse miettimään sanan painajainen alkuperää.)

Minusta ajatus unesta valvetilaan näkökentän rajamaille siirtyvästä hahmosta on toimiva, se on vähän sellaista kauhuelokuvamateriaalia suorastaan. Minua se siis puistattaa, joten on mielenkiintoista miten tekstin minä-kertoja kaipaa kontaktia tähän mystiseen hahmoon. Toisaalta, onhan ihminen pohjimmiltaan utelias, joten käyhän se järkeen. Ehkä se painajainen tuolta tekstin alkupolelta vain viritti minut enemmän kauhunsekaisiin tunnelmiin. :D

Joka tapauksessa oikein kiva ja mielenkiintoinen pätkä, kiitos tästä. :)


I push my fingers into my eyes
it's the only thing that slowly stops the ache