Kirjoittaja Aihe: Huh hellettä (ja hellyyttä) • K-11 • kesähömppää, Jani/Simo • 6/7 raapaletta  (Luettu 954 kertaa)

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50


K-11

Menin hulluuttani osallistumaan Spurttiraapale V -haasteen toiselle kierrokselle, ja aattelin, josko kirjoittaisin jotain kevyttä ja huoletonta, jotain mikä ei vaadi hirveästi ajatustyötä. Niin lähti liikkeelle tämä pieni raapalesarja, jonka päätin myös nimetä varsin rennosti vailla paineita! Tarkoituksena olisi siis rykäistä seitsemän raapaletta tässä viikon mittaan haasteen inspissanoja hyödynnellen. :) Raapaleet eivät ole missään kronologisessa järjestyksessä eivätkä ne varsinaisesti liity toisiinsa, vaan yhteistä niille on vain hahmot ja kesä. Toivottavasti näistä on jotain iloa jollekulle. Kommenteista ilahdun aina kovin! :-*

Tämä raapalesarja osallistuu lisäksi kokonaisuudessaan Vuodenaikahaaste III -haasteeseen kesällä ja Fluffy10 #3 -haasteeseen inspissanalla lempeä.

Lisää Janista ja Simosta (joskaan näitä ei tartte lukea päästäkseen kärryille):
Hetken hengähdys (S)
Kun kevääksi kääntyy (S)




1.



300 sanaa • spurttisana lusikka

Simo oli lipunut puoliksi tiedottomuuteen ja jo kadottanut ajan- ja paikantajunsa, kun jokin lämmin ja liikkuva painautui takaapäin häntä vasten. Simo säpsähti ja muisti hetkessä makaavansa kyljellään tutussa parisängyssä, omalla vakiopuolellaan, yöpöytä ja digitaalikello naamansa edessä, ja hän huokaisi ja sulki silmänsä uudestaan.

”Mä olin ihan juuri nukahtamassa”, hän mumisi tyynynpieleen, mutta pyydysti kuitenkin hänet takaapäin yllättäneen Janin käden omaansa.

”No hyvä”, Jani mumisi vuorostaan jonnekin Simon alimman kaularankanikaman tietämille. ”Voidaan nukahtaa yhdessä. Sitä tapahtuu nykyään niin harvoin.”

Simo tuhahti, muttei edes yrittänyt hillitä kasvoilleen pyrkivää hymyä. Heidän nukkumaanmenoaikansa eivät tosiaankaan käyneet yksiin kesäaikaan, sillä Janin pitkä lukio-opettajan kesäloma oli jo täydessä vauhdissa, kun taas Simo painoi yhä kolmivuorotyötä päivystysröntgenissä.

”Viikko vielä, sitten sä saat mut vaikka kokopäiväiseksi unileluksi”, Simo naurahti.

Jani hymisi tyytyväisenä, hieroi nenäänsä Simon niskaan ja hivuttautui lähemmäs, jotta saattoi ottaa Simon syliinsä pikkulusikaksi. Hän kiersi käsivartensa tiukemmin Simon ympärille, ja Simo hymähti. Läheisyys tuntui hyvältä, mutta se lämmitti hieman liikaa keskikesän kuumuudessa. Etelä-Suomea paahtanut helleaalto oli pikemminkin kokonainen vellova valtamerellinen hellettä, sillä se oli jatkunut tuskastuttavan pitkään hiostavana ja ummehtuneena, seisahtuneena. Simo nautti kyllä kesästä ja auringosta, mutta kuumuus häiritsi unta, vaikka hän oli luopunut täkistä jo ajat sitten ja nukkui pelkällä lakanalla.

Hän taputti Janin kämmentä. ”Pientä lämpörakoa, jooko? Jos sä jäät siihen koko yöksi, musta on aamulla jäljellä pelkkä märkä läntti, ja sitten sä saat yrittää selittää Tahvanaiselle, miksen mä olekaan seitsemältä paukuttamassa röntgenin laatutestejä…”

”Ei kiitos, saat luvan olla paukuttamassa niitä. Sitä paitsi kuka mun unileluksi suostuu, jos sä menet sulamaan…”

Jani hivuttautui takaisin omalle puolelleen ja äänistä päätellen kietoutui omaan lakanaansa. Simo kierähti selälleen ja hapuili Janin käden uudelleen hyppysiinsä. Kädenpuristus ei lämmittänyt fyysisesti liikaa, mutta henkisesti se lämmitti aivan sopivasti. Siihen he nukahtivat, ja Simo uneksi viikon päästä koittavasta kesälomastaan ja kokopäiväisestä unilelun työstä, joka oli paljon vähemmän stressaavaa kuin päivystysröntgen.
« Viimeksi muokattu: tänään kello 11:34:54 kirjoittanut Waulish »

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
2.



300 sanaa • spurttisana hämärä

Kesä oli keskivaiheilla ja kello kaksi iltapäivällä, mutta sisällä oli niin hämärää, että Janin oli pakko sytyttää valo jalkalamppuun, jotta hän näki lukea. Vielä aamupäivällä oli paistanut aurinko, mutta sitten toinen toistaan tummemmat ukkospilvet olivat kerääntyneet sen ympärille, ahmaisseet sen mustaan kitaansa ja hämärtäneet kesäpäivän.

Jossain jyrisi jo. Parvekkeen avonaisesta ovesta kiiri äkkipikainen tuulenpuuska, joka leyhäytti Janin kirjan sivuja. Pian sen jälkeen alkoi ropista, kun pilvien raskaat lastit purkautuivat.

”Tule jo pois sieltä, jooko?” Jani huikkasi; ukkonen sai hänet levottomaksi. ”Kyllä sä voit niitä salamoita ikkunastakin bongailla.”

Simo astui takaisin olohuoneen puolelle ja sulki parvekkeen oven. Tuuli oli pirskotellut suuria sadepisaroita hänen T-paitansa rintamukselle, ja hän kiskoi märän paidan yltään ennen kuin istahti Janin viereen sohvalle.

Samassa kuului naksahdus ja Janin lukulampun valo sammui. Hetkeksi hän hämmentyi, mutta sitten hän tajusi kurottaa kaulaansa nähdäkseen keittiön mikroaaltouunin digitaalinäytön, jonka kadonnut kellonaika vahvisti sähköjen katkenneen.

Jani painoi kirjansa kiinni. ”Jaha. Mitäs sitten?”

Hänen katseensa eksyi Simoon, joka tuijotti ulos sateen viiruttamasta ikkunasta. Simo kohautti olkiaan, mutta samalla hänen huulillaan kareili salaperäinen hymynaavistus. Jani tulkitsi sen myrskyn ihasteluksi ja oli jo nousemassa viedäkseen kirjansa takaisin hyllyyn – se oli saksalainen dekkari ja niin jännittävä, ettei sitä tehnyt edes mieli lukea hämyisessä ukonilmassa –, mutta sitten hän tunsi Simon käden reidellään. Se ei ollut tavanomainen kosketus, joka ilmaisi hei älä mee vielä, mulla on asiaa, vaan se oli painokkaampi, aistikkaampi, ja kun Jani rentoutui takaisin istumaan, käsi alkoi liikkua. Jani vilkaisi paidatonta Simoa, ja tämä katsahti vuorostaan Jania edelleen hymyillen, hymyrypyt silmäkulmiinsa ripustautuneina.

”Mä keksin ainakin yhden tekemisen, johon ei tarvita sähköä eikä edes valoa”, Simo tuumasi.

Käsi hivuttautui ylemmäs, ja hämmennyksestään toipunut Janikin alkoi heräillä tilanteeseen. Oikeassahan Simo oli; he eivät tarvitsisi kuin toisensa. Jania hymyilytti.

Simo nojautui Janin päälle. Sade pirskoutui ikkunoihin ja taivaankannet jylisivät, mutta he näkivät ja kuulivat hetken kuluttua vain toisensa.

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 681
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Voihan kesähömppää, tämä on ihastuttava :)

Tykkään tosi paljon tämän kokonaisuuden nimestä sekä näiden rapsujen nimistä. Tuossa ekassa oli ihana fiilis, vaikka täytyy sanoa että jos olisin itse ollut Simon asemassa niin puoliso olisi kyllä saanut kuulla kunniansa jos olisi 'herättänyt' minut juuri kun olen vaipumassa uneen. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää kuin se, että olet just nukahtamassa ja havahdut hereille. Mutta lopussa oli suloista, kun uni tuli käsikädessä.

Toisessa oli kivaa hahmojen erilaisuus. Toinen tykkää ukkosesta ja toinen ei. Onneksi tuota korvaavaa tekemistä löytyi sähkökatkon ajaksi ;) Itse muistan kun eräänä ukkosyönä roudattiin patjat olohuoneen lattialle mistä oli paremmat näkymät ihailla salamointia.

Mites nämä rapsut heittää nyt näin paljon omia muistoja pintaan? Kertoo ehkä siitä, että tilanteet ovat hyvin samaistuttavia ja arkisia, mutta samalla myös täynnä tunnetta, ajatusta ja lämpöä. Olet löytänyt kivan ja toimivan lähestymistavan näihin hetkiin, joten jatka samalla mallilla.

Kiitän näistä ja jään odottelemaan lisää! Tsemppiä spurttailuun :)

Vendela
I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vendela, oi että, ihanaa että olet sattunut lukemaan ja seurailet! Olen tosi iloinen siitä, että nämä pienet arkihetket ovat herättäneet tunteita ja muistojakin. Näiden parissa on mukavaa pitää pientä virkistäytymistaukoa Reaktioyhtälöistä, kun ei tarvitse suunnitella tai pohdiskella vaan voi vain rentoutua ja pitää hauskaa. :)

Hihi, minäkin olisin varmaan ollut aika äkäinen Simon paikalla! Veikkaan, että Simon närää on saattanut vähentää se, että se tietää, ettei Jani tahallaan sitä herättäisi kesken unien. Simolla on varmaan vain niin hyvät unenlahjat, että se ehtii melkein nukahtaa sillä aikaa, kun toinen pesee hampaita. ;D Ukkonen taas, voih, rakastan ukkosta ja myrskyjä ylipäätään! Niistä pääsee nauttimaan ihan liian harvoin!

Kiitos paljon ihanasta kommentista, ilahduin kovasti! :-*




3.



300 sanaa • spurttisana sataa

Simo ja Jani palasivat pienviljelypalstalta pururataa pitkin. Simo oli alkanut vuokrata pientä palstaa, kun hänen parvekepuutarhansa oli uhannut pursuta yli äyräiden, ja Janikin innostui silloin tällöin mukaan keräilemään salaatti- ja yrttisatoa. Sinnikkäiden juolavehnien kitkeminen oli Janin suosikkipuuhaa; se kuulemma muistutti kirjoitusvirheiden korjaamista opiskelijoiden esseistä ja oli samalla tavalla tyydyttävää. ”Tosin vaikka kuinka kuvittelet kitkeneesi ne, niitä ilmestyy aina lisää”, Jani oli naurahtanut kerran.

He taittoivat parhaillaan pellon poikki kulkevaa hiekkatietä, kun sadekuuro yllätti heidät. Varsinainen yllätys se tosin ei ollut, sillä harmaata pilvimassaa oli kerääntynyt heidän yläpuolelleen jo hyvän aikaa, mutta kuuron voimakkuus löi heidät ällikällä. He seisahtuivat kuin yhteisestä sopimuksesta ja katsahtivat ensin taivaalle ja sitten toisiinsa. He olivat hetkessä litimärkiä, eikä pakotietä tietenkään ollut, sillä ympärillä levittäytyi vain laakea, puuton pelto. Vielä yllättävämpää oli kuuron lyhyt kesto: se tuli ja meni aivan kuin sen tavoitteena olisi ollut vain kastella heidät.

”Saatiinpa ilmainen suihku”, Simo tuumasi ravistaen tukkaa pois silmiltään.

”Ja kasvisten pesu”, Jani täydensi kohottaen kantamaansa pientä ämpäriä, johon he olivat keränneet kypsynyttä satoa. Jani näytti hellyttävän riutuneelta märkinä roikkuvissa vaatteissaan, ja Simoa nauratti. Siitä hän sai idean.

”Kuule, mitä tuumaisit ilmaisesta kylvystä nyt kun me ollaan valmiiksi märkiä?”

Jani kohotti kulmaansa.

”Tuossa ihan lähellähän on se pieni veneranta”, Simo selvensi. ”Siellä ei melkein koskaan ole ketään, mutta siellä on yleislaituri ja tikkaat. Jos käydään pulahtamassa.”

Simosta tuntui, ettei Jani lämpenisi ajatukselle, mutta hän saikin kokea päivän toisen yllätyksen: Jani kohautti olkiaan ja myöntyi.

x

Kun he vartin kuluttua kelluivat loppukesänlämpöisessä järvivedessä pienessä poukamassa, jossa ei heidän lisäkseen ollut ristin sielua, Simo tunsi olonsa tyyneksi ja luonnolliseksi. Vesi liplatti veneiden kylkiä vasten, ja aurinko pilkahti harmauden takaa. Janikin näytti nauttivan. Simo tunsi helpotusta, kun hän ei huomannut jälkeäkään työstressistä puolisonsa kasvoilla. Janista oli kuoriutunut yllättävää spontaaniuttakin.

Hetken kuluttua alkoi Suomen kesälle uskollisesti sataa taas, mutta se ei häirinnyt kumpaakaan.

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 681
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Voi miten tässäkin oli kiva ja rento fiilis. Tykkäsin tosi paljon tämmöisestä kiireettömästä hetkestä johon sisältyi aivan yllättäen uintireissu. Tosin jäin miettimään näinkin maallista asiaa, että onpa kiva kiskoa märät vaatteet uinnin jälkeen päälle :D Mutta se ei nyt ehkä ollut tässä rapsussa se pointti, mutta tulipa vain mieleen ;)

Olen itse aivan onneton kasvien kanssa ja ihailen hurjasti ihmisiä jotka jaksavat ahertaa puutarhan, kasvimaan tai sisäkukkien parissa. Itse hankkisin kyllä kasveja, mutta niistä huolehtiminen on aivan ylivoimaista, joko tapan ne kuivuuteen tai sitten ylikastelen niitä. Mutta ihanaa, että Simo on viherpeukalo joka on innostanut kumppaniaan rikkaruohojen kitkentään :)

Uiminen luonnonvedessä on kyllä parasta. Kunhan nämä meidän sisävedet hieman lämpenevät niin odotan että pääsen pulahtamaan järveen.

Kiitos tästä,
Vendela

ps. Mietinkin tuossa jokunen aika sitten, että mitä mahtaa Reaktioyhtälöille kuulua :) Mutta kiva kun kirjoittelet tätä, Juuson ja Samulin pariin voi palata sitten kun on sopiva hetki.
I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vielä sinnittelen mukana stressaavasta työviikosta huolimatta, jes!

Vendela, ihanaa että rento fiilis tavoitti! Yritän pitää tämän sarjan rentona ihan kirjoittamisenkin näkökulmasta, jotta voin vähän höllätä ja antaa tämän rauhassa muotoua sellaiseksi, jollaiseksi tämä nyt on muotoutuakseen. Reaktioyhtälöitä en ole unohtanut, vaan pikemminkin pidän siitä pientä hengähdystaukoa. Siinä on piakkoin tapahtumassa isoja, jänniä asioita, jotka vaativat aika paljon ajatustyötä, enkä ehkä oikein luota kirjoittajankykyihini tarpeeksi, jotta saisin niitä jalostumaan tekstiksi saakka. Yritän kyllä piakkoin jatkaa, koska se pahuksen tarina ei jätä minua rauhaan! ;D (Ei sillä, että haluaisinkaan sen jättävän...)

Märkiin vaatteisiin uinnin jälkeen sonnustautuminen ei ehkä tosiaan ole kovin miellyttävää, mutta näkisin niin, että ehkä miehet ripustivat vaatteensa jonnekin puun oksalle hetkeksi kuivumaan, lämmintä kun kuitenkin oli. Tai ehkäpä asenne vain oli se, ettei pieni lisäepämukavuus haittaa, kun ollaan jo valmiiksi märkiä. Tai jospa he pulikoivatkin vaatteineen päivineen, haha! Muistan kun joskus kakaroina uitiin kaverin kanssa vaatteet päällä, mikä lie neronleimaus. :D

Kiitoksia kovasti kommentista, se kannusti minua kirjoittamaan tämän neljännen raapaleen! :-*




4.



300 sanaa • spurttisana harvoin

Jani kävi hyvin harvoin vaa’alla, mutta eräänä heinäkuisena iltana hän hetken mielijohteesta hyppäsi sille. Hän oli juuri punninnut heidän matkalaukkuaan tulevaa Saksan-matkaa varten, ja hän ajatteli samalla punnita itsensäkin nähdäkseen, mitä kesän herkuttelu ja laiskottelu olivat tehneet hänen linjoilleen.

77.5, väitti vaaka. Janin oli pakko kokeilla uudestaan, mutta väite oli vuorenvarma, ja hiljalleen hänen aivonsa alkoivat prosessoida faktaa. Hän oli 182-senttinen, ja hänen painonsa oli koko aikuisiän huidellut jossakin seitsemänkymmenen kilon tietämillä; hän oli luonnostaan hoikanpuoleinen, ja hän liikkui ahkerasti salibandy- ja juoksuharrastustensa ja työmatkapyöräilyn parissa. Kesällä salibandytreenit toki olivat tauolla, samoin työmatkapyöräily, ja syötyäkin tuli kaikenlaista… Ehkä kolmenkympin rajapyykin lähestyminenkin alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän ei ollut enää se teini, josta ruoka sujahti suoraan läpi.

”Sun täytyy alkaa tehdä pahempaa ruokaa”, Jani ilmoitti Simolle, joka istui sohvalla risti-istunnassa ja selaili jotain puutarhalehteä.

Simo selvästikin luki virkkeen loppuun ennen kuin käänsi katseensa Janiin. ”Mm?”

Janikin rojahti sohvalle. ”Mä olen lihonut. Julma totuus.”

Simo naurahti ja pudisti päätään. ”Sä olet ihan normaalin ja terveen näköinen. Älä stressaa.”

”En mä sitä, höpsö. Mä vain saatan lihoa lisääkin, ja kohta mä en olekaan enää normaali ja terve.”

”No siihen sulla on vielä pitkä matka, ja totta puhuakseni mä en usko sun sinne saakka koskaan edes pääsevän noilla liikuntamäärillä, muutama kesäkilo sinne tai tänne.”

Simo nakkasi lehtensä sohvapöydälle – se näkyi olevan Viherpiha –, veti Janin kainaloonsa ja suukotti tämän päälakea. Läheisyyden lämpö rentoutti paitsi Janin kehon, myös mielen, ja häntä alkoi yhtäkkiä huvittaa. Ei ollut mitään järkeä ehdoin tahdoin nähdä ongelmia siellä, missä niitä ei ollut.

”Okei, mä taidan olla vähän hassu”, hän myönsi. ”Mutta meidän matkalaukulla sen sijaan alkaa oikeasti olla ylipainoa. Pitäisi jäädä tilaa parille reissussa karttuvalle kesäkilolle...”

”Pikemminkin parille kymmenelle. Meidän täytyy kohta oikeasti hankkia toinen kirjahylly, jos sä vielä jatkat saksalaisen kirjallisuuden hamstraamista.”

Simo suikkasi toisenkin suukon Janin hiuksiin, ja Jani nauroi.

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 681
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Hauska nimi tällä rapsulla. Kesäkilot on varmaan itse kunkin vitsauksena aina näin jäätelön ja muiden herkkujen kulta-aikaan. Onneksi tästä ei tullut Janille sen isompaa kriisiä vaan tunnelma pysyi leppoisana ja rentona ja kääntyi lopulta aivan muihin asioihin. Oi, kirjat ovat aivan parasta <3 Toivottavasti Jani löytää paljon kivoja kirjoja Saksasta.

Mutta tuosta painoasiasta on vielä sanottava, että minä olen aivan onneton arvioimaan ihmisten painoja tai sitä kuinka paljon he ovat lihoneet/laihtuneet. En välttämättä edes tajua että joku on laihtunut ihan hurjasti ellei siitä sanota erikseen. Joten tässä oli tosi vaikea hahmottaa Janin ulkonäköä painon ja pituuden perusteella, sillä minun silmissäni 70 ja 77,5 kiloa painava ihminen näyttää varmaan hyvin samanlaiselta. Joo, olen outo ;D

Tsemppiä työviikkoon, toivottavasti stressi helpottaa näin viikonlopun kynnyksellä ja jaksat spurttailla tämän loppuun!

Vendela
I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Minua hävettää palata tämän rapsusarjan pariin näin puolta vuotta myöhemmin! :-[ Spurtti kosahti johonkin silloin kesällä, ja varmaan silkkaa laiskuuttani jätin tämän sarjan kesken, vaikka tämä seuraava raapale oli jo viittä vaille valmis. Yritän nyt kuitenkin pikkuhiljaa saatella sarjan loppuun. Kiitos siitä kuuluu Ronenille, joka sai minut muistamaan, että ai niin, Jani ja Simokin on olemassa! ;D En tällä kertaa spurttaile, vaikka sopivasti tällä viikolla kyllä olisi spurttikierros, mutta hyödynnän kuitenkin nuo silloisen kierroksen inspissanat näissä lopuissa osissa.

Vendela, onnettomastihan tämä spurtti sitten lopulta päättyi, mutta jospa nyt talvipakkasten keskellä innostuisin kesätunnelmoinnista sen verran, että tämäkin sarja vihdoin valmistuisi. :) Pahoittelut siitä, että sait odottaa jatkoa näin kamalan kauan, jos nyt edes muistat tätä sarjaa enää! Mututuntumalla heittäisin, että Jani on varmaan aika hoikassa kunnossa 77-kiloisenakin. Poikaystäväni on vähän Jania pidempi ja oli minusta vähän turhankin hoikka joskus 80-kiloisena! ;D Minäkin olen kyllä tosi huono arvioimaan ihmisten painoja. Töissä magneettikuvantamisessa aina heitellään paino-arvioita tulevista potilaista, kun kuvausjärjestelmään pitää syöttää paino, mutta minulla menee yleensä ihan metsään. ;D Kiitos kaikista ihanista kommenteistasi, kivaa kun seurailit tätä sarjaa silloin kesällä! :-*




5.



300 sanaa • spurttisana katu

Simo hautasi päänsä tyynyn alle, kiskaisi vielä Janinkin tyynyn sen päälle ja asetteli käsivartensa kasan päällimmäiseksi pitämään kotikutoisia melunvaimentimia aloillaan. Hän oli yrittänyt nukkua yövuoron jälkeen jo pari tuntia, mutta kadun toiselle puolen vastikään kohonneelta työmaalta kantautui sellainen pauke ja jytä, ettei rentoutuminen onnistunut. Ikkunoiden sulkeminen ei ollut riittänyt eliminoimaan melusaastetta, ja korvatulpista Simo sai aina korvansa kipeiksi. Tavallisesti hän olisi jo luovuttanut ja noussut tekemään jotain muuta, mutta häntä vaivasi ilkeä päänsärky, joka tuskin hellittäisi, ellei hän saisi levättyä edes hieman. Yleensä Jani oli heistä se, joka kärsi pääkivuista, mutta Simokaan ei ollut aina immuuni aamuvuorosta yövuoroon loikkimiselle ja sen lieveilmiöille.

Kuului etäinen naksahdus, aivan kuin ulko-ovi olisi käynyt. Samassa Simo muisti, että Jani oli tuntia aikaisemmin lähtenyt aamulenkille. Simo nosti päänsä tyynyhaudastaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Janin toinen silmä kurkisti makuuhuoneen liukuoven raosta.

”Herätinkö mä?” Jani kysyi ja työsi ovenrakoa leveämmäksi mahtuakseen luikahtamaan sisään. Hän roikotti reppua olallaan. Hän näytti rennolta kesälomalaiselta ikivanhassa, ties keneltä sukulaiselta perityssä hihattomassa paidassaan, jossa komeili piirroskuva jäätelötötteröstä. Sellaista paitaa Jani ei takuulla olisi kuuna päivänä pukenut opiskelijoidensa nähden. Simoa hymyilytti.

”Et, sä olet hiirenhiljainen”, Simo hymähti kellahdettuaan selälleen. ”Samaa ei voi sanoa noista.” Hän nyökkäsi ikkunan suuntaan. ”Tosin työtäänhän ne vain tekee.”

”Niin teet säkin, ja siksi sun pitää saada nukkua”, Jani totesi, istahti omalle puolelleen sänkyä ja kaiveli reppuaan. ”Siksi mä kävin ostamassa sulle –”, hän veti repustaan pahvilaatikon, ”– kuulosuojaimet. Näiden pitäisi olla kevyet, kätevänkokoiset ja hiostamattomat, eli näillä pystyy ehkä jopa nukkumaan. Siis ainakin selällään…”

Simo vei kätensä Janin alaselälle. ”Vai sellainen aamulenkki sulla oli…”

Jani pyöritteli laatikkoa käsissään, kohautti olkiaan ja hymyili vaisusti. Simo tunsi, kuinka väsymys väistyi kiintymyksen tieltä. Jani oli juuri sellainen: vaatimaton ja vähäeleinen, mutta kuitenkin välittävä. Simo halasi Jania takaapäin, suukotti tämän selkää ja mutisi kiitoksen tämän paitaan.

Puolen tunnin kuluttua Simo oli jo sikeässä unessa.

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 418
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
6.



300 sanaa • spurttisana turkoosi

Vesi liplatti laituria ja rantakiviä vasten. Välillä se lorisi, loiskui ja pärskähteli, kun Simo nosteli jalkojaan pinnan yläpuolelle ja antoi niiden taas upota uppeluksiin. He istuivat laiturinnokassa Simon vanhempien mökillä, välissään rasiallinen vasta kerättyjä mustaviinimarjoja. Loppukesän auringonpaiste ja lämpö hellivät paljasta ihoa. Janikin huljutteli sääriään vedessä, mutta hän ei leikkinyt vedellä Simon tapaan; hän vain istui hieman etukenossa käsiinsä nojaten, järvenselälle katsellen.

Vastaranta oli niin etäällä, ettei sitä erottanut paljain silmin, ainakaan auringon häikäistessä. Joku mökkinaapureista souteli verkkaan, mutta hänkin niin etäällä, etteivät airojen loiskahdukset kantautuneet rantaan. Mökkipiha heidän takanaan oli sekin hiljainen, sillä Simon veljen lapset olivat siirtyneet sisälle leikkimään.

Laineilla tanssahtelevat auringonläikät saivat järven kimmeltämään ja elämään. Jani muisteli, kuinka hän oli joskus talven pakkasten ja kiireiden keskellä haaveillut etelänlomasta, lämmöstä ja turkoosista merestä, joka levittäytyisi silmänkantamattomiin ja henkisi aikaa ja vapautta. Siinä supisuomalaisen järven ääressä istuessaan hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei ollut mitään mieltä kaivata merta, jos edes muutaman kuukauden vuodesta sai nauttia kesäisistä järvimaisemista.

”Mitä mietit?” Simo kysyi.

”Merta.”

”Merta, järven rannalla?”

”Niin.” Jani hymyili ja katsahti Simoon. ”Sitä, miten järvi oikeastaan riittää kaikin mahdollisin tavoin, vaikka talvisin sitä haaveilee kaukomatkoista ja meressä lillumisesta.”

Simo vastasi hymyyn ja palautti sitten katseensa järvelle. ”Suomalainen järvi on kyllä ilmestys vertaansa vailla.”

He upposivat taas hiljaisuuteen. Simo nosti jälleen toisen säärensä pinnan yläpuolelle. Jani katseli, kuinka vesipisarat kiemursivat ja helmeilivät ihokarvojen seassa. Hän näki silmäkulmastaan hymyn Simon kasvoilla, ja hän tunsi olonsa seesteiseksi. Siinä hetkessä ei ollut mitään parempaa kuin Simo, järvi ja kesä. Mitä muuta Jani olisi voinut kaivatakaan? Häntä ei huvittanut edes yrittää keksiä, niin tyytyväinen hän oli.

Jani otti muutaman mustaviinimarjan rasiasta ja nakkeli ne yksi kerrallaan suuhunsa. Ne olivat samettisen pehmeitä ja makeita, juuri sopivan kypsiä. He olivat keränneet marjoja koko aamupäivän, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä.

Niin kuin kesääkin, Jani ajatteli hymyillen.

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 681
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Kyllä minä muistan tämän sarjan :D Olipa kivaa kun tähän tuli jatkoa näin talvipakkasilla!

Viides rapsu oli suloinen. Voi miten ihana ele Janilta <3 Juuri tuollainen on täydellinen kumppani! Hienoa, että Simo sai viimein vähän nukuttua.

Tästä kuudennesta rapsusta pidin paljon. Järvimaisema on itselleni ehkä se rakkain joten oli ihanaa sukeltaa siihen näin kylmimpään aikaan vuodesta. Tuosta tuli mieleen A Moment in the Reeds-leffa ja sen tunnelma. Tosin yhtä asiaa jäin kaipaamaan: hyttysiä ;D Tuntuu, ettei ole aitoa fiilistä ellei ole pientä ininää jossain korvan juuressa. Mutta toisaalta mukavaa että nämä saivat nauttia siitä parhaasta hetkestä ilman verenhimoisia ötököitä!

Kivaa kun palasit näiden pariin :) Jään odottelemaan viimeistä rapsua.

Vendela
I think it's time for little story... It's definitely Storytime!