Nimi: Kaksi lipsui yli käenpesän
Kirjoittaja: Cella
Ikäraja: sallittu
Sisällöstä: Mitä pyörii päässä, kun se pää on mennyt sekaisin väärästä ihmisestä, ja se on viimein sanottu ääneen? Päiväkirjaa ja tajunnanvirtaa. Sori.
Siitä oli nyt kolme viikkoa, kun me oltiin mytistetty toisemme pieniksi, ihan kuin vanha kirje mytistetään hikisissä nyrkeissä. Kolme viikkoa sitten jokin aikakausi oli loppunut – aikakausi, jonka alkuhetkeä kukaan ei osaisi sijoittaa historiankartalle – mutta tässä me istuttiin kuin kaikki olisi juuri niin kuin pitikin. Mä nauroin ystävien jutuille kovaan ääneen, kuin sun hahmo ei olisi piirtynyt polttavana mun näkökentän äärirajoille, ja sä kuuntelit sitä naurua kuin se ei olisi ollut yksi erityisimmistä äänistä sun maailmassa.
En tiedä mikä oli kaikkein vaikeinta, ehkä se, että meillä ei oikeastaan ollut edes lupaa olla rikki. Kukaan mun ystävistä ei muuttunut pahoittelevan näköiseksi mainitessaan sun nimen mun edessä, eikä kukaan jaksanut kysyä meidän tunteista, kun me istuttiin parin hassun metrin päässä toisistamme vierekkäisissä pöydissä. Ja miksi olisikaan. Kukaan ei tiennyt kolmen viikon takaisesta keskustelusta. Kukaan ei tiennyt mitään, ei niiden pintapuolisten faktojen lisäksi, että sulla oli tyttöystävä ja mä olin vain sun liian kovaan ääneen naurava paras kaveri.
Joten miksi mikään tässä olisi ollut outoa? Paitsi meidän päissä, tietenkin.
Liian pitkäänhän se oli jatkunut, ja siksi se nyt sattui enemmän kuin mikään ikinä. Sä olit liian varovainen ja mä liian kaikkea. Lopulta me ei oltu voitu tehdä muuta kuin liukua kohti sitä viimeistä törmäystä, joka lopetti koko tilanteen, koska kumpikaan ei osannut ajoissa selvittää tunteitaan. Sun tyttöystävä ei tiennyt mitään vieläkään, ja mä tunsin eniten syyllisyyttä siitä, etten tuntenut syyllisyyttä. Ei mitään todellista ollut tapahtunut, tietenkään. Teoiksi pukemattomat tunteet ei olleet totta, sanoja joita ei sanota ääneen ei lasketa. Viestikeskusteluja, jotka poistetaan, ei ole koskaan ollutkaan.
Mutta vaikka sitä ei laskettu, mä olin nähnyt miten sä katsoit mua. Tuntenut miten sä muutuit ja sulit kun mä tulin huoneeseen. Maistanut sen ikävän jokaisesta viestistä, joissa sä tiesit ettet näkisi mua viikkoihin.
Mä kuulin sun pöydästä hämmentynyttä mutinaa. Mun nimi karkasi toisen ihmisen huulilta, se ihmetteli kovaan ääneen miksi sä vilkuilit mua koko ajan kuin sulla olisi kuumetta.
Laskeutui pitkä hiljaisuus, musta tuntui etten voinut edes hengittää. Kiusaantuneet painonsiirrot ja lopulta liian kärkkäästi tehty puheenaiheen vaihto sen paljastivat. Kyllä ne tiesivät. Kaikki muut. Ne oli nähneet miten meidän ystävyys oli lipsahtanut yli äyräidensä, eikä me oltu saatu sitä enää takaisin, vaikka me oltiin yritetty.
Eikä me ehkä koskaan saataisikaan.
