Kirjoittaja Aihe: Punaisesta tuvasta (ja sen nelijalkaisesta), S, Hilla/Usva | 9/?  (Luettu 647 kertaa)

Seila

  • mother of cats
  • ***
  • Viestejä: 79
Nimi: Punaisesta tuvasta (ja sen nelijalkaisesta)
Kirjoittaja: Seila
Ikäraja: S
Paritus: Hilla/Usva
Tyylilaji: femme, draama, maaginen realismi, raapalesarja

Yhteenveto: "Hilla hokee itselleen, ettei häntä kiinnosta, ettei hän halua jakaa reviiriään kenenkään kanssa, mutta kun rinnassa särähtää jälleen kaipaus, alkaa hän jossitella."

A/N: Tämä tarina ei koskaan nähnyt valmistumista, kun sitä kirjoitin taannoin, mutta nyt se saa nähdä valon uudestaan (sekä toivottavasti valmistumisen!). Eli kyseessä Hillan ja Usvan tarina.



1

Usva



Kun Usva näkee Hillan ensimmäistä kertaa, on kirpeä kevätaamu. Hengitys höyrystyy valkoiseksi huuruksi, nouseva aurinko kultaa taivasta, ja heleä tuuli saa värähtämään. Hilla nojailee pienen punaisen tuvan seinää vasten ja puhaltaa huuliltaan tupakansavua, joka hälvenee noustessaan korkeuksiin. Vain mustat rintaliivit peittävät muuten paljasta ylävartaloa.

Usva törmää harvoin metsässä ihmisiin ja kun törmää, hän jolkottaa piiloon. Nytkin hän kyyristelee varpujen seassa, männyn takana, miettii palatako vain takaisin kotiin. Jokin Hillassa, hienoisessa eläimellisessä tuoksussa ja tavassa jolla Hilla luontoa katselee, kuitenkin vangitsee hänet. Ihailua, nautintoa, aivan kuin tämä nuuhkisi ilmaa tumpatessaan tupakan hillopurkkiin.

Hilla potkaisee siniset sandaalit jaloistaan. Usva ei hytise kylmästä, kiitos turkin, mutta ihmettelee Hillan välinpitämättömyyttä viileyttä kohtaan. Tyttö vetää pinnit lyhyestä mustasta tukastaan ja paljastaa yhtäkkiä loputkin vaaleanruskeasta ihostaan luonnolle. Usva ummistaa silmänsä näylle, ei hän halua tirkistellä toista. Mutta kun suippoihin korviin kantautuu askelten juoksua, avaa hän silmänsä henkeäsalpaavalle näylle.

Hilla juoksee, kaksi jalkaa tekee töitä, mutta kesken askelten tapahtuu muutos. Iho kasvattaa rusehtavan punaisen turkin, jalat saavat mustat sukat, ja Hilla kaatuu neljälle tassulle. Kettu jatkaa Hillan juoksua eikä ole huomaavinaankaan kyyristelevää Usvaa.

Eläimellinen tuoksu lehähtää Usvan mustaan nenään vahvana, varoittavana mutta silti kutsuvana. Usva ei kuitenkaan lähde perään. Hän kääntyy vain seuraamaan katseellaan valkean hännänpään katoamista.
« Viimeksi muokattu: 07.02.2018 20:03:31 kirjoittanut Seila »

ava & banneri by Ingrid

kuinka tuuli ulvoo ja mereltä tuulee

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 556
Kivaa, että olet palannut takaisin, ja Hillan ja Usvan tarinaa vielä jatkat! Minä tätä aina vilkuilin, mutten sitten koskaan oikein päässyt kunnolla kyytiin, niin nyt on kiva lukea heti alusta asti ^.^ Hilla on kaunis ja mystinen <3

Seurailemaan jään o/


What you are right now is already enough.

Seila

  • mother of cats
  • ***
  • Viestejä: 79
Avaruuspiraatti, ei näiden tarinaa voi jättää kesken :3 Kiva että jäät seurailemaan ja kiitos paljon puumerkin jättämisestä! :3


Jatkoa parilla osalla, kun ovat lyhykäisiä. Niin Hillaa kuin Usvaa.



2

Hilla



Hilla on nähnyt keltaruskeaturkkisen ketun useasti pienen punaisen tupansa lähettyvillä. Hilla on kuitenkin esittänyt tietämätöntä, sokeaa ja aistitonta, eikä ole lähestynyt toista. Nyt hän ei enää jaksa leikkiä, hän päättää lähestyä mäntyjen juurella istuskelevaa kettua. Eläin katselee häntä avoimemmin kuin aiemmin, mutta perääntyy Hillan astuessa kuistin matalilta portailta neulasille. Paljaissa jalkapohjissa maa tuntuu viileältä ja neulaset raapivat, mutta Hilla ei kutia.

Tavallisesti Hilla tykkää tehdä sen liikkeessä, antaa sisällään sykkivän eläimen vapautua juostessa. Tällä kertaa Hilla tekee poikkeuksen, seisoo aloillaan ja katsoo kettua takaisin. Hilla tuntee myllerryksen sisällään, tuntee ihokarvojensa nousevan pystyyn ja kevättuulen katoavan iholtaan. Keho nojautuu eteenpäin punertavan karvan pinnistäessä esiin, pian viileää maata tapailevat neljä mustaa tassua.

Kettu mäntyjen luona perääntyy, eikä Hilla haluaisi lähteä jahtiin, mutta hän haluaa selvittää. Hän lähestyy toista niin rauhallisesti kuin osaa, niin rauhanomaisesti kuin pystyy. Toinen lähtee kuitenkin karkuun, pinkoo varpuja talloen, eikä Hilla näe vaihtoehtoa.

Juokseminen on lähellä Hillan sydäntä. Vauhdin hurma, puiden välistä pujottelu ja viima turkissa ovat jotain, mistä hän ei osaa saati halua luopua. Nyt ei tunnu kuitenkaan samalta kuin vapaasti juostessa, nyt on kohde, joka täytyy tavoittaa. Toinen on vikkelä, mutta pujottelu runkojen välistä hidastaa, ja Hilla tietää voittavansa.

Ketut kierivät sammaleilla Hillan saavuttaessa toisen. Hampaat näykkivät varoittavasti, vaaleampi pyrkii pakoon, mutta Hilla saa toisen alistettua. Hän odottaa että toinen on täysin liikkumatta ennen kuin irtaantuu kosketuksesta ja silmäilee. Niin eläimellinen, mutta silti niin epäkettumainen. Silmissä välkkyy tunteita, joita metsän ketut eivät tunne.



3

Usva



Usvaa paleltaa ja nolottaa. Kädet peittelevät paljaita rintoja Hillan katseen tutkaillessa häntä. Hän ei halua seistä alasti vieraan tytön edessä, hän haluaa juosta vapaana metsässä ja palata kotiin. Kevättuuli piiskaa vaaleanruskean tukan kasvoille, ja Usva nieleskelee.

”Kuka sä olet?” Hilla tiukkaa äänensävyllä, joka vaatii Usvaa katsomaan tätä. Hän kurkistaa hiustensa takaa lyhyttä tyttöä, jonka silmät välkkyvät tuimina.

”Usva”, Usva vastaa hiljaa. Hän tietää olleen typerää palata aina takaisin, palata seuraamaan metsään tyttöä, joka muuttuu myös ketuksi. Niin Raakelkin sanoi, mutta Usva on aivan liian utelias osatakseen vetää rajoja.

”Ja mitä sä täällä teet?”

Usvaa paleltaa entistä enemmän, varpaat alkavat tuntua tunnottomilta. ”Olin vaan utelias. Halusin tietää, mikä sä olet.”

Hilla kuuluu tuhahtavan. ”Samanlainen kuin sä ja tämä on mun reviiriä.”

Usva nyökkää sanattomana ja hytisee. Hän on laskenut katseensa jalkoihinsa, jotka tarpovat paikallaan  kosteaa sammalta. Hilla kuuluu huokaisevan kyllästyneenä, mutta Usva ei uskalla katsoa.

”Ala mennä”, Hilla käskee. ”Painu kotiis, pentu, ennen kuin jäädyt paikoilles.”

Äänessä ei ole mitään ystävällistä, eikä Usva vastaa. Hän astelee Hillan ohi ja keskittyy kettuun, keskittyy kellanruskeaan turkkiin ja hajut saavuttavaan mustaan nenään. Varpaat eivät enää turru, sammalta tarpovat mustat sukat.

Usva pinkoo pois Hillan luota taakseen vilkaisematta.

ava & banneri by Ingrid

kuinka tuuli ulvoo ja mereltä tuulee

Seila

  • mother of cats
  • ***
  • Viestejä: 79
4

Hilla



Sytytin paiskautuu kuistin lattialle, Hilla heittää tupakan menemään. Metsässä ripottelee vettä, kuistin portaat ovat kosteat ja tummat, ja luonto tuoksuu voimakkaalta jopa ihmisnenään. Hillan sisällä kuplii, jokin raastaa ihon alta inhottavan tuntuisesti, ja hän tuntee suurta halua rikkoa jotain. Juosta, pinkoa, viilettää villisti pitkin metsää heräävien puiden välissä. Jotain mikä purkaisi hänen kuohuavan ärtymyksensä.

Hilla harvoin sättii itseään mistään, mutta jälleen hän tuntee epäonnistuneensa. Mielessä pyörii Usva keltaruskeine turkkeineen, hytisevine vartaloineen. Ei hänen pitänyt olla niin tyly toiselle saati ajaa tätä pois, mutta jokin Usvan pienuudessa ärsyttää häntä edelleen. Ei Usva häntä pienempi ole, ei koossa, mutta tytön epävarmuus tekee tästä pienen. Eikä Hillan mielestä ketun kuulu olla epävarma.

Ripottelu muuttuu tihkuksi, Hilla nappaa askista uuden tupakan ja lattialta sytyttimen. Tupakka syttyy, ja hän vetää savua syvään keuhkoihinsa. Se rauhoittaa häntä hieman, tasaa raastoa ihon alla. Ei Hilla oikeastaan ole varma, miksi hän edes itseään sättii. Mitä sitten jos hän olisikin ollut ystävällisempi? Olisiko hän muka kutsunut toisen pieneen punaiseen kettukoppiinsa ja tarjonnut vaatteita ja juttuseuraa? Mahdollisesti myös tupakkaa?

Ei.

Hilla ei voi kuvitella sitä ja nauraa savun verhoilemana ajatukselle. Vaikka maailmassa olisikin muitakin ihmisiä, jotka kulkevat myös neljällä jalalla, hän ei pysty näkemään itseään kirmaamassa metsässä jonkun toisen kanssa.




5

Usva



Usva pysyttelee seuraavat pitkät viikot kaukana punaisesta tuvasta ja nuolee henkisiä haavojaan. Hän ei saa mielestään Hillan tuimia, ruskeita silmiä saati kyllästyneesti suusta sylkäistyjä sanoja. Hän vaihtaa metsää, kirmaa Maaretin kanssa tämän puistikkoisessa lähimetsässä ja yrittää unohtaa Hillan. Mutta vaikka Usvaa välillä kalvavat kelmeät nolauksen ja alistuksen sormet, Usva ei saa toista mielestään. Maaret ja Raakel kieltävät jyrkästi menemästä lähelle Hillaa enää uudestaan, ja hän tekee parhaansa tukahduttaakseen uteliaisuutensa.

”Hän haluaa selvästi olla yksin.”

”Vaikka me viihdymme yhdessä niin ihmisinä kuin kettuina, ei se tarkoita, että hän viihtyisi.”


Usva ei kuitenkaan voi mitään viattomalle uteliaisuudelleen. Hänestä on outoa, että joku haluaa olla yksin. Ei hän ainakaan halua, vaikka onkin ujo ja vähän sisäänpäin kääntyvä. Hän kaipaa ihmiskontaktia, kaipaa jotakuta jolle jutella. Hän ei ymmärrä, miten Hilla voi haluta eristäytyä, varsinkin kaltaisistaan, ja Usva löytää itsensä tuijottelemasta metsää, joka kätkee toisen reviirin puittensa huomaan.

Maaret ja Raakel muistuttavat, ettei Usva tiedä Hillasta mitään, ei tunne tätä. Tottahan se on. Usva ei tiedä, miksi tyttö viettää niin paljon aikaa tuvalla, asuuko tämä siellä vai onko se vain tämän ketun pakopaikka. Puhumattakaan Hillan luonteesta. Ensitapaamisella ei lämpimiä tunteita näytetty, Usva muistaa sen edelleen turhankin hyvin. Maaret ja Raakel eivät anna hänelle mahdollisuutta unohtaa.




6

Hilla



Ylhäistä yksinäisyyttä kestää kokonaisen kuukauden, sitten Hilla alkaa taas nähdä keltaturkkista kettua metsässä. Toinen kiertää hänet aluksi kaukaa, väistelee Hillan rusehtavaa kettua, joka pinkoo puiden välissä. Hilla jättää Usvan rauhaan, on jälleen kuin ei huomaisikaan ja käyskentelee omia polkujaan. Päivä päivältä toinen kuitenkin uskaltautuu entistä lähemmäksi.

Kuluu viileä viikko, Usva on uskaltautunut punaisen tuvan läheisyyteen. Kettu seuraa uteliain silmin ihmis-Hillan touhuja, ja hän yrittää olla välittämättä. Hilla ei halua alkaa pennun paimentajaksi ja toivoo tämän ymmärtävän luovuttaa. Mutta kun kuluu toinen viikko ja Usva edelleen istuu perjantai-illan hämärässä mäntyjen suojissa tupaa tarkkaillen, Hilla ymmärtää luovuttaa. Usvan kettumuodossa on selvästi uteliaisuutta ja sinnikkyyttä.

”Mitä sä haluat?” Hilla korottaa ääntään keltaturkkiselle ja lähestyy tätä punaisessa mekossa, paljain jaloin. Usva perääntyy hivenen ja luimistaa korviaan hänen lähestyessä. ”Mä en selvästikään pääse susta eroon ennen kuin kuulen sua, joten tuu.” Sanat ovat pelkkää raskasta, turhautunutta huokausta, eikä Hilla osaa tuoda ystävällisyyttä seuraaviinkaan. ”Enkä mä halua katsella sua alasti, joten saat vaatteet.”

Usva selvästi epäröi, Hilla aistii sen, näkee eläimen liikkeistä. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään houkutellakseen toista tulemaan tai odottaakseen. Hilla kääntää selkänsä ja alkaa kävellä takaisin tuvalle, silloin hän kuulee. Kuulee varpujen hienoisen kahinan ja tassujen lähestymisen.

Usva seuraa häntä kettuna sisälle asti.

ava & banneri by Ingrid

kuinka tuuli ulvoo ja mereltä tuulee

Seila

  • mother of cats
  • ***
  • Viestejä: 79
7

Usva



Hillalla ei ole tarjota hänelle kuin ohuita hameita ja toppeja, ei sukkia, ei huiveja. Usva pukee kokopitkän kukkahameen ja mustan topin, lainaa Hillan crocseja tämän odottaessa ulkona. Usva ei tiedä, mitä sanoisi, hän pohtii sitä hetken ennen kuin astuu tuvan kuistille lattialankku narahtaen. Hilla polttaa tupakkaa ja varmasti kuulee hänen tulonsa, mutta tämä ei käänny, ei huomioi hänen läsnäoloaan muilla kuin viileillä sanoilla.

”Mikset sä jätä mua rauhaan? Sä sait jo tietää, mikä mä olen.”

Usva astelee kuistin toiseen päähän seinän viertä ja pitää katseensa varulta koko ajan toisessa. Hän tietää Maaretin ja Raakelin läksyttävän häntä, kun he kuulevat, mutta hän haluaa voida kertoa olleensa varovainen eikä se luottavainen hupsu tyttö, joksi hänet usein leimataan.

”Asutko sä täällä?” Usva kysyy vastakysymyksen. Hilla puhaltaa savua viilenevään yöilmaan tärisemättä.

”Ei kuulu sulle.”

Usva hieroo kämmenillään käsivarsiaan ja yrittää pitää itsensä lämpimänä. ”Tunnetko sä muita kettuja?” hän yrittää uudestaan. Hilla tumppaa silloin tupakkansa ja kääntyy ympäri, mittailee ruskeilla silmillään Usvan ilmettä.

”Säkö muka tunnet?” Hilla tuhahtaa epäuskoisena, mutta Usva aistii mielenkiintoa tytön eleistä. Yksi pieni askel lähemmäs, katse tarkkailee häntä. ”Täällä käy vaan tavallisia metsän kettuja. Tai on tähän asti käynyt. Sitten sä ilmestyit jostain uteliaisuutes kanssa.”

”Entä jos mä sanoisin, että mä tunnen? Muita kettuja siis.”

Usva ei ole uskaltanut katsoa Hillaa suoraan silmiin, mutta nyt hän antaa katseensa vieriä tyttöön ja jäädä tuijottamaan tätä. Hillan musta tukka on auki, yötuuli tarttuu sen lyhyihin latvoihin ja keikauttaa suortuvat toiselle puolelle sivujakausta. Kasvoilla pyörii kysymyksiä, jotka viivaksi mutristuva suu hiljentää.

”En usko”, Hilla päättää jämerästi. ”Sä vaan toivot niin, jotta saisit leikkikaverin. Sori mutta musta et sellaista saa, joten jätä mut rauhaan.”

Usva ei ehdi sanoa muuta, kun Hilla on jo riisunut mekkonsa ja juoksee kohti puiden pimeyttä. Ketun valkea hännänpää ehtii vilahdella kerran, kaksi ennen kuin pimeys nielee senkin ja jäljelle jää vain tummaa hämäryyttä, ääriviivoja ja kuistin valon tuottamia varjoja.

Huokaus puskee Usvan huulilta, hän ei tiedä mitä odotti. Sen hän kuitenkin tietää, ettei tätä, ei järeää kiistämistä ja uskon puuttumista. Eikö Hilla tosiaan tiedä, että on olemassa muitakin heidän kaltaisiaan?

Lähtiessään Usva viikkaa lainavaatteet nätiksi kasaksi ja sukeltaa metsän yöhön.



8

Hilla



Hilla pinkoo. Pinkoo läpi yöllisen metsän, pinkoo läpi viikonpäivien, pinkoo läpi sateen ja lämpimän auringon. Hillalla ei ole koskaan määränpäätä, hän vain juoksee ja jolkottaa, huomaa lopulta kiertävänsä kehää ja palaa maaliruutuun tuvalleen. Se ei haittaa, hän lähtee joka päivä uudelle kierrokselle, neljä tassua metsän polkuja ja viheriöitä tarpoen. Ketun keho tuntuu paremmalta tätä varten, hän ei kykene kuvittelemaan itseään metsään kahdelle jalalle.

Ilta alkaa saapua Hillan palatessa kierrokseltaan. Tavallisesti hän syleilee yötä punertavassa turkissaan, mutta tänään hän on kirmannut auringossa, nauttinut sen lämmöstä oksien välistä. Tavallisesti Hilla uinuu pitkälle aamuun, mutta tänään hän on herännyt aikaisin, ja häntä väsyttää. Mieltä vaivaavat monet asiat, kettujutut kuin ihmisasiatkin. Eikä Hilla osaa päättää, mihin niistä Usva kuuluu.

Usva on jälleen kadonnut, Hilla ei ole nähnyt tätä sitten heidän keskustelunsa. Vai voiko sitä edes siksi kutsua, siitä Hilla ei ole varma. Tuvan ympäristö on ollut rauhallinen viime päivinä, eikä mikään voisi Hillasta olla paremmin. Jokin silti kolkuttelee hänen mielessään, nykii huomiota.

Aurinko alkaa laskea jossain puiden yläpuolella Hillan istuessa kuistilla. Suussa sulaa toffeekarkki, katse kulkee pihalla, varpujen seassa, mäntyjen rungoissa. Mitään ylimääräistä ei näy, kuuluu vain tavanomaisia metsän ääniä, pientä rapinaa ja kahinaa, tuulen suhinaa. Vaikka Hilla onkin tyytyväinen yksinoloonsa, tuntuu hänestä silti oudolta, kun silmät eivät kohtaakaan keltaruskeaa turkkia.

Mistä Usva edes yhtäkkiä tupsahti? Löysikö sattumalta paikalle ja huomasi heidän olevan toistensa kaltaisia?

Hilla peittää lähes paljaan ylävartalonsa ohuella neuleella ja katselee taivasta. Puiden ääriviivoja hipoo kauniisti tummuva sininen, tähdet heräilevät unestaan. Hän muistaa Usvan puhuneen muista heidän kaltaisistaan ja pohtii puhuiko tämä totta. Se olisi liian hyvää ollakseen olematta unta, mutta jos Usvakin on kuin hän, miksei voisi olla muitakin?

Rinnassa särähtää kaipaus, joka herättää Hillan ajatuksistaan. Hän vetää neuletta tiukempaa ympärilleen, vaikkei ole edes kylmä, ja karistaa mielensä tyhjäksi muista ketuista.

Ei niitä ole. On vain huomionkipeä ja tungetteleva Usva.



9

Usva



”Mä en halua sotkeutua sun keittämään soppaan.”

Usvaa harmittaa ja hän tietää, että Raakel näkee sen, mutta tämä ei taivu hänen käsissään. Raakelia ei voi taivutella noin vain, mutta ehkä Maaretia voisi. Usva hylkää Raakelin pihalle ja juoksee sisään Maaretin keittiöön, löytää toisen tekemästä kiisseliä. Usva esittää Maaretille saman ehdotuksen kuin Raakelille eikä jaksa harmistua, kun tämän vastaus myötäilee Raakelia.

”Antaisit sen tytön olla rauhassa”, Maaret pyytää kauniisti. ”Sillä on varmasti hyvät syynsä vetäytyä omiin oloihinsa eikä se varmastikaan tykkää, kun sä juokset siellä yhtenään.”

Usva ei pane vastaan, nyökkäilee vain ja istuu keittiönpöydän ääreen. He eivät enää puhu asiasta, hän tietää varsinkin Raakelin olevan väsynyt jankkaamaan tästä. He syövät Maaretin tekemää kiisseliä ja illan tullen jolkottavat lähimetsään haistelemaan lähestyvän kesän tuoksuja.

Maaret ja Raakel peuhaavat ja leikkipainivat Usvan tutkaillessa ympäristöä. Hän pälyilee välillä ympärilleen, tietää että pääsisi Hillan tuvalle nopeasti, jos haluaisi, mutta hän antaa ajatuksen olla. Vaikka onkin päiviä, kun hän viimeksi kävi siellä, ei Hilla häntä varmastikaan ottaisi yhtään sen avoimemmin vastaan. Usva miettii mitä tekee väärin ja katsahtaessaan telmivään kaksikkoon, hänellä välähtää.

Usva kiinnittää ääntelyllään kaksikon huomion ja pinkoo sitten vauhdilla puiden välistä, ottaa suunnan kohti metsää, jossa kasvaa enemmän kuusia ja mäntyjä. Hän tietää, etteivät Maaret ja Raakel välttämättä seuraa häntä, mutta hän haluaa siitä huolimatta yrittää. Hän ei katso taakseen, mutta kuulee askeleet jäljillään ja tuntee tyytyväisyyttä.

Kasvusto muuttuu. Neulaset korvaavat lehdet, oksat kurkottelevat täällä taivaita. Usva kuulee edelleen häntä seurattavan, mutta askeleet alkavat jättäytyä jälkeen, joten hän pysähtyy. Raakelin kettu pysäyttää Maaretin, elehtii kääntymään takaisin, mutta Usvan yllätykseksi Maaret onkin kahden vaiheilla. Enää ei olisi pitkä matka, he olisivat kohta tuvalla, jos vain jatkaisivat matkaa. Usva voisi näyttää Hillalle, että heitä tosiaan on muitakin.

Maaret valitsee Raakelin, mustat sukat ottavat askelia kohti kotia. Raakel katselee Usvaa, viestittää tälle kotiinlähtöä, eikä Usva kehtaa pistää vastaan. Häntä kuitenkin harmittaa jokaisella askeleella ja hän tietää, että Maaretin luona Raakel vannottaa häntä jättämään Hillan rauhaan.

Ehkä niin olisi parasta, Usva miettii ja kuulee yhtäkkiä ylimääräiset tassunaskeleet. Kaikkien huomio kiinnittyy matkan päästä tuleviin ääniin, korvat kuuntelevat, nenät nuuhkivat. He näkevät vilauksen ruskeasävyisestä ketusta, ja Usva tunnistaa sen.

Hilla.

ava & banneri by Ingrid

kuinka tuuli ulvoo ja mereltä tuulee

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 144
Ihanaa, että tää on täällä taas. Olenkin kaipaillut sun kettuja ja kauniin rikasta kuvailuasi. Etenkin luonnon kuvailussa olet hirmu taitava! Muutenkin kaikki tuntemukset, ajatukset ja fiilikset – ilmaiset kaiken tämän aivan omalla, lämpimän lempeällä tavallasi. Tiedät tämän jo entuudestaan, mutta sanon vielä: sulla on aivan ihana kirjoitustyyli, ja juuri tällaiseen tarinamuotoon se sopii täydellisesti. Yksi kohta, josta tahdon kiitellä ja ihastella erityisesti:

Lainaus
Silmissä välkkyy tunteita, joita metsän ketut eivät tunne.

Osan viimeisenä lauseena se on niin enteilevä ja salaperäinen. Hurr ♥︎

Hilla on kyllä niin tuollainen mörökölli. Mielenkiinnolla odotan, mitä hänestä ja hänen menneisyydestään selviää! Miksi hän on erakoitunut punaiseen tupaansa? Tykkään siitä, että Hilla on töykeä ja äreä eikä ollenkaan sellainen helposti lähestyttävä. Sopii myös olosuhteisiin. Metsään vetäytynyt kaipaa omaa rauhaa ja siinä sivussa kommunikaatiotaidot ruostuvat :D Usva myös on jotenkin kauhean herttainen. Hän on näennäisesti arka, ujo ja muiden tahtoon alistuva, mutta pinnan alla on sinnikkyyttä ja omaa tahtoa. Jokin Hillassa kutsuu Usvaa kuin seireeni eikä edes toisen töykeys saa Usvaa häipymään (lopullisesti.) Nyt loppuikin jännään kohtaan! Mitä neljän kettutytön kohtaamisesta seuraa? Innolla myös odotan Hillan ja Usvan tutustumista toisiinsa :3

Kiitos, jään seurailemaan!


ja arjessa sävyt on sinisen

bannu © Ingrid