Kirjoittaja Aihe: Voltron: Jättiläisen harteilla | K-11, angst (Pidge)  (Luettu 513 kertaa)

Ronen

  • prickly and in bloom
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 862
Nimi: Jättiläisen harteilla
Kirjoittaja: Ronen
Esilukija: Avaruuspiraatti, pus
Ikäraja: K-11
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Genre: angst
Hahmot: Pidge
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Haasteet: Ficlet300 sanalla 91. Veli

A/N: Ilman kynsiä (S) -tekstillä alkanut "Pyhimyksen uudet biisit & Voltron" -saaga jatkuu. Avaruuspiraatille suuret kiitokset avusta, tämä aiheutti snadia tuskaa - toivottavasti se ei näy! :D




kun aika kiertää iän kaiken kaatunutta kasia
jättiläisen harteilta nyt kaiken nähdä koitan



Sinivioletit horisontit täyttävät Pidgen aistikanavat täyteläisesti. Happipullojen ilma tuntuu jäätävän keuhkot, kun Pidge kävelee Kerberoksen loputtomalla pinnalla. Tavallaan sinisyys on karun kaunista, vaikka Pidge itse pitääkin yksityiskohtaisemmasta maisemoinnista. Tosin ehkä Kerberoksen maisemat ovat kuin Mandelbrot-fraktaali, synnyttävät äärettömyydessään uusia muotoja uudelleen ja uudelleen, kun tutkii niitä kerroksittain syvemmälle. Nyt Pidge kuitenkin kaipaa jotain muuta kuin kivispiraaleja, hän etsii jotakuta, ihan ketä tahansa tähän yksinäisyyteen.

Sitten hän näkee sen. Sukkulan, suojakentän, hahmot sen sisässä. Ovatko he, voivatko he olla? Pidge työntyy eteenpäin Kerberoksen pinnalla, mutta navakoituva tuuli hidastaa hänen askeliaan kohti hahmoja. Ovathan he, onhan heidän pakko olla? Pidge näkee heidät jo tarkemmin, kolme ihmishahmoa avaruuspuvuissa, niissä joita Galaksikasarmilla käytetään. Hän puskee tiensä suojakentän reunalle ja hahmot kääntyvät yksitellen, paljastavat kasvonsa. Shiro, isä, Matt… Pidge ei pysty pidättelemään kyyneliään. On kulunut niin kauan, liian kauan.

Mutta Pidge ei saa sanaakaan suustaan. Hän yrittää huutaa, hakkaa suojakenttää niin lujaa kuin lyhyellä varrellaan pystyy, mutta mikään ei auta. Miksi he vain seisovat siinä? Miksi he eivät tee mitään? Yhtäkkiä violetteina hehkuvat varjot ilmestyvät suojakentän toiselle laidalle ja Pidge näkee, kuinka ne kohottavat aseensa kohti hänen läheisiään kuplan sisässä. Hänen äänensä ovat oma kuplansa, kun violetit valoammukset repivät läpi lihasta ja luusta, ja sitten ei enää olekaan Shiroa ja isää ja Mattia, kun he kaatuvat maahan elottomina. Kuolleet silmät kääntyvät tuijottamaan Pidgeä, joka painaa käden suunsa eteen ja vajoaa polvilleen nyyhkiväksi kasaksi.

Suojakentän sisältä leviää tuhoa ja savua ja pimeys, joka syö Pidgen elävältä. Ja sitten on vain –


Terävä pirinä havahduttaa Pidgen lopulta. Hän huitaisee herätyksen pois päältä ja kääntyy takaisin makaamaan selälleen. Hänen kasvonsa ja silmänsä ovat märät; Pidge on miltei itkenyt itsensä hereille. Se on taakka, jota hän kantaa mukanaan joka ikinen aamu - painajaisia menetyksistä ja siitä, että mikään ei auta. Ei ole kyse siitä, etteikö Pidge tekisi aivan kaikkea, mihin pystyy; hän on tunkeutunut Galaksikasarmille jo ennen muodonmuutostaan Katiesta Pidgeksi, ja nytkin hän kamppailee koko ajan siitä, että saavuttaa veljensä ja isänsä asettamat mittapaalut. Matt on hänen elämänsä suurimpia sankareita, todiste siitä, että todellinen ahkeruus ei jää huomioitta ja palkkioitta.

Ja siksi Pidge pyyhkii kyyneleensä T-paidan hihaan ja sukii hiuksensa ojennukseen. Noiden joka-aamuisten lyhyiden hetkien ajan hän antaa itsensä olla taas Katie Holt, isänsä ja veljensä menettänyt nuori tyttö, joka haluaa vain saada perheensä takaisin ja löytää paikkansa maailmassa heidän rinnallaan. Se ei kuitenkaan ole rooli, johon hänet on suunniteltu ja rakennettu nyt. Ei kukaan tule antamaan Pidgelle takaisin hänen perhettään, vaan hänen on itse tehtävä työnsä ja löydettävä heidät.

Pidge nousee sängystä, vaihtaa T-paidan pitkähihaiseen ja nostaa yöpöydältä silmälasit nenälleen. Kylpyhuoneessa peilistä tuijottaa vastaan ehkä Matt, mutta kai se on vain hyvä juttu. Kun Pidge palaa pukemaan univormua päälleen, hänen mielessään häivähtää pelko, joka vain kasvaa jalkojen liukuessa kenkien sisään. Vaikka hän kuinka olisikin aamuisin Katie, onko Katie todella enää olemassa? Tai vaikka isä ja Matt olisivatkin elossa ja hän löytäisi heidät, voiko mikään enää palata ennalleen?
the memories fade
like looking through a fogged mirror

(ava by Waulish)

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 405
  • home is where you hang your enemy's head
Vs: Voltron: Jättiläisen harteilla | K-11, angst (Pidge)
« Vastaus #1 : 23.01.2018 11:13:58 »
Kuule, mää itkeä tirautin yksinäisen kyyneleen (eli siis tuli haikea ja surullinen mieli) eilen kun just ennen nuq-menoa laitoin vielä tän biisin pyörimään ja ajattelin Pidgen kahden vuoden mittaista urakkaa veljensä löytämisessä (mun hc, joka on jumalaltani eli Piraatilta saatu, sanoo, että S4 alkaessa kulunut vuosi pilotista). Ja miten kauan kestää, että isänsä löytää. Ja kun vielä miettii, että Pidge on sarjan alussa 15-vuotias. Kyllä, kovin kypsä 15-vuotias, mutta siltikin vielä lapsi. Ei lasta ole tarkoitettu kantamaan tuollaisia taakkoja.

Tältä taustalta saankin aivan mielettömiä Kidge-fiilareita. Ei ole pakko olla muuta kuin platonista rakkautta tai edes ystävyyttä ja ymmärrystä, mutta kun oma pää-canonini on niin vahvasti sitä mieltä, että Keithin isä on kuollut Keithin ollessa vielä aika nuori ja sen jälkeen on alkanut lastenkoti-/sijaiskotikierre (Keithin asenteella ei välttämättä yhdessä kodissa kauaa pysytä) ja vasta Shiroon törmääminen on tuonut Keithin elämään jotain pysyvää (ja sekin oli hetkisen hiinä ja hiinä, liekö vieläkin). Joten näkisin, että Keith tietää jotain vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta ja osaa ehkä eri tavalla olla Pidgen seurassa, jos olosuhteet niin sallivat (samaan leijonaan pitkälle matkalle!). Heh, tulipa haastettua.

Niin. Pitäisi ehkä jotain sanoa itse ficistäkin >: )

Tykkään. Kauhean angstinenhan tämä on, mutta tykkään hurjasti. Juurikin yllä mainituista seikoista johtuen tässä ficissä nähdään pieni pala siitä, mitä Pidge on silloin, kun suojauksia ei ole vielä vedetty ylös tai ajatuksia käännetty koodaamiselle. Mihin liittyen plussat siitä, ettei Pidge näe koodausunia! Plussaa myös siitä, että peilistä katsoo ehkä Matt.

Colleenia ei mainita lainkaan. Arvon vähän tässä, että johtuneeko siitä, että Pidge ei uskalla äitiään ajatella lainkaan, koska se voisi katkaista kamelin selän vielä pahemmin, vai onko äiti kaukainen taustahahmo ja veli ja isä lähempänä ja enemmän vaarassa. Vai onko Matt ja iskä läheisempiä Pidgelle muutenkin yhteisten harrastusten kanssa? Vai kaikki yhdessä ;D

Lainaus
Matt on hänen elämänsä suurimpia sankareita, todiste siitä, että todellinen ahkeruus ei jää huomioitta ja palkkioitta.
<3 tämähän käy sarjassa takaumista erittäin selvästi esille, ihanaa, että otit muukaan ficciin näinkin suoraan <3 Matt on muutenkin tän ficin keskiössä, toki haasteidenkin takia ;) mutta minusta Matt on muutenkin Pidgelle läheisin. Idoli ja esikuva.

"Löydän vanhat kengät kun mä siivoon sun kaappii,
koitan niihin kasvaa mut en ikinä sua saa kii."
- Pyhimys feat. Aksel Kankaanranta - Jättiläinen



Loppukevennyksenä:

Lainaus
hakkaa suojakenttää niin lujaa kuin lyhyellä varrellaan pystyy
Pidge: (grunting) Curse my short arms!
Hunk: Oh, I hate those little things!

Voltron, S1E9, "Crystal Venom"



Vau! Vaikuttava ficci, erittäin vaikuttava tulkinta lyriikoista (ja mahtava biisi kaiken lisäksi, sua saankin kiittää reconnectaamisesta Pyhimyksen kans :-*). Kiitos tästä, pus <3
Beelsebuttin laari

Jos haluat kommentoida tekstejäni, jätäthän vain positiivista palautetta. Jos ei ole positiivista sanottavaa tekstistäni, ethän kommentoi lainkaan! Jos haluan rakentavaa palautetta, haen sitä hyviltä ystäviltäni joiden kirjoitustaitoihin luotan.

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 902
  • BANG! BANG!
Vs: Voltron: Jättiläisen harteilla | K-11, angst (Pidge)
« Vastaus #2 : 05.01.2019 02:45:51 »
Kun tuossa tosiaan tuumiskelin, että iZombie on sitä, mitä tarvitsen tähän aikaan yöstä - on myös Voltron sellainen, mitä tarvitsee, kun haluaa vähän hömppää, vaikka se olisikin vakavaa Voltronia, kuten tämä. Tässä pisti silmään otsikko, koska jättiläisen harteilla on jotenkin todella hieno!! ja se, että tämä kertoi Pidgestä. Luen siitä aika vähän (eikä siitä niin kamalasti kirjoiteta, versus Klancet ja Sheithit ja muut), mutta onhan se ihan mahtava hahmo. Tämän ficin jälkeen tuntui, että Pidgehän on ihan lemppari.

Aluksi tunnelma oli hieman hämärä, sitten alkoi tulemaan hahmoja ja homma muuttui entistä hämärämmäksi. Sitten kaikki olikin vain unta ja se hämärä, mikä aluksi hieman kaihersi, sopikin ihan täydellisesti. Koska se oli unta ja juuri tuollaisia unien kuuluukin olla. Hämärällä en tarkoita, etteikö se olisi ollut selkeä - koko ficci oli selkeästi luettavissa - mutta silleen jännästi. Pidin kovin paljon sen kuvailusta ja Pidgen ajatuksista, mutta suosikkini oli erityisesti tuo loppupuolisko. Miten Pidge pohtii itseään ja kuka hän oikeastaan on, kun hänestä on tullut Pidge. Onko hän edelleen Katie Holt? Se on mielenkiintoista ja täydet sympatiat Pidgelle. Sarjassa tätä ei käsitellä niin kamalasti, mutta tämähän on todella kutkuttava aihe, josta saa todella paljon ficattua, jos vaan on taitoa (kuten eräällä Roonenilla). Pidin siis tästä oikein kovasti, kiitti ja tsempit Pidgelle!♥

"If you were a man, you'd drink Rum!"