Kirjoittaja Aihe: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia  (Luettu 64 kertaa)

Sielulintu

  • ***
  • Viestejä: 57
Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« : 12.01.2018 19:33:27 »
Nimi: Saareke
Kirjoittaja: Sielulintu
ikäraja: S
Genre: apokalyptinen dystopia

A/N: Tässä olisi ensimmäinen originaalituotokseni, jonka uskaltauduin julkaisemaan. Yleensä en ihan näin synkkäsävyistä tekstiä kirjoittele, mutta onhan tämä vaihtelua, ja vaihteeksi tällaisen kirjoittaminen oli älyttömän mielenkiintoista. Olisin erittäin erittäin iloinen ihan minkälaisesta palautteesta tai kommenteista tahansa.

Istun maassa vääntyneiden ja ruosteisten metalliromujen keskellä. Ne tuntuvat piirittävän joka puolelta; niiden suut ja irvistävät leuat haluavat iskeä kiinni. Vääntynyttä ja taipunutta, ruosteen läikittämää tai puhki kuluttamaa painajaismaisesti päällekkäin kasattua roinaa, jonka keskellä olen saarrettuna, mutta silti vapaasta tahdostani.

Luotaantyöntävämpää ympäristöä on vaikea kuvitella, mutta silti marssin tänne omin jaloin vain hetki sitten. Riemuitsin jopa paikan löytämisestä, sillä sellaista meidän elämämme nykyisin on. Kaikkien meidän, jotka vielä asumme tällä kaikkien jumalten hylkäämällä kuolevalla planeetalla. Planeetalla, jonka tuhoamiseksi omat esi-isämme tekivät ankarasti töitä. Silti, vaikka inhoankin sitä, millaiseksi ennen elämää pursuava maapallomme on muuttunut, ei mielessäni ole tilaa syytöksille. Jos olosuhteet olisivat toiset, jos emme tietäisi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisimme mekin, tämä sukupolvi, joka nyt taistelee pysyäkseen elossa kuihtuvassa maailmassa, käyttäneet yhtä säälimättä ja piittaamatta pallon lähes loppuun. Sellaisia me ihmiset kai tahtomattammekin useimmiten olemme. Emme tahdo mitään pahaa tapahtuvaksi, muttemme toisaalta ymmärrä mitä tekomme saattavat aiheuttaa.

Tutkijoiden laatimia tilastoja, laskelmia ilmastonmuutoksesta, skenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos meno ei muutu. Taatusti heillä oli sellaisia. Tiedämme varmuudella perimätiedon ja löydettyjen arkistojen pohjalta, että heille tarjottiin tietoa. Ehkä paperilla tai näyttöruudussa seisovat numerot, kirjaimet ja diagrammit eivät vain riittäneet tuomaan tarpeeksi käsin kosketeltavaksi sitä, mitä myöhemmin tuli tapahtumaan.

Lasken katseeni alas. Katson mieluummin ajan säälimättömän hampaan kaluamaa esi-isiemme metallista jäämistöä kuin annan katseeni vaeltaa harmaassa maisemassa enää yhtään enempää. Jos en nosta katsettani, voin kuvitella, että ympärilläni puut yhä kohoavat korkeuksiin syvänvihreinä ja elämää uhkuen, ja että erinäiset metsän eläimet liikuskelevat niiden lomassa. Voin toisin sanoen kuvitella, että maisema ympärilläni on niin kuin olen kuvista nähnyt sen joskus olleen. Tietenkään en ole sitä koskaan itse päässyt kokemaan. Täällä maailman laidalla, jossa nyt elän, ennen Siperiaksi kutsutun alueen reunamilla, saavutan vielä silloin tällöin jotakin, jonka voisi sanoa olevan pala entistä. Silloin tällöin päädyn yhä metsäalueille, joilla kaikki näyttää melkein siltä kuin Homo sapiens, tämä tuhoa kylvänyt laji, ei olisi koskaan puusta laskeutunutkaan. Jotain silti puuttuu. Ehkä se on kuollut lintu, joka makaa puun alla, tai ehkä omituisesti maasta pilkottavat kuihtuneet kasvinvarret. Jokin tällainen pieni yksityiskohta kielii aina, ettei mikään luonnossa voi todella hyvin.

Ajattelen usein, että tämän ajan täytyy olla raskasta elää muillekin, jotka kaipaisivat koskemattomuutta ja villiä elämää ympärilleen. Täällä kuitenkin on edes toisinaan hiukan helpompaa. Etelämmässä, jossa ihmisiä on enemmän, kuivuus tai tulvat piinaavat taukoamatta. Kulkutaudit leviävät, pienet valtakunnat nousevat ja kaatuvat ja kaikki käyttäytyvät tavalla, joka palvelee parhaiten omaa ja läheisten eloon jäämistä. Siellä ihmiset kuitenkin ovat. Kaipa he haluavat säilyttää jonkinlaisen illuusion yhteiskunnista ja toimivista valtioista, vaikkei sellaisia ole ollut enää lähes kahteensataan vuoteen. Ei sen jälkeen, kun kasvihuoneilmiö todella alkoi kiihtyä ja ilmaston muuttuminen pakotti ihmiset muuttamaan kotimaistaan.

Siitä on aikaa, mutta ihmiskunnassa muutos näkyy muutenkin kuin elämäntapojen suhteen. Meitä oli ennen katastrofia lähelle kymmenen miljardia. Nyt kukaan ei tiedä, kuinka paljon väkeä pallollamme todellisuudessa elää, mutta arvioiden mukaan määrä on tippunut reilusti alle kymmeneen prosenttiin. Tämä tarkoittaa mieletöntä väestöromahdusta, enkä halua ajatella sitä joukkotuhoa ja kuoleman täyteisiä vuosisatoja, sillä vaikka ihminen itse aiheutti tuhonsa, sieluani korventaa siitä huolimatta kaikki se hiipuminen, kuolema ja kärsimys.

Jossakin kaukana näkymättömissä huutaa lintu. Luulen, että huutaja on läheisellä järvellä laihaa saalistaan etsivä kuikka, mutten ole aivan varma. Tuo yksinäinen ääni havahduttaa minut kuitenkin omista yksinäisistä ajatuksistani. Nousen hitaasti ruosteisesta helvetistäni, johon olen itse hakeutunut yhä käyttökelpoisten esineiden toivossa ja lähden vaeltamaan kohti kuikan epätoivoista kutsuhuutoa. Kai me sentään voimme jakaa yhdessä tämän kaipauksen, jonka kaiken hidas kuihtuminen herättää, ja viettää oman aikamme tällä planeetalla paikassa, jossa lopun varjo ei lankea vielä aivan yhtä pitkänä ja synkkänä kuin muualla.
« Viimeksi muokattu: 12.01.2018 19:39:40 kirjoittanut Sielulintu »