Kirjoittaja Aihe: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia  (Luettu 1366 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 739
Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« : 12.01.2018 19:33:27 »
Nimi: Saareke
Kirjoittaja: Sielulintu
ikäraja: S
Genre: apokalyptinen dystopia

A/N: Tässä olisi ensimmäinen originaalituotokseni, jonka uskaltauduin julkaisemaan. Yleensä en ihan näin synkkäsävyistä tekstiä kirjoittele, mutta onhan tämä vaihtelua, ja vaihteeksi tällaisen kirjoittaminen oli älyttömän mielenkiintoista. Olisin erittäin erittäin iloinen ihan minkälaisesta palautteesta tai kommenteista tahansa.

Istun maassa vääntyneiden ja ruosteisten metalliromujen keskellä. Ne tuntuvat piirittävän joka puolelta; niiden suut ja irvistävät leuat haluavat iskeä kiinni. Vääntynyttä ja taipunutta, ruosteen läikittämää tai puhki kuluttamaa painajaismaisesti päällekkäin kasattua roinaa, jonka keskellä olen saarrettuna, mutta silti vapaasta tahdostani.

Luotaantyöntävämpää ympäristöä on vaikea kuvitella, mutta silti marssin tänne omin jaloin vain hetki sitten. Riemuitsin jopa paikan löytämisestä, sillä sellaista meidän elämämme nykyisin on. Kaikkien meidän, jotka vielä asumme tällä kaikkien jumalten hylkäämällä kuolevalla planeetalla. Planeetalla, jonka tuhoamiseksi omat esi-isämme tekivät ankarasti töitä. Silti, vaikka inhoankin sitä, millaiseksi ennen elämää pursuava maapallomme on muuttunut, ei mielessäni ole tilaa syytöksille. Jos olosuhteet olisivat toiset, jos emme tietäisi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisimme mekin, tämä sukupolvi, joka nyt taistelee pysyäkseen elossa kuihtuvassa maailmassa, käyttäneet yhtä säälimättä ja piittaamatta pallon lähes loppuun. Sellaisia me ihmiset kai tahtomattammekin useimmiten olemme. Emme tahdo mitään pahaa tapahtuvaksi, muttemme toisaalta ymmärrä mitä tekomme saattavat aiheuttaa.

Tutkijoiden laatimia tilastoja, laskelmia ilmastonmuutoksesta, skenaarioita siitä, mitä tapahtuu, jos meno ei muutu. Taatusti heillä oli sellaisia. Tiedämme varmuudella perimätiedon ja löydettyjen arkistojen pohjalta, että heille tarjottiin tietoa. Ehkä paperilla tai näyttöruudussa seisovat numerot, kirjaimet ja diagrammit eivät vain riittäneet tuomaan tarpeeksi käsin kosketeltavaksi sitä, mitä myöhemmin tuli tapahtumaan.

Lasken katseeni alas. Katson mieluummin ajan säälimättömän hampaan kaluamaa esi-isiemme metallista jäämistöä kuin annan katseeni vaeltaa harmaassa maisemassa enää yhtään enempää. Jos en nosta katsettani, voin kuvitella, että ympärilläni puut yhä kohoavat korkeuksiin syvänvihreinä ja elämää uhkuen, ja että erinäiset metsän eläimet liikuskelevat niiden lomassa. Voin toisin sanoen kuvitella, että maisema ympärilläni on niin kuin olen kuvista nähnyt sen joskus olleen. Tietenkään en ole sitä koskaan itse päässyt kokemaan. Täällä maailman laidalla, jossa nyt elän, ennen Siperiaksi kutsutun alueen reunamilla, saavutan vielä silloin tällöin jotakin, jonka voisi sanoa olevan pala entistä. Silloin tällöin päädyn yhä metsäalueille, joilla kaikki näyttää melkein siltä kuin Homo sapiens, tämä tuhoa kylvänyt laji, ei olisi koskaan puusta laskeutunutkaan. Jotain silti puuttuu. Ehkä se on kuollut lintu, joka makaa puun alla, tai ehkä omituisesti maasta pilkottavat kuihtuneet kasvinvarret. Jokin tällainen pieni yksityiskohta kielii aina, ettei mikään luonnossa voi todella hyvin.

Ajattelen usein, että tämän ajan täytyy olla raskasta elää muillekin, jotka kaipaisivat koskemattomuutta ja villiä elämää ympärilleen. Täällä kuitenkin on edes toisinaan hiukan helpompaa. Etelämmässä, jossa ihmisiä on enemmän, kuivuus tai tulvat piinaavat taukoamatta. Kulkutaudit leviävät, pienet valtakunnat nousevat ja kaatuvat ja kaikki käyttäytyvät tavalla, joka palvelee parhaiten omaa ja läheisten eloon jäämistä. Siellä ihmiset kuitenkin ovat. Kaipa he haluavat säilyttää jonkinlaisen illuusion yhteiskunnista ja toimivista valtioista, vaikkei sellaisia ole ollut enää lähes kahteensataan vuoteen. Ei sen jälkeen, kun kasvihuoneilmiö todella alkoi kiihtyä ja ilmaston muuttuminen pakotti ihmiset muuttamaan kotimaistaan.

Siitä on aikaa, mutta ihmiskunnassa muutos näkyy muutenkin kuin elämäntapojen suhteen. Meitä oli ennen katastrofia lähelle kymmenen miljardia. Nyt kukaan ei tiedä, kuinka paljon väkeä pallollamme todellisuudessa elää, mutta arvioiden mukaan määrä on tippunut reilusti alle kymmeneen prosenttiin. Tämä tarkoittaa mieletöntä väestöromahdusta, enkä halua ajatella sitä joukkotuhoa ja kuoleman täyteisiä vuosisatoja, sillä vaikka ihminen itse aiheutti tuhonsa, sieluani korventaa siitä huolimatta kaikki se hiipuminen, kuolema ja kärsimys.

Jossakin kaukana näkymättömissä huutaa lintu. Luulen, että huutaja on läheisellä järvellä laihaa saalistaan etsivä kuikka, mutten ole aivan varma. Tuo yksinäinen ääni havahduttaa minut kuitenkin omista yksinäisistä ajatuksistani. Nousen hitaasti ruosteisesta helvetistäni, johon olen itse hakeutunut yhä käyttökelpoisten esineiden toivossa ja lähden vaeltamaan kohti kuikan epätoivoista kutsuhuutoa. Kai me sentään voimme jakaa yhdessä tämän kaipauksen, jonka kaiken hidas kuihtuminen herättää, ja viettää oman aikamme tällä planeetalla paikassa, jossa lopun varjo ei lankea vielä aivan yhtä pitkänä ja synkkänä kuin muualla.
« Viimeksi muokattu: 12.01.2018 19:39:40 kirjoittanut Sielulintu »
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 220
    • En runotyttö, ehkä ihminen -kirjoitusblogi
Vs: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« Vastaus #1 : 29.01.2018 15:49:24 »
Kommenttikampanjasta moikka!

Valitsin tämän one shotin, koska kaikenmoinen maailmanlopun ja ihmiskunnan tuhon pohdiskelu on kovasti mieleeni, vaikken tietenkään sellaista toivo itse tai kenenkään toisenkaan kokevan ;D Tämä pätkä olikin oikein kiva pieni katsaus yhteen maailmanloppuskenaarioon! Ilmastonmuutos on ehkä yksi kurjimmista maailmanlopun aiheuttajista tarinoissa, koska se on niin mahdollinen – ainakin mahdollisempi kuin jokin avaruusolioiden invaasio (tai mistäs sen tietää, kai se on tämänkin kanssa koputettava puuta). Niinkin pessimistinen (realistinen?) olen, että uskon ihmisen tuhoavan tämän pallon vielä asuinkelvottomaksi. Niin kauan, kun raha vie, ei taida mitkään uhkakuvat ilmastonmuutoksesta tai muusta ihmisen aiheuttamasta tuhosta mennä niin lähelle ihmisten sydämiä, että asialle tehtäisiin jotain. Kierolla tavalla lohduttavaa kuitenkin ajatella, että luonto varmasti meidän kuoltua ottaa vielä omansa takaisin. Ehkä tämänkin tarinan maailmassa, ei välttämättä kertojan elinaikana mutta myöhemmin, harmaa maisema vaihtuu taas vihreäksi.

Tämä oli musta kivasti kirjoitettu! Tekstiä oli helppo seurata ja siellä oli joitain hauskoja pieniä oivalluksia, joista pidin. Esim.
Lainaus
Silloin tällöin päädyn yhä metsäalueille, joilla kaikki näyttää melkein siltä kuin Homo sapiens, tämä tuhoa kylvänyt laji, ei olisi koskaan puusta laskeutunutkaan.
Pariin otteeseen siellä silmään pisti myös lauseita, jotka oli pitkiä tai muuten vaikeasti ymmärrettäviä, mikä vähän söi tekstin sujuvuudesta, esim. tämä:
Lainaus
Vääntynyttä ja taipunutta, ruosteen läikittämää tai puhki kuluttamaa painajaismaisesti päällekkäin kasattua roinaa, jonka keskellä olen saarrettuna, mutta silti vapaasta tahdostani.
mutta muuten tämä teksti oli tosiaan omaan mieleeni kivasti kirjoitettu!

Kiitoksia tästä lukupalasta! ^.^


"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 739
Vs: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« Vastaus #2 : 29.01.2018 19:52:36 »
Kiitos paljon palautteesta :)
Olen ihan samaa mieltä siitä, että ilmastonmuutos on maailmanlopun syistä ehkä ahdistavin ajatella, koska se todellakin tällä hetkellä ainakin omasta mielestä tuntuisi todennäköisimmältä. Omalla tavallaan juuri siksi siitä on kuitenkin ehkä helpointa kirjoittaa.
Kiva, kun tykkäsit tekstistä. Tosi hyvä myös, että poimit tuon esimerkin pitkästä ja monimutkaisesta virkkeestä, koska yritän koko ajan oppia välttämään niitä. Ne nimittäin ovat aina olleet ehkä isoin ongelma omassa kirjoittamisessa. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 050
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« Vastaus #3 : 22.08.2020 21:15:09 »
Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja vielä kerran onnittelut voitosta! :-* Iloitsin voitostasi, sillä olet osallistunut arpajaisiin ahkerasti ja sinulla on lisäksi paljon mielenkiintoisia tekstejä, jotka ansaitsevat näkyvyyttä. Tämän tekstin pariin päädyin listauksestasi siksi, että apokalyptinen dystopia on jotain, mitä en vain voi vastustaa! Olen kiinnostunut erilaisista maailmanloppu- ja sivilisaationromahdusskenaarioista ja eloonjääneiden selviytymiskamppailuista.

Minustakin ilmastonmuutoksen aiheuttama joukkotuho ja luonnon kärsiminen on kouriintuntuvan mahdollinen skenaario. Luonnon kärsimistä ja monimuotoisuuden hiipumista tapahtuu hälyttävästi jo nyt, ja aivan varmasti tulevaisuudessa todistetaan myös yhä enenevissä määrin ilmastopakolaisuutta. Koin tämän tekstin kuvauksen siis hyvin uskottavaksi ja mahdolliseksi, ja se teki lukukokemuksesta entistä säväyttävämmän. On pysäyttävää ajatella, että tulevaisuuden ihmiset etsiskelevät jotain käyttökelpoista entisajan metallirojun seasta ja pitävät katseensa mieluummin ankeassa ruosteessa kuin ympäröivässä maailmassa, koska aina silmiin osuu kuitenkin jokin vinksallaan oleva yksityiskohta, joka muistuttaa tapahtuneesta katastrofista. Hyytävää.

Pidän tässä tarinassa aivan erityisesti siitä, miten realistiselta kertojan asenne vaikuttaa. Hän ei syyttele esi-isiään, koska hän tiedostaa, että jos olisi itse elänyt heidän aikoinaan tai maapallolla olisi vielä resursseja jäljellä, hän ja hänen sukupolvensa osallistuisivat osaltaan aivan samanlaiseen tuhoon. Sellainen ihminen todella on: eletään hetkessä ja revitään siitä kaikki irti, vaikka tiedostetaankin sen seuraukset. Kun ikävät seuraukset eivät ole välittömiä, ei ole akuuttia hätää eikä tarpeeksi suurta syytä muuttaa suuntaa. On todella surullista, että myös tämän tarinan skenaariossa se on tajuttu liian myöhään, mutta toisaalta on lohdullista, että edes joku on sen tajunnut, vaikka sitten liian myöhään. Joku vielä osaa arvostaa pientä pilkahdusta luonnosta ja kuuntelee yksin vesillä huutavaa kuikkaa. Kuikan huuto muuten vetosi minuun erityisesti, koska se muistuttaa minua kauniista, puhtaasta luonnosta, avarasta järvenselästä jonka pintaa pitkin se kiirii kauas. Olen viettänyt tämän viikon mökillä luonnon helmassa ja ihastellut moneen kertaan kuikan kiekaisuja.

Kiitos kovasti pysäyttävästä lukukokemuksesta, pidin! :-* -Walle

Lyra

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 959
Vs: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« Vastaus #4 : 21.01.2021 17:12:36 »
Hei! Innostuin pitkästä aikaa kommenttiarpajaisista uuden vuoden kunniaksi ja kaivelin hetken sun listausta, ennen kuin löysin tämän. Sain tästä tekstistä oikein kylmät väreet. Apokalyptinen dystopia on ehdottomasti mun lempigenrejä kaikesta ja tämä oli kaikessa kauheudessaan uskottava. On totta, ettei suuri osa ihmisistä kuuntele tietoja ilmastonmuutoksesta ja että me tehdään todellisuudessa liian vähän pitääksemme tän planeetan elinkelpoisena ja se jotenkin lisäsi paljon tämän tekstin tunnelmaan.

Tässä kuvailtiin ympäristöä niin hyvin, että toivoton fiilis valui muhun asti ruudunkin läpi. Pidän tuosta alun ruosteen ja romun kuvailusta, sen voi melkein nähdä edessään. Siitä huolimatta herää vähän kysymys, mitä tämä kertoja tekee siellä? Tulee vähän mieleen suomalainen kirja, jonka luin kauan aikaa sitten, jossa tulevaisuudessa käytettiin aikaa vanhojen kaatopaikkojen penkomiseen ja kaivamiseen, jos sieltä löytyisi vielä jotain käyttökelpoista. (Ah tähän vastattiinkin lopussa, mutta kuulostaa oikein uskottavalta, että romuja pengotaan tarpeellisten esineiden toivossa, kuten nytkin jo tehdään monessa paikassa)

Samaan aikaan, kun koko maailma on joutunut katastrofiin, tuntuu kyllä erittäin uskottavalta, että osa ihmisistä haluaa silti yrittää elää kuten ennen. Niin moni on nykyäänkin tottunut elintapaansa, että sitä on hankala muuttaa (kuten aiemmin on huomattu ilmastonmuutoksesta puhuttaessa ja viime vuoden aikana tässä pandemia tilanteessa erityisesti).

Mitä lähemmäs loppua tulin, sitä enemmän aloin miettiä, että kuka tämä kertoja on. Onko hän selviytyjä joka nyt vain elelee yksinään Siperiassa vai jotain muuta? Tämä on ihan villi ajatus, mutta välillä tuli mieleen, että tämä on enemmänkin ihmiskunnan pitkän historian personifikaatio, joka yrittää hiljaa parantua jossain, mutta samalla vähän on haikeilla fiiliksillä kaikesta tapahtuneesta ja tuhosta.

Olisin mielelläni kuullut tästä maailmasta vielä vähän lisää, mutta tämä pätkä toimi oikein hyvin tällaisenaankin. Kiitos lukukokemuksesta <3

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 055
  • En kaipaa teksteihini mitään negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Saareke, S | Apokalyptinen dystopia
« Vastaus #5 : 23.01.2021 16:10:09 »
Vaikka tämän aihe olikin aikas kylmäävä (ja sinällään niin mahdollinenkin), tunnelma oli jotenkin niin rauhallinen ja tyyni, ja mä pidin siitä. Päähenkilö suhtautuu yllättävänkin ymmärtävästi edellisiin sukupolviin ja heidän tekoihin, vaikkei pidäkään nykytilanteesta. Joka tapauksessa hän osaa käsitellä asiaa kypsästi eikä muutenkaan jää jossittelemaan ja turhaan harmittelemaan asioita, joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. Sen sijaan hän pyrkiikin nauttimaan ja iloitsemaan siitä, mitä hänellä on. Musta oli myös kiva, että hänestä ei kerrottu käytännössä mitään muuta kuin hänen ajatuksiaan. Sopii tällaiseen tekstiin ja aiheeseen hyvin. Mulla on muutenkin mieltymys sellaisiin originaaleihin, joissa päähenkilö jää perustiedoiltaan pelkäksi kysymysmerkiksi.

Tykkäsin tämän kuvailusta ja kirjoitustyylistä. Pystyy hyvin kuvittelemaan, millaista tuolla onkaan. Mitään virkkeitäkään en pitänyt liian vaikeaselkoisina tai raskaina. Enemmän näin niissä sellaista aaltomaista soljuvuutta, ja semmosesta mä tykkään. Kaiken ei aina tarvitse olla niin suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti kerrottua.

Жүрегім сені таңдады.