Kirjoittaja Aihe: Luoksesi jään (K11, Aala/Elvar, tunturidraamaa, 150/150 raapaletta)  (Luettu 43632 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, lapsi on varmasti jonkinlainen käännekohta jokaisen elämässä, saa nähdä mitä kaikkea sarjan puitteissa nähdään. Onneksi et sentään pyörtynyt hapenpuutteeseen, se on vaarallista näillä keleillä  ;) Kiitos paljon kehuista ja kommentista  :-*

Lunalotta, ei se mitään, omatkin aivoni ovat ihan kaurapuuroa  :D Ihanaa kuulla että seurailet ja tykkäilet, kiitos kommentista! ♥

A/N: Olkaa onnellisia että päätin julkaista kerralla kaksi raapaletta, enkä vain yhtä tai kolmea.  ;) Minusta taitaa tulla pehmo, mutta ehkä olette jo kärsineet kylliksi... Ja muutenkin anteeksi, näitä muokkailin ja tiivistin enkä vieläkään tahtoisi päästää irti, tuntuu että keskeneräisyys paistaa liikaa läpi. Lukekaa nyt vain!



140.
200 sanaa

Aala katsoo pientä punakkaa olentoa, joka sätkii hiljaa hänen rinnallaan. Hän vetää vapisten henkeä, silittää toisella kädellä herkkää poskea. Kaunis, kaunis lapsi. Hänen ja Elvarin.

Juuri silloin Elvar päästetään sisään. Idunna hymyilee ja vetäytyy hieman sivummalle. Elvar kävelee heidän luokseen hitaasti, polvistuu Aalan viereen ja päästää värisevän huokauksen. Hän silittää yhä hieman tahmeita suortuvia pois Aalan otsalta ja hymyilee.

”Ihanaa nähdä että sinä –, että te molemmat olette kunnossa”, Elvar kuiskaa.

Aala nyökkää. Lapsi lopettaa imemisen ja Aala saattaa kääntää tätä paremmin Elvaria kohti. Mies silittää lasta sormenpäillään, nostaa tämän syliinsä. Aalan sydän on pakahtua, kun hän katsoo Elvarin helliä käsiä ja hymyä, joka yltää tämän korvasta korvaan.

”He kertoivat minulle että hän on tyttö. Ja rehellisesti, Aala, se on juuri sitä mitä toivoinkin.”

Elvar vilkaisee häntä, ja virnistää Aalan epäuskoiselle ilmeelle.

”Kaikki olettavat minun tahtoneen poikaa. Mutta minä toivoin saavani sinun tyttäresi, sillä tiedän ettei hän kasvaessaan mene helposti rikki.”

Aala räpyttelee kyyneliä silmistään. Elvar naurahtaa, huokaisee tyytyväisenä ja suukottaa hymisten lapsen otsaa. Juuri kun tämä kietoo toisen kätensä Aalan ympäri, ovi läimähtää auki. Shamaani astuu sisään silmissään riemukasta nälkää. Elvar kavahtaa Aalan vieressä, mutta ei saa pompattua ylös lapsi sylissään.

”Keitäs täällä onkaan? Valanrikkojat ja äpärä”, shamaani kähähtää.


141.
200 sanaa

Aalan henki tuntuu salpautuvan. Näin ei voi käydä, ei taas. Shamaanin taakse on kokoontunut epävarma väkijoukko. Hän tuntee Idunnan käden rauhoittavana olkapäällään, ja ymmärtää vasta sitten puristavansa tytärtään rintaansa vasten niin lujaa että tämä kitisee. Missä vaiheessa Elvar ojensi lapsen hänelle?

”Te olette elättäneet kirottua väkeä keskuudessanne, ja maksaneet siitä jo kalliin hinnan. Kuinka pitkään vielä epäröitte? Kuinka pitkään annatte petturin läsnäolon saastuttaa kyläänne?”

Anna meidän olla, ei taas! Aala tahtoisi itkeä. Sitten, kaikki muuttuu.

”Milloin tuollaista hölynpölyä on kuunneltu? Kaikkihan täällä tuntevat Aalan!” Nuume sanoo.

Shamaanin taakse kokoontuneesta väkijoukosta alkaa kuulua myötämielistä mutinaa. Aala ei ole uskoa korviaan, eikä ilmeisesti shamaanikaan. Tämä pyörittelee päätään, pettyneen näköisenä.

”Ilmeisesti hänen noitakeinonsa ovat lumonneet teidät kaikki? Hänet on karkotettu, eikä tuollaisten tulisi asua ihmisten joukossa. Käännyttekö te minua vastaan, henkiä vastaan? Hänen vuokseen, vieraan petturin ja hänen penikkansa vuoksi?”, shamaani sylkäisee.

”Mutta ei Aala ole vieras, eikä petturi!” Elvar huudahtaa.

”Ei olekaan. Hän on yksi meistä”, Ummi sanoo rohkeasti, yhä kasvavasta väkijoukosta.

Aalasta tuntuu jälleen siltä kuin hän pyörtyisi. Hetkistä myöhemmin shamaani saattajineen on johdatettu päättäväisesti ulos, kyläläiset seurannevat häntä kunnes reki katoaa kukkulan taakse. Idunna lähtee viimeisenä, suukottaa Aalan otsaa ja käskee lepäämään.

Kun Elvar kääntyy katsomaan häntä, Aala purskahtaa itkuun.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Kiitän pehmoilusta, en olisi ehkä kestänyt, jos olisit julkaissut vain tuon ensimmäisen raapaleen ja jättänyt moiseen cliffhangeriin. :D Kyläläisten tuki Aalaa ja Elvaria kohtaan on ollut aiemmin jo esillä useampaan otteeseen, mutta oli silti erittäin hienoa lukea, että moisten syytösten keskelläkin (ja varsinkin shamaanin kaltaista arvovierasta vastaan) he ovat yhtenä joukkiona, eivätkä horju siinä, että Aalalla ja Elvarilla on heistä oikeus olla kylässä. ♥ Viimein jotain hyvääkin, vaikka tuo mainintasi kolmannesta raapaleesta kyllä vähän meinaa huolettaa. Ensimmäisen raapaleen alussa olleet Aalan mietteet tyttärestään olivat ihania, samoin kuin Elvarin toteamus, että hän toivoi juuri tytärtä. Niin ja tämä:
Lainaus
Idunna lähtee viimeisenä, suukottaa Aalan otsaa ja käskee lepäämään.
Kiitos jälleen jatkosta, ilahduttavaa että näitä uusia osia on tullut näin tiuhaan.  :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Okakettu sanoikin kaiken mitä itsekin meinasin. Olisin kironnut sut whatsapin puolella, jos olisit jättänyt tuohon ekaan raapaleeseen julkaisun. Tai jos en kironnut, niin vähintään käskenyt julkaista lisää xD Perheonnesta on niin ihana lukea, ja Idunna vaikuttaa nyt paljon mukavemmalta hahmolta mitä joskus aikaisemmin, taisin joskus vähän inhota sitä :D Mutta kiitos osasista <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, kiitos kommentista ♥ Kyläläisten tuki tosiaankin oli Aalalle ja Elvarille iso juttu, Aalan tuntemuksia käsitellään vielä vähän ensimmäisessä osassa.

Lunalotta, muistan kyllä että et pitänyt alkuun oikein Idunnasta (koska tämä oli ihastunut Elvariin...) mutta hienoa että nyt alat lämmetä! Hänkin on kasvanut hahmona aika paljon tässä sivussa. Kiitos ♥

A/N: En voinut vastustaa kiusausta sörkkiä mennyttä vielä viimeisen kerran, katsotaan mitä tuumitte  ::) Hyvää juhannusta kaikille ♥




142.
200 sanaa

Vasta päivien päästä todellisuus iskee Aalaan. Kyläläiset puolustivat häntä. Heillä on paikkansa täällä. Tämä on heidän kotinsa, tämä kylä ja sen ihmiset. Vaikka Aala tarkkaileekin huolissaan Elvarista yskän merkkejä ja lapsestaan melkein kaikkea, hengitystäkin, hän on mahdottoman onnellinen. He kutsuvat tyttöä Soljaksi, sillä nimi liukuu Elvarin kieleltä yhtä lempeästi kuin Aala.

”Tiedätkö, viisi vuotta sitten en kuvitellut lainkaan haluavani tällaista, perhe-elämää, tiedäthän. Mutta enpä minä silloin ymmärtänytkään kovin paljoa, näin jälkikäteen ajateltuna”, Elvar hymähtää.

Ei Aalakaan kuvitellut. Hänellä oli oma polkunsa valmiiksi katettuna, kaikki järjestyksessä ennen kuin Elvar liikautti jotain hänen sisällään. Eikä Aala ole varma miten siihen on päädytty, mutta hän on pelottavan onnellinen tyttärensä vierellä Elvarin käsivarret ympärillään.

Kaksi viikkoa heidän rauhansa säilyy rikkomattomana. Sitten, eräänä iltana kylään saapuu odottamaton vieras vailla saattuetta. Aala jättää tyttärensä Elvarin hoiviin ja lähtee heti, muistaen heidän oman epätoivoisen vaelluksensa erämaassa. Ilmassa tuoksuu yöksi kiristyvä pakkanen. Nihke johdattaa hänet Idunnan ja Mijèn mökille. Aalalla on paljon kysymyksiä, mutta Nihke hoputtaa häntä ja kertoo Idunnan selittävän itse.

Lämpö lyö heitä vastaan ovelta, mutta Aalan selkää pitkin karahtavat kylmät väreet. Matkalainen ei ole hänelle vieras, Idunnan katse osoittaa hänen epäilyksensä oikeiksi.

Joret kohottaa väsyneet silmänsä häneen.

”Hei Aala. Hiiskatin hyvä juttu, että löysin teidät.”


143.
200 sanaa

Joretilla on mukanaan kaksi lasta, joista Aala alkaa huolehtia ensimmäisenä. Kyselyn aika on myöhemmin, sillä nelivuotias tyttö, oletettavasti Joretin ja tämän puolison Eilven esikoinen, on pelottavan alilämpöinen. Raajat ovat kylmät ja ruumista tärisyttävät vilunväreet, mutta ainakaan tämä ei ole tajuton. Silloin kaikki on paljon vaikeampaa. Jäähtyminen on varmaan tapahtunut hitaasti, päivien kuluessa. Se on paljon salakavalampaa kuin äkillinen paleltuminen, eikä oireita välttämättä huomaa heti. Tosin Joretin olisi ollut miltei mahdotonta tehdä asialle mitään erämaassa.

Aala viittaa Idunnan keittämään vettä, jonka tämä voi hyvin tehdä vahtiessaan Emíliä. Mijé hakee lisää puita. Aala hieroo tytön kasvoja varovasti, sitten rintakehää. Jalkoihin hän ei uskalla koskea, kylmä veri voi liikkeelle lähtiessään pahimmassa tapauksessa pysäyttää sydämen. Hän täyttää vesileilin kuumalla vedellä ja asettaa sen niskan taakse, sitten toisen kainaloon. Tyttö päästää värisevän henkäisyn, tihrustaa ripsien lomasta Aalaa. Nihke asettuu lapsen viereen, jotta myös naisen keho lämmittäisi tyttöä hitaasti.

Poika on nuorempi, ehkä reilut kaksi vuotta vanha, sekä selvästi paremmassa kunnossa.

”Kannoin häntä paitani alla, lähellä ihon lämpöä”, Joret mutisee kuivien huuliensa lomasta.

Aala nyökkää hyväksyvästi ja antaa lapsen Idunnan ruokittavaksi. Sitten hän vihdoin itse Jorettiin. Mies saa kuumaa yrttijuomaa sekä kuivalihaa ensihätään, kasvoissa on lukuisia ikäviä paleltumia.

Tosin lienee ihme, että he ovat edes selvinneet.


144.
200 sanaa

Nihken täytyy lähteä, mutta tyttö lämpenee vähitellen, pieni poika saa vatsansa täyteen ja Joretin paleltumat alkavat sulaa. Mies irvistää kihelmöinnille tunnustellessaan poskiaan.

”Kiitos. Meidän oli pakko lähteä”, Joret sanoo käheästi.

Aala vaihtaa Idunnan kanssa yhden katseen, minkä seurauksena nainen pujahtaa ulos. Hetkeä myöhemmin nainen palaa takaisin Elvar ja Solja mukanaan. Aala menee heitä vastaan ottaaksen lapsen pois Elvarin käsivarsilta.

”Hei Aala. Mistä on kys-,”, Elvarin lause katkeaa, kun tämä näkee Joretin.

Aala silittää Elvarin poskea astuen sivummalle. Miehet tuijottavat toisiaan silmiin, kun Elvar lähestyy serkkuaan hitaasti. Joret nieleksii ja kohottautuu pystympään.

”Joret? Mitä sinä teet täällä?”, Elvar kähisee.

”Lähdin etsimään teitä, minun täytyi. Hienoa että voitte kaikki näin hyvin”, Joret sanoo.

Elvar polvistuu halaamaan miestä. Aala muistaa että Joret on ollut Elvarille kuin veli, läheisempi kuin kukaan muu heidän kotikylässään. Heillä on paljon puhuttavaa, mutta nyt aikaa on vain tärkeimmälle. Joret alkaa kertoa tarinaansa verkalleen, sanoja hakien.

”Eilve kuoli pian Helden syntymän jälkeen, johonkin jälkitautiin. Touvan oma lapsi oli menehtynyt, joten hän toimi Helden imettäjänä. Meistä molemmista… No, meistä tuntui että pojassa oli jotain vikaa jo pienempänä, että hän oli kumman hiljainen ja vähän hidaskin. Sitten… Sitten me ymmärsimme, vasta myöhemmin….”

Joret kääntyy katsomaan Elvarista suoraan Aalaan.

”Helde on kuuro.”
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Lainaus
Tämä on heidän kotinsa, tämä kylä ja sen ihmiset. Vaikka Aala tarkkaileekin huolissaan Elvarista yskän merkkejä ja lapsestaan melkein kaikkea, hengitystäkin, hän on mahdottoman onnellinen. He kutsuvat tyttöä Soljaksi, sillä nimi liukuu Elvarin kieleltä yhtä lempeästi kuin Aala.
Solja on aivan ihana nimi, pidin tuosta viimeisestä virkkeestä todella paljon! ♥ Hienoa myös nähdä Aala onnellisena tällä tavoin, vaikka Elvarin sairaus ymmärettävästi vielä vaivaa. Menneisyys palasi todellakin jälleen takaisin kummittelemaan, mutta onneksi tulija oli tällä kertaa kuitenkin suhteellisen mieluisa, vaikkei Joret ilmeisestikään ole erityisen helpolla asialla Aalan ja Elvarin luo saapunut. Oivoi, mitähän näihin loppuihin osiin vielä ehtiikään mahtua, jotenkin en ole vielä ollenkaan sisäistänyt, että tämä pian loppuu. Kiitos taasen osista! :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, olen hädin tuskin itsekään sisäistänyt että tämä loppuu... Olen ollut Aalan ja Elvarin kanssa yhdessä niin kauan. Ihanaa että pidit, yritän saada väliin mahtumaan hieman suloisuuttakin ♥

A/N: Huh hellettä! Päivät kuitenkin lyhenevät jo, joten on korkea aika julkaista hieman lisää osia. Edelleen dialogia on melkoisen paljon.



145.
200 sanaa

Loppu on lyhyesti kerrottu, eikä ainakaan auta vahvistamaan Aalan uskoa ihmisiin. Kylässä oltiin jo pitkään epäilty että kirous oli langennut heidän ylleen, koska Neuvosto oli päästänyt valanrikkojat elossa menemään. Siis Aalan, Elvarin ja heitä puolustaneen Idunnan.

”Tiesin että pojan ajateltaisiin olevan enne, jopa paha henki. Minä ja Touva piilottelimme asiaa niin kauan kuin pystyimme, mutta lopulta joku sai asian selville. En jäänyt odottelemana oikeutta, vaan varastin yhden poron ja reen. Ne olivat tappaneet hänet, Elvar. Minä tiedän sen. En voinut… Minä en…”

”Sinun ei tarvitse puolustella tekojasi minulle, Joret. Ei kenellekään meistä”, Elvar vakuuttaa.

”Teit oikein”, Idunna sanoo ääni väristen, Emíl painettuna rintaansa vasten.

Joret huokaisee ja laskee päänsä käsien varaan.

”Minä en yhtään tiedä mitä tehdä. Edes Islan kanssa, puhumattakaan Heldestä. Aala, minä toivoin että sinä voisit auttaa.”

Aala katsahtaa Jorettia yllätettynä. Hän? Ei Aalalla ole keinoja parantaa kuuroutta, ja Idunna ymmärtää lastenhoidosta varmasti enemmän. Hän ei tunne oloaan kovin varmaksi tyttärensäkään kanssa.

”Minä tarkoitan vain, että sinä tiedät millaista on, kun ei voi ilmaista itseään puhumalla. Voisit ymmärtää häntä. Tai auttaa minua ymmärtämään”, Joret pyytää.

Aala puree huultaan, mutta silloin Idunna puuttuu puheeseen.

”Tuossa on järkeä. Aalalla on ihan oma sanastonsa, vai mitä Elvar?”

”Totisesti”, Elvar sanoo hymyillen.


146.
200 sanaa

Lopulta Aala lupautuu yrittämään. He sopivat että Joret lapsineen majoittuu yöksi niille sijoilleen, mutta muuttaa heti seuraavana päivänä Aalan ja Elvarin kotiin. Vielä lähtiessään Aala varmistaa että tyttö, Isla, voi jo paremmin, sekä jättää Idunnalle yrttisekoitusta tälle juotettavaksi. Idunna vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja alkaa valmistaa ruokaa Joretille ja tämän tyttärelle, Mijè puhelee jo hiljaa miehen kanssa.

”En uskonut näkeväni häntä enää koskaan, en sen enempää kuin ketään muutakaan”, Elvar sanoo kun he harppovat pakkasen läpi kotiin.

Aala puristaa toisen kättä omassaan, kiirehtii lisäämään puita heti sisälle ehdittyään. Mökki ei ole vielä ehtinyt jäähtyä. Elvar peittelee Soljan, kävelee hänen taakseen ja laskee käden olkapäälle.

”Kai tämä sopii sinulle? Minä tiedän että rajat ovat sinulle tärkeitä, mutta Joretilla ei ole oikein ketään muuta jonka puoleen kääntyä. Ja minä uskon todella että sinä osaat auttaa Heldeä.”

Elvarin ääni on lempeä, mutta hieman varovainen. Aala kääntyy ympäri hymy kasvoillaan ja heilauttaa kättään, mutta Elvar ottaa hänen leuastaan kiinni.

”Eikö meidän pitänyt olla ohi tuosta?” mies kuiskaa hieman karheasti.

Aala huokaa lannistuneena ja painautuu Elvarin rintaa vasten. Vasta hengiteltyään Aala vetäytyy hieman ja painaa kätensä kaulalleen hetkeksi, puristaa sormensa nyrkkiin ja jättää sen lepäämään soliskuopalleen.
 
”Minuakin pelottaa”, Elvar kuiskaa, ”mutta me tulemme pärjäämään hyvin.”
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Runsas dialogi ei haittaa mitään, pitäähän tässä vaiheessa ehdottomasti päästä keskustelemaan tuosta Joretin perheen tilanteesta. :) Ja hienosti olet kyllä jälleen saanut mahtumaan 200 sanaan kaiken tarpeellisen, ihailen! Aa, surullista mutta kamalalla tavalla myös ymmärrettävää, että Aalan ja Elvarin lähtö on herättänyt kylässä moisia ajatuksia kirouksesta. Sopii kyllä tämän tarinan maailmaan, niin valitettavaa kuin se onkin. Lohdullinen ajatus kuitenkin, että Aalan olisi kenties mahdollisuus auttaa Heldea omien kokemustensa takia. Kertoo paljon siitäkin, kuinka pitkälle Aala on oman mykkyytensä kanssa matkannut ja oppinut elämään sen kanssa. Tykkäsin todella paljon myös tuosta Aalan ja Elvarin omasta hetkestä ja siitä, että he kommunikoivat avoimesti ja omalla tavallaan tilanteestaan:
Lainaus
”Kai tämä sopii sinulle? Minä tiedän että rajat ovat sinulle tärkeitä, mutta Joretilla ei ole oikein ketään muuta jonka puoleen kääntyä. Ja minä uskon todella että sinä osaat auttaa Heldeä.”
Elvarin ääni on lempeä, mutta hieman varovainen. Aala kääntyy ympäri hymy kasvoillaan ja heilauttaa kättään, mutta Elvar ottaa hänen leuastaan kiinni.
”Eikö meidän pitänyt olla ohi tuosta?” mies kuiskaa hieman karheasti.
Aala huokaa lannistuneena ja painautuu Elvarin rintaa vasten. Vasta hengiteltyään Aala vetäytyy hieman ja painaa kätensä kaulalleen hetkeksi, puristaa sormensa nyrkkiin ja jättää sen lepäämään soliskuopalleen.
”Minuakin pelottaa”, Elvar kuiskaa, ”mutta me tulemme pärjäämään hyvin.”
Olen sanonut tästä ennenkin, mutta on aina tosi ilahduttavaa nähdä, miten hyvin Aala ja Elvar ovat oppineet toisiaan lukemaan. ♥ Kiitos paljon uusista osista! :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, kiitos kehuista, on tässä näiden sarjojen aikana tullut harjoiteltuakin raapalehtimista! Tämän sarjan päättyessä on varmaan pidettävä taukoa, pitkä proosa alkaa pian tuntua turhan työläältä... Ihanaa että pidit viimeisestä raapaleesta, se oli omakin suosikkini vähään aikaan ♥

A/N: Tuli näköjään taas pidettyä tauko, vaikka onhan näitä nähty. Ehkä saan seuraavat ja viimeiset osat julkaistua kuitenkin ihan lähipäivinä, aioin ainakin yrittää. Tarkoituksenihan oli siis parannella näitä jotenkin, mutta nyt olen sopivan väsynyt vain postaamaan nämä välittämättä moisesta. Kiitos ja anteeksi, loppusuoralla ollaan! ♥




147.
200 sanaa

Elvar käy ilmoittamassa Neuvostolle että tulokkaat ovat heidän suojeluksessaan, eikä kukaan puutu asiaan enempää. Elvar ja Joret puhuvat kahdestaan paljon, vaihtavat kuulumisia ja hakevat uudestaan yhteyttä joka katkesi äkillisesti vuosia sitten. Aalasta näyttää, että he pärjäävät siinä hyvin.

Hänellä puolestaan on kädet täynnä työtä opetellessaan tulkitsemaan Helden ilmeitä ja Islan pyyntöjä, unohtamatta omaa tytärtään. Se on haastavaa, varsinkin kun ovesta tupsahtelee milloin Idunna, Lumae, tai joku aivan muu kyläläinen, joka tahtoo tietää onko heillä kaikki hyvin. Mökki on taas täynnä elämää, sillä virkistyttyään Isla on iloinen ja utelias tyttö, jota uuvuttava vaellus ei näytä haavoittaneen. Helde on vakavampi ja tarkkailee ympäristöään tiiviisti, ehkä hieman pelokkaanakin. Aala pitää huolen poika saa osakseen huomiota ja kosketuksia, koska ne ovat ainoa tapa näyttää rakkautta ilman ääntä. Siitä Aala tietää jo melko paljon.   

Siinä sivussa Joret opettelee kuuntelemaan Aalaa silmillään, ilmeisesti päivä päivältä vakuuttuneempana. Aala ei ole edes tajunnut miten paljon hänellä on tiettyjä eleitä korvaamaan tiettyjä sanoja, sekä miten paljon hän ylipäänsä selittää itseään ilmeillään ja käsillään. Joretilta se ei jää huomaamatta, ja hän alkaa opetella olemaan enemmän läsnä molemmille lapsilleen.

”Teit oikein puolustaessasi häntä”, Joret sanoo.

”En ole koskaan muuta epäillytkään”, Elvar vastaa.

Sitten tämä katsoo Aalaa hymyillen, ja hänen sisällään läikkyy.


148.
200 sanaa

”Minä odotan toista lasta”, Idunna tunnustaa.

On kirpeä pakkasaamu, hangenkuori on kovettunut lähes kiiltäväksi. Aala pysähtyy ja katsoo leveästi hymyilevää Idunnaa silmiin, halatakseen sitten ystäväänsä.

”Lapsi syntyy joskus kesän lopulla. Minä olen aina halunnut suuren perheen, eikä koskaan voi tietää… Vaikka ainahan sitä toivoo ettei mitään tapahdu, eikä meillä ole vielä täällä ollessamme koskaan ollut puutetta ruoasta tai rohdoista”, Idunna sanoo vähän vaikeana, miettien ehkä imeväisenä kuollutta veljeään, ehkä jotain muuta. Sitten hän ravistelee itseään ja kääntyy katsomaan Aalaa.

”Miten Joretin ja lasten kanssa sujuu? Isla on aivan ihana tyttö.”

Aala nyökkää hymyillen ja heilauttaa kättään, painaen sitten kuitenkin rehellisyyden nimissä sormet otsalleen. Kyllähän heidän uusi arkensa on jo asettumassa uomiinsa, mutta hän on myös väsyneempi kuin aikoihin, sekä ehkä hieman mustasukkainen Elvarista. Pelkkä ajatus on toki hieman häpeällinen, mutta Aala ei mahda tunteilleen mitään.

”Teillä on vaikuttanutkin menevän ihan hyvin. Joret on todella kiitollinen sinulta saamastaan avusta, olemme puhuneet muutaman kerran.”

Aala nyökkää. Sitten Idunna alkaa muistella menneitä ja Aala upottautuu iloiseen kerrontaan, missä ei ole Neuvoston heittämää varjoa tai Idunnan määräilevää äitiä. Ei edes kaunaa, vaikka Aala ei olekaan varma miten tämä pystyy siihen. Olihan Aalallakin kylässä hyviä hetkiä, joten ehkä hänkin vielä joskus muistelee niitä ilman kipua.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Voi ei, aivan viimeisiä raapaleita viedään! Näitä osia lukiessa oli sen vuoksi jo aika haikea olo, mutta ei onneksi surullinen, koska tunnelmaltaan nämä olivat kuitenkin toiveikkaita. Tuli jälleen sellainen tietynlainen eteenpäin menemisen tunne, että asiat järjestyvät kyllä kaikesta huolimatta. Mielikuva huolehtivaisista kyläläisistä oli sympaattinen, vaikka se Aalalle kiirettä tuottikin. Aalan ja Helden kanssakäymisen kuvaus oli ihana ja vähän sydäntäsärkevä - "Aala pitää huolen, että poika saa osakseen huomiota ja kosketuksia, koska ne ovat ainoa tapa näyttää rakkautta ilman ääntä. Siitä Aala tietää jo melko paljon." Voi, niinpä. Joretin sanat Aalasta ja Elvarin itseensäselvä vastaus ilahduttivat paljon myös. ♥ Toisaalta pidän siitä, ettei kaikki ole kerralla selvää ja uudessa tilanteessa on omatkin hankaluutensa (Elvarista mustasukkainen Aala esimerkiksi, heh  :D).
Lainaus
Sitten Idunna alkaa muistella menneitä ja Aala upottautuu iloiseen kerrontaan, missä ei ole Neuvoston heittämää varjoa tai Idunnan määräilevää äitiä. Ei edes kaunaa, vaikka Aala ei olekaan varma miten tämä pystyy siihen. Olihan Aalallakin kylässä hyviä hetkiä, joten ehkä hänkin vielä joskus muistelee niitä ilman kipua.
Tämä kohta ja Idunnan raskaus ilahduttivat nekin suuresti, tämä kaksikko ja Elvar ovat kyllä kaikkien vaikeuksien jälkeen ansainneet kohdalleen osuvat hyvät asiat. Toivon, että näin tulee jatkumaan myös viimeisissä osissa. Kiitos jälleen! Jään odottamaan päätösraapaleita haikeana. :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, niinpä, VOI EI! En minä kuitenkaan julma ole, lue huoletta! Kiitos siitä että olet pysynyt uskollisesti mukana koko sarjan ajan  :-*


A/N: Tässä nämä nyt ovat. Onpa haikea olo! Niin pitkän aikaa olen Aalasta ja Elvarista kirjoittanut, aina Luoksesi palaan -sarjasta (S) asti neljä vuotta sitten (hui!). Iso kiitos jokaiselle joka on jompaa kumpaa sarjaa joskus kommentoinut, ilman teitä en olisi vienyt tätä näin kauas.

Ennen kuin alan volista linkkaan vielä kappaleen, jonka löysin vasta viime kesänä, vaikka muuta voisi luulla! Siitä asti tämä on ollut LP:n  ja etenkin Luoksesi jään -sarjan virallinen biisi. Lyriikat spoilerin alla lopussa (molemmat S). Olette ihania ♥



149.
200 sanaa

Soljan tukka on syvänruskea, aivan kuten Aalalla tapasi olla. Vielä hennot haituvat peittävät pehmeää päätä, silmät ovat syvää sinistä. Aala on kuitenkin tunnistavinaan tytössä myös Elvarin piirteitä, ehkä nenän, korvat.

”Aala, saako pitää taas vauvaa?”

Aala hymyilee Islelle ja nyökkää hieman. Tytön kasvot kirkastuvat kun tämä istahtaa taljalle ja ojentaa kätensä valmiiksi, niin että Aala voi laskea pienokaisen varovasti tämän syliin. Isla kujertelee Soljalle ja antaa vauvan leikkiä sormillaan. Aalan sydämeen tulvii lämpöä kun hän suukottaa Islaa otsalle ja lähtee muihin askareisiin.

”Isla pitää kovasti muista lapsista, mutta pikkuveli taitaa olla jo vähän liian tuttu, eikä edes kyllin pieni”, Joret hymähtää hyppyyttäen punaisena kitisevää Heldeä.

Aala on joskus miettinyt miksei Joret mennyt Eilven kuoleman jälkeen uudestaan avioon, tai vaivaako häntä joutua jäämään pois joistakin miesten töistä. Mutta ei hän ehkä rohkenisi kysyä vaikka voisikin. Loppujen lopuksi Joret vaikuttaa aika tyytyväiseltä, olkoonkin että tämä on yhä hiljainen ja näyttää joskus eksyneeltä. Aala tahtoisi sanoa ettei se haittaa, he ymmärtävät kyllä ja ovat valmiita auttamaan. Jaloilleen pääsy vaatii aikaa.

Ehkä Aalakin alkaa vasta nyt tuntea askeleidensa alla tukevan maaperän.

”Tämä merkitsee minulle todella paljon”, Joret sanoo keskeyttäen hänen ajatuksensa.

Aala koskettaa Joretin kyynärvartta ohimennen, toivoo että toinen ymmärtää mitä hän tahtoo sanoa.


150.
200 sanaa

”Oletko sinä onnellinen?”

Aala kääntyy katsomaan Elvaria, joka kurkistaa ulos ovenraosta. On kirkas kevätyö, ja Aala on juuri todennut tähtien asennosta viimeisenkin talven häiveen taittuvan pian pois. Porot ja metsäpeurat vasovat, hanki häviää maahan ja luonto herää horroksestaan. Pian revontulten tanssia ei enää näe.
 
Elvar astuu kokonaan ulos ja sulkee oven hiljaa perässään. Joret ja kaikki lapset nukkuvat. Aala varvistaa suutelemaan Elvaria, hengähtäen yllättyneenä tämän painaessa hänet ulkoseinää vasten. Kuuranpeittämä hirsi on kylmä hänen selkänsä takana, eristävää turvetta varmaan pitäisi lisätä. Elvarin suu on kuitenkin lämmin, samoin kun tämän kädet hänen lantiollaan.

”Meillä ei ole oikein ollut kahdenkeskeistä aikaa”, Elvar mutisee.

Aala hymähtää ja katsoo Elvaria silmiin. Hymy kohoaa molempien huulille yhtä vaivattomasti.

”Kaikki on ihan sekaisin. Tarkoitan että äkkiä jaloissa pyörikin yhden sijaan kolme lasta, enkä vielä tiedä milloin Joret on valmis omilleen, mutta… Minusta meillä menee hyvin”, Elvar kuiskaa.

Aala miettii asiaa. On totta, ettei hän koskaan ajatellut elämästään muodostuvan tällaista, saati sitten uskonut viihtyvänsä moisen kaaoksen keskellä. Mutta nyt ensikertaa Aala tuntee kuuluvansa johonkin. Yhteisöön, sukuun, perheeseen. Ja se tuntuu paremmalle kuin hän olisi uskonutkaan.

Aala nyökkää ja suutelee Elvaria uudestaan. Kyllä hän on onnellinen. Mitä tahansa tapahtuukin, he selviävät siitä yhdessä. Ja he jäävät tänne, kotiin.

Spoiler: näytä
Mun
Pete Parkkonen

Säv: Joonas Angeria, Risto Asikainen
San: Niki Duuri

Koita mieleesi tää painaa
Sä et ole saari irti mantereesta, irti jokaisesta
Saari tarvii vettä
Mä oon luonas että
Voisin suojaa antaa, kun käy tuulemaan

Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun

Kellot jossakin kun soittaa
Älä kysy kelle, ne soi jokaiselle meistä täällä
Sä kuulut joukkoon, vaikka sanot tää ei oo sun paikka
Sama maapallo kiertää
Se taukoomatta kuljettaa

Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun

Yksinäisyyttäpä ei ole olemassakaan
Kaikki kaikkeen liittyy palapelin osii oomme vaan
Usko pois se mitä teet
Koko kuvaan vaikuttaa
Sulla merkitystä on
Et sitä unohtaa sä saa

Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun

Silloin kun kyyneleet poskillasi nään
Sun suru on mun mun mun mun
Ja jos niin toivot luoksesi jään
Sun ilo on mun mun mun mun

ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
♥ ♥ Voi että, mitähän sitä osaisi edes kirjoittaa tähän nyt! Nämä kaksi viimeistä osaa olivat vain niin kertakaikkisen kauniita, Aalan tuntema onni ja tietty rauha välittyivät tosi elävästi - niin rauhallista kuin lapsiperheen arki nyt voin vain olla, ja pidin yksityiskohtana paljon siitäkin. Minusta meillä menee hyvin, ihanaa että Elvar pystyy tiivistämään heidän tilanteensa tällaisiin sanoihin, ja että Aala on samaa mieltä. Ylipäätään se, että viimeinen osa keskittyi nimenomaan heihin kahteen, että Elvar kaipasi heille yhteistä aikaa, hymy kohoaa molempien huulille yhtä vaivattomasti, aa, sydän pakahtuu kaikesta tällaisesta. ♥ Kuvailusta pitää nostaa esiin tämä hieno kohta:
Lainaus
On kirkas kevätyö, ja Aala on juuri todennut tähtien asennosta viimeisenkin talven häiveen taittuvan pian pois. Porot ja metsäpeurat vasovat, hanki häviää maahan ja luonto herää horroksestaan. Pian revontulten tanssia ei enää näe.

Laitanpa tämänkin, koska ilahdutti sattuneesta syystä paljon:
Lainaus
Aala varvistaa suutelemaan Elvaria, hengähtäen yllättyneenä tämän painaessa hänet ulkoseinää vasten. Kuuranpeittämä hirsi on kylmä hänen selkänsä takana, eristävää turvetta varmaan pitäisi lisätä. Elvarin suu on kuitenkin lämmin, samoin kun tämän kädet hänen lantiollaan.

Viimeinen lause oli myös todella kaunis, varsinkin miten se tarinan nimeen ja toisaalta tarinan alkuunkin liittyy; kuinka Aala ja Elvar ja Idunna aloittivat tämän nimenomaisen taipaleen tietämättä minne päätyvät, ja ovat nyt tässä. Aalan tapauksessa se, että hän pystyy ajattelemaan paikkaa kotinaan, merkitsee erityisen paljon, kuten on tullut aiemminkin sanottua. Aala ja Elrvar ja muut ovat ehdottomasti onnensa ansainneet, ja olen todella iloinen että päädyit päättämään vaikeuksien jälkeen heidän tarinansa tällä tavalla. ♥ Haikea olo kyllä, kun näiden hahmojen tarinaa on seurannut niin pitkään, mutta minusta tämä oli hieno lopetus, sellainen josta jäi hyvä mieli. Kiitos paljon tämän tarinan kirjoittamisesta, on ollut ilo seurata tätä. Seuraavia jatkiksia odotellessa! :) Ja niin, pidän itsekin tuosta kappaleesta todella paljon, sopii kyllä Aala/Elvariin niin hyvin. 
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

ainze

  • ***
  • Viestejä: 51
Sain vasta nyt aikaiseksi kommentoida tätä viimeistä osaa ja en edes tiedä mitä sanoa. Se on ihana ja niin aidon ja arkisen onnellinen. Suloista kuinka Aala ja Elvar ovat kaikesta huolimatta kasvaneet ja löytäneet paikkansa ja onnnensa elämässä<3 Ja luonto kuvailut ovat upeita ja hieno tapa kuvata ajan kulumista. Näitä raapaleita on ollut ilo lukea ja ikävää, että ne ovat nyt loppu. Lopetus oli kuitenkin täydellinen tälle tarinalle! Kiitos!

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 830
  • 🇺🇦
Tämä jatkoi hienosti Luoksesi palaan -kertomuksen tarinaa! Ihanaa, että saatiin Aalan näkökulma tapahtumiin -- varsinkin kun hän ei enää voi puhua. Tuo äänen menetys on kyllä aika rankkaa ja ahdistavaa (varsinkin kun kirjoitustaidosta ei ole vielä taidettu kuullakaan).

Juuri ennen Iivetin saapumista tarina ehkä hetkellisesti polki vähän paikallaan, mutta loppupuoli olikin sitten hurjan kiinnostava. Itse odotin, että Aala ja Iivet sopisivat välinsä viimeistään Aalan synnytyksessä, mutta Iivet ehtikin kuolla :'( Hyvä ratkaisu kyllä näinkin, mikään nyyh-nyyh-anna-anteeksi-linja ei oikein olisi tuntunut uskottavalta. Riittää että Idunnasta, joka ensimmäisessä osassa ärsytti, tulikin tässä Aalalle läheinen. Taidan itse jäädä vähän liikaa ensivaikutelmaan jumiin, kun en edelleenkään pidä Idunnasta.. :D 

Aalasta sen sijaan pidän koko ajan enemmän. Varsinkin tuo "hän halusi auttaa, eikä olla se, joka viedään pois" -kohta (tämä ei ole tarkka lainaus) kuvasi hahmon kehitystä ja ajatusmaailmaa todella kauniisti. Jospa vain Iivet olisi saanut tietää! Naalista luopumista surin myös. Mutta hienoa, että Aalan sisäiset solmut aukenivat ja hän uskalsi luottaa Elvariin. :)

Kiitos, kun olet jaksanut tätä kirjoittaa! <3 Jatkan myöhemmin AU:n pariin. Siinä kai Aala taas puhuu? (Ainakin vähän, mikään lörppö hän tuskin missään todellisuudessa on. :) ) Kiitos!

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Jaa jaa, että tähänkin on jäänyt vastaamatta kaikki sitten sarjan lopettamisen jälkeen. Hups.  :o

Okakettu, itse olet ♥♥ ! Sarjan viimeisen osa täytyi nimenomaan olla Aalan ja Elvarin välinen, vaikka muita tuolla ohimennen mainittiinkin. Ja totuus on, ettei minulla olisi ollut sydäntä päättää tätä muutoin. Molemmista esiin nostamistasi lainauksista pidän yhä paljon, joten on ihanaa kuulla niiden ilahduttaneen myös sinua. Kiitos vielä sinulle, jokainen kommenttisi kyllä kannusti kirjoittamaan eteenpäin! ♥

ainze, kiitos! Luontokuvauksessa onnistuminen ilahduttaa aina, sillä se on minulle ollut aina hyvin olennainen osa Aalan ja Elvarin tarinaa ♥  Valitettavasti mikään ei kestä ikuisesti (paitsi ehkä riippuvuus näihin hahmoihin...), mutta hyvä että lopetus kuitenkin miellytti  :)

marieophelia, tämä tarina olisi kyllä ollut hieman haastavaa kertoa kattavasti Elvarin näkökulmasta, lisäksi tykästyin Aalaan niin paljon ensimmäisessä sarjassa, että hänen äänensä tuntui luontevalta valinnalta. Huisin nopeasti olet kyllä lukenut, nämä kun ovat molemmat niin pitkiä  :D Joskus sitä ajattelee ettei kellään riitä into kahlata näitä jälkikäteen, mutta ilmeisesti joillekin puree kuitenkin. Ja ymmärrän kyllä mitä tarkoitat paikallaan polkemisella, silloin kun näitä julkaisi hieman harvempaan tahtiin tuntui vain todella mukavalta kirjoittaa jotain kepeämpää fluffhöttöä välillä  :D Jos lukee putkeen, niin vaikutelma on tietysti eri. Eikä ole mikään pakko pitää Idunnasta  :D  Kyllä, AU:ssa Aala puhuu, joskin arvaat kyllä oikein ettei hirveän paljon  ;D Kiitos kommentistasi, se ilahdutti! ♥

ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii