Kirjoittaja Aihe: Luoksesi jään (K11, Aala/Elvar, tunturidraamaa, 146/150 raapaletta)  (Luettu 22316 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Luttis, kaikki nämä ovat omalla tavallaan ihania, kirotut söpikset :'D Kiitos kommentistasi <3

A/N: Ei ihan samana iltana tullut jatkoa, mutta seuraavana aamuna on varmaan aivan yhtä hyvä. Eikö? Luvassa lisää suuria tunteita ;> 



117.
200 sanaa

Kesän taittuessa kohti loppuaan Aala tietää odottavansa lasta.

Hän ei maksanut hintaa turhaan. Tieto siitä saa Aalan tahtomaan nauraa sekä itkeä samaan aikaan, ilon kuplimaan ja pelon kouristelemaan.

Hänestä tulee vihdoin äiti.

Aala itse muistaa äidistään vain vähän. Pehmeän rinnan, jota vasten Aala joskus nukahti äidin työskennellessä, luultavasti ommellen. Hameen, jossa oli pohjattoman tuntuiset taskut, savunsekaisen ominaistuoksun.

Ja itkun. Sen miten äiti huusi, niin että Aala vietiin pois. Myöhemmin hänelle kerrottiin, että Aala oli saanut uuden pikkuveljen, mutta äiti oli otettu heiltä.
Aala hengittää syvään, keittäen itselleen mukillisen yrttijuomaa. 

Olisi voinut luulla, ettei Aala sen jälkeen olisi halunnut omistaa elämäänsä henkien palvelemiselle. Eikä kai ollutkaan, ja siksi hän istuu nyt täällä. Aala oli vain tahtonut oppia auttamaan. Että hänet kutsuttaisiin hädän sattuessa paikalle pois retuuttamisen sijaan. Että Aala voisi joskus estää sen tuskan, minkä rakkaan menettäminen aiheutti.

Hänen kätensä tärisevät. Tämän vuoksi Aala inhoaa harhautumista muistoihin. Ne ketjuttuvat muodostaen upottavan suon, johon vajoaa kaulaansa myöten.

Hänen mieleensä tulevat Maljun tuskanhuudot, kuollut vauva ja se, miten elinvoima hiipui Maljustakin huutojen vaimetessa niitäkin kamalampaan hiljaisuuteen. Aalan omat, veriset kädet, vapina sekä kirottu avuttomuus, joka sai hänet haukkomaan henkeään epätoivosta ja itseinhosta. Silloin Aala juoksi ensimmäisen kerran Elvarin mökille, ottaen vastaan tarjotun lohdun.


118.
200 sanaa

Viimeistään siitä saakka Elvar on aina ollut paikalla häntä varten. Silti meni vielä hävyttömän kauan siihen, että Aala uskalsi pitää Elvarista kiinni takaisin. Uskalsi luottaa.

Aala inhoaa sitä, miten hänen sydämensä pamppailee ja kätensä vapisevat vielä nytkin, kun hän kertoo uutisen Elvarille. Aalan katse tahtoisi pakoilla, aivan kuin seinässä olisi jotain todella mielenkiintoista. Mutta hän pitää silmänsä kiinni Elvarissa, näkee miten kasvot siliävät ja huulet raottuvat.

”Onko se totta? Tuleeko -, tuleeko minusta isä?” Elvar kuiskaa ja laskee kätensä Aalan vatsalle, aivan Aalan oman käden viereen.
 
Aala nyökkää, silmät äkkiä täynnä kyyneleitä. Kurkku tuntuu turvoneen umpeen, niin että hengähdys kuulostaa melkein nyyhkäykseltä. Hän nyökkää uudelleen, tällä kertaa huulet leviten vapisevaan hymyyn.

”Sehän… sehän on hienoa”, Elvar kähisee.

Sitten Elvar naurahtaa, pyyhkii kyyneleet Aalan poskilta, ehkä omiltaakin. Ja he suutelevat, hellemmin ja pidempään kuin aikoihin. Suudelma on täynnä katkonisia naurahduksia ja täriseviä sisäänhengityksiä, sekä haparoiden ylöspäin taipuvia suupieliä.

”Olen niin onnellinen, Aala. Aivan käsittämättömän onnellinen ja hermostunut.”

Aala nyökkää. Ulkona on sateinen iltapäivä, mutta Aalasta tuntuu aivan kuin heidän ympärillään olisi kaikki talvisen pakkasyön kirkkaus ja kauneus. Se vie pään pyörälle ja tekee olon pieneksi, mutta samalla etuoikeutetuksi. Hiiteen kaikki pelot, muistot ja kuvitellut vastuut. Aala tietää heidän pystyvän tähän, yhdessä.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Lainaus
Illalla tämä kuitenkin kietoo kätensä Aalan vyötärölle hellästi, sanoo hyvää yötä ja jättää ne paikoilleen. Aalan tekisi mieli suudella, mutta hänkin tyytyy hengittämään Elvarin tuoksua. Siinäkin on osansa kesästä, joka ympäröi heitä kaikkialta.
Aa, tämä oli aivan hirmuisen kaunis kohta. <3 Tykkäsin tuossa osassa 116. myös sitä, miten Aala mietti heidän kolmikkoaan ja kuinka paljon kukin on muuttunut. He ovat kokeneet yhdessä paljon, ja on tosi hienoa, että he ovat nyt tässä pisteessä. Ja nämä kaksi uusinta osaa! Aala jos kuka ansaitsee onnensa, joten ihanaa, että hänen toiveensa viimein toteutuu, kaikkien uhrauksien ja kivun jälkeen. Hänen ajatuksensa äidistään ja omasta lapsuudestaan tekivät silti kieltämättä surulliseksi, samoin kuin se, mitä hän pohti shamaanin-rooliaan: Aala oli vain tahtonut oppia auttamaan. Mutta onneksi voi luottaa siihen, että tällaisessa tilanteessa Elvar osaa löytää oikeat sanat ja auttaa löytämään valoisan puolen. Näiden kahden onnesta lukeminen on kyllä aina niin ilahduttavaa. <3 Viimeinen kappale oli myös äärimmäisen kauniisti kirjoitettu, maininta talvesta eritoten. Kiitos!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 107
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Oi, minä tiesin että he saavat lapsen! Ja sen Aala kyllä ansaitseekin, ja Elvar tietysti myös. <3 Tulipa itsellekin hyvä mieli, vaikka hetki sitten pää oli murheita täynnä. :-*
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, kiitos paljon! Kaikenlaista draamaa näiden niskaan on tullut ajan saatossa heitettyä… Väkisinkin siinä kasvaa itse kukakin.

Luttis, hienoa jos onnistuin ilahduttamaan <3 Kiitos!

A/N: Yritän julkaista näitä nyt hieman useammin. Täällä on ollut lumi maassa, puut kuurassa ja pakkasta ilmassa koko viikon <3 Hyvä sää kirjoittaa näistä rakkaista.



119.
200 sanaa

Tietysti Aala on myöhemmin myös peloissaan ja hermostunut, voi pahoin ja itkee Elvarin olkaa vasten. Kun hän lopulta pystyy kertomaan Idunnalle, se helpottaa enemmän kuin hän osasi aavistaakaan.

”Sehän on upeaa Aala!” Idunna hihkaisee.

Idunna itse on toipunut synnytyksestä hyvin. Emìl, joksi poika nimettiin Mijèn isän mukaan, näyttää myös reippaalta. Aala silittää pojan vaaleaa untuvatukkaa. On vaikea kuvitella, että jotain samanlaista kasvaisi hänen sisällään.

”Jos ikinä kaipaat jotain, joko palvelusta tai ihan vain tukea, voit tulla minun luokseni.”

Aala hymyilee kiitokseksi. Sitten hän vakavoituu ja painaa sormen huulilleen.

”Tietenkään en kerro kellekään jos et halua. Lumae kyllä ihastuisi ikihyviksi”, Idunna sanoo.

Aala mutristaa huuliaan, ja Idunna vannottaa uudelleen vaitonaisuuttaan. Aala ja Elvar sopivat, että Elvar saa kertoa Mijèlle, kunhan varmistaa ettei tämäkään lavertele asiasta eteenpäin. Aala kuitenkin oli joskus shamaani. Hän ei osaa aavistaa, mitä kyläläiset mahtavat tuumia asiasta saadessaan tietää.

Lapsen pitäisi syntyä kevättalvella. Aala on kiitollinen, ettei hän joudu olemaan viimeisillään keskellä helteitä, kuten Idunna. Kun lämpöä vielä kuitenkin riittää, Aala jatkaa kasvien keräämistä, kuivaamista ja pussittamista. Ruska saapuu kuitenkin yllättävän voimallisesti lähes tulkoon yhdessä pakkasyössä, lopettaen Aalan työn kuin seinään. Korvauksena Aala saa takaisin kaamoksen ja kuulaan ilman, jota hänen on helppo vetää keuhkonsa täyteen. 

On rauhaisaa.


120.
200 sanaa

Jälkeenpäin Aala tajuaa, että hän kulki eteenpäin jonkinlaisessa sumussa. Ehkä siksi että hän oli päättänyt yrittää salata asian mahdollisimman kauan, pari kuunkiertoa valui sormien läpi ilman että Aala itsekään oikein sisäisti olevansa raskaana.

Aala on kaivertamassa Elvarin tekemällä puukolla helmiä yrttipussukoiden hihnoihin merkeiksi, kun hän tuntee sen ensimmäisen kerran. Pehmeän töytäisyn sisällään. Puukko lipsahtaa, sormeen tulleeseen haavaan kihoaa paksu patja verta.

”Tuo näyttää syvältä, odota niin haen sinulle –”

Aala pudistaa päätään Elvarille, ja viittilöi toisen tulemaan luokseen.

”Onko sinulla huono olo?”

Aala pudistaa päätään. Vauva töytäisee häntä uudelleen, lujempaa. Aala kiirehtii painamaan Elvarin kämmenen pyöristyneelle vatsalleen, juuri ennen kuin hän tuntee kolmannen potkun.

Elvarin huulet taipuvat hymyyn, eikä kumpikaan enää muista Aalan vuotavaa sormea. Ainakaan hetkeen. Kun potkiminen loppuu, he istuvat hetken hymyillen, ennen kuin Elvar havahtuu ja hakee ulkoa hieman lunta Aalan sormeen. Loppujen lopuksi haava ei ole kovin syvä, vaikka siltä näyttikin. Riittää että Aala painaa reunoja yhteen, sillä välin kun Elvar kietoo ympärille yksinkertaisen siteen.

”Minun olisi kuitenkin pitänyt rakentaa se mökki”, Elvar hymähtää.

Aala kohauttaa vastaukseksi olkiaan. Ei heiltä lopu tila kesken, vaikka lapsi syntyykin. Lisäksi Aala ei vieläkään uskalla luottaa. Ehkä se johtuu Iivelistä, ehkä Neuvostosta. Oli miten oli, Aala tarvitsee lisää aikaa juurtuakseen. 
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 107
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Aww, vauvan potkut <3 Onneksi haava ei sitten kuitenkaan ollut kovin syvä! Sä sitten osaat kirjoittaa joka kerta niin suloisesti, kiitoooos jälleen <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Hirmu huojentavaa, että Aala sai kerrottua raskaudestaan Idunnalle. <3 Ja että Idunna haluaa olla pyyteettömästi hänen tukenaan, vaikka toki moista ei tarvitse edes epäillä. Jospa äitiys lähentää heitä entisestään, etenkin nyt kun lapsettomuus ei ole enää Aalalle kipupiste. :) Aalan ja Elvarin vauvan potkujen kuunteleminen yhdessä oli hirmu suloinen kohta, ja etenkin minua viehätti tuo Elvarin kommentti mökin rakentamisesta - siihen kiteytyy jotenkin todella paljon heidän nykyisestä tilanteestaan, vaikka Aala ei olekaan (vielä) täysin asian kannalla. Maininta Iivelistä ja Neuvostosta taas, voivoi. Koetan olla huolehtimatta liikaa. :D Kiitos jatkosta! 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Luttis, kiitos itsellesi <3

Okakettu, toivottavasti et ole murehtinut koko kuukautta (!), nyt tapahtuu taas ;>

A/N: Juttu alkaa tiivistyä! Ehkä siinä pelossa olen pantannut näitä taas tarpeettoman kauan, olen aina tarinoiden kanssa sitä epävarmempi mitä lähemmäs loppua mennään. Ottakaa hyvä ote turvakaiteesta, ja lukekaa!



121.
200 sanaa

Aala uskaltaa tehdä paljastuksen Lumaellekin, kun kaikki tuntuu yhä menevän hyvin. Naisen reaktio on kuitenkin sellainen, johon hän ei osannut ennalta varautua.

”Oletko sinä ollut tämän kanssa yksin näin kauan? Vai tietääkö Idunna? Tietysti tietää, tehän olette kuitenkin –, mutta tiedäthän sinä näistä asioista itsekin, kun olet kerran ollut… Mutta voi Aala, tämä on aivan ihanaa! Niin sitä vain perhe kasvaa, Idunnan ja sinun lapsellasi ei edes tule olemaan liikaa ikäeroa, he voivat olla parhaita ystäviä -, Nuume, tiesitkö sinä tästä? Eikö olekin loistava uutinen!”

Aala joutuu puheryöpystä lähes pyörryksiin, niin että Lumaen on helppo istuttaa hänet alas, tarjoilla juotavaa ja halailla kasvot onnesta loistaen. Kun Aala viimein pääsee lähtemään, on lähes kokonaan pimeää. Aala kuitenkin vakuuttaa että osaisi kävellä mökkien välin vaikka silmät kiinni, joten hän lähtee ilman saattajaa viittaansa kietoontuneena.

On silkkaa huonoa tuuria, että liukkaaksi jäätyneelle polulle on tupruttanut ohut kerros pakkaslunta, niin että Aala muksahtaa maahan. Ja vielä kurjempi sattuma on, että Iivel on samaan aikaan liikkeellä.

”Ajatuksissasiko haahuilit, sisko? Eikö –”

Iivelin ivaava puhe katkeaa kuin seinään, kun tämä on tarpeeksi lähellä erottaakseen hänet kunnolla. Aala jähmettyy aloilleen, toinen käsi rannetta myöten lumessa, toinen käsi taipuneena pois luiskahtaneen viitan paljastamalle vatsakummulle.

Iivel kääntyy marssimaan pois.

122.
200 sanaa

Aala tasailee hetken hengitystään, ja silittelee vapisevin käsin paisunutta mahaansa. Ei hätää. Ei hätää, mitään ei pahaa tapahtunut.

Kun hän saa kammettua itsensä ylös, tärinä jatkuu yhä. Pakkanen on riipivän kova, mutta Aala tuskin huomaa sitä. Iivelin ilme kuvasti silkkaa epäuskoa ja inhoa, sekä selittämätöntä vihaa jolta Aala oli jo luullut päässeensä turvaan.

Käveleminen saa sydämen rauhoittumaan, ja mökkiin päästyään Aala selittää Elvarille olevansa väsynyt. Elvar hymyilee ymmärtäväisesti, tunteehan tämäkin Lumaen. Kun Aala käy nukkumaan, tämä jää vielä puuhastelemaan jotain keskeneräistä puhdetyötään. Lapsi potkii kuin parempaa asentoa hakien, tai ehkä valittaen hermostuneisuutta joka kiertää Aalan kehossa.

Hän kaipaisi taas Naalia.

Sen sijaan Aala kietoo kätensä vatsansa ympärille, laskee päässään kolmeen ja hengittää syvään. Yksi, kaksi, kolme ja sisäänhengitys. Puhalla ilma hitaasti ulos, yksi, kaksi kolme ja sisäänhengitys.

Saattaa johtua hiljalleen kertyneestä väsymyksestä, mutta siihen Aalan onnistuu nukahtaa. Hän herää vasta yöllä, siihen että Elvar yrittää puoliksi unissaan nykiä edes osaa peitteistä takaisin itselleen. Aalan olo on hiestä nihkeä, joten hän kiepahtaa ilomielin hieman syrjään. Myöhemmin häntä palelee, jolloin Aala hivuttautuu lähemmäs Elvaria kunnes saa asetettua selkänsä tämän paljasta kylkeä vasten.

Huomenna koko kylä saattaa tietää, tai sitten ei. Iivel on aina ollut arvaamaton. Sillä hetkellä kaikki tuntuu kuitenkin turvallisen tavalliselta.

123.
200 sanaa

Kun ilma yllättäen lauhtuu, kylään iskee sairauskierre. Yksi toisensa jälkeen lakoaa polvilleen antamaan ylen, juuttuu vuoteelleen kuumeen kourissa ja yskii kuin yrittäisi sylkeä sisuskalunsa ulos. Iivel työskentelee kuuleman mukaan enemmän kuin koskaan, tanhuten loitsuja raivoisalla vimmalla iltamyöhään. Aalan ei onnistu nähdä veljestään vilaustakaan, mutta tämä on ilmeisesti pitänyt hänen salaisuutensa.

Ensimmäinen kuolonuhri on Anjuvin vanhin poika, se sama joka yritti pitää päätään pystyssä isänsä hautajaisissa vain vuosi takaperin. Seuraavan päivän Aala itkee tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, kunnes jotain pahempaa tapahtuu.

Elvar saa tartunnan. Aala herää yöllä vaimeaan köhintään, joka päättyy siihen että Elvar ryntää ulos oksentamaan. Ensimmäiset päivät Aala toivoo, että he ovat päässeet vähällä. Neljännen aamun yskänpuuskat kuitenkin romahduttavat haaveet, ja Aalasta tuntuu ettei hänkään saa ilmaa kun Elvarin koko keskiruumis tekee töitä hengittämisen eteen.

”Älä… sairastut… vielä. Vauva…” Elvar pihisee.

Aala pudistaa päätään kyyneleet silmissään, jatkaa kylmien lumikääreiden vaihtoa Elvarin hohkavalle keholle. Tilanne tuntuu liiankin tutulle.

Älkää viekö häntä minulta. Ei vielä, en ole valmis vieläkään. Älkää viekö häntä minulta.

Kuume ja nestehukka tekevät Elvarista heikon pelottavan äkkiä, eikä Aala keksi enää uusia konsteja helpottaa tämän oloa. Silti Elvar yrittää hymyillä hänelle tyynnyttävästi, väittää että kaikki on hyvin.

Aala alkaa aavistaa sitä kärsimystä, mitä Elvar kävi aikoinaan läpi hänen kanssaan.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Lainaus
Älkää viekö häntä minulta. Ei vielä, en ole valmis vieläkään. Älkää viekö häntä minulta.
:'( No niin tapahtuu, et selvästikään aio päästää meitä lukijoita helpolla lopun kynnyksellä! Lumaen reaktio ilahdutti paljon, mutta Iivel oli jälleen huolestuttavasti oma itsensä, ja sitten tuo Elvarin sairastuminen... On niin hänenlaistaan vakuutella, että kaikki on hyvin, jottei Aala vain huolestuisi. Vaikka toki tahtoisin kaiken olevan näille kahdelle vastedes aina silkkaa onnea ja auringonpaistetta aiempien koettelemusten jälkeen, sairaus oli minusta hyvä muistutus siitä, että tämän tarinan maailma on loppujen lopuksi karu, eikä se pahemmin tunne armoa. Toivottavasti lopputulema on silti onnellinen.

Turhaan olet epävarma, tämä tarina on ollut vahva kokonaisuus alusta asti, ja varmasti on sitä myös jatkossa. :) Ajatus lopusta tekee toki haikeaksi, mutta toisaalta odotan myös jännityksellä, millaisen päätöksen aiot Aalan ja Elvarin tarinalle kirjoittaa. Kiitos jälleen! Toivottavasti et jätä minua murehtimaan Elvarin kohtaloa hirveän pitkäksi aikaa. :D 

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, ei onneksi mennyt hirveän pitkään :D Niin kiva kuin olisikin kirjoittaa loppumattomasta onnesta, realismi tunkee valitettavasti tielle, totta. Kiitos kommentista ja rohkaisusta <3

A/N: Iiks, lopullinen lukumäärä on selvillä. Sitä vielä pohdin tuleeko lopetusosasta hieman muita raapaleita pidempi, mutta katsotaan sitten myöhemmin. Kiitos kaikille tähän asti lukeneille ja kommentoineille, enää ei ole pitkälti <3



124.
200 sanaa

Kuolleita kyläläisiä poltetaan taudin laannuttua kolmena päivänä peräkkäin. Aala kiittää taivaita ettei Elvar ole heidän joukossaan, vaikka samalla tuska ja syyllisyys repivät häntä palasiksi, suru muiden puolesta. Pahiten sattuvat pienet lasten ruumiit. Anjuvin poika Per, kaksivuotias Uskè, Liia ja... Eelas.

Lumae tulee kertomaan heille itse, ääni väristen mutta suoraselkäisenä. Aala painaa kyynärpäänsä lattialla olevia polviaan vasten, ja toivoo että voisi huutaa kivun ulos. Sitten hän nostaa itkettyneen katseensa Lumaeen.

”Sinäkään et olisi voinut auttaa häntä. Pelastit hänet jo kahdesti, en… en koskaan unohda. Ja… sinulla on omatkin huolesi”, Lumae pyyhkii kyyneliä kasvoiltaan.

Aala kätkee kasvonsa uudelleen, tuntien Lumaen käden viivähtävän olkapäällään.

”Pidä Elvarista huolta. Ja itsestäsi myös. Siinä on kaikki mitä pyydän”, Lumae kuiskaa käheästi.

Ovi käy, ja Aala jää kuuntelemaan nukkuvan Elvarin epätasaista hengitystä. Tämä on jo saanut osan voimistaan takaisin, mutta sitkeään juuttunut yskä repii heidät molemmat ylös aivan liian monta kertaa vuorokaudessa.

Lapsien lisäksi tauti tappoi monia vanhempia kyläläisiä, mukaan lukien Muven, jonka tyttären mökin he saivat asuttavakseen. He saavat kuulemma pitää tämän, sillä perhe on jo kotiutunut tilavampaan mökkiin. Aalaa asia ei jaksa kiinnostaa, ei niin kauan kun hänen on oltava huolissaan Elvarista. Kaikki muut sairastaneet tuntuvat olevan jo jalkeilla, jatkavan elämää.

Aala on hiiskatin väsynyt.

125.
200 sanaa

Polttoseremonian aamuna Anjuv löytyy kuolleena joesta.

Tapaus saa luonnollisesti aikaa suurimman kohun mitä kylässä on koettu moneen vuoteen. Naiselta jäi jälkeen kaksi lasta, jotka Lejo lupautuu ottamaan luokseen. Aala toivoo, että edes kolmivuotias olisi tarpeeksi nuori unohtaakseen, vaikka tietää ettei surua ja petetyksi tulemisen tunnetta saa pyyhittyä pois. Ja silti, Aala uskoo voivansa aavistaa sitä pimeyttä johon Anjuv oli vajonnut – olisiko Aalan laita yhtään paremmin ilman Elvaria ja lastaan? Minkä vuoksi hän silloin eläisi? Itsensäkö?

Hänestä tuskin olisi siihen.

Kun seremoniarummut vihdoin soivat, Aala päättää pysytellä sisällä Elvarin luona. Kyse ei enää ole piilottelusta, kylällä liikkuu jo huhuja siitä että ”heidän parantajansa” odottaa lasta. Aala ei tiedä onko juorun levittäjä Iivel, eikä edes välitä. Heidän on annettu onneksi olla rauhassa, jos ei muuten niin häveliäisyydestä.

”Me olemme onnekkaita kun selvisimme”, Elvar sanoo sairauden kähentämällä äänellä.

Aalan mielestä olisi ollut onnekkaampaa, jos Elvarin ei olisi edes tarvinnut sairastua niin pahoin. Mutta he ovat elossa, samoin suurin osa heidän rakkaistaan. Lumae huolehtii perheestään ja iloitsee Emìlistä, vaikka suru roikkuukin heidän yllään. Aalasta tuntuu, että nainen oli varustautunutkin siihen, ettei saisi pitää Eelasta aina luonaan.

Sinä ostit meille aikaa. Niin Lumae oli joskus sanonut.

Ulkona rätisee kokko, hävittäen vainajia tuhkaksi Iivelin loitsinnan säestämänä.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
126.
200 sanaa

Lunta sataa yhä lisää. Ennestäänkin vyötärönkorkuiset kinokset kohoavat ylemmäs, kun päälle tuiskuttaa aimo kerros ohutta pakkaslunta. Pienet hiutaleet takertuvat särmimikkäillä väkäsillään Aalan hiuksiin ja turkisrukkasiin, ahavoittavat posket sekä leuan. Hän pysähtyy hetkeksi ihastelemaan sateen peittävyyttä, edes metsänreunaa ei näe.

Aala on komentanut Elvarin pysymään sisällä suojassa viimalta, joten hän kantaa itse veden ja puut mökkiin, sekä lapioi heidän osuutensa kulkuväylistä. Tai ainakin yrittää.

”Aala, mitäs sinä täällä rehkit?” Mijé kysyy.

Aala heilauttaa lapiota, ja sitten kättään lumisateeseen. Hän oli jo aloittanut puhdistustyöt, kun sade alkoi. 

”Se tuli kuin tyhjästä, vai kuinka? Lienee parastaa odottaa. Äläkä sinä vaivaa itseäsi sillä, minä hoidan osuutenne.”

Aala yrittää esittää vastalauseita, mutta Mijé nostaa kätensä torjuvasti.

”Ei tule kuuloonkaan, Idunnakin antaisi minun kuulla kunniani jos tietäisi. Tämä on pientä. Keskity sinä vain itseesi ja Elvariin, lupaathan?” Mijé sanoo, hieman jo huolestunut pohjavire äänessään.

Aala hymyilee, ja kohauttaa sitten olkiaan kuin luovuttaen. Hetken emmittyään hän varvistaa antamaan Mijélle poskisuukon kiitokseksi. Mijé virnistää.

”Sinä olet paitsi kälyni, myös vaimoni rakkain ystävä. Me pidämme toisistamme huolta.”

Aala nyökkää kiitollisena ja kääntyy ympäri, jotta Mijé ei näkisi hänen huultensa vapisevan. Muutaman askeleen päästä poskelle vierähtää jo ensimmäinen kyynel.

Me pidämme toisistamme huolta.

Ehkä tästä paikasta voisikin tulla heille koti.

127.
200 sanaa

Hangesta heijastuvan auringonvalon voima on joka kevät yhtä uskomaton. Paistetta on yhä vain pari tuntia päivästä, mutta sekin määrä riipii silmiä. Lisäksi lapsi on kääntynyt painamaan rintakehää, niin että Aalan tukalaa hengittää. Etenkin öisin Aalan on välillä kömmittävä ylös ja livahdettava ovesta vetämään syviä henkäyksiä kylmää pakkasilmaa, joka liukuu sisään ja ulos aavistuksen helpommin.

Onneksi Elvar voi paremmin. Yskä on muttunut raastavasta ärsyttäväksi ja nykiväksi, eikä iske enää yhtä usein. Nyt Elvar jaksaa olla jalkeillakin meilkein tavalliseen tapaan.

Tyyntä kestää kuitenkin harvinaisen lyhyen aikaa.

Aalasta tuntuu että hän on juuri nukahtanut, kun ulkoa alkaa kantautua hälinää ja huutoja. On myöhäinen ilta, hiilet hehkuvat vielä tuhkavaippansa alla.
 
”Minä menen katsomaan, odota täällä”, Elvar sanoo painaen hänet hellästi takaisin makuulle.

Aala nyökkää ja kääntyy kyljelleen, kun Elvar nykäisee vaatteet ylleen. Ovi käy, mutta Aalaa ei osaa enää levätä. Sen sijaan hän kaapii hiilet esiin ja lisää valkeaan puita keittääkseen hieman vettä.

Elvar viipyy huolestuttavan kauan, mutta Aala vakuuttelee itselleen vain paisuttelevansa asioita. Heidän mökkinsäkin onnistuu joskus pelottamaan Aalaa kun Elvar ei ole paikalla, aivan kuin nurkat olisivat äkkiä täyttyneet pelottavista varjoista. Idunnasta kuulemma tuntui samalta ennen lapsen syntymää.

Kun Elvar vihdoin palaa, Aala näkee tämän kasvoista heti että jokin on vialla.

”Susia.”
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 107
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Isfet ihanuuteni, oot ihme draamailija! Toisaalta, ei mun ehdotukset tän sarjan lopulle tai trilogian kolmannelle mahdolliselle osalle ole yhtään sen vähemmän draamaisia. Mutta toivottavasti sudet jättää etenkin Aalan ja Elvarin rauhaan. Mikähän nyt neuvoksi? Hurjaan kohtaan jätit taas. :o
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Luttis, niinpä, draama varmaa virtaa suonissani jonakin syntymäkirouksena :'D Muista että en ole luvannut mitään kolmatta osaa, saatellaan nyt tämä vain loppuun ;> Kiitos kommentista <3

A/N: Näiden jälkeen enää parikymmentä raapaletta, mutta niin paljon tapahtumia! Jännittää!



128.
200 sanaa

Sudet eivät yleensä tule lähellekään kyliä, vaan karttelevat visusti kaikkea asutusta. Ilmeisesti kuitenkin luminen talvi on verottanut poro- ja peurakantoja pelättyäkin enemmän, ajaen pedot etsimään ruokaansa raivokkaammin.

Yleisen käsityksen mukaan Helken oli unohtanut käydä tarkastamassa kylän kesyt vetoporot iltapäivällä, ja siksi päätynyt lähtemään niiden luo myöhemmin. Loppu onkin huonoa tuuria – sudet olivat juuri olleet jahtaamassa eläimiä kun mies sattui paikalle.

”Hän pääsi aika vähällä, paha purema kyljessä ja naarmuja sekä kädessä että jaloissa. Paljon verta, mutta kaikki raajat tallella. Onneksi viereisestä talosta kuultiin metakka”, Elvar selittää ääni karheana.

Aala ei koskaan pelännyt villieläimiä, mutta nyt kauhu tuntuu kasvavan moninkertaiseksi ja ujuttautuvat hänen ilonsa alle, kylkiluiden väliin. Hän kietoo kätensä Elvarin kaulaan ja nyyhkäisee, tuntien pian leveän kämmenen laskeutuvan notkoon painuneelle alaselälleen.

”Hänet vietiin lähimpään mökkiin, shamaani oli jo siellä kun saavuin. Kaksi poroa oli pelästynyt karkuun, mutta kolme oli yhä rikkinäisessä aidassa. Korjasimme sen samoin tein, ja sytytimme vahtitulia. Kaikki hoidossa.”

Elvarin rintakehä nykii nieltyä yskää. Aala ryhdistäytyy, sillä kaikkein vähiten hän haluaa miehen saavan jälkitautia. Elvarin on päästävä nukkumaan.

”Odota”, Elvar mumisee, hengittää kahdesti syvään ennen kuin päästää irti.

Aala patistaa Elvarin lepäämään ja asettuu makaamaan selkä tämän rintaa vasten. Elvar huokaa hänen niskaansa, laskee käden vatsan päälle.


129.
200 sanaa

Seuraavana päivänä koko kylä on jännityksen vallassa. Aala lähtee käymään Lumaen luona saadakseen kuulla uutiset, Elvar mukanaan. Nuorin lapsista kapuaa heti Aalan syliin, tuoksuen lihamuhennokselle. Lumae letittää hiuksiaan, mutta aloittaa puheen heti keskeyttämättä työtään.

”Oletteko kuulleet? Helken on yhä elossa, mutta ei ilmeisesti oikein tiedä mitä ympärillä tapahtuu. On niin heikossa kunnossa.”

Elvar keskustelee hetken Lumaen kanssa, ennen kuin Nuume palaa ja kertoo uusimmat tiedot. He kolme ovat niin syventyneitä keskusteluunsa, etteivät edes kuule koputusta. Koputuksen toistuessa Aala menee avaamaan.

”Ai Mijé, tule vain peremmälle. Me keskustelimme juuri porojen mahdollisesta etsimisestä”, Nuume sanoo.

”Neuvosto ja shamaani puivat asiaa parhaillaan. Minä kyllä sanoisin, että jäljet vanhevat koko ajan. Ja kun tulee uudestaan pimeää, etsijät ovat alttiita susille”, Mijé yhtyy puheeseen, ”Aala, sinun tulisi ehdottomasti käydä tervehtimässä Idunnaa. Hän on miettinyt miten teillä menee.”

Aala kohottaa Elvarille kulmiaan, ja osoittaa ovea peukalollaan.

”Mene vain, tulen perässä”, Elvar vakuuttaa.

Aala laskee pojan sylistään ja lähtee ulos. Ihmisiä on tavallista enemmän liikkeellä, eikä kukaan kiinnitä häneen huomiota. Idunna tosiaan vaikuttaa ilahtuneelta avatessaan oven hänelle, kuten Mijè sanoi.

”Hei Aala! Kuinka voit?” Idunna kysyy.

Aala miettii selkäkipujaan, unettomuuttaan, hikoilua, hengitysvaikeuksia ja pelkotilojaan – ja kohauttaa olkiaan. Idunna virnistää.

”Niinpä. Tule peremmälle, ennen kuin Emíl ryömii kinokseen.”


130.
200 sanaa

Loppujen lopuksi poroja lähtee etsimään seitsemän miestä. Elvar olisi tietysti tarjoutunut mukaan kahdeksanneksi, ellei Aala olisi kieltänyt tätä tiukalla katseella. Iltapäivällä hämärän langettua retkue palaa, kertoen löytäneensä toisen poron jäännökset metsästä. Toista ei näkynyt, eikä ihmekään. Se on varmaan juossut hangessa niin kauas kuin on ennättänyt, säikähdyksissään kun oli. 

Aala ja Elvar viipyvät Idunnan luona iltaan asti, tarpeeksi kauan kuullakseen että Helkelle alkaa nousta kuume. Iivel jättää Neuvoston ja palaa potilaan luokse.

Aala tuntee olonsa jälleen avuttomaksi, mutta tietää ettei hänen kuulu sekaantua. Niinpä hän ei edes käy katsomassa Helkeniä, vaan suuntaa Elvarin kanssa suorinta tietä mökkiin. Elvar vetää hänet jälleen syliinsä ja silittelee Aalan vatsaa, jonka alla vauva potkii kuin vastaukseksi. Aala toivoo että hän osaisi sulkea maailman heidän ulkopuolelleen, ja nukahtaa sitten kuin vahingossa.

Aala herää yön aikana viidesti, eikä aamulla ole kovin levännyt. Sitten heidän ovelleen ilmestyy nainen, ehkä neljänkymmenen ikäinen. Aala muistaa hämärästi nähneensä tämän muiden naisten kanssa, pyykkäämässä, valmistamassa jännelankaa ja muissa talkoissa. 

”Voisitteko tulla auttamaan? Mieheni on yhä kuumeen kourissa ja shamaani ei ole palannut henkimatkaltaan”, nainen sanoo hätääntynesti.

Aalan vatsanpohjassa jysähtää. Hän napaa äkkiä laukkunsa, ja poistuu ovesta Elvarin vielä hieroessa silmiään.

Heti paikalle saavuttuaan Aala tietää, että hänen olisi pitänyt sekaantua aiemmin.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
En olekaan kommentoinut näitä uusia osia, joten tulen korjaamaan asian. Mukava muuten tietää tuo lopullinen raapaleiden määrä ja se, että vaikka loppu häämöttää, niin tässä on onneksi vielä kuitenkin osia jäljellä. :) Varsinkin kun tilanne on niin kovin synkkä juuri nyt - kylää vaikuttaa vaivaavan suoranainen pahan onnen aalto susineen ja sairauksineen. Pelkäsin jo, että Elvarkin lähtee poroja etsimään, mutta onneksi näin ei ollut. Osa 126. oli näistä uusista suosikkini - Aalan ja Mijén kohtaaminen oli todella sydäntä lämmittävä, ja tämä kokonaisuus eritoten:

Lainaus
”Sinä olet paitsi kälyni, myös vaimoni rakkain ystävä. Me pidämme toisistamme huolta.”
Aala nyökkää kiitollisena ja kääntyy ympäri, jotta Mijé ei näkisi hänen huultensa vapisevan. Muutaman askeleen päästä poskelle vierähtää jo ensimmäinen kyynel.
Me pidämme toisistamme huolta.
Ehkä tästä paikasta voisikin tulla heille koti.
<3 Aalan tapauksessa ei tunnu ollenkaan pieneltä asialta, että hän ajattelee näin, ja toivon edelleen hartaasti että se vastoinkäymisistä huolimatta toteutuu. Viimeisimmän osan cliffhanger ei varsinaisesti huojentanut vielä mieltäni, oi voi. Jännityksellä odotan jälleen jatkoa!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, ensinnäkin anteeksi että jännitystä kesti näin kauan :P Mutta niin kai se on, että draaman kaari on huoípussaan juuri ennen loppua... Tosiaan vielä toistakymmentä osaa jäljellä näidenkin jälkeen! Ihanaa että olit nostanut tuon kohdan esille, pidin siitä itsekin kovasti <3

A/N: Long time, no see. Enpä arvannut että tähän tulisi näin pitkä tauko, juuri kun kaikki osatkin oli hahmoteltu valmiiksi. Täällä kuitenkin ollaan taas, toivottavasti myös siellä ruudun toisella puolella. (Ja hei, sinulle joka äänestit Luoksesi palaan -sarjaa nostalgiapikariin: isot kiitokset! <3)



131.
200 sanaa

Iivel retkottaa tajuttomana lattialla, selvästi siinä asennossa mihin hän on tanssittuaan kaatunut. Rumpu ja sauva ovat tämän vierellä, rintakehä kohoilee hyvin hitaasti. Aala näkee veljensä kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin, eikä tahdo saada katsettaan irti. Sentan sanat kaikuvat hänen päässään.

Pidä silmällä veljeäsi. Olen huolissani että hän yrittää todistella itselleen hieman liikaa.

Iivel on laihtunut entisestään, toinen lapaluu työtyy terävästi selästä ja pari kylkiluuta erottuu tulenloimussa. Posket ovat kavenneet, varjot silmien alla ovat niin syvät että näyttävät mustelmilta.

Aala luulee ensin pyörtyvänsä siihen paikkaan, mutta riistää sitten katseensa irti ja kiirehtii potilaan luo. Helken ryppyisillä kasvoilla on tuskanjuonteita, hiki kertyy niihin pisaroiksi. Haavat punottavat kääreiden alla, ja koko mies on polttavan kuuma. Tämänkin hengitys kulkee työläästi. Aala tietää heti, että henkimatka olisi ollut miehen ainut toivo – ja nyt tämä on liian kaukana sillekin. Ja vaikka hengen saisi palautettua mieheen, tämän ruumis on niin kärsinyt että Helken tuskin lähtisi toipumaan.

Aala pudistaa päätään, ja hieroo sitten huumaavista yrteistä tahnan miehen nenän alle. Ainakin tämä tuntee siten vähemmän kipua viimeisinä hetkinään.
Nyt Iivelin pitäisi vain palata, pian. Aala kääntää veljensä parempaan asentoon, ja rummuttaa kutsurytmiä. Iivelin henki on kuitenkin liian kaukana Tuonenjoella, tai sitten tällä vain ei ole voimia ponnistella enää vastavirtaan.

Ei.


132.
200 sanaa

Vain pari hetkeä myöhemmin Helken on kuollut. Aala alkaa tuntea olonsa epätoivoikseksi kääntyessään vielä takasin Iivelin puoleen, ja silloin se tapahtuu.
Hänen veljensä sydän lakkaa lyömästä.

Aala parahtaa äänettömään itkuun, joka ravisuttaa häntä enemmän kuin hän olisi arvannutkaan. Kyyneleet tulvivat silmistä, henki kulkee vain työläästi haukkoen. Aala ei ole varma, mitä kaikkea hän oikein itkee – ehkä sitä, että on nyt ainoa perheestään, ehkä vääriä valintojaan, äitiään, shamaanien taakkaa ja yksinäisyyttä, ehkä pitkäsääristä pörrötukkaista pikkuveljeään jota ei ole ollut enää olemassa aikoihin. Tai sitten kaikkea tätä.

Minun piti pitää hänestä huolta, Aala ajattelee katkerasti. Hän kyllä tiesi, Aala itsekin aikoinaan saattoi olla nukkumatta ja syömättä päiviä. Iivel oli vasta joutunut parantamaan puoli kylää, suojaamaan sen uudelleen loitsuilla petojen varalta ja yrittänyt sitten vielä hakea Helkenin itsepäisyyksissään takaisin. Typerä, typerä poika.

Elvar katsoo Aalaa vakavana ja vetää tämän syliinsä, painaa vaivihkaa huulensa Aalan korvaan.

”Oliko mitään tehtävissä?” Elvar henkäisee hiljaisen kysymyksen.

Aala pudistaa päätään. Jäljellä on nyt sureva leski joka itkee kuolinvuoteen äärellä, kolme isätöntä lasta ja kaksi lastenlasta, jotka eivät koskaan enää näe ukkiaan. Nyyhkytyksen sekainen hiljaisuus on painavaa, kunnes eräs paikalle kokoontuneista naisista nousee ylös. Matkalla ovelle hän nyökkää Aalalle, väistämätöntä enteillen. Aala sulkee silmänsä, puree hammasta.

”Shamaani on kuollut!”


133.
200 sanaa

Yhdeksi päiväksi kaikki pysähtyy.

Aala itse ei oikein tiedä miten käsitellä asiaa. Hän olisi voinut luulla tuntevansa helpotusta, mutta päällimäisenä erottuu vain surua ja syyllisyyttä. Elvar huokaisee ja silittää hänen hiuksiaan.

”Joskus en vain ymmärrä sinua.”

Aala nyökkää apeana, pyörittää luunkappaletta sormissaan ja jatkaa veistämistä.

”Iivel oli roisto. En voi koskaan antaa hänelle anteeksi sitä miten hän löi sinua”, Elvar sanoo, ääni kiristyen loppua kohti.

Aala ei vastaa. Palasen keskelle alkaa hahmottua kiirunan muoto, viimeiseksi hän vuolee reunat pyöreiksi. Aala ottaa laukustaan nahkahihnan ja kiinnittää korun siihen tunturipöllön ja naalin seuraksi. Se tuntuu ainakin hitusen oikealta.

”Nyt minun ei enää tarvitse pelätä teidän vuoksenne ainakaan hänen takiaan. Kai sekin on jotain.”

Aala tuntee, miten Elvarin huulet kaartuvat puolikkaaseen virneeseen hänen poskeaan vasten, samalla kun tämä kietoo kätensä Aalan kehon ympäri. Elvarilla tosiaan on musta huumorintaju, aivan kuin heidän jatkuvassa räpiköimisessään olisi jotain huvittavaa. Ja ehkä siinä onkin.
 
Aala tuntee virnistyksen tarttuvan häneenkin. On ainakin lohdullista että molempien päässä alkaa pimetä yhtä matkaa. Hänen olonsa on jokseenkin epämukava, selkää särkee ja lysähtäneessä istuma-asennossa on epämukava hengittää. Silti Aala ei tahtoisi nousta ylös.

Lopulta hän liikahtaa varovasti ja nojautuu paremmin Elvarin rintaa vasten. Tämän sormet piirtävät kiekuroita hänen vatsalleen. He huokaisevat yhdessä.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Jee, hienoa saada jatkoa, etenkin tuon cliffhangerin jälkeen. :D Mietinkin tässä yksi päivä, että olisi mukava lukea tästä jälleen uusia osia, mutta älä toki ota julkaisusta stressiä. Hyvää kyllä jaksaa odottaa.

Mutta tosiaan, nämä uudet osat! Aa, mitenhän sanallistaisin tuntemukseni. Kaikesta huolimatta en olisi osannut odottaa Iivelille moista kohtaloa, ja suorastaan järkytyin miten paljon järkytyin asiasta. Olit kuvannut todella kouriintuntuvasti hänen viimeiset hetkensä ja Aalan yritykset tehdä se mikä tehtävissä on, sekä ristitiriitaiset tuntemukset kaiken jälkeen. Ja tuokin, että myös Helke menehtyi... Vaikka Elvar asiaa ihmettelikin, Iivel oli kaikesta huolimatta Aalan veli, eikä sellaista voi ohittaa tuosta noin vain. Tämä kohta oli siltä osin minusta todella puhutteleva kaikessa surullisuudessaan, koska se tuntui aidolta ja ymmärrettävältä:
Lainaus
Aala ei ole varma, mitä kaikkea hän oikein itkee – ehkä sitä, että on nyt ainoa perheestään, ehkä vääriä valintojaan, äitiään, shamaanien taakkaa ja yksinäisyyttä, ehkä pitkäsääristä pörrötukkaista pikkuveljeään jota ei ole ollut enää olemassa aikoihin. Tai sitten kaikkea tätä.
Etenkin tuo maininta pitkäsäärisestä, pörrötukkaisesta pikkuveljestä kosketti, koska tajusin sitä lukiessani, että olin vaivihkaa elätellyt haurasta toivoa, että jollain tapaa sisarukset onnistuisivat korjaamaan välinsä. Mutta, ei se aina mene niin, ja kuten Aalakin toteaa, hänen muistojensa veljeä ei ole ollut enää aikoihin. Onneksi Aalalla ja Elvarilla on toisensa ja kasvava perheensä; ehkä kaikki viimein tämän jälkeen helpottuu, kuten Elvarkin hiukan mustanpuhuvasti toteaa. On ainakin lohdullista että molempien päässä alkaa pimetä yhtä matkaa. Tälle oli pakko naurahtaa ääneen. :D'

Lainaus
Lopulta hän liikahtaa varovasti ja nojautuu paremmin Elvarin rintaa vasten. Tämän sormet piirtävät kiekuroita hänen vatsalleen. He huokaisevat yhdessä.
<3 Edelleen toivon tälle kolmikolle hartaasti silkkaa onnea ja auringonpaistetta aiempien koettelemusten jälkeen. Kiitos paljon uusista osista!

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, ensinnäkin anteeksi, että tässä meni näin kauan. (Huomasin juuri että edellinenkin vastaus meni näin. I'm so sorry!) Ihanaa että raapaleet onnistuivat olemaan todenmukaisia, muistaakseni editoin niitä jonkun verran ja sanamäärissä oli tavallista enemmän haasteita. Mikäli jaksat vielä roikkua mukana lupaan taas prepata julkaisun kanssa...  :P Kiitos kommentista  :-*

A/N: Minulla on varmaan jokin tekstien lopettamista vaikeuttava syndrooma, tai ainakin voisin nyt diagnosoida sellaisen itselleni tekosyyksi. Olin jo kirjoittanut tämän "loppuun" ennen kuin päätin kokonaan muokata yhtä käännettä tarinassa ja hylkäsin projektin tuskallisen rasittavana... Mutta tässä ollaan ja eteenpäin mennään! Näitä en enää edes ennen tätä julkaisua editoinut, mutta olen muokannut myöhempiä osia parempaan kuosiin (jee!).  Julkaisen kaikki osat ennen kesän loppua, lupaan!




134.
200 sanaa

Heti kun Aala kuulee asiasta, hän soimaa itseään siitä ettei osannut ottaa tätä ilmiselvää käännettä lukuun.

Heillä ei ole enää shamaania, joten tarvitaan joku kylän ulkopuolelta suorittamaan polttoriitti. Ja lähin shamaani on kolmen päivämatkan päässä, kylässä josta he tulivat tänne. Kyljen arpia alkaa taas kalvaa, Aala tuntee jääkarhun hampaat niskassaan.

Siitäkin on jo useampi vuosi.

Pahinta on, että Elvarin katse napsahtaa heti häneen. Kun he ovat kahden, tämä tarttuu Aalaa kasvoista ja katsoo syvälle silmiin.

”Me pysymme poissa siitä seremoniasta. Kerron Idunnallekin, ehkä hänkin pitää viisaimpana olla piilossa. ”

Aalan leuka värähtää, kun hän nyökkää. Kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, aivan kuin hänellä ei enää olisi ilmaa jota hengittää. Miten hän oli koskaan kuvitellut selviävänsä tästä hullunmyllystä vauvan kanssa? He eivät koskaan saa lopetettua pakenemista, aina on joku tyrkkimässä, repimässä ja potkimassa heitä lähemmäs reunaa –,

”Aala, rauhoitu. Ei ole syytä itkeä.”

Aala tönäisee Elvarin käden pois kasvoiltaan. Totta kai on syytä! Aala ei enää jaksa, hän on kyllästynyt teeskentelemään että kaikki on hyvin, väsynyt kiertelyyn ja tunteidensa peittelyyn, lopultakin. Hän tahtoo vain Elvar olisi hänen tukenaan kohtaamassa elämän, ei suojelemassa Aalaa siltä.
Tietysti hän on vähän epäoikeudenmukainen kiukutellessaan siitä, Aalahan kiertelyn aloitti. Silti hän ei vain jaksa Elvaria juuri nyt.


135.
200 sanaa

Aala on juuri vaipumassa uneen, kun Elvar kääntää kylkeä ja nieleskelee yskää selin häneen. Aala nousee kömpelösti istumaan ja viittoo Elvaria riisumaan paitansa, välittämättä toisen vaisuista vastusteluista. Sitten hän painaa korvansa selkää vasten, pidättää omaa hengitystään ja kuuntelee. Raastava rohina on taas voimistunut. Tauti ei vieläkään suostu irrottamaan kynsiään Elvarista, aivan kuin esivanhempien viha ei millään jättäisi heitä rauhaan.

”Se ei tunnu niin pahalta, oikeasti”, Elvar mutisee ja kääntyy häntä päin.

Aala puristaa huulensa yhteen ja tunnustelee varovasti Elvarin kaulaa. Se tuntuu normaalia lämpimämmältä ja aristavalta. Hän yrittää porata katseensa Elvarin silmiin, selvittää kuinka paljon toinen vähättelee kipujaan tällä kertaa. Joskus hänen tekisi mieli ravistella Elvaria ja huutaa etteikö tämä tajua. Osittain se johtuu vain siitä että Aalaa turhauttaa ettei hän osaa auttaa, aivan kuin sillä mitä hän tekisi ei olisi merkitystä. Ehkä Elvar tarvitsisi amuletteja tai loitsuja, jotain mitä hänellä ei ole antaa.

Shamaani on tulossa kylään.

Ajatus on kuitenkin mahdoton, ei shamaani Elvaria auttaisi. Ei langenneen shamaanin puolisoa. Aala huokaisee, suukottaa Elvaria suupieleen ja nousee ylös herättääkseen tulen. Kun Aala kaivaa pussistaan yrttejä Elvar on jo kuumentamassa vettä. Hymy hiipii hänen kasvoilleen, pehmeänä ja väsyneenä heijastuksena Elvarin kasvoista. Hetkistä myöhemmin he juovat yhdessä kuumaa yrttijuomaa, toistensa selkiin nojaten.


136.
200 sanaa

Seuraavina päivinä yskä pahenee jälleen, niin että lopulta Elvar voi olla makuulla ainoastaan puoli-istuvassa asennossa. Aalaa alkaa jälleen pelottaa, eikä se helpota vaikka hän vakuutteleekin itselleen liioittelevansa.

Kun Lumae ja Idunna saavat tietää asiasta, Aala huomaa äkkiä kodissaan pyörähtelevän päivän mittaan väkeä minkäkin asian varjolla. Mijè käy vaihtamassa pari sanaa Elvarin kanssa ja kantaa ohimennen vesisaavin täyteen. Lumae tuo Aalalle lapsiensa pieniksi jääneitä nuttuja. Idunna tuo tossuja, auttaa ompelemaan turkiksesta kantopussin ja äkkiä heillä on hänen lähtiessään myös padallinen kuumaa lihalientä.

Elvarilla on kuumetta.

Aala pureskelee huultaan kunnes maistaa veren. Vauva potkii levottomana, kun Aala kyyristyy tutkiskelemaan yrttivarastojaan. Mesiangervon lehdet ovat lopussa, kanervakin käy vähiin. Kaikki kurkkukipuun ja kuumeeseen auttavat yrtit ovat taudin takia vähissä. Aala vilkaisee Elvaria, joka on nukahtanut pää takakenoon taipuneena. Hipihiljaa hän kietoo viitan ympärilleen, avaa oven ja hiipii liukasta polkua shamaanin mökille. Se on ollut koskematon Iivelin kuolemasta saakka.

Iivel ei ollut kiinnostunut kasveista kuten Aala, mutta on onneksi täyttänyt varastot velvollisuutensa mukaan. Aala kuvittelee haistavansa kylmässä ilmassa savuun heitetyt yrtit ja hien, mutta ehkä kyse on ennemminkin tunteesta. Siitä samasta, joka nostaa hänen niskakarvansa pystyyn ja jouduttaa askeleita matkalla takaisin mökille.

Sydämen rauhaton rytmi alkaa tasoittua vasta, kun Aala hieroo yrttejä silpuksi kämmenpohjassaan.
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Toki olen edelleen mukana, ilahdutti paljon huomata, että yhä jatkat tätä! ♥ Olenkin taasen ajoittain miettinyt, että mitenhän Aalan ja Elvarin tarina tästä jatkuu, mutta edelleen, älä toki ota julkaisusta stressiä. Tekstien lopettamisen vaikeus kuulostaa erittäin tutulta, paljon tsemppiä loppurutistukseen. :) Nyyh, olen sanonut tämän ennenkin, mutta et kyllä päästä meitä lukijoita helpolla! Näin poikkeusaikaan tuntuu erityisen kurjalta lukea Elvarin pahenevasta yskästä ja kuumeesta, varsinkin kun Aala on vielä lisäksi muutoin niin turhautunut heidän tilanteeseensa. :'( Aala ei enää jaksa, hän on kyllästynyt teeskentelemään että kaikki on hyvin, väsynyt kiertelyyn ja tunteidensa peittelyyn, lopultakin. Toisaalta tämä voi olla varmasti hyväkin juttu, ja kyllähän Aalalla on kaikki oikeus näyttää tunteensa ja patoutumansa. Pidin paljon myös huomiosta elämän kohtaamisesta, ei siltä suojelemisesta. Aa, olin jo ehtinyt unohtaa jääkarhushamaanin, toivottavasti hänestä ei aiheudu yhtään enempää ikävyyksiä - mutta ehkä sekin jälleennäkeminen tarvitaan, että ympyrä sulkeutuu, ken tietää. Ikävien juttujen keskellä on onneksi myös hyviä hetkiä ja toivonpilkahduksia, etenkin tämä:

Lainaus
Kun Lumae ja Idunna saavat tietää asiasta, Aala huomaa äkkiä kodissaan pyörähtelevän päivän mittaan väkeä minkäkin asian varjolla. Mijè käy vaihtamassa pari sanaa Elvarin kanssa ja kantaa ohimennen vesisaavin täyteen. Lumae tuo Aalalle lapsiensa pieniksi jääneitä nuttuja. Idunna tuo tossuja, auttaa ompelemaan turkiksesta kantopussin ja äkkiä heillä on hänen lähtiessään myös padallinen kuumaa lihalientä.
♥ Kertoo jälleen paljon siitä, miten Aalan epäilyksistä huolimatta he ovat kuitenkin Elvarin kanssa ihan todella asettuneet kylään ja selvästi osa sen yhteisöä, että heistä pidetään hädän hetkellä huolta. Toivon todella, että kaikki käy vielä parhain päin. Kiitos paljon jatkosta! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 998
  • kuppi teetä kaipaukseen
Okakettu, olen kyllä vähän pahoillani siitä millaisten vaikeuksien läpi pistän Aalan ja Elvarin rämpimään lukijat vanavedessään. Mutta ilmeisesti kissa ei pääse karvoistaan, vaan näillä mennään  ::) Kyllä, Aalan on korkea aika alkaa prosessoida tunteitaan, mutta onneksi Elvar on siinäkin tukena vaikka siltä ei Aalasta aina tuntuisikaan. Yritän pitää toivoa yllä! Kiitos ♥

A/N: Ja varmuuden vuoksi lisää osia jo tänään, jei! Mitä luulette, kuinka monta käännettä mahtuu näiden jälkeen jäävään yhteentoista osaan?  ;)




137.
200 sanaa

Vielä samana yönä Aala näkee painajaista.

Joen vesi on jäätävää ja riipii syviä haavoja kyljessä. Syvä murina resonoi hänen luissaan, kun Aala tuntee mätkähtävänsä joen törmälle. On hyytävän kylmä, eikä Aala jaksa edes avata silmiään. Sitten hän tuntee potkun kyljessään.

”Sinä hylkäsit minut kahdesti, sisko.”

Hän näkee edessään riutuneen Iivelin katsomassa häntä silmät täynnä pohjatonta vihaa, tuskaa.

”Olet täysin hyödytön.”


Aala räväyttää silmänsä auki. Hän kuulee Elvarin yskivän, muuten kaikkialla on hiljaista. Vauva tuntuu venkoilevan parempaa asentoa hakien, survaisten hänen sisuskalujaan kipeästi. Iivelin katse palaa piinaamaan häntä aina kun hän sulkee silmänsä, läpi yön.

Kuin Aalan painajaisen kutsumana shamaani saattajineen saapuu kylään. Lumae ei ole koskaan kysellyt mitä heille tapahtui ennen kylään asettumista, mutta osaa lukea rivien välistä tarpeeksi tietääkseen että he pitivät parempana pyyhkiä jälkensä takanaan, ainakin kuvainnollisesti.

”Ei hätää, me emme anna teille tapahtua mitään pahaa”, Lumae vakuuttaa vielä livahtaessaan ulos. Idunnaa he eivät ole nähneet, tämäkin pysyttelee poissa silmistä.

Elvar astelee ensin hermostuneena mökkiä ympäri, tähystellen milloin oven raosta, milloin räppänöistä, kunnes Aala käskee tätä lopettamaan tiukalla mulkaisulla. Hosuminen tekee hänetkin levottomaksi, eikä se tee hyvää yskällekään.

”Anteeksi”, Elvar mutisee ja puristaa Aalan syliinsä.

Aalalla ei ole mitään sitä vastaan. Hän nojaa päänsä Elvarin olkaan, ja hengittää.


138.
200 sanaa

Seremoniarumpujen kaiku on erityisen kovaääninen sinä iltana. Aala lepää kyljellään selkä painautuneena Elvarin rintaa vasten, miehen silittäessä hänen kylkeään rauhoitellakseen häntä. Ehkä myös itseään.

”Onneksi he eivät kohdanneet toisiaan elävänä”, Elvar mutisee.

Aala miettii vihaista Iiveliä ja omanarvontuntoista naapurikylän shamaania, ja värähtää. Heidän olisi pitänyt kulkea kauemmas, mutta voimat olivat vähissä ja heidät oli vallannut jokin lapsenomainen usko, että he olisivat uudessa paikassa voineet unohtaa polttamansa sillat. Vaikka tietenkään se ei ollut niin yksinkertaista.

Seuraavana päivänä shamaani ilmoittaa ettei viivy enää kuin yhden yön ennen paluumatkaansa. Aala kuulee asiasta Lumaelta, uskaltaa jo puolittain hengittää. Ehkä he ovat säästyneet, miksi toisaalta eivät olisi?

Kevätpäivän lyhyt aurinko ei ole vielä ehtinyt painua mailleen, kun Aalan poltot alkavat.

Voi miksi, miksi juuri tänään?

Myöhemmin illalla Elvar lähtee hakemaan Lumaeta, Aalan vannottaessa ettei toinen saa tulla nähdyksi eikä kertoa asiasta kellekään muulle. Shamaani ei saa kuulla tästä, ei mitenkään, ei nyt. Elvar nyökyttelee huolissaan, suutelee häntä otsalle ja jättää Aalan sitten yksin. Pelko saa hengityksen tihenemään, pyörryttää ja kipu leikkaa häntä kahtia. Aala miettii kuuluuko sen tuntua tältä, mistä hän tietäisi ja kyllähän synnyttäjät huutavat toisinaan aika paljon.

Seuraava supistus saa hänet oksentamaan, mutta sitten Lumae on vihdoin siellä, Idunnakin. Aala voi vain luottaa. 


139.
200 sanaa

Ensin se sattuu juuri niin paljon kuin hän kuvittelikin.

Ja sitten vielä enemmän.

Aala tahtoisi ulvoa kaiken kivun ulos, mutta vaikka hänen keuhkonsa ovat haljeta, huulilta ei karkaa edes kuiskausta. Lumaen ja Idunnan päättävät pian kutsua vielä kylän kokeneimman lapsenpäästäjän Karénin, välittämättä Aalan hätääntyneisyydestä. Hän hakee katseellaan Elvaria, mutta mies on tietysti jätetty Nuumen tykö. Sen sijaan mökkiin saapuu pieni nainen jolla on lämpimät, lähes hennot kädet.

”Vauva on tulossa väärin, meidän pitää kääntää se.”

Ne ovat juuri ne sanat, joita Aala ei halua kuulla. Idunna painaa häntä harteista lattiaan ja kuiskii jotain, ehkä lohdun sanoja tai anteeksipyyntöjä. Aala ei välitä, hän ei voi keskittyä mihinkään. Hän ei tiedä voiko siitä selvitä hengissä, tai tahtooko hän edes. Silloinhan kipua tuntuisi pidempään.

Jossain vaiheessa Idunna pyyhkii hänen kasvojaan kylmällä rievulla, ja Lumae juottaa hänelle jotain katkeranmakuista. Jokaista lihasta särkee, alaselkä on kuin tulessa ja keuhkoja pakottaa. Viimein, kun on jo tullut uudestaan aamu, vauva syntyy. Parilla reippaalla hieraisulla Karé saa pikkuisen parkaisemaan, hengittämään ensimmäistä kertaa.

Se ääni melkein itsekseen tekee siitä kaikesta sen arvoista. Karé pesee lapsen, sillä välin kun Idunna pyyhkii liikuttuneena hien ja veren hänen yltään.
 
”Sinä pärjäsit hienosti Aala. Olen aina tiennyt että olet vahvempi kuin miltä näytät.”
So wake me up when it's all over
when I'm wiser and I'm older
all this time i was finding myself
and I didn't know I was lost

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 075
Kylläpä oli surullista lukea, ettei Iivel jätä Aalaa rauhaan vieläkään, vaan saapuu yhä vain uniinkin jatkamaan syytöksiä ja vihansa levittämistä. :'( Toisaalta heidän tapauksessaan se on ymmärrettävääkin, kun asiat sisarten välillä jäivät niin pahasti selvittämättä ja kesken. Ja shamaanikin sitten lopulta saapui, Lumaen reaktio ilahdutti siihen liittyen jälleen. ♥ Aalan synnytyksen koittaessa elin näemmä uudelleen täsmälleen samat tuntemukset kuin Idunnan kohdalla, en meinannut uskaltaa hengittää lukiessa, olit kirjoittanut sen todella hyvin ja intensiivisesti. Erityisen paljon sydämestä otti tuo kohta, jossa Aala tahtoisi huutaa kipuaan muttei pysty siihen... Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, vaikka vähän surettaa, että lapsi syntyi niin epävarmojen olosuhteiden keskelle - mutta niinhän asiat vain välillä menevät, ja jospa kaikki alkaa tästä viimein kääntyä parempaan. Odotan kovasti, miten Elvar lapsensa näkemiseen suhtautuu.

Lainaus
”Sinä pärjäsit hienosti Aala. Olen aina tiennyt että olet vahvempi kuin miltä näytät.”
Näinpä juuri, tämä on todistettu tämän tarinan aikana kerta toisensa jälkeen. ♥ Kiitos paljon nopeasta jatkosta! :)

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 107
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Oi, oot julkaissut pitkästä aikaa lisää osia - ihanaa! Ja vielä suloisempaa, että vauva syntyi ja onneks kaikki menee hyvin! Muutamissa raapaleissa ehti kyllä tapahtua, joten varmasti viimeisessä 11:ssa käänteitä tulee ehkä kaks tai kolme? :D Sori kun ei irtoa järkevää kommenttia, läkähdyn kämppääni ja kädet hikoaa näppäimistön tahmeeks. ;__; <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3