Kirjoittaja Aihe: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 3/3  (Luettu 2345 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 883
Nimi: Hetki on nyt
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: romantiikka
Paritus: Ilmari/Olli
Haasteet: Neliottelu, Random10, Fluffy10 #3 ja Kesähaaste 2018

A/N: Sain äkillisen inspiraation yhdestä Supernaturalin jaksosta ja innostuin. Tässä on tulos!



Hetki on nyt

I

Ollista he ovat liian vanhoja tällaiseen. Hän ei ymmärrä, miksi – nostalgia ei ole tarpeeksi hyvä syy – heidän täytyi tulla tänne peräkorpeen ryyppäämään. Paikka on tuttu teiniajoilta: huonokuntoinen laavu ja vanha nuotiopaikka ympärillään paskaksi pistetyt penkit. Heillä oli tapana tehdä tuli, juoda halpaa kaljaa ja kertoa toisilleen kauhutarinoita. Niin, ja nuolla, jos sattui olemaan onnekas. Olli ei koskaan ollut.

Karita tekee tulen. Se käy uskomattoman helposti, mutta Karita onkin ollut partiossa koko ikänsä. He avaavat uudet kaljatölkit ja muistelevat vanhoja tempauksia ja kohuja. Olli ei jaksa kuunnella. Ne tarinat kulutettiin puhki jo teinivuosina. Ne ovat enimmäkseen paskapuhetta. Silti ne elävät, koska totuus ei kiinnosta ketään.

Karita istuu Joopin kainalossa. Ne seurustelivat jo lukiossa, erosivat pariksi vuodeksi, ja nyt ne ovat ilmeisesti taas kimpassa. Joopi näyttää aikuiseksi kasvaneelta Peter Panilta: menninkäismäiset kasvot, vino hammasrivistö ja surffitukka. Karita on karistanut itsestään goottityylin. Sillä on oma väri päässä ja päällä iso mummovillapaita.

Petjaa Olli on nähnyt muutaman kerran, mutta heidän yhteydenpitonsa on lähinnä toistensa somepostausten tykkäämistä. Petjan musta tukka on nutturalla. Saana vilkuilee sitä ihastuksissaan. Olli ei ihan ymmärrä, miksi tytöt ovat niin hulluna tähän miesbun-ilmiöön. Saana ei ole muuttunut lainkaan. Samat perussievät kasvot ja polkkapituinen tukka. Se on ainoa, joka on pukeutunut säänmukaisesti korallinpunaiseen tuulitakkiin.

Ilmari taas – Olli ei tuntenut sitä lukiossa kuin maineelta. Se hengaili lähinnä muiden teatterityyppien kanssa. Runsaan puolipitkän tukkansa kanssa Ilmari näyttää edelleen olevan jonkin sortin hipsteri. Sillä on sellaiset retrosilmälasitkin. Ilmarilla on tarttuva hymy, ja se hymyilee paljon. Se ilmeilee hienovaraisesti Joopin yliampuville jutuille. Ilmarin muihin kohdistuva ilveily saa Ollin nauramaan. Jätkässä on jotain ihanan veikeää. Karismaattinen tyyppi, hän ajattelee vähän kateellisena.

Yön ja humalan eskaloituessa alkaa tuttu ohjelmanumero: känninuoleminen. Ollista tuntuu kuin hänet pakotettaisiin elämään kurjimmat nuoruushetkensä uudelleen. Joopilla on käsi Karitan villapaidan alla ja kieli tämän henkitorvessa. Saana hipelöi Petjan nutturaa, ja pian nekin alkavat pussailla. Olli katsoo muualle ja juo lisää kaljaa. Ilmari siirtyy kahden parin välistä hänen viereensä.

”Tuntuuko sustakin, että sulla ei ole mitään syytä olla täällä?” Ilmari kysyy.

”Jep”, Olli vastaa ja yrittää olla kuulematta imutteluääniä, ”oon miettinyt homman pointtia koko illan.”

”Saadaan syyttää Joopia ja Karitaa”, Ilmari sanoo. ”Lukio oli niiden elämän täyttymys, ja ne tekevät mitä hyvänsä saadakseen elää niitä hetkiä uudestaan.”

”Aika surullista”, Olli sanoo. ”Lukio oli ihan ookoo, mutta kyllä mä tykkään yliopistosta enemmän.”

”Mitä sä opiskelitkaan?” Ilmari kysyy.

”Tietotekniikkaa.”

”En oo yllättynyt”, Ilmari sanoo. Mitä se tarkoittaa, Olli ei ole ihan varma. ”Se on vissiin hyvin työllistävä ala?”

”Jep, mutta kyllä mä siitä tykkäänkin. Entä sä?”

”Folkloristiikkaa”, Ilmari sanoo ja nauraa. ”Sun ilmeestä päätellen sulla ei ole hajuakaan, mitä se on.”

”Kiinni jäin”, Olli virnistää nolona.

”Simppelisti sanottuna se on kulttuuri-ilmiöiden tutkimista”, Ilmari sanoo. ”Niinku vaikka kansanperinteitä ja mistä ne ovat saaneet alkuunsa. Mut tutkimuskohteena voi olla melkeen mitä vaan. Meemit, sadut, urbaanilegendat, you name it. Se on tosi mielenkiintoista.”

”Uskon”, Olli sanoo. Ilmarin silmät tuikkivat, kun se hymyilee. Olli hymyilee takaisin. Sen takia hän voisikin muuttaa mielensä tästä illasta. Ilmarin kanssa on kiva jutella.

”Mä tykkäsin kans lukiosta. Teatteriproggikset olivat ihan parasta, mutta ei mulla ole mitään yletöntä kaihoa takaisin. Mä katon mieluummin eteenpäin”, Ilmari sanoo.

”Miksi sä sitten tulit tänne?” Olli kysyy.

”En mä tiiä. Tekosyy ryypätä? No ei. Kai mä olin utelias”, Ilmari sanoo. ”Kiinnosti tietää, että mitä teistä on tullut.”

”En nyt tiiä, kannattiko vaivautua”, Olli naurahtaa. Ilmari kallistaa päätään. Olli tulee itsetietoiseksi sen katseen alla eikä hän tiedä, katsoako takaisin vai ei. Jokin Ilmarissa saa jännityksen kuplimaan Ollin vatsassa. Hän tiedä, mistä se johtuu. Hämmentävää.

”Miten niin?” Ilmari kysyy. Liekkien loimu heijastuu sen laseista. Olli vilkaisee muita ja toivoo niiden lopettaneen, jotta hän ei olisi enää huomion keskipisteenä, mutta ne ääliöt nuolevat edelleen.

”Nokun”, Olli yskäisee ja viittoo muihin. ”Tää menee aina tähän, ja me joudutaan olemaan ilman.”

”Miksi muka?” Ilmari sanoo. ”Meitä on kaksi ja kummallakin on huulet.”

Olli menee aivan hämilleen. Hän ei todellakaan ole odottanut sellaista vastausta. Olli aukoo suutaan ja yrittää epätoivoisesti keksiä, miten vastata Ilmarille.

”Mutta ei se ole sama – en mä sitä tarkoittanut”, hän sopertelee hädissään.

”Okei”, Ilmari sanoo. Olli käy vieläkin ylikierroksilla. Hänestä tuntuu tyhmältä reagoida sillä tavalla. Häntä hävettää. Olli tahtoo paeta tilanteesta, lukittautua kotiin eikä olla enää koskaan tekemisissä ihmisten kanssa. ”Rauhoitu hei.”

Olli puuskahtaa häpeissään ja painaa otsansa Ilmarin olkapäätä vasten, koska se vain sattuu olemaan siinä. Ilmari hymähtää.

”Oot söpö”, se sanoo.

”Enkä ole vaan ihan vitun tyhmä nolo paska”, Olli vaikertaa.

”Älä nyt. Sä vain yllätyit”, Ilmari lohduttaa ja taputtaa selkään. Olli huokaa, mutta ei uskalla vielä suoristautua ja kohdata Ilmaria.

”Tää ei ole mitään painostusta, mutta ihan mielenkiinnosta. Ootko koskaan pussannut poikaa?” Ilmari kysyy.

”En.”

”Entä onko ikinä tehnyt mieli kokeilla?”

Olli miettii sitä. Hän ei ole varma. Onhan hän joskus ajatellut asiaa ihan vain uteliaisuuttaan eikä se ole tuntunut mahdottomalta. Saattaa olla, että hän on harkinnut sitä. Joskus. Kauan sitten.

”Ehkä”, hän mumisee. Ilmari hymähtää ja kääntää päätään puhuen suoraan Ollin korvaan.

”No”, tämä sanoo hiljaa. Ollin korvalehteä kihelmöi. ”Nyt olisi täydellinen tilaisuus.”

Olli ei tiedä, mitä sanoa. Hän ei ole varma, haluaako. Ja jos haluaisikin, ei hän kehtaisi.

”Ei tässä. Ei sen kuulu olla mikään esitys vaan kahdenkeskinen hetki”, Ilmari sanoo. ”Sun ei tarvii päättää just nyt, mutta mä meen seuraavaksi kuselle ja venaan sua hetken siellä, jos vaikka haluatkin. Sopiiko?”

Olli kohottaa päänsä. Hänen poskiaan kuumottaa. Hän ei tiedä, mitä tehdä tai sanoa. Ilmari hymyilee ja nousee.

”Meen kuselle”, se ilmoittaa kaikille, vaikka ei niitä kiinnosta. Ilmari katoaa pimeyteen. Olli istuu siinä ja tuijottaa hiipuvia lieskoja osaamatta tehdä muuta. Hän ei tiedä, mitä haluaa eikä hän ole varma, uskaltaisiko hän, vaikka haluaisikin. Onhan se nyt ihan hullua, ja sitten hän ehkä joutuisi miettimään juttuja uusiksi.

Olli katsoo muita ja miettii, että tämä on varmaan ainut asia, joka on jäänyt kaivelemaan häntä teinivuosilta. Olemattomat pussailumuistot ovat ruokkineet hänen huonoa itsetuntoaan. Ilmarin kiinnostus tuntuu ihanalta ja kihisyttävältä. Tässä on myös hyvä tilaisuus vähän repäistä. Olli oli tylsä ja kuuliainen teini. Hän ei ikinä tehnyt mitään villiä. Ehkä olisi jo aika. Olli vetää syvään henkeä, nousee ja lähtee Ilmarin perään.

« Viimeksi muokattu: 29.10.2018 21:29:02 kirjoittanut Sokerisiipi »


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan

Felia

  • ***
  • Viestejä: 745
  • they don't understand who you are
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 1/3
« Vastaus #1 : 07.08.2018 17:01:42 »
Kommenttikampanjasta iltapäivää!

Nappasinpas tosi kivan, nostalgisen tekstin. :D Tykkäsin siitä, miten tähän oli koottu vanha lukioporukka ja vähän niin kuin elettiin uudestaan ne lukioajat. Kieltämättä itselle tuli tämän lukemisen myötä taas pikkuisen ikävä lukioaikoja - ne kolme vuotta oli kyllä huippua aikaa, vaikka omalla kohdalla rauhallisesti sujuikin. Ilmeisesti Ollikin on ollut rauhallinen teini, ja siksi pystyinkin aikalailla samaistumaan siihen. Ei sitä silloin teini-iässä tullut tehtyä mitään repäisevää, mutta vähän tälleen vanhempana kylläkin. :) Mutta jos on rauhallinen luonne, niin miksipäs sitä nyt pitäisi heittäytyä ihan täysin ranttaliksi...?

Ollin ja Ilmarin jutustelua oli kiva seurata, ja oli hauskaa, miten Ilmari sitten alkoi vähän houkutella Ollia heittäytymään tilanteen mukana. Tosin Ollilla taisi mennä vähän pasmat sekaisin, kun Ilmarin ehdotus oli aika suora, mutta ei mikään ihme, jos ei ole hirveesti kokemusta jne. Mutta kyllä tuo uteliaisuus näytti lopulta voittavan, kun Olli sitten lähti Ilmarin perään. ;) Kyllä sitä nyt kai kerran elämässään voi jotain vähän villimpääkin tehdä. :D

Täytyy kyllä sanoa, että nostalgiointi on kivaa - menneisyyteen mahtuu niin paljon kaikkea ja joskus vain on hauskaa muistella, että olipas sitä silloin vuosina A ja B aikamoinen meininki. :D Tää oli kyllä viihdyttävä nostalgia-pätkä, ja Ilmari ja Olli vaikuttavat mielenkiintoisilta persoonilta. Tykkäsin hirmusen paljon tästä, tuhannet kiitokset! :D


Ava & banneri by Felia

Felian tarinakellari

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 883
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 1/3
« Vastaus #2 : 19.08.2018 02:14:05 »
Felia: Kiva, että nostalgia oli aistittavissa! Minäkin olin kiltti, rauhallinen teini. Ihanaa, että Olliin pystyi samaistumaan! Jep, joskus on hyvästä olla vähän villimpi ja rikkoa omia rajojaan. Se tekee Ollille vain hyvää! Kiitos kommentista!

A/N: Tämän osan kirjoittaminen oli niin söpöä ja kivaa. Tui <3

II

Elokuu hämmästyttää Ollin joka vuosi pimeillä öillään. Hän sytyttää kännykän valon. Olli näkee Ilmarin melkein heti. Ilmari nostaa kätensä varjostaakseen silmiään kirkkaalta valolta, jonka Olli on ajattelemattomuuksissaan suunnannut suoraan päin sen kasvoja. Nolostuneena hän kääntää valon syrjään. Ilmari hymyilee.

”Hetken jo luulin, ettet sä tuukaan”, se sanoo. Ollia hermostuttaa. Hän tahtoisi vastata jotakin nokkelaa, mutta päässä on oikosulku. Ilmari tulee lähemmäs. Olli vain tönöttää siinä osaamatta tehdä mitään.

”Kaikki hyvin?” Ilmari kysyy. Onneksi se ei naura hänen kankeudelleen, muuten hän varmaan pakenisi vastakkaiseen suuntaan. Olli nyökkää eikä vieläkään luota kykyynsä tuottaa ymmärrettäviä lauseita. Ilmari liikahtelee levottomasti.

”Tää oli sulavampaa mun päässä”, se naurahtaa.

”Sori”, Olli mumisee. Häntä hävettää olla tällainen kiusallinen palikka.

”Mitä? Ei. Ei se johdu susta”, Ilmari rauhoittelee. ”Se on vain tää tilanne.”

”Me ei vissiin juotu tarpeeks kaljaa”, Olli sanoo. Ilmari naurahtaa.

”Ei vissiin niin”, se sanoo. Olli hymyilee ujosti ja uskaltautuu tulemaan lähemmäs. Ilahdus Ilmarin kasvoilla saa aikaan suloista lepatusta hänen vatsassaan.

”Miten sä voitkin olla noin söpö?” Ilmari sanoo. Olli menee hämilleen. Hän ei ole mielestään söpö, lähinnä sosiaalisesti rajoittunut sellaisella tragikoomisella tavalla.

”Öh, kiitos?” Olli sanoo. Ilmari hymyilee. Se koskettaa varovasti Ollin rannetta ja vetää hänet lähelle, niin lähelle, että siltä etäisyydeltä voisi jo suudella. Se iskee Ollin tajuntaan vasta nyt. Ilmari todella tahtoo suudella häntä. Se tuntuu naurettavalta, koska sitähän varten hän on tänne tullut. On kuitenkin ihan eri asia kuvitella asiaa kuin todella kokea se.

”Sä voit sammuttaa sen valon nyt”, Ilmari sanoo.

”Okei”, Olli hengähtää. Hän ei näe pimeässä kuin Ilmarin ääriviivat. Se riisuu silmälasinsa. Ollin sydän jyskyttää. Hän tuntee sen käden kasvoillaan. Peukalo pyyhkäisee hänen poskeaan. Toisella kädellään Ilmari vetää Ollin kättä ympärilleen. Hän melkein unohtaa hengittää. Ollia jännittää ja pelottaa. Mitä jos hän mokaa?

”Vielä voi sanoa, jos et haluakaan”, Ilmari sanoo, sen ääni on hiljainen ja lempeä.

”Kyllä mä haluan”, Olli sanoo ja painaa kätensä vasten Ilmarin ristiselkää. Olli ei pystyisi kohtaamaan itseään, jos hän nyt jänistäisi. Hän asettaa toisenkin käden Ilmarin ympärille.

”Okei”, Ilmari sanoo. Se nojautuu häntä kohti. Olli tuntee sen kuuman hengityksen kasvoillaan. Voihan helvetti, hän ehtii panikoida ennen kuin Ilmarin huulet painautuvat hellästi hänen omilleen. Olli yrittää vastata, mutta jännitys sotkee kaiken. Hän ei saa huuliaan toimimaan niin kuin pitäisi. Suuteleminen on sotkuista ja kömpelöä. Ei siitä tule mitään. Olli vetäytyy. Häntä nolottaa.

”Anteeksi, mua jännittää”, hän kuiskaa.

”Ei se mitään”, Ilmari sanoo ja silittää hänen hiuksiaan. ”Haluatko, että – tai siis, menenkö kauemmas?”

”Älä”, Olli pyytää, koska vaikka häntä jännittää niin, ettei sitä melkein kestä, ajatus Ilmarin vetäytymisestä tuntuu ikävältä. ”Anna mulle hetki?”

”Joo”, Ilmari sanoo. Se pitää häntä lähellä ja silittää hiuksia. Olli hengittää syvään. Ilmariin on tarttunut savunkatku. Hän sulkee silmänsä, hengittää ja keskittyy Ilmarin kosketukseen. Sen sormet hyväilevät Ollin niskaa. Se tuntuu hyvältä. Ilmari on niin ihana ja ymmärtäväinen. Olli uppoutuu Ilmarin avoimeen läheisyyteen. Vähitellen jännityksen tukahduttavuus hellittää. Se jää häneen, mutta se ei enää puserra kaikkea muuta alleen. Olli psyykkaa itseään. Kyllä hän osaa suudella. Ilmari on jätkä, mutta mitä siitä? Huulet silläkin on. Olli sulkee silmänsä, kallistaa päätään ja suutelee Ilmaria ihan kunnolla.

Ilmari vastaa, ja nyt Ollin keho elää hetkessä, se tietää tismalleen, miten toimia. He aloittavat arasti uskaltamatta luottaa toisiinsa, mutta kumpikaan ei vetäydy. Kun jää on murrettu, he uskaltavat kokeilla oikeaa rytmiä ja painokkuutta. Sen löydyttyä he rohkaistuvat, ja Olli puristaa Ilmaria tiukemmin. Mitä kauemmin he suutelevat, sitä paremmaksi se muuttuu. Ilmari on hyvä suutelija, mutta on siinä muutakin. Olli tietää, ettei se tuntuisi samalta kenen kanssa tahansa. Ilmarissa on jotakin uutta ja erityistä. Olli ei tiedä, tykkääkö hän varsinaisesti pojista, mutta hän tykkää ehdottomasti Ilmarista. Tykkääköhän Ilmarikin hänestä?

”Ou vau”, Ilmari hengähtää suudelmien välissä, ja Ollin itseluottamus ampaisee pilviin. Syvältä kumpuava vaisto saa hänet avaamaan suutaan. Alavatsassa värähtää, kun hän tuntee Ilmarin kielen omaansa vasten. Olli ei ole aiemmin juuri välittänyt kielisuudelmista. Se on aina ollut jotenkin märkää ja ällöä, mutta Ilmarin kanssa se on ihan erilaista. Se on ihanaa ja kuumottavaa. Olli tuntee, miten sisällä kutitteleva lämpö roihahtaa kiihkoksi. Hetken intensiivisyys ihan huimaa. Siinä on niin paljon, liikaakin. Ollin on pakko vetäytyä. Ilmari vaikuttaa yhtä pöllämystyneeltä kuin sekään ei oikein tietäisi, mitä on meneillään.

”Ohhoh”, Ilmarin suusta pääsee. Sen ääni on pelkkä henkäys.

”Jep”, Olli sanoo eikä hänen äänessään ole sen enempää puhtia. Huulia kihelmöi ja kielellä maistuu yhä Ilmari. Olli kääntyy poispäin Ilmarista ja yrittää kasata ajatuksiaan. Kaikki on sekavaa. Se pelottaa häntä.

”Ootko okei?” Ilmari kysyy arasti hänen takaansa. Olli ei saa vastatuksi. ”Sori, jos mä jotenkin – olin liian innokas tai jotain.”

”Ei, et sä”, Olli mutisee poissaolevasti, ”mä olen vain vähän – hmm, hämilläni. Kaikki tapahtui niin nopeasti.”

”Anteeks.” Ilmari kuulostaa todella surkealta. Olli havahtuu omista maailmoistaan ja palaa toisen luokse.

”Ei, kyllä mä tykkäsin siitä”, hän vakuuttaa. ”Tosi paljon. Oikeastaan niin paljon, että mä vähän säikähdin, tajuutko? Kun mulle ei ole – mulle ei ole ennen käynyt näin, että jonkun tuntemattoman kanssa – tää on vain tosi outoa.”

”Hyvällä vai huonolla tavalla?” Ilmari kysyy.

”Hyvällä, ehdottomasti”, hän sanoo.

”Oikeastiko?” Ilmari kysyy.

”Jep.”

He halaavat ja jäävät siihen. Kiireetön läheisyys rauhoittaa Ollin tempoilevan sydämen. Ehkä tätä ei pidä yliajatella. Hän tykkäsi siitä, ja tässä on hyvä olla. Se riittää. Olli vie kätensä Ilmarin runsaaseen tukkaan ja hyväilee sormillaan päänahkaa.

”Mm”, hymisee Ilmari ja hieroo nenäänsä vasten hänen poskensyrjäänsä. Olli kääntää päätään, ja he suutelevat taas. He tuskin ehtivät aloittaa, kun heidän nimiään aletaan huudella.

”Ilmari, Olli! Mennään!” Joopi huutaa. He säikähtävät toisistaan kauemmas. ”Missä vitussa ne kaksi on?”

”Täällä”, Ilmari huikkaa. ”Mitä nyt?”

”Meiltä loppu puut ja tuli sammui. Täällä on aika kylmä ja meitä väsyttää”, Olli kuulee Joopin sanovan. Olli kerää itsensä ja palaa muiden luo. He keräävät tyhjät tölkit ja lähtevät takaisin tielle päin. Olli ja Ilmari jäävät tahallaan viimeisiksi.

”Hei”, Ilmari sanoo ja hipaisee sormillaan hänen omiaan. Niinkin pieni ele saa aikaan suloista väreilyä Ollin iholla. Se on uskomatonta, mitä Ilmari saa hänessä aikaan. Miten se voikin olla tällaista? ”Haluaisitko sä tulla mun luo? Voitaisiin jutella. Mä vaan – no, helvetti. Tahdon tutustua suhun.”

Olli miettii pitkään, mitä sanoa. Liian pitkään.

”Unohda”, Ilmari puuskahtaa.

”Enkä”, Olli sanoo ja hymyilee. ”Kyllä mä tuun.”

« Viimeksi muokattu: 29.10.2018 13:00:50 kirjoittanut Sokerisiipi »


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan

Seila

  • mother of cats
  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 2/3
« Vastaus #3 : 19.08.2018 22:43:23 »
Tyksin paljon tästä sun uudesta versestä ja niiden hahmoista, joita on nyt putkahtanut mukavasti ilmoille. On ollut mielenkiintoista lukea uusista hahmoista ja uusista tilanteista. Varsinkin kun sulla on usein ystävät muuttuvat rakastavaisiksi asetelma, niin tällaisen tuntemattomat kohtaavat ja mahdollisesti pariutuvat asetelman lukeminen siun kirjoittamana on oikein kutkuttavaa.

Tässä Ilmarin ja Ollin lyhyessä tarinassa on ihana tunnelma, Ollin fiilikset ekassa osassa tuntuivat hyvin omilta, jos olisi vastaavaa nostalgista iltaa viettämässä. Toiset vaan herättelee menneisyyttä pussailemalla ja itse on vaan jaa, eipä tullut ikinä ketään pussailtua.

Ilmarilla on selkeästi hieman pilkettä silmäkulmassa ja se vaikuttaa päälinpuolin rennolta ja itsevarmaltakin, kun uskaltaa Ollille ehdottaa pussailua. Mutta on Ilmarissa selkeästi myös lämpöistä lempeyttä. Se ottaa Ollin fiilikset ja rajat hienosti huomioon tokassa osassa ja on selkeästi kiinnostunut muutenkin kuin vain "kokeillaan randomisti pussailla" -mielessä. Voisin myös kuvitella Ilmarin pelänneen mokaavansa jotenkin, kun se pyysi anteeksikin, kun Olli sanoi kaiken tapahtuneen nopeasti. Plus tietty lopun puuskahdus, kun Ollilla kestää vastata. Pohdintoja jälleen, ehkä vielä joskus myöhemmin päästään kärryille Ilmarin ajatuksenjuoksusta?

Toisen osan tunnelma oli niin ihana. Kiireetön, lämmin, hellä, ujohko, vähän ihmetystä kupliva. Pojat olivat selvästi hämmentyneitä siitä, miltä pussailu tuntui toistensa kanssa. Tuosta on hyvä jatkaa ja odottelenkin mielenkiinnolla, mitä pojat juttelevat tai puuhaavat Ilmarin luona. Kiitos :3

ava by Ingrid

kuinka tuuli ulvoo ja mereltä tuulee

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 599
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 2/3
« Vastaus #4 : 09.09.2018 22:55:52 »
Vihdoin ja viimein tervehdys Kommenttikampanjasta, ja kiitokset lisäajasta! :)

Tässä tarinassa on mielestäni tosi kiinnostava lähtötilanne! Lukiosta tuttuja tyyppejä, tuttu teinien ajanviettopaikka ja mieleen palaavia muistoja. Samaistun Ollin vaivaantuneisiin ja ulkopuolisiin tunnelmiin, koska minäkään en teininä koskaan tehnyt mitään repäisevää. Taisin olla vielä tylsempi teini kuin Olli, kun en ikinä koskaan ollut missään kaveriporukan mukana, puhumattakaan mistään kaljan juomisesta. Ekat kännitkin tuli koettua vasta 20-vuotiaana. Tavallaan minäkin joskus mietin, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi, mutta sitten taas muistan, että minä nyt vain olen tällainen omissa oloissani viihtyvä kotihiiri eikä siinä ole mitään pahaa. Ollissakaan ei ole mitään vikaa, vaikka teini-iän kännipussailut jäivätkin kokematta, mutta on silti mukavaa, että hän pääsee kokemaan jotain tällaista vielä myöhemmällä iällä. :)

Pidän miljööstä, pimeästä elokuisesta yöstä ja elämää nähneestä nuotiopaikasta. Myös alun henkilökuvaukset tempaavat minut mukaan tarinaan. Yleensä en välitä kovin tarkoista henkilökuvauksista, elleivät ne sitten tule luotevasti esiin kerronnan lomassa, mutta tässä kaikki muistot ja muutokset ja nykyhavainnot toimivat mainiosti, johdattelevat tarinan maailmaan ja kertovat kustakin hahmosta paljon suht vähin sanoin. Tykkään.

Olli vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä, samaistuttavalta kaikessa epävarmuudessaan ja jännityksessään ja perusteettomissa itsesyytöksissään. On ihanaa, kuinka hän törmää Ilmariin, rentoon ja karismaattiseen hipsterihemmoon jonka Olli ei ehkä koskaan uskoisi kiinnostuvan hänestä mutta joka kuitenkin haluaakin pussailla ja jopa tutustua paremmin. Veikkaan, että itsetuntoboosti tekee Ollille hyvää, vaikkei epävarmuudesta ihan hetkessä pääsisikään irti. On hienoa uskaltaa repäistä, ei painostettuna mutta silloin kun sydän oikeasti haluaa. :) Ja Ilmari on ihana, kun hän ei missään määrin painosta vaan vain lempeästi rohkaisee ja mahdollistaa tällaisen kokeilun Ollille. Ilmari vaikuttaa fiksulta ja luotettavalta kaverilta, kun hän nuotiopaikalla tekee selväksi, ettei Ollin tarvitse päättää juuri nyt, ja kun hän vielä juuri ennen ensimmäistä suudelmaa muistuttaa, että vielä voi perääntyä.

Hän ei ole mielestään söpö, lähinnä sosiaalisesti rajoittunut sellaisella tragikoomisella tavalla.
Aww Olli, olethan sinä söpö. ♥

Pidän myös siitä, ettei Ollin jännitys ja epävarmuus katoa kuin taikaiskusta, vaan ensimmäisestä suudelmasta ei meinaakaan tulla mitään ja Ollin pitää vetäytyä hengähtämään. Tuntuu realistiselta. Minä en ole koskaan tajunnut tuon taivaallista suutelemisesta tai oppinut tykkäämään siitä, ja on ihanaa, että Ollin kokemus Ilmarin kanssa on erilainen. Kipinöinti kaksikon välillä välittyy hyvin, ja olen iloinen molempien puolesta, kun he kohtaavat toisensa ja uskaltavat heittäytyä. Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan jotain vielä hienompaa!

Vähän minulla on totuttelemista siihen, että Olliin viitataan hän-pronominilla ja Ilmariin taas se-pronominilla. Se-pronominin käyttö tuntuisi minulle varmaankin luontevammalta, jos kerronta olisi vahvemmin puhekielistä tai minä-muotoista, mutta nyt aina välillä havahdun hämmennykseen, että hetkonen, kuka mitä häh. Esimerkiksi tässä kohtaa
Olli vie kätensä Ilmarin runsaaseen tukkaan ja hyväilee sormillaan sen päänahkaa.
palikka-aivojeni ensimmäinen ajatus on, että päänahka on tukan päänahka eikä suinkaan Ilmarin, ja se on hassua, vaikka kuuluuhan päänahka toki kiinteästi tukkaankin. ;D Tämä on tosin varmasti tottumiskysymys, ja on kyllä ihan virkistävää lukea vähän erilaista kerrontatyyliä kuin mihin on tottunut.

Kiitoksia tästä, pidin ja jään oottelemaan kolmatta osaa! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 09.09.2018 23:04:42 kirjoittanut Waulish »

Uhkarohkea

  • piilossa
  • ***
  • Viestejä: 146
  • ♥ heartbreakers
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 2/3
« Vastaus #5 : 15.10.2018 17:20:29 »
Vaihdokkaista iltapäivää! Kokonaisuudessaan tosi suloinen teksti, toivottavasti kolmaskin osa on. Ja sitten quoteja.

Lainaus
”Tuntuuko sustakin, että sulla ei ole mitään syytä olla täällä?” Ilmari kysyy.
Jotenkin tosi samaistuttavaa.

Lainaus
Voihan helvetti, hän ehtii panikoida ennen kuin Ilmarin huulet painautuvat hellästi hänen omilleen.
Olli on selkeästi huomannut panikoinnille löytyvän aikaa. (öö en tiiä, samaistun)

Lainaus
Olli ei tiedä, tykkääkö hän varsinaisesti pojista, mutta hän tykkää ehdottomasti Ilmarista. Tykkääköhän Ilmarikin hänestä?
Ihastumisen alku ja sen mukanaan tuoma epävarmuus... Aina yhtä ihanaa :D

Ai niin, tunteet ja noiden kokema vetovoima välittyy oikein hyvin. Niin ainakin itse tulkitsen.
[16:38] <@Odo> Uhis hanki samantien koko kerä punasta lankaa ja vedä se sellaseen solmuun et lopulta tajuat sen olevan yliarvostettua!

 puhuit avaruudesta
siitä mitä elämässä voi tehdä
autismin kirjosta

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 883
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 2/3
« Vastaus #6 : 29.10.2018 21:28:53 »
Seila: Ihanaa, että tykkäät <3 Tykkään itsekin ihan hurjana! Ilmarilla on juurikin pilkettä silmäkulmassa ja itsevarmuutta Ollia enemmän, mutta Ollista nyt näkeekin kaiken :D Ilmarilla on parempi pokka. Kyllä sekin hermoilee. Kiitos kommentista!!

Waulish: Minä olin tismalleen samanlainen teini. Ja yhä kotihiiri. Eikä siinä tosiaan ole mitään pahaa. Tärkeintä, että tekee sitä, mistä tykkää ja mikä tuntuu omalta. Mut ulkopuolisuuden tunne oli itselle tuttua koko kouluajan, vaikkei sille aina ollut edes syytä, mutta teininä on niin vainoharhainen siitä, että onko "normaali", jos ei olekaan kokenut samoja juttuja kuin kaverit. Ihanaa, että Olli on sinustakin samaistuttava! Ilmarin sydän on täyttä kultaa, ja Olli tarvitsi juuri vähän rohkaisua ja lempeää johdatusta. Kerrontatyyli on vähän joo makuasia. Hyvä, ettei pahasti häirinnyt! Kiitos kommentista!!

Uhkarohkea: Aww, ihana kuulla! Kiva, että tekstissä oli samaistuttavia kohtia. Ihastumisen tuoma epävarmuus tosiaan. Kiitos kommentista!!


A/N: NO NIIN. Viimein vika osa ja tarina on tällä taputeltu. Toivottavasti tykkäätte tästäkin <3

III

Ilmari tekee heille kaakaota. Ollia jännittää taas, vaikka matka Ilmarin vanhempien tyhjälle talolle sujui kivasti. He juttelivat kotikaupunkinsa urbaanilegendoista ja paikallisista kulttihahmoista, jotka ovat tuttuja jo lapsuudesta. On teatteri-Tarja, jolle koko maailma on yhtä suurta performanssia ja sitten on tietysti kassajono-Jorma, joka pitkissä jonoissa alkaa höpöttää iloisesti päivän teema-aiheesta ja heidän lukion bilsanopensa, joka bongaili lintuja vähän sieltä sun täältä ja raportoi löydöksistään seuraavalla tunnilla hellyttävällä innolla. He kävivät läpi vanhoja lukioselkkauksia, joista Ilmari tiesi huomattavasti Ollia enemmän ja katkoi päättäväisesti muutamalta kohujuorulta siivet. Jostain syystä juttu tyrehtyi heti, kun he pääsivät sisälle ja olivat kahdestaan isossa talossa.

”Varo, se on kuumaa”, Ilmari sanoo ojentaessaan hänelle mukin. Olli tuijottaa mukiaan ja kiittää vaimeasti uskaltamatta katsoa Ilmaria silmiin. Ilmari puhaltaa omaan mukiinsa, ja he seisoskelevat siinä hiljaisina ja vaivaantuneina. Ollia pelottaa, että hän on Ilmarille pettymys eikä tätä kiinnosta enää tutustua häneen. Se ei olisi yllätys, koska Olli on niin kömpelö ja epäviehättävä. Hän ei ole koskaan taitanut tällaista kanssakäymistä, jossa pitäisi olla jotenkin tosi kiinnostava ja sosiaalinen. Paineet mahdottomasta saavat Ollin sulkeutumaan entistä enemmän.

”Kaikki hyvin?” Ilmari kysyy. Voi ei, se on huomannut! Ollin poskia polttaa. Häntä hävettää kamalasti. Pitäisi ryhdistäytyä ja yrittää, mutta Olli ei tiedä miten.

”Joo”, Olli mumisee. Ilmari on aivan toisenlainen kuin hän: hauska, rento ja karismaattinen. Mitä se hänessä muka näkee? Paremman tekemisen puutteessa Olli puhaltaa mukiinsa ja siemaisee. Se on juuri sopivan kuumaa ja hyvää. Hän juo lisää. Niin hämmästyttävää kuin se onkin, kaakaosta tulee parempi mieli. Olli uskaltaa katsoa Ilmaria. Se katselee häntä ja hymyilee. Olli hymyilee takaisin.

”Sun ei tarvii jännittää”, Ilmari sanoo. Ollin vatsassa hypähtää hermostus. ”Voidaan vaan katsella telkkarista jotakin. Tai kuunnella musiikkia. Halailla. Ihan mitä sä haluat.”

Olli alkaa ujostuttaa, kun Ilmari tuolla lailla kevyesti mainitsee halailun mahdollisuudesta. Ollin kyllä tekee vähän mieli. Jo metsässä Ilmarin lähellä oli ihana olla, ja salaa hän kaipaa enemmän sitä. Ehkä Ilmaria saa pussatakin. Mihinkään sen enempään Ollista ei vielä ole. Voi ei, toivottavasti Ilmari ei kutsunut häntä tänne sitä varten.

Olli tarkkailee Ilmaria. Ei tämä vaikuta siltä, se on niin kiltti, ja Ilmari kuitenkin sanoi, että he tekevät sitä, mitä Olli haluaa.

”Tää on uutta mulle”, Olli uskaltautuu sanomaan, ”en mä yleensä pussaa ensin ja tutustu vasta sitten.”

”Sama”, Ilmari sanoo. Ollin sisällä läikkyy lämmin ilahdus. Salaa hän on pelännyt, että Ilmari on niin menevää tyyppiä, ettei tällainen tunnu enää missään. ”En mä oikein tiedä, mistä sain rohkeutta olla niin suora. Tai tiedän mä. Oon vähän sellainen, että teen eka, ja sitten vasta panikoin, että mitä helvettiä tuli just tehtyä.”

”Ihanko totta?” Olli ihmettelee. ”Susta ei huomaa sellaista ollenkaan.”

”Oon näemmä yhä hyvä näyttelijä”, Ilmari hymähtää. ”Mut useimmiten spontaaniudella on hyvät lopputulokset, niin kuin tälläkin kertaa.”

”Oikeestiko?” Olli kysyy. ”Vieläkin?”

”Tietty, höpsö”, Ilmari nauraa. ”Voi luoja, sä olet niin suloinen, etten ehkä kestä.”

Olli punastuu mielihyvästä ja juo taas kaakaota. Ilmarikin juo. Tulee taas hiljaista, mutta se on kivaa, odottavaa hiljaisuutta. He vilkuilevat toisiaan ja hymyilevät. Olli jättää puoliksi juodun kaakaonsa ja katsoo odottavasti Ilmaria. Sekin jättää mukinsa pöydälle. Olli epäröi. Kuin vaivihkaa hän hivuttautuu lähemmäs Ilmaria.

”Saako sua halata?” hän kysyy arkaillen. Ilmari hymyilee ja vetää häntä käsistä lähemmäs.

”Tietty saa”, Ilmari sanoo ja vie Ollin kädet ympärilleen. Olli painautuu Ilmariin kiinni. Hetken hänen kehonsa jännittää, mutta sitten Ilmari silittää hän selkäänsä ja rapsuttaa niskaa. Olli rentoutuu. Hänen on hyvä olla siinä.

”Mulla on kysymys”, Olli sanoo.

”Kysy vaan.”

”Onko tää vain tällainen yhden illan halailujuttu?”

”No”, Ilmari sanoo, ”haluatko sä sen olevan?”

”En tiiä”, Olli sanoo. Äkkiä hän tulee ajatelleeksi sitä, etteivät he enää näe tai edes tekstaile. Ajatus tekee Ollin surulliseksi. ”En. Haluaisin… enemmän. Onko se ihan tyhmää? Eihän me oikein ees tunneta, mutta mä – tykkään susta.”

”Ei se ole yhtään tyhmää”, Ilmari sanoo napakasti. ”Joskus vain tapaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa on heti hyvä olla, vaikkei edes tuntisi, ja tietysti sellaisesta ihmisestä haluaa pitää kiinni. Mäkin tykkään susta.”

”Vaikka oon tämmönen?”

”Just siks, kun oot tommonen”, Ilmari hymähtää. Se nappaa häntä leuasta ja suutelee. Olli yllättyy, mutta hän saa nopeasti jutun jujusta kiinni ja antautuu suudelmaan. Se on hassua, mutta pussaillessa Olli ei ujostele lainkaan. Kaikki vain sujuu ja toimii kuin itsestään, ja Olli voi keskittyä siihen, miten hyvältä hänestä tuntuu ja miten hyvältä Ilmari tuntuu. Se on ihanaa ja kiireetöntä.

”Vau”, Ilmari kuiskaa taas, kun he vetäytyvät. ”Taivas, kun oot hyvä tässä. Mulla heikottaa vähän polvissa.”

Olli säteilee ja suutelee uudestaan, nyt vähän innokkaammin. Ilmari ynähtää hänen suuhunsa ja ote Ollin ympärillä tiukentuu. Olli on kaivannut tätä kihelmöivää jännitettä, ja Ilmarin kanssa sitä ei tarvitse edes etsiä. Olli avaa suutaan, ja hän värähtää mielihyvästä, kun heidän kielensä koskettavat ja tutkailevat toisiaan. Häntä alkaa jo vähän kuumottaa.

”Tää on ihanaa”, Ilmari sanoo, ja Olli myöntelee, ”mutta mä haluaisin myös tietää susta enemmän, että mistä sä tykkäät ja mistä et ja mitä sä teet vapaa-ajalla ja sellaista.”

”Okei”, Olli sanoo, ja äkkiä hän muuttuu taas hiljaiseksi ja epävarmaksi.

”Voi ei, älä mene tuon näköiseksi”, Ilmari pyytää, ”ei mitään paineita. Muistathan, että mä tykkään susta jo.”

”Voidaanko me halailla samalla?” Olli kysyy.

”Joo, se ois ihanaa”, Ilmari sanoo hymyillen. ”Halaillaanko sohvalla vai sängyllä?”

”Sängyllä on ihan hyvä”, Olli sanoo taas vähän ujosti. Ilmari ottaa häntä kädestä ja johdattaa vierashuoneeseen. Ollia alkaa hermostuttaa, että mitä jos Ilmarilla on sittenkin jonkinlaisia taka-ajatuksia, ei ehkä nyt heti, mutta entä myöhemmin? Huoli ilmeisesti näkyy hänen kasvoiltaan, koska Ilmari näyttää äkisti tajuavan, miltä koko tilanne vaikuttaa.

”Siis ei”, Ilmari vakuuttaa, ”mä en yhtään tarkoittanut mitään sellaista. Ei sillä, ettet sä olis haluttava, mutta siis en aatellu, että me vielä – tai eihän meidän tarvitse ollenkaan… Aattelin korkeintaan, että voidaan nukkua vierekkäin, mut ei siis ole mikään pakko sitäkään – voi helvetti.”

Ilmari menee niin noloksi, että se piiloutuu kämmeniensä suojaan ja huokaa tuskastuneena. Ollista se on hirmuisen söpöä ja hellyttävää ja tavallaan myös lohduttavaa. Hän ei ole ainoa, joka hermoilee. Ilmari on vain häntä parempi esittämään rentoa.

”Ilmari”, Olli sanoo lempeästi ja vetää tämän käsiä alas. Ilmari on ihan punainen kasvoiltaan. ”Ei hätää. Kiva, että ollaan samaa mieltä, ja ois ihanaa nukkua sun kanssa.”

”Oikeasti?” Ilmari varmistaa. Olli nyökyttelee. Ilmari huokaa helpottuneena ja halaa häntä. Olli hymyilee ja silittää sen puolipitkää tukkaa. He kömpivät sängylle ja pussailevat hetken. Ollilla on taas hyvä, turvallinen olo eikä häntä enää edes hirveästi pelota se, ettei hän osaisikaan kertoa itsestään mitään mielenkiintoista. Ilmari on riisunut lasinsa, ja se paijaa Ollin päätä.

”Kysy jotakin”, Olli sanoo, ”niin sit mun helpompi kertoa.”

”Okei”, Ilmari sanoo, ”hmm. Millasesta musiikista sä tykkäät?”

”Indiestä lähinnä”, Olli sanoo, ”sellaisesta hengailumusasta. En oikein tykkään mistään valtavirran popista tai rokista. En tiedä. Ne jotenkin yrittää liikaa? Tykkään aitoudesta, eikä se päde vaan musiikkiin.”

”Hyvin sanottu”, Ilmari sanoo. Olli hymyilee.

”Entä sä?”

”Mä kuuntelen musaa tosi paljon fiiliksen mukaan”, Ilmari sanoo. ”Mulla on tietynlaisia soittolistoja eri hetkiin. Raivorokkiheviä, kun vituttaa. Taustalle jääviä instrumentaalibiisejä, kun opiskelen. Pehmeää chillailumusaa, kun on kavereita kylässä. Syksyisiä ja kesäisiä kappaleita, joita kuuntelen, kun kaipaan vuodenaikafiilistelyä. Semmosia biisejä, joita ei ikinä skippaa ja joita täytyy fiilistellä ja soittaa loopilla, koska ne on niin parhaita. Eeppisiä peli- ja elokuvasoundtrackeja, kun pitää olla tehokas ja siivota.”

”Välillä mä teen soittolistan eri ihmisistäkin”, Ilmari tunnustaa, ja sen hymyssä on ujoutta. Olli menee hämilleen, mutta kevyt, ihana tunne rinnassa sykähdyttää. Miten Ilmari voikin olla noin hurmaava ja ihana?

”Mitä sä tykkäät tehdä vapaa-ajalla?” Olli kysyy.

”Teen yhä välillä teatterijuttuja, joten niitä. Luen kirjoja. Pelaan Mario Kartia kavereiden kanssa”, Ilmari sanoo. ”Etsin aina uusia, kivoja kahviloita. Kierrän divareita ja kirppiksiä.”

Ilmari kuulostaa paljon häntä menevämmältä ja sosiaalisemmalta.

”Pääsenkö mä joskus mukaan?” Olli kysyy. ”Kaikkiin noihin kivoihin juttuihin.”

”Totta kai”, Ilmari sanoo mielissään siitä, että Ollia kiinnostaa. On aika jännää puhua niin uskaliaasti tulevaisuudesta, mutta hän todella haluaa tehdä kaikkia niitä juttuja Ilmarin kanssa. ”Mitä sä tykkäät tehdä?”

”No, tykkään ihan perusjutuista. Nähdä kavereita, kattoa sarjoja ja leffoja, pelata lautapelejä ja pyöräillä. Ja sitten vähän erikoisempia juttuja…”

”Niinku mitä?” Ilmari utelee.

”Älä naura”, Olli pyytää. ”Tykkään sienestää.”

”Eikä, vähän siistiä!” Ilmari innostuu Ollin suureksi hämmästykseksi. ”Voitko sä opettaa mullekin? Mikä on sun lempisieni?”

”Voin. Kantarelli”, hän sanoo yhä prosessoiden sitä, miten fiiliksissä Ilmari on.

”Joo, kantarellikastike on niin hyvää”, Ilmari huokaa. Olli tirskahtaa ja halaa Ilmaria tiukemmin. He ovat ihan höpöjä.

”Sit mä tykkään myös frisbeegolfista”, Olli sanoo, ”mut mä oon vasta aloittanut sen, joten oon vielä aika huono, mut se on kivaa.”

”Onko ihan hullua puhua kaikista jutuista, mitä haluaisin tehdä sun kanssa?” Ilmari kysyy.

”Mietin samaa, mut ei kai?” Olli sanoo. ”Jos siis oikeasti haluut nähdä mua.”

”Miksen haluaisi?” Ilmari ihmetteli.

”Sä asut Turussa, mä asun Jyväskylässä”, Olli muistuttaa. ”Etäsuhteilu on aina rankkaa. Ootko varma, että sua kiinnostaa niin paljon?”

”Eikö sua sitten?” Ilmari kysyy, ja sen pettynyt ilme sattuu Ollin sydämeen.

”Kiinnostaa”, hän vakuuttaa, ”mutta tää kaikki tuntuu niin uskomattomalta. Mä pelkään, että tää on näitä juttuja taas, mistä puhutaan ja intoillaan paljon, mutta sit oikeesti ei saadakaan mitään aikaiseksi ja sit kaikki vaan jää.”

”Hei, mä en lätise vain lämpikseni. Musta tässä on jotain”, Ilmari sanoo. ”Meidän täytyy vain olla aktiivisia ja sopia tapaamisia. Jos se ei toimi, niin sit ei toimi, mutta ainakaan se ei kaadu siihen, ettei me ees yritetty.”

Ilmarin päättäväisyys liikuttaa Ollia.

”Okei”, hän sanoo ja pussaa. Ilmari pitää hänet siinä ja vakuuttaa hänet huulillaan ja vaivattomalla läheisyydellään. ”Kyllä me pystytään.”

”Ihan varmasti pystytään”, Ilmari uskoo. ”Ei mulle oo ikinä ennen käyny näin, että synkkaisi tällä tavoin jonkun uuden kanssa. Tai tunnetaanhan me pintapuolisesti lukiosta, mutta ei me sillä lailla kavereita oltu.”

”Niin”, Olli sanoo, ”ei mullekaan. Mä oikeastaan luulin, että tykkään vaan tytöistä, joten tää on mulle uutta silläkin tavalla… mutta ei se tunnu yhtään oudolta tai mitään.”

”Hyvä juttu”, Ilmari sanoo. Se silittää Ollin poskea peukalollaan. ”Salaisuus: tykkään susta jo nyt ihan sairaasti.”

”Mäkin susta”, Olli huokaa helpottuneena, ettei ole yksin aivan ihastuspäissään. Ilmari hymyilee koko kasvoillaan, hautaa kasvonsa hänen kaulaansa ja hihittää mielissään. Olli nauraa, koska se kutittaa. Olli kiepsahtaa selälleen, ja Ilmari asettuu hänen kainaloonsa lämpimänä ja hyväntuoksuisena. Olli sulkee silmänsä ja kihertää itsetyytyväisyydestä siitä, miten odottamattoman käänteen hänen niin kutsuttu repäisynsä sai. Ollin pää on ihastuksesta ihan pumpulinen. Kannatti todellakin tarttua hetkeen.


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan

Ronen

  • hukassa
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 406
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 3/3
« Vastaus #7 : 30.06.2019 20:13:31 »
Vaihdokkaista heippa! Muistan lukeneeni tän ekat kaksi osaa joskus julkaisun aikaan ja kommentoineeni sulle tän yybersöpöyttä irkin puolella, joten oli ihan uskomattoman ihanaa saada tämä nyt jälleen luettavaksi :D Koska herranen aika, tämä on helposti yksi söpöimpiä ja eniten hymyilyttämään pistäviä tekstejä mitä oon Finissä - tai varmaan missään - lukenut!

Lainaus
Joskus vain tapaa sellaisen ihmisen, jonka kanssa on heti hyvä olla, vaikkei edes tuntisi, ja tietysti sellaisesta ihmisestä haluaa pitää kiinni.

Halusin nostaa tähän kommentin alkuun tämän sitaatin, koska mun mielestä se tiivistää tän tekstin fiiliksen aika hyvin. Ilmarin ja Ollin yhdessäolo tuntuu luontevalta heti alusta lähtien - vaikka siinä on vähän kömpelöyttä ja epävarmuuttakin, se vaan kuuluu minkä tahansa ihmissuhteen alkuun, että ihan heti kaikki palaset ei välttämättä loksahda täydellisesti paikoilleen. Mun mielestä kaksikon välillä vallitsee kiva tasapaino siinä, että he todella kysyvät toisiltaan, mitä saa tehdä; vaikka Ilmari onkin näistä kahdesta huomattavasti päättäväisempi, hän ei tavallaan käytä tätä karismaa liiaksi ja pakota Ollia yhtään mihinkään, vaan miehet tekevät vain sitä, mikä tuntuu kummastakin hyvältä. Ja juuri tuommoinen lempeä halailu ja pussailu onkin täydellinen lähtökohta, jos haluaa jotain muutakin kuin vain yhden yön jutun (että en tosiaan usko kyseessä olevan mitään yhden illan halailujuttua, niin kuin Olli tässä kysyy).

Tykkään tässä muutenkin niin hurjasti siitä, kuinka... down-to-earth tää on (en keksinyt tähän hätään suomenkielistä sanaa :D). Tässä jutellaan opiskelujutuista (ja siis tämmöisenä kaikki kiinnostaa -tyyppisenä ihmisenä haluisin vaan nyt lähteä opiskelemaan Ilmarin kanssa folkloristiikkaa, sen verran mielenkiintoisesti hän - tai siis sinä - alaa kuvaili!), vapaa-ajan vietosta (Ilmarin innostus Ollin sienestysharrastuksesta oli aivan ylisöpöä) ja hengaillaan vaan halaillen jossain sohvannurkassa. Ihan siis satatuhattaprosenttisesti up my alley (pahoittelut nyt oikeasti näistä anglismeista, mutta jotenkin oma innostus hyvästä tekstistä heijastuu siihen, että en osaa enää suomea ;D) genrensä ja fiiliksensä puolesta.

Äh ja pöh, minen oikeasti osaa kommentoida tätä nyt järkevämmin. Niistä sun teksteistä, joita oon lukenut, tää on varmaan helposti mun suosikkini. Hurjan iso kiitos, ja ihanaa että laitoit tän vaihdokkaisiin - tässä on ihan rikollisen vähän kommentteja siihen nähden, kuinka kiva tää on! <3
the memories fade
like looking through a fogged mirror

ava by sokerisiipi

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 883
Vs: Hetki on nyt | K-11 | romantiikka | Ilmari/Olli | 3/3
« Vastaus #8 : 15.07.2019 18:09:04 »
Ronen: Aww, voi miten ihanasti sanottu!! Olen niin otettu siitä, että tämä on onnistunut söpöydellään tekemään tuollaisen vaikutuksen, oi kiitos! ♥︎ Itsekin tykkään tästä tekstistä juurikin tuon kömpelyyden, epävarmuuden ja hahmojen sympaattisuuden vuoksi. Ollin kertojaääni on yksi lemppareistani. Kivaa, että tämä tuntui todelliselta ja luontevalta. Tosi upeaa, että sait näin paljon tästä tekstistä irti ja jäi hyvä mieli. Kiitos aivan ihanasta kommentista!! ^^


hei rakas kerro mulle
mikä on tää tunne
kun ei riitä linnunratakaan