Kirjoittaja Aihe: Älä päästä kylmää sisään | K-11 | angst | Henri/Kaapo | one shot  (Luettu 1878 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 116
Marraskuussa saapuivat ensimmäiset pakkaset. Maa oli kylmä ja puut lehdettömiä. Maisema heidän kerrostalokaksionsa ikkunoista oli harmaa ja kuollut, ja niin oli heidän kotinsakin.

Nimi: Älä päästä kylmää sisään
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Tyylilaji: angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Henri/Kaapo

A/N: Angstia? Kyllä! Tämä on toiseksi viimeinen vanha Henri/Kaapo-tarina, joka on vielä postaamatta kahta keskeneräistä tarinaa lukuun ottamatta. En tiedä vielä varmuudella, olenko postaamassa keskeneräisiä takaisin - en ainakaan, ennen kuin tiedän varmuudella, että saan ne joku päivä valmiiksi. Kiitos kaikille, jotka ootte lukeneet ja kommentoineet näitä tarinoita <3




Ä L Ä   P Ä Ä S T Ä   K Y L M Ä Ä   S I S Ä Ä N


Se alkoi silloin kun syksykin.

Ensin se oli vain hiljaisuutta aamulla peiton alla, käännetty selkä ja ponneton joo, kun Henri toivotti Kaapolle hyvää huomenta. Ehkä Kaapo oli vain väsynyt, Henri selitti itselleen ja käänsi itsekin selkänsä. Ehkä Kaapolla oli koti-ikävä. Ehkä Kaapo oli vihainen siitä, että hän oli syönyt viimeisen paahtoleivän. Ehkä Kaapoa ei vain huvittanut, eihän sitä ihminen aina voinut haluta halailla. Ehkä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi. Tai ehkä hän yritti liikaa.

Tekosyitä oli yhtä monta kuin värejä ulkona kasvavien vaahteroiden lehdissä.

Sitten tulivat kylmät syyssateet, ja Kaapo tiuski ja itki. Milloin se johtui siitä, että Henri oli unohtanut ruokkia kalat. Milloin siitä, että hän oli laittanut liikaa pippuria jauhelihakastikkeeseen. Milloin siitä, että hän kävi kaljalla Benjaminin kanssa, eikä pyytänyt Kaapoa mukaan. Milloin siitä, että hän hymyili liian nätisti ravintolan tarjoilijalle, puhui liikaa uusista ystävistään, teki liikaa koulutehtäviä tai liian vähän kotitöitä. Johtui se mistä tahansa, Kaapo tiuski ja itki ja istui joskus tunteja vessassa lukkojen takana, eikä vastannut Henrille, vaikka hänkin itki.

Marraskuussa saapuivat ensimmäiset pakkaset. Maa oli kylmä ja puut lehdettömiä. Maisema heidän kerrostalokaksionsa ikkunoista oli harmaa ja kuollut, ja niin oli heidän kotinsakin.

*


Oli joulukuun ensimmäinen perjantai. Henri istui keittiönpöydän ääressä ja kirjoitti johdantoa syyslukukauden viimeiseen esseeseen. Kaapo istui sohvalla aivan hänen näkökenttänsä laidalla ja katseli luontodokumenttia sinivalaista. Tämän silmät olivat kuitenkin väsyneet ja tyhjät, eikä Henri uskonut, että Kaapo edes huomaisi, jos hän sammuttaisi television.

Aurinko oli laskenut jo useampi tunti sitten. Puuskittainen pohjoistuuli valitti ikkunaruutujen takana ja ilmastointikanavassa, ja alapihan vaahterat ja ruusupensaat kumarsivat sen edessä. Henri naputteli viimeiset sanat johdantoon ja tallensi esseen varmuuden vuoksi kahteen kertaan, ennen kuin sulki koneen. Kaapo tuijotti yhä televisiota, vaikka ohjelma oli vaihtunut.

”Onko sulla nälkä?” Henri kysyi hartioitaan pyörittäen.

”Ei kai”, Kaapo vastasi monen sekunnin viiveellä, eikä vaivautunut kääntämään päätään. Henri nousi ja käveli selkäänsä yhä venyttäen Kaapon taakse. Hän laski kätensä Kaapon olkapäälle, mutta tämä läimäytti häntä sormille ja karkasi sohvalta.

”Mikä nyt on?” Henri huokaisi, kun Kaapo mulkaisi häntä kulmiensa alta ja käveli mitään sanomatta koputtelemaan pienen akvaarion lasia.

”Kaapo.”

”Sä et ollut ruokkinut niitä”, Kaapo sanoi ja mulkaisi häntä uudestaan. Henri veti terävästi henkeä. Tästäkö se taas johtui? Typeristä kaloista?

”En mä kyllä olisi muuta sulta edes odottanut.”

”Mä olin koulussa”, Henri hymähti, ”ei ne kalat siihen kuole, jos eivät pariin tuntiin saa ruokaa.”

Kaapo ei vastannut, tuijotti vain lasin takana uivia kaloja.

”No sori”, Henri sanoi, ”muistan seuraavalla kerralla.”

”Ei sillä ole enää mitään väliä”, Kaapo mutisi, kääntyi ja marssi hänen ohitseen kohti vessaa. Henri kuitenkin tarttui hänen käsivarrestaan kiinni ja pysäytti paikoilleen. Hän tiesi, mitä kävisi, jos Kaapo pääsisi vessaan asti, eikä hän todellakaan jaksanut valvoa seuraavaa yötä vessanoven takana itkien ja anellen.

”Päästä irti”, Kaapo sanoi kasvot tummuen.

”En”, Henri sanoi ja puristi lujempaa, ”meidän… meidän pitää puhua.”

Kaapo näytti kutistuvan, ja Henri tiesi, että olisi voinut esittää asiansa paremmin. Vähemmän harhaanjohtavasti. Ei hän aikonut Kaapoa jättää; hän halusi vain nostaa kissan pöydälle, puhua heidän suhdettaan kiristävät solmut auki. Ja Henri tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa se ääneen. Ei, ei sillä tavalla puhua. En mä sua jätä. Mutta jokin Kaapon muuttuneessa ilmeessä, melkein säikähtäneessä sellaisessa, sai hänet tuntemaan olonsa kierolla tavalla paremmaksi. Kaapo vielä välitti hänestä tämän verran huolimatta monta kuukautta jatkuneesta tiuskimisesta ja välinpitämättömästä asenteesta heihin kahteen.

”Aijaa”, Kaapo sanoi hiljaa ja painoi katseen varpaisiinsa. ”Sä haluut pistää tän poikki.”

En tietenkään!

”Mä en jaksa enää tällaista”, Henri sanoi ja kuulosti omaankin korvaan hirvittämän kylmältä. Ei hän tarkoittanut sitä, ei oikeasti. Ei tietenkään. Hän rakasti Kaapoa. Mutta tämän ilme oli särkynyt ja hartiat riippuivat alhaalla, ja Henristä tuntui niin helvetin hyvältä nähdä se kaikki. Että Kaapo vielä välitti. Kaapo oli hengittänyt hänen niskaansa siitä lähtien, kun he olivat muuttaneet Helsinkiin ja hänen ensimmäinen vuotensa ammattikorkeakoulussa oli alkanut. Kaapo oli tiuskinut hänelle, haukkunut ja syyllistänyt häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ilman mitään syytä – ja hän oli niellyt kaiken hiljaa, sillä hän rakasti Kaapoa. Sillä hän tiesi, että oikeasti se kaikki oli alkanut jo vuosi sitten, kun Kaapo oli lukion jälkeen jäänyt ilman jatko-opiskelupaikkaa ja menettänyt samalla osan itsestään. Kun Henri oli mennyt armeijaan ja jättänyt Kaapon työstämään pahaa oloaan yksin. Kun hän oli palannut ja huomannut, että jokin heidän välillään oli muuttunut – eikä ollut sanonut siitä silti mitään.

Henri kuitenkin myös tiesi, ettei vika ollut vain hänessä. Hän ei ansainnut tällaista.

Kaapon alahuuli värisi. Hän painoi käden suunsa eteen ja käänsi päätään, ehkä jottei Henri näkisi hänen itkevän. Mutta Henri näki, eikä se tuntunutkaan yhtä hyvältä kuin hän oli ajatellut.

”Sori”, hän sanoi nopeasti ja yritti tavoittaa Kaapon katseen, mutta tämä vältti hänet tehokkaasti. ”Kaapo. Kaapo, hei. Sori, että pelästytin. En mä sua tietenkään ole jättämässä. Älä pliis itke.”

”Mikä vittu sua vaivaa!” Kaapo huusi ja löi häntä vapaalla kädellään kylkeen.

”Ai saatana!”

”Mikä vitun ongelma sulla on!” Kaapo jatkoi ja peruutti kädet ylhäällä kauemmas. ”Ihan tahallaanko sä mua itketät? Vitun mulkku.”

Henrin sisällä kuohahti pistävä lämpö. ”Ai minäkö mulkku? Katsoisit vittu peiliin. Minä oon yrittänyt pitää tän jutun kasassa, mutta sä vain valitat ja haukut, minkä ehdit. Eikö meillä oikeasti ole mikään hyvin, vai ihan muutenko vaan sä tykkäät vittuilla mulle? Ei jumalauta!”

Kaapo repi hiuksiaan kaksin käsin ja harppoi levottomana sohvan ympäri. ”Sä oot helvetin ilkeä, tiedätkö?”

Henri nauroi kuivasti. ”Justiinsa. Niin varmasti. Mikset vittu sitten vain ota ja lähde?”

”Vittu lähtisin heti, jos voisin!” Kaapo huusi ja löi nyrkkinsä seinään. Akvaariokalat livahtivat kaikki vesikasvien sekaan piiloon.

”Lopeta Kasper.”

”Sä olet oikea kusipää!” Kaapo jatkoi ja löi seinää uudestaan. ”Saatananmoinen kusipää!”

”Kasper!”

”Ihan tahallani olen tällainen”, hän itki ja repi taas hiuksiaan, ”vittu kelvoton kusipää.”

”Sun pitää rauhoittua”, Henri sanoi ja ojensi kätensä tälle, ”Kasper kiltti.”

”Mä en jaksa”, Kaapo pudisti päätään, ”mä en oikeasti jaksa. Painu vittuun. Mä en halua nähdä sua enää. Sulla on kuitenkin jo joku toinen.”

Se oli liikaa. Henri tarttui Kaapoa hartioista ja huusi kaiken sisälleen kasaantuneen pahan olon tämän kasvoille.

”Vittu ehkä onkin! Kuka tommosta edes pystyy rakastaan!”



Henri ei ollut varma, mitä seuraavaksi tapahtui. Ehkä se johtui kuumasta raivosta, joka poltti silmien takana, kohisi korvissa ja teki päästä sumean. Irrotti hänet hetkeksi hämärästä kaksiosta ja liian ahtaaksi käyneestä kehosta. Hän kuitenkin havahtui, kun aalto kylmää vettä iski hänen nilkkojaan vasten. Särkyvän lasin ääni toi jäljessään täydellisen hiljaisuuden. Henri nosti katseensa märistä sukistaan ja huomasi, kuinka kalpeiksi Kaapon kasvot olivat muuttuneet.

”Ei”, Kaapo parkaisi ja polvistui vesilammikkoon, ”ei mun ollut tarkoitus…” Hän noukki hädissään sätkiviä kaloja t-paitansa helmaan ja katsoi sitten Henriä aivan yhtä hätäisen näköisenä.

”A-auta mua”, hän aneli, ”ne kuolee. Auta.”

Henri seisoi, eikä sanonut mitään. Tyhjyys hänen koko kehossaan tuntui samalta kuin marraskuun tappama piha näytti. Hän käänsi Kaapolle selkänsä ja kahlasi olohuoneen vallanneen veden läpi eteiseen. Riisui sukat. Pisti tilalle paksuvuoriset kengät.

”Mä olen pahoillani”, Kaapo itki hänen peräänsä. ”Älä jätä mua. Älä mene. Mä olen niin pahoillani. Ihan oikeasti. Henri. Henri! Hen—

*


Satoi lunta. Henri vältteli katulamppujen valokeiloja. Ihmiset katsoivat häntä, mutteivät kysyneet, onko hänellä kaikki hyvin. Pakkanen sai turvonneet luomet ja kosteat posket kirvelemään.

Kuka tommosta edes pystyy rakastaan.

Kai hän olisi voinut esittää asiansa vähemmän harhaanjohtavasti.

*


Kun Henri palasi takaisin heidän kerrostalokaksioonsa, Kaapo istui vieläkin vesilätäkössä ja itki. Akvaariokalat olivat kuolleet hänen syliinsä.

Henri haki kylpyhuoneesta pyyhkeitä ja levitti ne olohuoneen lattialle. Matto oli pilalla. Kaapo ei sanonut mitään, ei nostanut edes katsettaan, kun hän vei kuolleet kalat roskikseen. Eikä Kaapo sanonut tai tehnyt mitään, kun Henri siivosi lasinsirut lattialta ja luuttusi sen niin kuivaksi kuin vain suinkin osasi. Kaapo istui ja oli hiljaa vielä silloinkin, kun Henri keräsi märät pyyhkeet mukaansa ja meni suihkuun.

Kuuma vesi huuhtoi pahalta ololta kärjen pois, hieman samaan tapaan kuin kesäsade huuhtoi kaduilta siitepölyä, mutta silti suru jäi.



Kaapo istui sängyllä, kun Henri tuli takaisin. Hän oli vaihtanut ylleen kuivat vaatteet ja piilotteli nyt kahden täkin alla, niin että Henri näki hänestä vain verestävät silmät ja punaisen nenänpään. Henri pureskeli vaikeana alahuultaan kivutessaan Kaapon viereen ja, hetken harkittuaan, kietoessaan kätensä tämän hartioiden ympärille. Kaapo niiskutti.

”Anteeksi”, Henri sanoi.

Kaapo ei vastannut.

Olohuoneesta tulvi valoa auki jääneestä ovesta pimeään makuuhuoneeseen. Henri silitti täkkiä peukalollaan. Kaapo tuskin tunsi sitä.

”Mua kaduttaa”, Henri jatkoi. Hänen äänensä oli tukkoinen, sanat tuntuivat tahmeilta hänen suussaan. ”Mä en tarkoittanut sitä, mitä sanoin.”

Kaapo nosti täkin reunan nenänsä yli. Henri katsoi tämän kosteita silmiä ja oli varma, että tämän alahuuli vapisi taas, eikä mikään siinä tuntunut hyvältä.

”Mä en petä sua.”

Kaapo muljautti silmiään. ”Kyllä mä sen tiedän.”

Hän katsoi Henriä silmiin, ja Henri käänsi katseensa tottumuksesta muualle.

”Mä olin vihainen”, Kaapo jatkoi, ”ihan vitun vihainen. Mä sanoin sen, koska tiesin, että se ärsyttää sua.”

”Paskiainen.”

Kaapo katsoi häntä ja hymyili vaisusti. ”Niin sinäkin.”



He kuuntelivat tuulta ja herätyskellon tikitystä. Toistensa hengitystä. Kaapo riisui jossain vaiheessa täkit hartioiltaan ja kipusi Henrin syliin, ja Henri painoi kasvonsa Kaapon kaulaa vasten ja nautti tutusta lämmöstä ja tuoksusta. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa. Kaapo silitti hänen kättään, kämmenselkää ja vapisevia sormia, ja hän olisi voinut nukahtaa, jos rinnasta ei olisi vieläkin puristanut.

”Me ei voida jatkaa näin”, Henri kuiskasi, ”mä en… Mitä ihmettä tapahtui? Mikään ei toimi enää…”

Kaapo laski kätensä hänen kätensä päälle ja puristi kevyesti. ”Henri.”

”Se oli ennen niin helppoa ja nyt kaikki on leviämässä käsiin. Mitä vittua mä teen väärin?”

Henri.

”Pitääkö meidän oikeasti erota?”

Kaapo painoi huulensa hänen huulilleen niin kovalla voimalla että se sattui. Henri räpytteli silmiään ja yritti pyytää Kaapoa lopettamaan, mutta onnistui vain mutisemaan epämääräisiä sanoja tämän suuhun.

”Älä”, Kaapo sanoi tiukasti ja painoi hänen selkänsä sängynpäätyä vasten. ”Älä puhu.” Ja sitten Kaapo oli taas hänen huulillaan, kädet hänen hiuksissaan, kynnet syvällä päännahkassa. Henrin iho oli kananlihalla, kylmänväreet juoksivat hänen selkäänsä pitkin tuoden mukanaan lämpöä, halua ja ehkei tämä ole vielä tässä.

”Helvetti”, Henri huohotti, kun Kaapo vetäytyi viimein kauemmas. Makuuhuoneen pimeässäkin hän näki, kuinka tämän huulet olivat turpeat ja poskille oli kohonnut hailakka puna.

”Mä rakastan sua”, Kaapo puhui hiljaa ja painoi kämmenensä molemmin puolin hänen kasvojaan. ”Ja mua pelottaa. Ihan oikeasti. Mä pelkään, että sä saat musta tarpeekses ja että sä lähdet, ja sitten mä jään ihan yksin, vaikka mä ihan oikeasti rakastan sua ja —”

”Hengitä.”

Kaapo sulki suunsa ja hengitti syvään nenänsä kautta. ”Fan.

”Mä en jätä sua”, Henri sanoi ja pyyhki Kaapon poskia. Suuteli tämän otsaa. Kaapo painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja tuntui sulavan hänen syliinsä, kun hän kiersi kätensä tämän ympärille ja veti itseään vasten.

”Anteeks, Henri. Oon niin pahoillani.”

”Kaikki kyllä järjestyy”, Henri vakuutti ja suuteli hänen päälakeaan, ”me saadaan tää taas toimimaan.”

”Miten sä voit olla noin varma?”

*


Se, minkä marraskuu vei, kevät toi takaisin.


« Viimeksi muokattu: 02.08.2018 19:36:30 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 405
  • home is where you hang your enemy's head
Nyt olen valmistautunut angstiin suuuurella ämpärillisellä kahvia (plus huumorifluffificillä jolla pehmustan oloani tämän jälkeen!) ;D Ei sillä, tosi mielellään luen näitä kahta koska onhan ne niin <3

Lainaus
Mutta jokin Kaapon muuttuneessa ilmeessä, melkein säikähtäneessä sellaisessa, sai hänet tuntemaan olonsa kierolla tavalla paremmaksi.
Suo siellä ja vetelä kanssa! Ei, Henri, ei!

Mutta hei! Eihän tää ollutkaan angstia, täähän oli hurt/comforttia! Siellähän on hopeareunus lopussa ja asiat sovitaan ja ja ja ja se oli vain paha hetki. No huh! Mä oikeesti pelkäsin, että tää on näiden loppu (ainakin joksikin aikaa, kun kerta on vielä yksi HenriKaapo tulollaan <3) ja huh.

Ooh, olipas kiihkeätä. Tunteiden hirmumyrskyä, kun fanityttönen pääni sisällä jo sävelsi seuraavia dialogin osia ja sitten löit kaikki fantasiat rikki kun ne sanoikin ihan eri tavalla ja kamalia asioita ja yhyy :( ehkä pitäis riidellä joskus jonkun kanssa, mä oon unohtanut, miten se menee xD

Mut joo, onneks pojat löys kommunikaation, vaikka sitten huulten voimalla. Eiku niin, ainahan se on kai huulten voimalla, mut, no, tiät mitä tarkoitan 8]

Kiitos tästä <3 ja lisää? <3


(kalaparat :F)
Beelsebuttin laari

Jos haluat kommentoida tekstejäni, jätäthän vain positiivista palautetta. Jos ei ole positiivista sanottavaa tekstistäni, ethän kommentoi lainkaan! Jos haluan rakentavaa palautetta, haen sitä hyviltä ystäviltäni joiden kirjoitustaitoihin luotan.

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 116
Beelsebutt, No vähän tämä tosiaan kaatuukin hurt/comfortin suuntaan! Henri/Kaapo on ollut mulle aina hyvänolon paritus, enkä ole niistä siksi mitään kauhean dramaattista angstia tai draamaa tämän lisäksi kirjoittanut, niin ihan vain siksikin tässä ei mitään eroa voinut tapahtua ;D Oma sydämeni ei kestäisi sellaista.

Riitely on perseestä, ei sitä kannata haluta XD Kauheasti en mitään riitelytarinoitakaan ole koskaan kirjoittanut, joten tähän oli ihan kivakin suoltaa kamaluuksia hyvällä omallatunnolla, kun tiesi, etteivät Henri ja Kaapo loppupeleissä kuitenkaan eroa.

Kiitos paljon kommentistasi <3 Täytyy katsella, palaanko enää Henrin ja Kaapon pariin tulevaisuudessa. Mulla on yksi kesäfiilistelysarja heistä kesken ja sitten heidän tapaamiseen ja alkuaikoihin keskittyvä jatkis, mutta en tiedä, tulenko kumpaakaan kirjoittamaan loppuun :I Ehkä siihen kesäfiilistelyyn olisi poikien tarina kiva jättää, eikä tähän angstitekstiin ;D

PS.

No Animals Were Harmed in the Making of This Story

liljankukka

  • flower princess
  • ***
  • Viestejä: 599
  • As cunning as a fox, as scary as a wolf
Voi ei <33

Itku meinas tässä kyllä tulla. Pojat ovat niin ihania, erityisesti yhdessä, riipaisi lukea heidän riitelevän :( Mutta ihana teksti taas kerran <3 Kävi kyllä niin hitsisti Kaapoa sääliksi, kun sen kalat kuolivat :'( Mun Henri/Kaapo-mittari ei todellakaan ole täynnä, joten innolla odotan, että kirjoitat/julkaiset lisää näistä kullannupuista <33

Kiitos <3

Your imperfections make you beautiful

(ava & bannu by minä)

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 116
Tunnen hieman syyllisyyttä siitä, että tämä yksi ja ainoa angst pätkä jää viimeiseksi, jos näitä lukee kronologisessa järjestyksessä. Tosi kiva kuulla, liljankukka, että pidit näistä! Ken tietää, ehkä vielä palaan kirjoittamaan näistä pojista lisää. Selkeästi ensimmäinen lupaukseni jättää nämä rauhaan ei pitänyt ;D

Kiitos kaikista kommenteistasi <3

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 263
Huomenta! Tämä on tosi tunteikas teksti ja tykkäsin kovasti kaikista edeltäjistäänkin. Kasper ja Henri ovat luonteikkaita ja liikuttavia hahmoja. Pelkäsin, että ne oikeasti eroaa tässä, mutta hyvä että saatiin myös comforttia loppuun. Aika satutsvia sanoja näiden lapsosten suista pääsikin! Ja voi ei mikä ihan hirvee sotku siitä akvaarion hajoamisesta tulee! Mulla on hajonnut akvaario lapsena, kun pikkuveli kilautti sen rikki x) joten tiiän! Huhheijaa koko kämppä lainehti.

Toinen samaistumispiste oli tämän tekstin ajankohta. Juuri nyt on melkein joulukuun eka pe vaikka onkin marraskuun vika, mutta samanlainen kylmä tuuli puhaltaa just nyt.

Kaunis ja riipaiseva, kiitos!
words make worlds

ava : auro

Ronen

  • floater
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 311
Ahdistus! Kaiken maailman kommentit lähettivät etsimään tällä viikolla ahdistukseen ja iloon liittyviä tekstejä, ja kun kerran olen viime aikoina tutustunut Henrin ja Kaapon vähän onnellisempiin aikoihin, niin tämän ääreen olikin kiva - tai vähintään mielenkiintoinen - palata.

Huh olkoon, tuli kyllä melkein kyynel silmäkulmaan tämän takia. Henrin ja Kaapon välinen tilanne tässä on erittäin herkkä ja sydäntäsärkevä; samalla se toimii täydellisenä esimerkkinä siitä, miksi parisuhteessa puhuminen ja avoimena toiselle oleminen on äärimmäisen tärkeää. Räjähdysmäiseen reaktioon vyöryminen kertoo siitä, että ongelmia tosiaan on ollut selvästi pidemmän aikaa, kuten teksti esittää muutenkin. Kommentit poikien välillä suuntaan jos toiseen ovat ihan viiltävän ilkeitä, mikä tavallaan yllättää noin koko Henkkaapo-kaanonin skaalassa, kun kaksikon välit ovat kuitenkin aina muutoin olleet vähintään ihan hyvät! Onneksi, thank god, tää ei ole ihan pelkkää myrskypilveä, vaan lopussa saadaan vähän sitä taivaanrannassa orastavaa auringonpaistetta myös.

Huh, melkoinen tunnesyöksy kyllä tämä, kun ei ole ihan näin kaikkiaan rajua yhteenottoa lukenut pitkään aikaan Henrin ja Kaapon - tai oikeastaan, kenenkään - välillä. Tämä on kuitenkin tärkeä osa heidän välistään kokonaisuutta, joka kertoo jo paljon siitä, mitä muissa teksteissä esiintyvän lukiosähläämisen jälkeen pojille tapahtuu. Kiitokset! <3


the memories fade
like looking through a fogged mirror

telephone wires above are
sizzlin' like a snare