Kuten tiedät, mulle tää fandom/verse on vieras, mutta siitä huolimatta halusin kommentoida tätä, kun sen kertaalleen jo lukaisin muutenkin. n_n
Tää on ehkä jopa vähän hienompi, kun ei tiedä mitään, koska sä kerrot tässä tarpeeksi kaikkea, jotta tähän pääsee silti sisälle. Se asuntokompleksin (olipas muuten jotenkin kiva ja sun suuhun sopiva sana) ilman
harmaus välittyy niin hyvin, se ettei ihan uskalla hengittää ennen kuin on vähän tuulettanut. Tässä on sellaista tietynlaista kyllästynyttä arkisuutta, jos niin voi sanoa, kun kaupasta on napannut mukaan sen mikroaterian, joka ei oikeastaan ehkä edes kiinnosta, mutta kun jotain on pakko syödä.
Hauska muuten, että tämä asuntokompleksi jää mun mielessä kovin, kovi askeettiseksi, joka tuo sellaisen oman kivan tunnelmaelementin tähän pätkään.
Ja sitten varovaisesti tuikkaat vähän puukolla tunteisiin, hiukan kokeilet, että oliko niitä. No on ne siellä.
Ja vain silmänräpäyksen ajan Jax luuli kuulevansa Greyn pehmeän äänen päänsä sisässä.
Tää on jotenkin tosi jännä kohta, koska jo ensimmäisellä lukukerralla tuli sellainen aavistus tämän lauseen kohdalla, että damn. Ja heti seuraavassa virkkeessä sä vahvistat sen aavistuksen, joka tulee (vaikkei tunne fandomia), ja vaikka ite tykkään hirveästi kierrellä ja jättää mieluummin vähän avoimeksi, tässä se suoruus tulee tarpeeseen. Se on se, mikä sinne tunteisiin kolahtaa.
Ja jotenkin tuo lopetus keventää tunnelmaa juuri sopivasti tekemättä tästä tunnelatauksesta mitätöntä, mutta että siitä hellittää edes vähän. Tuo itsekseen virnistäminen ja toisen kiittäminen, se on vaan sellainen
spot on lopetus.
Kiitos tästä, pus. <3
