Nimi: Paperimahti
Kirjoittaja: Kuukuiske
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasia
A/N: tämä on tarkoitettu jatko-osaksi aiemmin kirjoittamalleni tekstille. Tämä on mielestäni ahdistavampi kuin edellinen, siksi korkeampi ikäraja. Toisaalta en ole varma. Olen ehkä turhan varovainen.
I
Kalliot kohoavat ylöspäin kuin merestä luotuina. Istun kylmällä kivellä, mutta tunteeni ovat yhdentekeviä. Keuhkoja polttelee vieläkin juoksun jäljiltä. Sen päämäärättömän ravin, jonka oli tarkoitus erottaa minut Siitä. Hirviöstä, joka kerran oli osa minua. Sen myöntäminen sattuu, mutta vanhat valheet hiertävät edelleen.
Ainoa todellinen asia täällä on äänettömyys. Ei lokkien kirkunaa tai meren vihaisia iskuja. Sydämenikään ei enää lyö. Onko se viimeinkin kuollut?
Jos menettäisin uskon, jäisin tähän ikuisiksi ajoiksi, nousematta, liikkumatta. Tyhjänä kuorena, samanlaisena kuin simpukat tuolla pohjassa. Tekisi niin kovasti mieli sukeltaa, kokeilla, kasvaisiko minulle kalanpyrstö, jos vain tahtoisin tarpeeksi kovasti.
Ihmisyyden kahleet. Kuinka paljon olinkaan valmis maksamaan minuuteni säilymisestä? Nyt se ei merkitse yhtään mitään.
Ylhäällä pilvet jatkavat liikettään. Ne ovat mustia ja raskaita. Tuuli kerää voimaa, sen kaikki vimma suuntautuu minuun. Koko maailma haluaa minusta eroon, lakaista syrjään kuin vanhan lehtileikkeen, hetken uutisen.
Sade iskeytyy maahan. Sen verho samentaa näkyvyyden. Hytisen. Rutistan itseni pieneksi mytyksi. Piilopaikkoja ei ole.
Se ei muuta mitään. Portin takainen maailma ei tee asioista parempia, helpompia kestää. Mitä oikein ajattelin?
Taivaalta satavat sanat ovat neuloja, nuolia, tikareita. Ne myrkyttävät minut, hajottavat osasiin. Ehkä en koskaan ollutkaan mitään, ehkä olin aina liian arka, liian heikko, liian mitäänsanomaton.
En pysty enää tuntemaan mitään muuta.
Se on se olio. Hetkessä kaikki on viety.
II
Olennon siluetti piirtyy pimeyttä vasten. Se on ollut selkäni takana koko ajan. Näkymättömänä, kalvavana kipuna.
Se kohottaa päätään, hymyilee rikkonaisella suullaan. Sen silmät ovat kuin kaksi syvänpunaista veriläikkää. Sen alaston sinertävä keho vapisee raivosta. Kynnet raastavat kalliota haavoille.
Otus kiitää minua kohti kuin kissapeto. Tarkoitus on kostaa, tuhota. Ei väliä miksi. Ei väliä kenet. En tiedä, miksi asiat tapahtuvat näin, mutta sitä ei ole enää aikaa miettiä.
Hyppy. Se istuu rintani päällä. Kohtaan katseen, joka on jostain syystä täynnä kipua. Suljen silmäni, en halua nähdä, miten kaikki loppuu.
Huudan. Tunnen, kuinka aika odottaa. Jokainen hiukkanen kääntyy puoleeni.
Olion on pakko kadota. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Sanat taipuvat tahtooni voimakkaiksi aseiksi. Kuulen myrskyn ujelluksen, oman puheeni, jonka kieltä en ymmärrä.
Voima. Kuuma kuin tuli. Kuin tuhat sulavaa aurinkoa.
Pedon hiiltyneet jäännökset lepäävät jaloissani. En voi koskaan ymmärtää tapahtumien kulkua. Sitä, miten pientä tämä lopulta on.
Kaikki nämä vuodet olen piilotellut. Yksi pieni hetki vapaana, katkeruutta vailla, vain halu selvitä. Sanat, jotka melkein tappoivat minut aiemmin, suunnattuna toiseen.
Tuijotan käsiäni. Tunnen edelleen sen heikon lämmön, joka niistä välittyi. Korventavan palon jäljen.
Vasta nytkö sain tarpeeksi rohkeutta nitistää sen mörön?
Polveni pettävät ja vajoan takaisin istumaan. Jalkani raapiutuvat ikävästi vasten rosoista pintaa. Olen elossa, ja se voittaa kaiken muun.
Vesi nousee. Maailma hukkuu tarkoituksettomuuteensa. Se oli tarkoitettu vankilaksi, mutta on nyt vapaa lähtemään.
Minä olen vapaa menemään eikä minun tarvitse palata, ei enää koskaan.
Kuulen portin etäisen laulun. Kodin.
Pyrähdän juoksuun. Minulla on sanat, enkä epäröi käyttää niitä. Mikään ei ole ikuista. Tajuan, ettei kaikkea ole tehty kestämään. Minut lähetettiin tänne koeteltavaksi, ja olen selättänyt testin.
Kuka tietää, täysi elämä saattaa olla muutakin kuin hataraa unelmaa...
