Kirjoittaja Aihe: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot): Ar rìbhinn òg, S, oneshot  (Luettu 562 kertaa)

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Ficin nimi: Ar rìbhinn òg (Nuori neitimme)
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Roope Ankan elämä ja teot
Ikäraja: S
Päähenkilö: Roope
Genre: Draama

Summary: Henkisesti hän kasvoi kenties päivittäin, mutta ympäri maailmaa vietetyt vuodet eivät tuntuneet missään eivätkä saaneet häntä tuntemaan itseään piirunkaan vertaa vanhaksi. Se, että Matildasta tulisi tuota pikaa aikuinen, puolestaan teki sen kahta tehokkaammin.

A/N: Tämä ficci onkin ensimmäinen RAE&T, jossa Roopen ja Kultun kanssakäyminen on taka-alalla. Kuunnellessani Disneyn musiikkeja löysin tässä tarinassa mainitun kappaleen pitkästä aikaa ja inspiroiduin hyödyntämään sitä tähän fandomiin. Luonnollisesti, koska skotit, gaeli ja Roope? Heh? :D Tästä tuli jollain tapaa vähän sellainen vuodatusficci, johon sain kanavoitua paljon asiaa liittyen Roopen ja hänen sisariensa historiaan ja väleihin. Matildan iästä minulla ei ole tarkkaa käsitystä, mutta kuvittelisin tämän noin kolmisen vuotta nuoremmaksi kuin Roope. Tekstissä siteeratun laulun (Noble maiden fair) voi bongata elokuvasta Urhea, ja lyriikat katsoin käännöksineen mutkat suoristaen Wikipediasta. Osallistuu otsikkohaasteeseen vieraskielisellä otsikolla.



***



Roopen herätessä maisema ikkunan takana alkoi vasta hiljalleen heräillä tähtitaivaan mustasta viitasta vaaleapunaista ja kultaa hyökyvään auringonnousuun. Hän sytytti erätuvan pöydälle kynttilän, joka lämpönsä lisäksi valaisi juuri sopivasti. Sinä aamuna uuteen päivään herääminen tuntui jollain ilveellä petolliselta, ainakin enemmän kuin tavallisesti. Roope syytti siitä untaan.

Hän oli nähnyt unta Skotlannista, mitä ei tavallisesti tapahtunut. Yleensäkin hänen nukkuva mielensä oli liian levoton uneksimiseen, mutta nummet ja linnanrauniot olivat tuntuneet niin todellisilta, että hänen oli vedettävä syvään henkeä havahduttuaan Alaskan erämökissään hereille. Unessa hän oli käyttänyt aikaansa tamppaamalla myytäviksi meneviä turvepaakkuja tasaisiksi, jonka jälkeen hän oli yrittänyt selvitä kirjanpidostaan, mutta saanut paperille aikaan harakanvarpaita, jotka eivät olleet muistuttaneet kunnon kirjaimia kuin etäisesti. Unimaailmassa Roope ei koskaan saanut kirjoitettua kunnolla. Oletettavasti kirjoitustaidottomuudesta syntynyt ahdistus oli lopulta ajanut hänet hereille.

Siitä olikin monta kuukautta, miltei puoli vuotta, kun hän viimeksi oli kirjoittanut kotiin. Toteamus sai aikaan huonoa omatuntoa, vaikka hän ehkä olisi voinut yrittää perustella jotain viime aikojen kiireellisyydellä, johon liittyi muun muassa eräs parhaillaan sivukamarissa hirviä vetelevä kapakan kaunotar. Kaunatar olisi toisaalta ehkä kuvannut tätä paremmin. Kultu Kimalluksen metkuja silmällä pitäessä ja kaivoksella puurtaessa aikaa todella jäi harvakseltaan muihin aktiviteetteihin.

Roope huomasi tuntevansa vastustamatonta tarvetta kaivaa esiin arkki pergamenttia mustekynineen. Kynttilänvalossa kirjoittaminen muistutti sekin kotikullasta, kun hän istui uudelleen alas pöydän ääreen ja tarttui tuota pikaa toimeen. Liiaksi hän ei välittänyt nykyistä elämäntilannettaan avata, sillä siinä ei loppujen lopuksi ollut juuri mitään mielenkiintoista. Ehkäpä hänen olisi pitänyt kysellä enemmänkin perheensä asioista, sillä pari viimeistä kirjettä olivat liittyneet suurimmaksi osaksi hänen Amerikassa pärjäämiseensä. Kaiken kaikkiaan mikään ei ollut muuttunut. Hän raatoi edelleen aamusta iltaan ja vaali mammonaansa haukankynsin.

Kirjoittaessaan pergamentin ylänurkkaan päivämäärän hän pysähtyi katsomaan sitä hetkeksi. Lopulta hän löysi syyn hämmennykselleen: Matildan syntymäpäivä koittaisi viiden päivän kuluttua. Roope ei väittänyt muistavansa monenkaan tuttunsa merkkipäiviä, mutta toki hän oli perillä niistä sisariensa ja vanhempiensa kohdalla. Pienen päässälaskun jälkeen Roope käsitti kaiken lisäksi, että Matilda täyttäisi kaksikymmentäyksi vuotta ja tulisi sen johdosta täysi-ikäiseksi. Heidän pieni Matildansa.

Ajatus oli Roopesta läpeensä kummallinen. On kuin kaikki hänen ympärillään olisivat täyttäneet vuosia ja varttuneet, vanhentuneet, mutta hän kellui paikallaan samanlaisena kuin aina ennenkin. Henkisesti hän kasvoi kenties päivittäin, mutta ympäri maailmaa vietetyt vuodet eivät tuntuneet missään, eivätkä saaneet häntä tuntemaan itseään piirunkaan vertaa vanhaksi. Se, että Matildasta tulisi tuota pikaa aikuinen, puolestaan teki sen kahta tehokkaammin. Olisi tämä sitten minkä ikäinen tahansa, Roope muisti sisarensa aina noin kymmenvuotiaana pikkuneitinä, joka ei hävinnyt oveluudessa ja neuvottelukyvyssä vanhemmalle veljelleen tippaakaan. Matilda oli ollut hänen läheisimpiä ystäviään ja liittolaisiaan. Nyt Roope ei ollut nähnyt ketään perheestään yli kymmeneen vuoteen.

Perheensä valokuvaa katsoessaan Roope mietti itsekseen, miten paljon he olivat mahtaneet muuttua. Vanhemmat olivat käyneet harmaiksi ja hauraammiksi, ja sisaret varttuneet viehättäviksi neitokaisiksi. Rutkasti nuorempi Hortensiakin oli hänen laskujensa mukaan lähestymässä jo teinivuosia, ehkä yhtä vanha kuin hän oli ollut ottaessaan askeleen suureen maailmaan valtameren takana. Kuvassa peukaloaan imeskelevä taapero oli sellainen Hortensia kuin hän muisti. Hänen oli luultavasti syytä varautua hyvälaatuiseen shokkiin jo etukäteen, kunnes jälleen näkisi nuorimman sisarensa yli vuosikymmenen vanhempana. Hortensia tuskin edes muisti häntä. Ehkä tämä oli nähnyt kuvia ja kuullut hänestä puhuttavan, ehkä lukenut hänen kotiin lähettämänsä kirjeetkin, mutta konkreettista muistikuvaa tällä tuskin oli.

Matilda sen sijaan kyllä muisti hänet, ja hän muisti Matildan.

Matilda oli ommellut omia mekkojaan jo kolmen vanhasta enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Tämä oli kiintynyt ikiomaan lierihattuunsa kuin kalleimpaan aarteeseensa, vaikka se olikin paikoin rispaantunut ja pudotteli koristekukkasestaan terälehtiä minne sattui. Kasvoiltaan Matilda oli kuin heidän äitinsä kaksoisolento tuuhearipsisine silmineen ja somine nokkineen.

Jostain kaukaa Roopen mieleen muistui hetket, joina hän oli katsellut kehdossa uinuvaa pikkusisartaan. Hän oli kuunnellut, miten heidän äitinsä oli laulanut kehtolauluaan, istunut läsnä ja hyräillyt mukana, kunnes oli oppinut sen ulkoa. Hän oli itsekin laulanut sitä sisarelleen, kun äidillä oli ollut muita askareita. Se oli oikeastaan laulu äidiltä tyttärelle, mutta Roope ei ollut antanut sen häiritä. Etäisissä muistikuvissaan he olivat hymisseet sitä yhdessä pikku Hortensiallekin, mutta ennen kaikkea se muistutti häntä Matildasta.

Kirjeensä lopun hän omisti yksinomaan sisarelleen.

Matilda hyvä, onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta. En tiedä milloin tämä kirje tavoittaa teidät siellä kotona, mutta vakaasti uskon, että ajankohta on tuolloin vielä varteenotettava merkkipäiväsi muistamiseen. Mikäli ei, ratsuposti on ollut pahan kerran joutilaana. Kirotut kurjat.

Sekä koko perhekunnalle että erityisesti sinulle toivon kaikkea hyvää. Emme ole tavanneet vuosiin, enkä ole päässyt vierestä katsomaan, millaiseksi aikuiseksi sinua sopii pian sanoa. Tokkopa sinäkään velipoikasi joka kommervenkkia enää muistelet. Vuodet ovat kuluneet suorastaan syöksyen. Vaan tiedä tämä: en ole unohtanut teitä päiväksikään.

Kirjoittaessani tätä mieleeni palaa tuulahdus menneestä laulun muodossa, joka on meille molemmille tuttu aina äitimme helmoista lähtien. Toivon sinun vaalivan sitä samalla tavalla ja ajattelevan sen merkitystä uudelta kannalta. Onneksi olkoon, ar rìbhinn òg.

Roope

A naoidhean bhig, cluinn mo ghuth
Mise ri d' thaobh, O mhaighdean bhàn
Ar rìbhinn òg, fàs a's faic
Do thìr, dìleas féin
A ghrian a's a ghealach, stiùir sinn
Gu uair ar cliù 's ar glòir
Naoidhean bhig, ar rìbhinn òg
Maighdean uasal bhàn





***


A/N2: Päätin jättää suomenkielisen käännöksen vasta loppuun.

Pieni vauva, kuule ääneni
Olen vierelläsi, oi kaunis neito
Nuori neitimme, kasva ja näe
Maasi, oma uskollinen maasi
Aurinko ja kuu, ohjatkaa meitä
Loistomme ja kunniamme hetkeen
Pieni vauva, nuori neitimme
Jalo, kaunis neito

"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."

Grenade

  • Call me Grenu
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 680
  • Puuskupuhveli
Roopen perhemuistelua on aina mielenkiintoista lukea. Mitä on mies mahtanutkaan ajatella yksinään pienessä kopissaan keskellä erämaata,  kun on niin kaukana kaikesta muusta, kaukana perheestä ja rakkaista. Vaikka Alaskassa olisikin uutta ajateltavaa saapunut erään naispuoleisen muodossa, niin tuskinpa perhe loppujen lopuksi ehtii unohtua. Hienoa pohdintaa siitä, kuinka muistot säilyvät samanlaisina, vaikka aika kiitää eteenpäin. Jos ei muuta kuvaa ole, jää siskokin kymmeneksi vuodeksi lapseksi, vaikka olisi kasvanut huimasti sen jälkeen.
Lainaus
On kuin kaikki hänen ympärillään olisivat täyttäneet vuosia ja varttuneet, vanhentuneet, mutta hän kellui paikallaan samanlaisena kuin aina ennenkin.
Samaistun Roopen tunteeseen paljon, hienosti kuvattu sitä tunnetilaa!

Kiitos tästä Roopen ajatusmaailmaa avartavasta ficistä ja hyvää joulunaikaa! ^^

Ei tehä tästä ny numeroo

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • "Pitkäkyntisillä ei ollut kylliksi kynsiä."
Paljon kiitoksia, Grenade! <3

Ajan kuluminen kyllä hämmentää toisinaan, ja voin itsekin samaistua Roopen ajatuksiin. Sen lisäksi tuon ajan yhteydenpitotavoilla oma perhe jäänee väistämättäkin ensisijaisesti kauniiksi muistoksi takaraivoon. Toisaalta on lohduttavaa ajatella, että kotiväki on siellä jossain, vaikkei joka kuukausi kenties kuulisikaan. Alaskan aktiviteetit ja Kultun ilmaantuminen kuvioon vain vievät liikaa käytännöllistä energiaa, jotta perhettä jaksaisi edes ajatella tuon tuosta. Onneksi Roope sai sentään aikaiseksi kirjoittaa kirjeensä. :D

Kiitoksia vielä ja lämpimät joulutoivotukset sinnekin! ^^

- Ayu
"Olet löytänyt... kivettynyttä pokémonin kakkaa."