Kirjoittaja Aihe: Kerro miltä syksy tuntuu (K11, scifidramafluffya, Setre/Jaan)  (Luettu 1496 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 919
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Kerro miltä syksy tuntuu
Kirjoittaja: Isfet, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: K11
Genre: scifidramafluffya, eli avaruuspoikarakkautta
Hahmot/Paritus: Setre/Jaan
Yhteenveto: Muistot tuntuvat vähemmän kipeiltä ja kaipauksen kyllästämiltä, kun hän kertoo niitä Jaanille.

A/N: Aloitin kirjoittamaan tätä reilusti kuukausi sitten Avaruuspiraatille, ja nyt syntymäpäivä on vihdoin koittanut! Hyppäsin vähän arvaamatta tuntemattomaan lähtiessäni kirjoittamaan scifiä (kokemukseni perustuu siis niinkin laajaan tietämykseen kuin Star Warsin alkuperäiseen trilogiaan [osiin IV, V ja IV] sekä Linnunradan käsikirjaan liftareille...), mutta inspiraatio iski! Toivottavasti pidät, kirjoitat ihanaa poikarakkautta ja tästäkin tuli sitten jotain sellaista. <3 Tämä menee myös Vuodenaikahaasteeseen syksyllä.




On yö. Setre tietää sen siitä, miten aseman hea-valot (ei kukaan jaksa sanoa Highly Energy Adsorb) ovat muuttaneet sävyään rauhoittavaksi ja desinfioivaksi siniseksi. Aivan kuin yövuorossa työskentelevien ei olisi muutenkin vaikeaa pysytellä virkeinä. Valot ovat vain tapa jäljitellä elämää Maassa, sen auringonnousuja ja -laskuja, joita mikään ei pysty koskaan korvaamaan. Setre tietää sen, hän on nähnyt.

Jaan ei ole. Setre on yrittänyt kuvailla sitä monta kertaa, selittää miten valo alkaa kajastaa horisontista ensin himmeänä keltaisena ja vaaleanpunaisena, sinisyys valkenee pois ja värit syvenevät, kunnes kirkas valojuova (usein punainen tai kultainen) tuikahtaa esiin. Se on taidetta, hän sanoo, Jaan kuuntelee silmät kirkkaina ja suu vakavana.

Setre toivoisi voivansa näyttää sen kaiken, mutta matka on nykyiselläkin teknologialla pitkä, eikä Maahan lähde aluksia usein. Mukaan otettavat henkilöt ovat tärkeitä, tai heillä on erityinen syy kuten Liamilla. Hän lähti katsomaan vaimoaan ja puolivuotiasta tytärtään, jota ei ole nähnyt koskaan ennen. Setre tietää, että se on ollut miehelle kovaa. Asemalla on pari- ja yksityishyttejä, mutta aluksilla kaikki huolto- ja valvontaporukasta nukkuvat samassa tilassa, työvuorojen mukaan. Jos haluat ottaa videopuhelun, se on tehtävä lepovuorolla ja sivullisten seura on siedettävä.

Setre ei tahtosi, ei voisi olla ilman Jaania yli vuoden ajan. Hän ihmettelee yhä Emelinen päätöstä synnyttää lapsi Maassa, mutta toisaalta nainen itsekin on syntynyt siellä. Ei ole varmaa palaako Emeline enää mekaanikoksi asemalle ja sen aluksiin. Hänen droidinsakin on jo annettu toiselle, molemminpuolisista vastusteluista huolimatta.

Jaan oli yksi ensimmäisistä kokonaan asemalla kasvaneista lapsista. Setre tuli äitinsä kanssa alukselle viisitoista täytettyään, täynnä utopistisia kuvitelmia sankaruudesta ja tieteen edistysaskeleista. 

Setre heilauttaa kättään oven vieressä tunnistelevyn päällä, jotta ranteeseen upotettu siru varmasti havaitaan. Liukuoven reunat hohtavat vihreinä sen liukuessa äänettömästi sivuun, ja takaisin paikoilleen hänen takanaan. Nuorukainen liikkuu mahdollisimman hiljaa, mutta silti pörröinen pää nousee viereisen punkan vällyjen välistä.

”Setre?” Jaan mutisee ääni käheänä.

”Minä, nuku vaan.”

”Tule tänne”, Jaan pyytää kohottaen peitteen kulmaa, eikä Setre voi vastustaa kutsua.

Hän riisuu päällimmäisen vaatekerroksen, niin että ylle jää on vain ohkainen lämpöasu. Setre pujahtaa pojan (tai ehkä nuoren miehen) kainaloon, ja antaa vetää itsensä kiinni tämän unesta raukeaan vartaloon. Kuivahtaneet huulet kutittavat hänen poskeaan ja osuvat hieman ohi maalistaan, vasempaan suupieleen.

”Jaan, sinun pitäisi nukkua. Herätykseesi on varmaan kolme tuntia -”

”Kaksi ja neljännes. Minä haluan olla sinun kanssasi.”

Nyt tarkkuus on parempi, ja suukko kestää kauemmin. Sydämeen lipuu hellää lämpöä, kädet tuntuvat hyvältä hänen ympärillään.

”Niin minäkin, mutta lepovuorot ovat kutistuneet minimiin. Tiedäthän sinä, alus Maahan vei seitsemän henkeä laitevalvonnasta, ja Efina lähti kiertämään satelliitteja - sinne meni kahdeksan. Asema kakkoselle lähti juuri yksi pikkualus, olikohan Nymfi - kolme meidän porukastamme. Ja sitten kun droideja päivitetään uuteen apuohjelmaan…”

”Minä tiedän tuon kaiken, hölösuu”, Jaan sanoo hellästi, ”sinä kuulostat stressaantuneelta.”

Setre huokaa syvään, ja painaa päänsä Jaanin olkaa vasten.

”Niin olenkin. Minua on juuri juoksutettu ympäri asemaa kuittaamassa hälytyksiä, olen puhunut mekaanikkojen ja heidän droidiensa kanssa, valvonut näyttöjä, sekä kalibroinut yhden huoltoaluksen ohjausyksiköt ja miehistön mittariston.”

”Huh. Jätitkö minulle mitään tekemistä?”

”Pahinta on, että sama touhu jatkui kun poistuin. Lepovuoroni kestää viisi tuntia, enkä usko sen riittävän pääkoppani nollaamiseen.”

Jaan puristaa häntä tiukemmin ja suutelee taas, kuin kaikki huolet voisi huuhtoa siten pois. Ja ehkä se toimiikin, ainakin osittain. Läheisyys tuntuu pehmeältä ja verkkaiselta, rauhoittavalta. Sillä hetkellä se ei tunnu hulmahduksilta vatsanpohjassa, kiivaalta sykkeeltä sähköisissä sormenpäissä tai posket punehduttavalta kuumuudelta. Ja niin on hyvä.

Suudelman loppuessa Setre pitää silmänsä kiinni, hengittää sisään toisen unista tuoksua ja antaa väsymykseen raskauttaa kehonsa pala palalta. Juuri kun tuntuu, että käsiäkään ei jaksa enää liikauttaa, Jaan painaa märän suukon hänen kaulalleen. Setren silmät rävähtävät auki, Jaan virnistää. Tämän ruskeat silmät tuikehtivat hämärässä.

”Kerro minulle, millaista Maassa on nyt? Sinun kotonasi?”

Setre aikoo väittää vastaan, mutta Jaanin sormet silittävät keveästi hänen kylkeään, eikä hän enää ole ihan niin väsynyt.

”Siellä on syksy. Illat pimenevät, kaikki käy lepoon ennen talvea. Kasvit kuihtuvat ja ilma muuttuu kylmemmäksi.”

”Tiedän. Kerro miltä se näyttää, tuoksuu, tuntuu”, Jaan kuskaa viimeisen sanan Setren iholle, aivan korvan alle, ja tämän käsi painuu vasten rinnan sydämen sykettä. Setre värähtää, nuolaisee huuliaan ja jatkaa.

”Se tuntuu… Ihmeelliselle. Ilma on raikasta ja täynnä maatumisen tuoksua, mehevää ja sakeaa. Tuuli riipii puista lehtiä, jotka loistavat punaisen, keltaisen ja ruskean sävyissä. Vaahterat ovat parhaita, niiden lehdet ovat isoja ja monisakaraisia, sekä kirkasvärisiä.”

Jaan on sulkenut silmänsä, ja kun hän ei enää puhu, tämä kysyy kysymyksen:

”Miltä tuuli tuntuu?”

”Eniten vapaudelta. Voimakas tuuli tuo tuoksuja ja kylmyyttä, riepottelee vaatteita ja saa nenän vuotamaan punoittavana. Niin kuin puhallin, mutta vaihtelevampi. Se paiskaa jäätäviä sadepisaroita vasten kasvoja, vesi valuu leualta kaulaan ja paidan sisään. Hiekassa on lammikoita, lätäköitä, jotka kastelevat kengät ja sukat.”

Setre katsoo pientä hymyä Jaanin suupielessä. Muistot tuntuvat vähemmän kipeiltä ja kaipauksen kyllästämiltä, kun hän kertoo niitä Jaanille. Silloin ne ovat kauniimpia ja lämmittäviä, kuin kuuma kaakao lapsuudessa viltin alla, sateen ropistessa ikkunaan. Hän melkein kuulee äidin naputtelevan tutkielmaa biokemiasta, vanhanaikaisella näppäimistöllä heidän ruskea kissansa Pasteur sylissään.

”Sitten tulee pakkanen. Huurre peittää kaiken; puut, pudonneet lehdet ja matalat katot. Se on valkoista ja jääkylmää, sulaa pois kun sitä koskettaa. Lätäköiden päälle muodostuu rapsahteleva ja rätisevä jääkuori. Iholla pakkanen tuntuu kuin nanokokoisten jääneulojen kevyeltä pistelyltä, sitten turralta ja kostealta kylmyydeltä. Sisälle tultaessa sulaminen saa ihon kihelmöimään lähes kipeästi.”

Setre luulee Jaanin nukahtaneen, mutta sitten tämä mukeltaa vielä lähemmäs, työntää nenänsä hänen tummiin hiuksiinsa, ja mutisee kertomaan taas lumesta.

”Se on taikaa, usko pois. Kuin venytettyä jäätä, tai ennemminkin yhteen sidottua jääpölyä. Hiutaleet voivat olla valkoisia, sormenpään kokoisia vetisiä lämpäreitä jotka sulavat iholle, tai pieniä teräviä kiteitä, jotka ovat kirkkaita ja taidokkaasti koristeltuja. Ne myös sattuvat, kun tuuli lennättää ne vasten kasvoja...”

Jaan tuhisee hiljaa. Setren huulet taipuvat valtavaan hymyyn, joka saa hänet varmasti näyttämään aivan hölmöltä. Eihän sillä väliä ole, he ovat kahdestaan ja on enää alle kaksi tuntia siihen, kun Jaan lähtee työvuoroon.

Setre sulkee silmänsä, ja antaa unen viedä hänet sillä kertaa kokonaan. Ehkä se kuljettaa hänet syksyyn, kylmien huulien suudelmiin Jaanin kanssa.
Have you got, have you got, got, a heart full of dreams?
'Cause I got, yeah, I got, got a heart full of dreams

Avaruuspiraatti

  • ryöväriruhtinas
  • ***
  • Viestejä: 706
Hui-ui-ui! Scifiä <3 \o/ Eikääh, tässä on ihan sikana kaikkea kivaa! On erikoista teknologiaa, siruja ranteessa, droideja ja satelliitteja ja Maa-lentoja ja kummallista mekaanikko-höpötystä. Mutta tietenkin parhainta: opin uuden sanan (adsorboida).

Tässä on alakuloinen pohjavire, mutta silti tämä on jollain ilveellä myös todella suloinen. Ehdottomasti söpöin kohta tästä on, kun Setre palaa takaisin hänen ja Jaanin huoneeseen ja Jaan nostaa unenpöpperöistä päätään sängystä <3 Se mielikuva pörrötukkaisesta Jaanista vain on ihan liikaa. Kovasti toivon, että Setre pääsee jossain vaiheessa takaisin Maahan ja vie Jaaninkin mukanaan näyttämään kaikki luonnon ihmeet, joista hän tälle kertoo. Ja joista sinä kirjoitit todellatodella kauniisti ;-; Olisipa taas syksy, nyyh. Tai lunta! Edes jotain kaunista. Mutta kaunista ainakin on ajatus, että Setre tarinoi Maasta Jaanille aina ilta-/yösaduksi. Ihan hirvittää, miten vähäiset lepohetket heillä on, mutta ehkä kahdestaan pojat pärjää <3

Kiitoskiitos ihan hirveästi lahjasta >3< Tykkäsin tosi paljon!


What you are right now is already enough.

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 919
  • kuppi teetä kaipaukseen
Avaruuspiraatti, tosi ihanaa, että pidit! <3

Joo, uniset poitsut on hiiiirmuisen söpöjä ;> Tykästyin kummasti näihin hahmoihin (taas) ja tavallaan koko konseptiinkin, ehkä kirjoitan vielä joskus lisää :3 Syksy on kivaa ja nättiä aikaa, toivottavasti saadaan vielä nätti talvikin tänä vuonna.

Kiitos itsellesi <3
Have you got, have you got, got, a heart full of dreams?
'Cause I got, yeah, I got, got a heart full of dreams

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 290
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
Terveisiä Vaihdokkaista! (:

Tämä oli jollain tavalla aika jännä. Johtunee varmaankin siitä, että mä en ole kovinkaan usein lukenut scifiä, jossa Maa on näin "keskeisessä" osassa ilman, että tapahtumat sijoittuvat edes osittain sinne. Tässä kuitenkin vain viitattiin Maahan useaan otteeseen, mutta itse tapahtumat pysyttelivät turvallisesti tällä avaruusasemalla. Muutenkin tässä oli tosi kivaa se, että tässä ei ollenkaan kerrottu, että mitä oli tapahtunut, miksi Maan asukkaat siirtyivät avaruusasemalle. Onko tapahtunut kenties jokin luonnonmullistus, joka on tuhonnut suuren osan Maasta? Ydinsota on tehnyt Maan elinkelvottomaksi useammaksi vuodeksi? We do not know, ja se jättää kauheasti tavaraa lukijan mielikuvituksen varaan. (: Tässä ei myöskään kerrota ihan hirveästi tuosta avaruusasemasta, kuten vaikka sen koosta, kuinka monta henkeä sen sisälle mahtuu, tms.? Tällaiset aukot tekevät tästä osin tosi mieltä kutkuttavan, kun minä ainakin olen niin utelias, että haluaisin tietää suunnilleen kaiken. :D

Kiitoksia tästä, minä kyllä tykkäsin kovasti! (:

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ansa

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 919
  • kuppi teetä kaipaukseen
Kiitos kommentista, Lillamyy!

Joo, tästä maailmasta ei sillä tavalla saa otetta, kun pääpaino on hetken kuvailussa slice of life-tyyliin. Jo joskus selviä kirjoittaman iommalla mittakaavalla näistä, voisin selittääkin vähän asioita :'> Kiitos <3
Have you got, have you got, got, a heart full of dreams?
'Cause I got, yeah, I got, got a heart full of dreams

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 395
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Päädyin tämän tekstin pariin Etsi otsikko ja kommentoi -haasteesta, jonka tämänviikkoisena teemasanana on syksy. Muistan joskus aiemminkin ihastelleeni tämän tarinan riipaisevan kaunista nimeä ja ajatusta siitä, että syksyn oikeasti kokenut kertoo Maassa koskaan käymättömälle siitä, miltä syksy tuntuu. Nyt luin tämän sitten oikein ajan kanssa, ja voi miten tykkäsin, tykkäsin niin paljon että melkein sydäntä kipristää!

Scifi ei ole ominta aluettani lukijana, mutta kieltämättä siinä on hyvin toteutettuna jotain viehättävää ja mielikuvitusta ruokkivaa. Tässä tarinassa scifi on toteutettu juuri niin, että siihen pääsee mainiosti mukaan, vaikkei teksti olekaan kovin pitkä. Pidän ihan hirmuisesti siitä, miten mitään ei selitellä turhaan vaan juuri tarpeeksi, jotta kaiken arkipäiväisyys Setrelle ja Jaanille välittyy. On Maan vuorokaudenaikoja jäljitteleviä valoja, tunnistesiruja ranteissa, yksityiskohtia jotka näyttäytyvät lukijalle futuristisina ja edistyksellisinä mutta ovat tarinan hahmoille osa jokapäiväistä elämää. Pidän ihan hirmuisesti siitä, miten tarinassa mainitaan muitakin hahmoja ja heidän kohtaloitaan, vaikkei niitä sen enempää availlakaan. Niitä ei tarvitsekaan avata; tiedonmurusia on aivan riittävästi, jotta lukija saa kokonaiskuvan ympäristöstä ja tapahtumista ja taustoista. Näin lyhyessä tekstissä ei ehkä kannatakaan pureutua kovin syvällisesti mihinkään, mutta vastariskinä toki on, että maailma ja hahmot jäävät lukijalle etäisiksi. Tässä tarinassa sitä ongelmaa ei ole lainkaan, ei vähäisimmissäkään määrin, ainakaan minusta. Todella taidokasta työtä. Tämä tuntuu kokonaiselta paketilta, ihanalta scifi-katsaukselta tulevaisuuden ja avaruuden syövereihin, mutta toisaalta lisääkin olisi ihana lukea, jos joskus näistä hahmoista vielä kirjoitat.

Voi Setre. Ei varmasti ole helppoa elää keinotekoisten valojen keskellä, kun muistikuvat Maasta ja sen ihmeistä ovat elävinä mielessä. On kuitenkin ihanaa, että hänen tuskansa helpottaa hieman, kun hän saa jakaa muistojaan Jaanille. On ihanaa ja ymmärrettävääkin, että Jaan on utelias ja haluaa kuulla Maasta. Täytyy todeta, että Setre tekee kyllä esimerkillistä työtä syksyä kuvaillessaan! En itse varmastikaan osaisi kuvailla noin kauniisti ja nostaa esiin juuri niitä asioita, joista Maassa käymätön olisi kiinnostunut kuulemaan. Minullekin tulee Setren kertomusta lukiessani sellainen hämmästyksentäyteinen olo: miten ihanista luonnonihmeistä me oikein saammekaan nauttia! Riepotteleva syystuuli ja vihmova jääsade voivat ehkä saada kiristelemään hampaita työmatkan varrella, mutta kun niitä pysähtyy miettimään, nehän ovat aivan ihmeellisiä asioita. Kauniita ja ainutlaatuisia. Luonnon kiertokulku on upeaa. Jotenkin Setre saa minut näkemään syksyn uusin silmin, vaikka suuri syksyn ystävä jo olenkin. Meitä ympäröivä kauneus ei ole itsestäänselvyys.

Suuret kiitokset tästä hienosta tarinasta, ihastuin tähän! :-* -Walle

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 919
  • kuppi teetä kaipaukseen
Ajattelin jättää vastaamisen myöhemmäksi että osaisin tehdä sen jotenkin paremmin, mutta saatan unohtaa, joten. Kiitos hirmuisesti kommentista Waulish!

Scifi ei toisiaan aina minuunkaan iske, mutta onhan se toisaalta aika kutkuttavaa kun tieteestä olen kuitenkin kiinnostunut. Hienoa kuulla että pääsit hyvin mukaan, vaikka tämä ei tosiaan avaa juurikaan taustatietoja. Jos pidempi jatkis olisi kyseessä pitäisi kertoa lukijoille kaikkea paljon enemmän.

Apua, olen ihan ymmällä siitä miten ylistävästi kirjoitat, naama repeää kohta kun hymyilen niin paljon! Ihanaa kuulla että tästä tuli niin hyvin ilmi syksyn ihmeellisyyttä, kun se on niin vahvasti mukana. Vuodenajat on rakkaus <3

Kiitos paljon, että nostit tämän esiin ja muistutit minua näistä hahmoista! Taisin kirjoittaa toisenkin lyhyen pätkän näistä aika pian tämän jälkeen, listauksesta se kai löytyy... Laadusta en mene vannomaan!

Kiitoksia vielä kerran <3
Have you got, have you got, got, a heart full of dreams?
'Cause I got, yeah, I got, got a heart full of dreams

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 204
Aww, olipa tää ihana! Hellä, tunnelmallinen ja ennen kaikkea syksyinen, mikä on ihastuttavan nurinkurista, kun nää on avaruudessa! Kävi jotenkin niin sääliksi Jaania, joka ei ole koskaan nähnyt auringonlaskuja, vuodenaikoja tai kokenut edes tuulta. Jotenkin hankala edes kuvitella, kun itselle nuo asiat ovat niin itsestään selviä ja perustavanlaatuisia kokemuksia. Toivottavasti Jaan pääsee vielä joskus maahan kokemaan nuo asiat. Ihana Setre, kun jaksaa aina kertoa ja kuvailla maan ilmiöitä rakkaalleen.

Pidin muutenkin ihan kauheasti siitä, millaiseksi kuvasit näiden suhteen. Oli niin paljon lämpöä ja hellyyttä. Ja rauhaa. Sai vain olla, nautiskella läheisyydestä, purkaa sydäntään ja jakaa tärkeitä, rakkaita kokemuksia. Tykkäsin myös noista avaruusarjen yksityiskohdista, työtehtävien maininnasta. Sai koko miljöön vaikuttamaan todellisemmalta ja autenttisemmalta.

Lainaus
Sydämeen lipuu hellää lämpöä, kädet tuntuvat hyvältä hänen ympärillään.

Oi ♥︎

Kiitos tästä scifisöpöilystä, pidin kovin! ^^


sä saat mut tuntemaan et vaan meidän takii
taivas on purppuraa

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 919
  • kuppi teetä kaipaukseen
Eksyin selailemaan Pergamentinpalaa, ja huomasin etten olekaan vastannut kommenttiisi! No, nyt tuntui kuin olisin saanut sen uudelleen  ;D Kiitos paljon, Sokerisiipi!

Ilahduin erityisen paljon nyt, kun on ollut vähän blokkia ja tuntuu ettei vaan kykene tuottamaan mitään julkaisukelpoista. Pidän kyllä itsekin (edelleen) näistä poikasista, jotka istutin vieraampaan miljööseen. Siksi on ihanaa saada positiivista palautetta hahmoista ja tekstistä itsessäänkin!

Kiitos <3
Have you got, have you got, got, a heart full of dreams?
'Cause I got, yeah, I got, got a heart full of dreams