Kirjoittaja Aihe: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11  (Luettu 3628 kertaa)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Pelaan virtuaalitylypahka AM:issa, ja kirjoittelen silloin tällöin myös tarinoita roolipelihahmooni liittyen. Ajattelin, että niitä voisi olla kiva julkaista muuallekin, eli toisin sanoen Finiin :D Nämä ovat leppoisasti kirjoitettuja, eivät erityisen huoliteltuja tarinoita, mutta minusta näistä on tullut ihan hauskoja, eli ehkä joku muukin saattaisi haluta lukea.

Tarinat liittyvät hahmon eri elämänvaiheisiin, enkä yleensä liian tarkasti availe, mistä on kyse. Mietin, että voisi olla ihan mielenkiintoista julkaista vain pelkkiä tarinoita kertomatta itse hahmosta sen enempää - kertokaa toki, jos näistä ei saa mitään selkoa ilman taustakontekstia :D





Carolynne Foxin tarinoita
« Viimeksi muokattu: 12.10.2018 09:19:29 kirjoittanut nominal »
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11
« Vastaus #1 : 21.11.2017 18:36:12 »
Matkamuisto

Carolynne pani kiitollisena merkille, että makuusali oli vielä tyhjä. Hän oli pelännyt, ettei voisi vastustaa siirappitorttua tarpeeksi, ja joku ehtisi pidoista paikalle ennen häntä. Nyt hänellä oli kuitenkin aikaa – ainakin hetki – purkaa yksin tavaransa.

Se oli nykyään yksi kauheimpia tehtäviä. Ei hän varsinaisesti koti-ikävää kokenut, eikä hän olisi halunnut olla missään muualla. Siitä huolimatta hän ei ollut enää pariin vuoteen onnistunut purkamaan matka-arkkuaan itkemättä.

Pylvässängyn verhot tuntuivat raskailta, kun hän siirsi ne syrjään. Sänky oli siististi pedattu, ja kaikki tuntui taas kesän jälkeen uudelta.

Lyn avasi matka-arkun odottaen narahdusta, mutta ilmeisesti isä oli kuin olikin öljynnyt saranat kesän aikana, sillä kansi ei päästänyt ääntäkään. Päällimmäisenä olivat uudet koulukaavut, jotka Lyn asetteli sängyn viereiseen kaappiin. Kasa sukkia, jotka hän oli itse käynyt ostamassa Lontoosta. Alusvaatteita, joita oli aivan liian vähän; hänen olisi hankittava Tylyahosta lisää lukuvuoden aikana. Pari uutta koulukirjaa, joiden sivut kiilsivät käytön puutteesta.

Pieni lasista puhallettu koristesammakko, joka oli juuri hyppäämäisillään johonkin. Kultareunuksia ja koristekiviä, jotka kimmelsivät jopa kynttilänvalossa. Lyn silitti sen toista hentoista jalkaa ja käski itsensä olla herkistelemättä.

Hän asetti sammakon yöpöydälleen. Seuraavaksi hän nosti arkusta uuden meikkipeilin, ja sommitteli sen pöydälle sammakon viereen. Hän niiskaisi.

Kreikassa oli ollut upeaa. Valkoiset rantahietikot, auringonpaiste, kallioille kohoavat talorykelmät. Velhoilla oli ollut oma suojeltu hotellialue, ja Lynin vanhemmat olivat välttämättä halunneet jäädä sen rannalle, vaikka se kuhisi sammakoita. Suurin osa muista velhoista suosi jästirantoja – eihän heitä bikineissä kukaan erottanut.

Lyn oli tajunnut vasta toisena rantapäivänä, miksi hänen vanhempansa eivät suostuneet siirtymään. Hän oli yrittänyt puhua näille järkeä: jästirannoilla olisi valkeampi hiekka, vähemmän sammakoita ja ennen kaikkea vähemmän faneja, jotka tulivat vähintään puolen tunnin välein pyytämään nimikirjoitusta ja kysymään, milloin seuraava sinkku oikein tulisi ulos. Kun hänen äitinsä ainoa vastaus oli ollut hersyvä nauru, hän vihdoin tajusi, että juuri siksi he jäivät sammakkorannalle.

Siellä he sitten olivat olleet. Lyn oli yrittänyt kertoa lukuvuodestaan, mutta kolmannen keskeytyksen jälkeen hän ei ollut enää viitsinyt. ”Älä nyt mökötä, Carolynne. Olisi epäkohteliasta olla tervehtimättä takaisin, kun joku tervehtii ensin”, hänen äitinsä sanoi jaettuaan päivän neljännen nimikirjoituksen.

Kolmantena lomapäivänä Carolynne oli hylännyt vanhempansa ja lähtenyt tutustumaan seutuun yksin. Olihan hän jo riittävän vanha. Hän olisi halunnut tutusta johonkin, ehkä jopa kokea lomaromanssin, mutta paikalla ei tuntunut olevan ketään muita nuoria. Niinpä Lyn vietti loman lähinnä sammakoita katsellen, ja viimeisenä iltana hänen oli myönnettävä, että ne olivat olleet hänen paras lomaseuransa.
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11
« Vastaus #2 : 21.11.2017 18:36:55 »
Lasagnea, lasagnea


Oli ollut ihanaa juosta naapurin lasten kanssa yhdessä koko päivä metsässä. Lyn oli löytänyt etanan, ja Matt oli ensin nauranut mutta sitten kiljunut, kun Lyn oli ottanut etanan käteen. Lis oli taputtanut käsiään Lynille. Lisin mielestä Lyn oli aina hieno ja rohkea!

Nyt kuitenkin väsytti. Nälkäkin oli. Lyn haukotteli ja potkaisi kengät jalastaan. Hän repi housujensa vyötäröä. Miksi hän ei voinut käyttää kaapua?

”Carolynne! Lopeta tuo ja heti! Siivotonta!”

Lyn huokaisi ja päästi irti vyötärönauhastaan. Aloisia oli aina niin tarkka.

”Nyt pesulle, Carolynne! Pese kädet ja kasvot ja varpaat huolella. Olet ihan mullassa! Hinkkaa kunnolla lika pois. Minä tulen tarkistamaan, kun olet valmis!”

”Kyllä, Aloisia”, Lyn sanoi. Hänelle tuli yhä vieläkin, kahden kuukauden jälkeen, aupairinsa nimestä aina mieleen loiset. Loisia. Hän hymyili kipittäessään sukkasiltaan yläkerran vessaan pesulle. Siellä hän otti kuuliaisesti saippuan ja kynsiharjan ja hinkkasi kaiken lian pois. Mieluummin niin kuin että jäi kiinni Aloisialle. Tämä hinkkasi niin kauhean kovakouraisesti.

Laventelintuoksuisena Lyn tassutteli takaisin alakertaan.

”Oi, mikä tuoksuu!”

”Ensin puhtaustarkastus!” Aloisia muistutti. Lyn seisoi sörkittävänä keittiön oviaukossa, mutta yritti kurkkia Aloisian kainaloiden takaa keittiöön. Liedellä ei ainakaan ollut mitään.

”Saanko katsoa lastenohjelmaa?”

”Ruoka syödään ruokapöydässä, Carolynne!”

”Mitä ruokaa? Saanko sen jälkeen katsoa?”

”Hyvin pesty. Istu kiltisti alas nyt, niin minä annan ruoan.”

Lyn huokaisi. Miksei Aloisia ikinä vastannut? Ehkä Aloisia ei osannut englantia niin hyvin? Eiväthän ranskalaiset varmaan osanneet. Se joku kroatialainen, Lyn oli jo unohtanut nimen, se oli ainakin ollut ihan pihalla. Lynin piti viittoa kaikki, mitä halusi, mutta niin piti kyllä aupairinkin.

Aloisialla kesti ikuisuus ottaa jotakin painavaa uunista. Lyn istui tuolilla, heilutteli vimmatusti jalkojaan, nuuhki ilmaa ja yritti kuikuilla, mitä ruokaa oikein saisi. Ainakin uunivuoka oli iso.

”Tässä näin, Carolynne, ole hyvä”, Aloisia vihdoin sanoi laittaessaan karmiininpunaisen lautasen Lynin eteen. Siinä oli nokare jotain todella hyvältä tuoksuvaa ja valtava keko salaattia, kuten aina Aloisian annoksissa.

Lyn otti haarukan ja tökki sillä vähän ruokaa. Samalla hän nappasi lautaselta omenalohkon sormin suuhun, eikä Aloisia edes huomauttanut siitä.

”Hei, tämähän on lasagnea!” Lyn huudahti. ”Onko, Aloisia, onko?”

Aloisian kasvoille levisi tyytyväinen hymy. ”On, on lasagnea.”

”Minun lemppariani! Vau, kiitos!”

”Ole hyvä. Tein sen ihan vain sinua varten.”

Lyn hymyili koko hammasrivistöllään ja alkoi popsia ruokaa. Hän aloitti salaatista, koska hän tiesi Aloisian pakottavan hänet syömään sen, ja siten herkkulasagne jäi viimeiseksi. Hän huomasi, että Aloisia söi itse pelkkää salaattia, ja hän tunsi rinnassaan jonkin lämpimän tunteen. Aloisia oli ihan todella tehnyt lasagnen vain häntä varten: Aloisiahan oli kasvissyöjä.

”Aloisia?”

”Niin?”

”Saanko minä ihan ihan ihan todella syödä koko tuon lasagnen?”

”Juu, kyllä saat. Se on ihan sinua varten tehty. Mutta et saa syödä liikaa kerralla! Jos syö liikaa niin lihoo.”

**

Mattin ja Lisin luokse ei saanut mennä yöksi. Mattin ja Lisin piti keskittyä opettelemaan matematiikkaa ja lukemista ja muuta hyödyllistä, mitä Tylypahkassa ei opetettaisi. Heillä oli oma kotiopettaja, jolle maksettiin palkkaa vain kahdesta oppilaasta. Matt ja Lis söivät oppitunnin jälkeen iltapalaksi paahtoleipää. Paahtoleipää sai kaupasta kulman takaa. Mattin ja Lisin äiti oli jästi ja maksoi siellä luottokortilla.

Aloisia oli jättänyt television. Lyn osasi käyttää sitä. Piti vain painaa nappuloista jotka olivat pienessä laatikossa. Televisiosta ei tullut aina lastenohjelmia. Tuli muutakin. Näin laihdut kymmenen kiloa ja näin saat roskat helposti imuroitua. Kädet ylös tai ammun ja sitten me mentiin sänkyyn.

Lasagnea oli vielä puolet jäljellä. Lyn oli syönyt sitä jo neljä päivää. Aamulla vähäsen pinnalta juustoa, päivällä porkkanaa kaapista ja illalla kokonainen lautasellinen kylmää lasagnea. Aloisia oli vienyt salaatin mukanaan. Ei Lyn ollut ensimmäisenä iltana uskonut sitä kaipaavansa. Olihan hänellä lasagne. Mutta se väheni, ja Lyn ei osannut asioida jästikaupassa, ja kylmä lasagne ei ollutkaan niin hyvää kuin hän luuli. Ja Aloisia – Aloisiaa Lyn kaipasi. Ei hän sitäkään ollut osannut arvata ennen kuin oli nähnyt viestin keittiön pöydällä ja joutunut yksin käymään aamupesulla ja olemaan ilman aamumunakasta ja tulemaan takaisin tyhjään kotiin, kun Mattin ja Lisin oli pitänyt lähteä. Kunpa vain Aloisia ei olisi lähtenyt. Kunpa vain Aloisia tulisi vielä takaisin.
Never regret something that once made you smile.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Vs: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11
« Vastaus #3 : 25.11.2017 17:33:07 »
Oi, tämä on kiinnostava ja jään seurailemaan! Pelailin aikoinani paljonkin forumroolipelejä, myös Potter-aiheisia, ja niiden hahmojen luontiin tuli kyllä käytettyä aikaa! Siksikin aihe viehättää. :3

Carolynnen sielunelämä jää vielä etäiseksi, mutta nämä kaksi tekstiä kertovat kyllä jo vahvaa tarinaa siitä, minkälaisesta perheestä hän ponnistaa. Pidin siitä, että näissä teksteissä keskeistä oli juurikin hänen suhteensa aikuisiin (tai ei niin kovin aikuisiin), jotka häntä ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kasvattaneet. Aloisian ja Lynin suhde oli suloinen, ja lasagnen kautta osoitettu kiintymys hymyilytti. Siksipä tuntukin ailahtelevalta teinitytöltäkin aika hurjalta ratkaisulta painua vain matkoihinsa ja jättää pieni lapsi yksin – tähän olisin kaipaillut jotakin selitystä.

Teksti oli sujuvaa ja mutkattomasti etenevää. Lasagne-pätkässä dialogi oli sävyltään juuri sellaista, mitä lapsen ja vähän aikuisemman välillä voisi ollakin. Tykkäsin siitä, miten Aloisian hahmo piirtyi varsin selkeänä dialogin ja toisaalta lapsen näkökulmasta tehtyjen havaintojen kautta.

Pidin tästä kovasti ja jään tosiaan mielenkiinnolla odottamaan, että pääsen tutustumaan Carolynneen paremmin!


her shaking shaking
glittering bones

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11
« Vastaus #4 : 19.09.2018 10:49:10 »
Oooh ihanaa, kommentti! Kiitos paljon, sugared! Yhä taidetaan pysyä siinä perhetaustassa, mutta pitäisi ehdottomasti kirjoittaa jotain vähän kattavampaa siitä nykyisestäkin sielunelämästä eikä vain pelata. Näin itse pohtiessa luonne tulee niin paljon tutummaksi kuitenkin. Tuo Aloisian lähtö jäi tosiaan aika irralliseksi, pitää varmaan kehitellä siihenkin jotain selitystä jossain toisessa tarinassa!


Tämä on tehty roolipelihaasteeseen, jossa aiheena oli pelko. En ole ihan varma, välittyykö kyseinen pelko tästä, mutta yritin ainakin :D




Kesällä 2014


Vuonna 2014 kesä oli poikkeuksellisen lämmin. Heillä oli vuokrattuna pieni talo aivan puiston reunalla, ja terassilla istuessa saattoi katsella samalla, kuinka ihmiset pelasivat puistossa jalkapalloa tai heittelivät frisbeetä. Kellään muulla paitsi eräällä goottitytöllä ei ollut pitkiä housuja jalassaan. Suurin osa miehistä oli ilman paitaa, ja useat naiset olivat bikinit päällä.

”Puistossa!” rouva Rogers päivitteli. Hän seisoi tunkkaisessa keittiössä ja keitti kananmunia päällään selkään liimautunut pellavamekko ja siniruutuinen essu. ”Sen minä vain sanon, että maailma on mennyt hulluksi! Uima-asussa puistossa! Sinä, Carolynne, et missään nimessä saa ottaa mallia heiltä!”

”Kyllä rouva Rogers”, Carolynne mutisi. Terassilla olisi tosiaan voinut istuskella ja katsella puiston vilinää, tuntea silloin tällöin tervetulleen tuulenvireen, mutta Carolynne ei ollut uskaltanut astua terassille syntymäpäivänsä jälkeen. Sen sijaan hän löhösi hautuvassa olohuoneessa vuorotellen nojatuolilla ja sohvalla ja selaili lehteä. Silloin tällöin hän avasi television ja katsoi mitä ikinä sieltä tuli, mutta hän ei voinut tehdä sitä liian usein tai rouva Rogers rähjäsi.

”No niin, Carolynne. Lounas on valmis.”

”Kyllä rouva Rogers”, Carolynne sanoi ja heitti lehden sohvapöydälle. Kananmunat haisivat äitelältä. Lyn nousi ylös, korjasi lehden asentoa, jotta se ei ärsyttäisi rouva Rogersia, ja laahusti ruokapöytään.

He söivät hiljaisuudessa. Kananmunat maistuivat yhtä pahalta kuin haisivat. Lyn ei ollut varma, miksi hänelle oli täksi kesäksi palkattu aikuinen hoitaja. Aupairit olivat yleensä hauskempia.

”Tee tarjoillaan kello neljä kolmekymmentä”, rouva Rogers sanoi, kun heidän lautasensa olivat tyhjät.

”Kyllä rouva Rogers”, Lyn mutisi ja vei astiansa tiskialtaaseen. Sitten hän laahusti takaisin paikalleen olohuoneeseen ja alkoi taas selata lehteä. Tunnin päästä hän uskalsi avata television.

Saippuasarja keskeytyi, kun ulkoa kuului kova kolahdus. Rouva Rogers kiljaisi ja syöksyi ikkunaan. Lynin syke kohosi taivaisiin, mutta hän ei uskaltanut antaa itsensä toivoa liikoja.

”Mikä se oli?” rouva Rogers kysyi. ”Mikä se oli? Näitkö? Mikä ihme se oikein oli?”

”Joku taisi kolahtaa talon seinään.”

”Niin mutta mikä!”

Lyn ei vastannut. Hän kurkotteli kaulaansa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten puistosta juoksi kaksi teinipoikaa – joilla kummallakaan ei ollut paitaa päällä ja jotka sivumennen sanoen olivat todella kauniisti ruskettuneita eivätkä missään nimessä huonon näköisiä. Pojat virnistelivät epävarmasti rynnistäessään Foxien takapihan poikki. Rouva Rogers katseli heitä pöyristyneenä ikkunasta, mutta ilmeisesti pojat eivät huomanneet sitä.

Talon nurkalla pojat poimivat jotain käteensä. Lynin toivo oli jo hiipunut, mutta hän yritti silti kiinnostuneena tähyillä, mitä pojilla oikein oli kädessään. Se näytti metalliselta möykyltä, eikä Lyn kuollakseenkaan keksinyt, mikä se voisi olla. Mutta sitten toinen pojista otti jonkinlaisen laatikon käteensä, painoi paria nappia, ja möykky lähti suristen lentoon.

”Luonnotonta!” rouva Rogers ärjäisi. ”Mikä tuo on olevinaan! Joku ufo vai? Sen minä kyllä sanon, että tuollaisia leluja ei pitäisi tehdä! Sen minä vielä ymmärrän, että lapset innostuvat lennättämään jotain, mutta nuo ovat jo melkein miehiä! Miehet eivät enää leiki! Mitä tapahtui paperilennokeille, sen minä vain haluaisin tietää! Nuo tuollaiset… vekottimet lentävät mihin sattuu, tässähän sen jo näki, kun se osui talon seinään! Mitähän herra ja rouva Fox sanovat, kun kuulevat…”

Lyn ei vastannut. Hän oli melko varma, että se olisi hänen vanhemmistaan huvittavaa, mutta he yrittäisivät parhaansa mukaan kätkeä sen rouva Rogersilta. Tämä oli kuitenkin jästi, ja vieläpä hyvin vanhanaikainen jästi, ja palkattu vahtimaan Lyniä kesällä, nimenomaan nyt, tänä nimenomaisena kesänä, kun –

Keittiöstä kuului terävä pamahdus, kun rouva Rogers paukautti teepannun hellalle. Lyn vilkaisi kelloa, joka ei ollut vielä lähelläkään puoli viittä. Ilmeisesti lentävä lelu oli järkyttänyt rouva Rogersia niin paljon, että tämä tarvitsi rauhoittavan kupin teetä.

Välttääkseen mahdollisen ylimääräisen teehetken rouva Rogersin kanssa Lyn päätti mennä huoneeseensa. Hän uskoi, että rouva Rogers ei näin järkyttyneenä jakaisi valittaa siitä. Lyn oli kuitenkin ehtinyt vasta nousta ylös, kun kuului shuuuuush ja avoimesta ikkunasta lennähti sisälle jotakin suurta.

Rouva Rogers kirkaisi. Lyn hypähti säikähdyksestä. Ehkä lentävä lelu oli onnistunut keplottelemaan itsensä sisälle?

”Lintu! Lintu! Lintu!” rouva Rogers huusi hysteerisenä.

Oliko tosiaan? Saattoiko olla?

Lyn siristi silmiään ja pelkäsi koko ajan näkevänsä väärin. Mutta kyllä se siinä oli, ilmielävänä ja selvästi tunnistettavana. Kauniin harmaa pöllö, joka kantoi paksua kirjettä. Aivan ehdottoman varmasti.

Lyn oli niin helpottunut että vaipui polvilleen. Hänen sydämensä hakkasi kipeästi, kun hän haparoi kirjeen käsiinsä. Rouva Rogersin hysteerinen kiljunta tuntui kuuluvan kilometrien päästä. Siinä se luki, kirjeessä, hänen nimensä, Carolynne Fox. Ja sisällä, kauniin koukeroisella käsialalla kirjeessä heti leiman vieressä, aivan satavarmasti, Tylypahka AM toivottaa teidät tervetulleeksi… Hänet oli hyväksytty, hänet oli hyväksytty, hänet oli hyväksytty!

”Älä koske siihen, älä koske, se on lintu, se on sisällä, sisällä, lintu, lintu…!” rouva Rogers ulisi. Ja sitten yhtäkkiä huuto loppui.

Lyn kääntyi katsomaan ja tajusi, että kuivumassa ollut kattila oli hypähtänyt pöydältä ja lyönyt rouva Rogersin tajuttomaksi. Hän tiesi sen ensinnäkin siitä, että kattila oli jäänyt leijumaan ilmaan, mutta toisekseen siitä, että hän oli juuri miettinyt, kuinka kätevää olisi, jos niin tapahtuisi.

Lyn istahti mukavammin lattialle ja kaivoi loputkin paperit kirjekuoresta. Hän silitti pari kertaa pöllöä ja syventyi lukemaan. Vanhemmat saisivat keksiä, mitä rouva Rogersille piti tehdä. Hehän ne olivat keksineet palkata jästin hänen hoitajakseen nimenomaan tänä kesänä.
Never regret something that once made you smile.

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 899
Vs: Carolynne Foxin tarinoita | erillisiä one-shotteja, K11
« Vastaus #5 : 12.10.2018 09:18:59 »
Vihdoin vähän vanhempaa Lyniä! Tässä tekee ensiesiintymisensä Lynin paras kaveri, Jane Brixton. Minulla kesti ikuisuus ennen kuin sain aikaiseksi kehitellä Lynille kaverin, koska en millään keksinyt hänelle nimeä. Onneksi hätiin astui nimigeneraattorini Ilomiete, suurkiitos siis hänelle! (Otsikko on tosi hämäävä tämän sepustuksen jälkeen, mutta ei liity mitenkään Janeen xD)




Nimi on enne


Pöllölän pölyt tuntuivat tarttuneen Lynin joka huokoseen, ja uudelleen asiaa ajatellessaan hän ei voinut käsittää, miten oli saattanut vapaaehtoisesti siivota pöllölässä. Ei sillä, että hän olisi katunut siivoamista, mutta olisi hän varmaan voinut jotenkin muutenkin puhua Jimille.

Jim Fort! Seitsemäsluokkalainen Jim Fort! Jonka kanssa Lyn oli käynyt kokonaisen pitkän keskustelun. Eikä mitään naurettavaa pikkuteinin keskustelua, vaan Äärimmäisen Tuloksekkaan ja Kerta Kaikkiaan Mahtavan Keskustelun.

Nyt piti löytää Jane.

Lyn oli puistellut pahimmat pölyt ja pari kaavunhelmaan tarttunutta rotanluurankoa käytäville, mutta oleskeluhuoneeseen saapuessaan hän oli yhä aika sottaisen näköinen. Se osoittautui hyväksi taktiikaksi, sillä hän kuuli saman tien Janen nyrpeän äänen.

"Missä sinä olet oikein möyrinyt?"

"Loistavaa", Lyn sanoi hymyillen.

Heidän vakipöydässään istuva Jane nyrpisti nenäänsä. "Missä sinä sitä paitsi olit? Sinunhan piti vain viedä se kirje.”

”No pöllölässä”, Lyn sanoi.

”Näin kauan?”

”Joo-o.”

”Minä odotan.”

Lyn virnuili. Jane mulkoili häntä ja naputti sormellaan pöytää.

”Tämän on parempi olla hyvä juttu”, Jane sanoi, ”koska minä olen odottanut sinua tässä ikuisuuden. Tuo joku kakkosluokkalainen PÖLJÄ”, Jane loi murhaavan katseen vasemmalle sivulleen, ”kävi tässä kysymässä, voisiko hän kavereineen tulla tähän, koska oli muka turhaa että minä vien yksin näin ison pöydän, NO EI OLE TURHAA KOSKA MINULLA ON SEURAA, idiootti.”

Lyn pyöritteli silmiään.

”No, anna tulla nyt.”

”Okei”, Lyn sanoi ja virnisti leveästi. Hän veti tuolinsa ihan Janen lähelle ja puhui matalalla äänellä. ”Jim Fort oli pöllölässä suorittamassa jälki-istuntoaan.”

Janen silmät levisivät. ”Jim Fort? Siis sekö Fort – seitsemäsluokkalainen?”

Lyn nyökkäili silmät tuikkien. ”Joo, ja sitten minä tarjouduin auttamaan häntä, ja me juteltiin!”

”Mistä?”

”Oi, vaikka mistä, kuten siitä että hän pyysi minua parikseen joulutanssiaisiin!”

”Mitä! Eihän!”

”Joo joo!”

”No voi hitto… Mutta entä Will? Ehkä minä voin mennä Willin kanssa sitten?”

”Älä ole tyhmä, en minä voi sanoa Willille että menen jonkun toisen kanssa ja että minun kaverini tulee hänen kanssaan.”

”Mikset muka voisi?”

”No hän pyysi minua! Hän tahtoo mennä minun kanssani!”

”Älä viitsi, sinä käytännössä pakotit hänet pyytämään sinua.”

”Jane kuule, kyllä sinä nyt vain joudut rohkaistumaan ja pyytämään ihan itse omaa paria tanssiaisiin!”

Jane mutisi jotain epäselvää, mutta ei enää pistänyt vastaan. Lyn nojautui taaksepäin ja hymyili hyvin tyytyväisenä itseensä.

”Lyn”, Jane sanoi. ”Kai sinä kuitenkin menet Jimin kanssa tanssiaisiin?”

”Joo, totta kai.”

”No entä sitten Will? Mitä sinä aiot hänelle sanoa?”

”En mitään.”

”Miten niin et mitään?”

”Miten niin miten niin? Miksi minun hänelle pitäisi sanoa jotain. En minä nyt häntä voi dumpata sen jälkeen, kun käytännössä pakotin hänet pyytämään minua.”

”No mitä sinä sitten meinaat tehdä?”

”Miten niin? Menen tietysti molempien kanssa.”

Janella kesti hetki prosessoida asiaa. Kun se oli vihdoin valjennut hänelle, hän hymyili leveää, salaliittolaisen hymyä. ”Lyn! Sinä senkin kettu!”

Lyn virnisti. ”Nimi on enne, vai miten se meni.”
Never regret something that once made you smile.