Kirjoittaja Aihe: Voltron: Sinisiä tulikärpäsiä | K-11 | haaksirikkodraama | Keith/Lance | jatkotarina, 2/x  (Luettu 1351 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 329
  • cool ninja sharpshooter
”Mä en kuvitellut, että se olisi ihan tällaista.”
”Ai mikä?”
”Haaksirikkoutuminen.”
”Mitä sä sitten kuvittelit?”
”En mä tiedä. En tätä. Mulla on hiki ja jano ja huono olo ja joka paikkaa särkee. Seurassakin olisi parannettavaa.”
”Idiootti…”


Se, jossa Keith ja Lance tekevät pakkolaskun vieraalle muukalaisplaneetalle ja gay stuff happens.

Nimi: Sinisiä tulikärpäsiä
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Paritus: Keith/Lance
Tyylilaji: haaksirikkodraama, hurt/comfort, scifi (duh), romantiikanpoikanen
Ikäraja: K-11
Vastuunvapaus: Kaikki tunnistettavat hahmot, tapahtumat ja miljööt kuuluvat Voltron: Legendary Defenderin luojille. En ansaitse tällä rahaa.

A/N: Heippa hei! Julkaisin tätä samaa tarinaa eri käyttäjällä, pahoittelen säätöä. Tämä ficci on mulle sellainen hyvänolonprojekti, jonka parissa on aina mukava touhuta, miksi haluankin julkaista tämän loppuun. Toivottavasti se oma hyvä olo välittyy myös lukijalle ^.^ Joku tätä ennen silmäillyt ehkä huomaa, että laskin ikärajan K-11:een! En varmaan näillä näkymin korkeammalle tähtääkään.

Tämä ficci sijoittuu jollekin vaihtoehtoiselle aikajanalle Voltronin 2. kauden jälkeen, joten pieniä spoilerinpoikasia (myös 3. kaudesta) on siellä täällä! Lukuiloa ♥




S I N I S I Ä   T U L I K Ä R P Ä S I Ä



1. luku » Pakkolasku
2. luku » Robinson Crusoe, legenda


« Viimeksi muokattu: 30.01.2018 11:42:00 kirjoittanut Avaruuspiraatti »
LISTAUS



Ava & banneri ★ clio

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 329
  • cool ninja sharpshooter
A/N: Uudelleenkirjoitin 1. ja 2. luvun tätä uudelleenjulkaisua varten. En lisännyt juuri mitään uutta, korjasin vain kieltä ja ajatusvirheitä ja tein mm. ympäristön kuvailusta selkeämpää. Ei siis ole välttämätöntä lukea tätä ja toista lukua (sitten kun saan senkin oikoluettua ja kooditettua) uudestaan, mutta tietenkin kannustan siihen, kun nämä on omasta mielestä nyt paljon paremmin ja selkeämmin kirjoitettu :-)



« 1 »
P A K K O L A S K U


”K -- th … k -- tko … -- a?”

”K -- eith? O -- tko … s -- llä?”

”K -- … Keith? … He -- tti, toimi nyt! Keith! Keith!”

”Keith!”

Keith herää Lancen rätisevään ääneen, pääkipuun ja raudan terävään makuun suussaan. Pulssi jyskyttää vauhkona korvissa. Keithin pää on täynnä levotonta kohinaa, samanlaista kuin radioviestinnässä, ja hänen kallonsa tuntuu olevan siitä ratkeamaisillaan. Hänen otsaansa kirvelee, niska tuntuu jäykältä ja kipeältä. Hän vetää vapisten henkeä ja kokeilee liikuttaa sormiaan ja varpaitaan.

Ne liikkuvat. Luojan kiitos.

Keith räpyttelee silmiään. On pimeää, eikä hän hahmota, missä tai miten päin on. Hän kuitenkin tunnistaa punaisen leijonan ohjaustuolin selkänsä alla, mutta helpotuksen sijaan hän tuntee olonsa vain vääräksi. Hyvin vääräksi. Pieneksi ja paikalleen sopimattomaksi. Keithin kädet tärisevät, kun  hän hapuilee sokkona ympärilleen ja osuu viimein Punaisen ohjaussauvoihin. Rinnan ympärille äkkiseltään kiristyvä solmu saa hänet hetkeksi hämilleen: ohjaussauvat tuntuvat vierailta ja vasta silloin hän muistaa, ettei hän ole lentänyt Punaista pitkään aikaan.

Shiro on poissa.

Keith puree hampaansa yhteen ja lyö päänsä turhautuneena istuimen selkänojaan. Silloin ärhäkäs kipu pistää häntä niskasta ja täyttää hänen silmänsä valkoisilla rakeilla. Keith hengittää terävästi hampaidensa välistä.

”Ai vit—”

”KEITH!” Lancen huuto täyttää ohjaamon. ”LUOJAN KIITOS, KEITH!”

Keith irvistää. ”Älä puhu niin kovaa.”

”Oletko sä okei?” Lance jatkaa maltillisemmin. ”Sattuuko suhun? Missä sä olet? Missä me ollaan?”

Keith hengittää syvään. Lance puhuu tapansa mukaan liian paljon – ja yhä aivan liian kovaa. Keith siristää silmiään ja yrittää hahmottaa ihan mitä tahansa ohjaamon ulkopuolelta, mutta hän saattaa erottaa vain epämääräisiä varjoja. Hän työntää mustan leijonan – Shiron leijonan – ohjaussauvoja eteenpäin, mutta se ei vastaa hänen komentoonsa. Järjestelmät ovat alhaalla. Mahtavaa.

”Keith?”

”Yhä täällä”, Keith huokaisee ja riisuu kypäränsä. Liikkuminen on hankalaa: hänen kätensä ovat lyijynraskaat ja tottelevat vain vaivoin.

”Hitto, mikä tärsky.”

”Sattuuko suhun?” Lance kysyy uudestaan, eikä Keith osaa sanoa, onko erikoinen sävy hänen äänessään kenties huolta vaiko vahingoniloa. Keith toivoo, että Lance lopettaisi kyselemisen suosiolla ja huolehtisi vain omista asioistaan, sillä hänellä on jo tarpeeksi huono ja ärtynyt olo valmiiksi. Keith on sanomassa sen juuri ääneen, kun hän havahtuu taas raudanmakuun, joka on tällä kertaa niin voimakas että hänen vatsastaan nipistää. Keith kokeilee varoen kasvojaan ja tahrii sormenpäänsä liukkaiksi. Verta.

”AI MITÄ?!

Hän taisi sanoa sen ääneen.

”OLETKO SÄ LOUKKAANTUNUT?!”

Vaikka Keith on riisunut kypärän syliinsä, Lancen ääni tuntuu silti poraavan reikiä hänen kalloonsa.

”Ei hätää”, hän vakuuttaa niin huolettoman kuuloisesti kuin taitaa, ”se on pelkkä naarmu. Ei mitään sen vakavampaa.”

”Hemmetti, Keith”, Lance kiroaa, ”mitä ihmettä oikein tapahtui?”

Keith ei muista. Mutta hän on varma, että he taistelivat. Aivan varma. Hän nimittäin muistaa adrenaliinin ja korvissa kohisseen veren; villin sydämentykytyksen ja kurkkua raapineet käskyhuudot. Ja hän muistaa myös kirkkaan valon, niin kirkkaan että hetken hän luuli tulleensa sokeaksi, ja sen tärinän. Mustan hälytysjärjestelmä valitti kuin maailmanloppua enteillen ja ohjaamon valot vilkkuivat punaisina. Lance huusi, hänkin taisi huutaa, eikä Musta totellut häntä, ja sitten maa jo lähestyi liian nopeasti ja – ja –

Ja sitten ei enää mitään.

”Keith?”

”Joo joo”, hän ärähtää, ”täällä vielä.”

”Oletko sä ihan varmasti kunnossa?” Lance kysyy ja kuulostaa niin aidon huolestuneelta että Keithin tekisi mieli sukeltaa radioaaltojen mukana Lancen luokse ja tukkia hänen leipäläpensä omakätisesti kiinni. Keith ei kaipaa sääliä – ei nyt, eikä varsinkaan Lancelta.

”Mä olen okei”, Keith sanoo tiukasti. ”Yritä nyt hitto soikoon selvittää, missä me ollaan.”

Lancen päässä hiljenee. Keith sulkee silmänsä ja keskittyy hengittämään, jotta nopeasti tykyttävä sydän ja päätä vaivaava kohina viimeinkin rauhoittuisivat. Hänen kätensä tärisevät yhä, vaikka hän pitääkin tiukasti Mustan ohjaussauvoista kiinni.

”Okei, mä olen ulkona”, Lance puhuu jälleen, ”katsotaanpa… Täällä on ranta – ja viidakkoa – ja meri. Ja aika suuri kallio. Hah, mikä onni, etten mä törm— … Oho. Mä hei näen sut. Tai no, kohdan, josta sä lensit sisään. Huono tuuri, kamu.”

Keith rypistää otsaansa. Mah-ta-vaa.

”Mulla menee hetki kiivetä sun luokse”, Lance sanoo ja hengittää rytmikkäästi, kuulostaa hölkkäävän, ”mutta älä huoli! Pelastajasi on kohta siellä! Ota vain mukava asento ja rentoudu.

Keith muljauttaa silmiään: hän pystyy kuvittelemaan Lancen kasvoille tälle ominaisen virneen, lipevän ja aivan liian omahyväisen, mikä turhauttaa häntä vain entisestään. Ja silti solmu hänen rinnassaan hellittää. Keith päästää Mustan ohjaussauvoista irti ja antaa käsiensä valua löysinä syliinsä. Kai hän voisi yrittää rentoutua.



Keith kuuntelee Lancen raskaita hengenvetoja ja kurkkuun takertuvia ynähdyksiä. Mustan ohjaamossa pimeä tuntuu syvenneen, vaikka kaiken järjen mukaan Keithin olisi pitänyt jo tottua hämärään. Hän jaksaa tuskin pitää silmiään auki. Hänen sykkeensä on viimein tasaantunut ja päätä vaivannut kohinakin on vaihtunut rauhoittavaksi hiljaisuudeksi, mutta hänen olonsa on silti varsin levoton. Se ei johdu vain luonnottoman turtuneesta kehosta, vaan myös ajatuksista, jotka pyörivät ympyrää häntä viime aikoina vaivanneiden epävarmuuksien ja pelkojen ympärillä. Hän haluaisi vain ottaa niistä kiinni, rypistää kasaan ja heittää pois, mutta hän on liian hämmentynyt ja peloissaan edes päättääkseen, mistä niistä aloittaisi. Se kaikki on liikaa yhdelle ihmiselle käsiteltäväksi ja Keith on lopen väsynyt, mutta Lancen huohotus pitää hänet vielä valveilla.

Kuluu kymmenen, ehkä kaksikymmentä, ehkä sittenkin viisikymmentä minuuttia, ennen kuin Lance huoahtaa tavallista kovempaa ja sanoo jotain ’olen täällä’ tapaista, ja sitten, pian, yksi Mustan kulkuluukuista kuuluu aukeavan.

”Keith?”

”Täällä”, Keith vastaa ja yllättyy, kuinka raskaalta puhuminen tuntuu. Lancen askeleet lähestyvät ripeästi takaa ja kohta Keith tuntee vakaan puristuksen olkapäällään.

”Hei kamu”, Lance sanoo. Hänen äänessään on pakotettua sävyä. ”Mikä on vointi?”

”Auta mut ylös”, Keith sanoo ja väistää kysymyksen. Hän nojaa eteenpäin ja ojentaa kätensä Lancelle, mutta törmäyksessä nytkähtänyt niska antaa taas kuulua itsestään ja Keith valittaa ääneen.

”Hei hei hei”, Lance sanoo ja painaa hänet takaisin istuimeen, ”älä nouse vielä.”

”Mä olen kunnossa”, Keith sanoo vastaan ja yrittää uudestaan jaloilleen, mutta Lancen käsi pitää hänet jämäkästi aloillaan.

”Keith”, Lance sanoo ja kumartuu hänen silmiensä tasolle, ”meillä ei ole kiire minnekään.”

Keith painaa selkänsä takaisin istuimeen ja puuskahtaa.

”Antaisit olla.”

”Niskaanko sua sattuu?” Lance sivuuttaa Keithin kommentin ja ojentuu tämän ylle.

”Se on vain venähdys”, Keith sanoo, ”ei mitään vakavaa.”

”Mistä sä sen tiedät?”

Keith puuskahtaa uudelleen. Hän näkee hämärässäkin, kuinka vakavat Lancen kasvot ovat, ja se ärsyttää häntä suunnattomasti. Hän on kunnossa, todella on. Lance tekee tästä aivan liian ison numeron.

”Pysy aloillasi”, Lance sanoo ja kumartuu nyt niin lähelle että Keith tuntee hänen hengityksensä kasvoillaan.

”M-mitä sä oikein teet?”

Lancen sormet ovat äkkiä Keithin kaulalla ja etsivät kevyesti painellen tämän niskan mustan takatukan alta. Ne kokeilevat Keithin niskanikamia yksi kerrallaan, sivelevät varovaisesti kovien kumpujen yli aina niin alas kuin hänen avaruuspukunsa antaa myöten. Keith hengittää vaikeana sisään. Lance tuoksuu hieltä ja suolavedeltä.

”Jos mun niska olisi oikeasti murtunut”, Keith aloittaa ja nielaisee, ”sä tuskin auttaisit tällä tavalla.”

”Älä nyt”, Lance sanoo ja naurahtaa hermostuneesti, ”mä tiedän, mitä teen.”

”Tiedätkö?” Keith kohottaa toista kulmaansa.

”Keith”, Lance sanoo ja lopettaa hetkeksi, ”anna mä… anna mä nyt yritän.”

Keith pyörittää silmiään, mutta lopettaa valittamisen. Hän sävähtää, kun Lance sormet osuvat aristavaan kohtaan.

”Tästäkö?”

”Siitä.”

”Siinä on pelkkää lihasta”, Lance julistaa, kuin hän muka oikeasti tietäisi, mistä puhuu, ja vetäytyy kauemmas. ”Sä jäät henkiin.”

”Hyvä, että saatiin selvyys tähänkin asiaan”, Keith mutisee ja ojentaa taas kätensä. ”Autatko sä mut nyt ylös?”

Lance vetää Keithin seisomaan, eikä tapojensa vastaisesti kommentoi mitään piikittelevää tai muka-hauskaa tätä ärsyttääkseen. Keith ei ole varma, onko se kuitenkin nälvimistä ikävämpää. Hänen polvensa notkahtavat heti ensimmäisellä askeleella, mutta Lance on siinä ja tukee häntä kainaloiden alta, ja Keith kiroaa itseään. Jos hän olisi keskittynyt enemmän, hyökännyt pelottomammin, johtanut paremmin, hän ei ehkä olisi joutunut tähän pisteeseen: Lancen paapottavaksi. Kaikista maailmankaikkeuden ihmisistä Lancen.

Ulkona Lance pysyy yhä hiljaa, eikä nälvi, vaikka Keith ei ole vieläkään tiuskaissut häntä päästämään irti.

Kallio, jolle Musta teki pakkolaskun, on korkea ja jyrkkä, ja sen laakeammalla sivulla kasvaa trooppista lehtimetsää. Suorarunkoiset puut – lajia, jota Keith ei ole ennen nähnyt – nousevat heidän ympärillään korkealle ja levittävät suuret, palmunlehviä muistuttavat lehtensä heidän ylleen. Lehtien läpi siivilöityvä valo täplittää maan kariketta. Se on kuivaa ja antaa vain vähän periksi saappaiden alla. Karikkeen voimakas haju peittää kaikki muut tuoksut alleen ja saa Keithin pään särkemään.

Mustan ja sen taakse jättämän törmäysuran ympärillä on kaatuneita ja juurineen maasta repeytyneitä puita, ja robottileijonan kasvot ovat hautautuneet melkein kokonaan törmäyksessä ylös kaivautuneeseen karikkeeseen ja hiekkaan. Ei ihme, ettei ulos nähnyt, Keith ajattelee ja seuraa törmäysuraa katseellaan aivan viidakon laidalle. Aukko, jonka Musta on seivästänyt tiheikköön, päästää hämärään viidakkoon vain vähän valoa. Kevyt tuulenvire uskaltaa kuitenkin syvemmälle ja pyyhkii Keithin ja Lancen yli. Se tuo mukanaan suolaveden tuoksun, saman jonka Keith haistoi Lancen iholta.

”Pelkkä naarmu, vai?”

Keith kohottaa kulmiaan. Lancen katse on toruva ja Keith menee siitä hetkeksi hämilleen.

”Sulla on kasvot ihan veressä”, Lance jatkaa.

Keith ei sano mitään. Hän muistuttaisi Lancea huolehtimaan omista asioistaan, jos tämä ei olisi ainoa syy, miksi hän on vielä jaloillaan. Hän sävähtää, kun Lance nostaa käden hänen kasvoilleen ja pyyhkii hiuksia sivuun hänen otsaltaan.

”Sullahan on pää auki”, Lance hymähtää, ”ei se vuoda enää, mutta meidän kannattaa puhdistaa se pian.”

”Lopeta…” Keith mutisee kasvot punehtuen ja työntää Lancen käden kauemmas, ”mä en tarvitse sun apua.”

Lance rypistää otsaansa. ”Miksi sä olet tällainen?”

”Voidaanko vain mennä?” Keith kysyy ja viittilöi eteenpäin. ”Mulla tulee pää kipeäksi tästä hajusta.”

Lance siristää Keithille silmiään ja kiertää käsivartensa napakammin tämän ympärille – kuin muistuttaakseen, ettei tässä tosiaan oltaisi ilman hänen apuaan. Eikä Lance väärässä olekaan, mikä harmittaa Keithiä entisestään.

”Ihan miten vain”, Lance hymähtää, ”tiiminjohtaja.


*


Aaltojen kohina kantaa ylös kallionkielekkeelle. Vaahtopäät vyöryvät kallion juurta vasten ja heittävä vettä niin korkealle että Keith on tuntevinaan kylmiä pisaroita kasvoillan. Punainen leijona istuu meressä lähellä valkeaa hiekkarantaa vain muutaman kymmenen metrin päässä kalliosta. Lance on ollut onnekas välttäessään sen. Aallokko iskee nälkäisenä Punaiseen kiinni ja nuolee sen jalkoja ja vatsaa. Raikas merituuli puhaltaa Keithin kasvoille ja hän hengittää syvään, ennen kuin peruuttaa törmäysuran reunalle istumaan. Lance katsoo vielä hetken Punaista ja sen takana aukeavaa merta, ennen kuin kääntyy Keithin puoleen.

”Mustassa on luultavasti hätäensiapupakkaus”, Lance sanoo, ”sieltä löytyy toivottavasti jotain haavanpuhdistukseen.”

”Mä ne kaipaa sun apua”, Keith sanoo tiukasti. Lance on kuin ei olisi häntä kuullutkaan ja kääntää hänelle selkänsä.

”Mä tulen pian takaisin.”

”Lance”, Keith huutaa tämän perään, ”Lance! Mä sanoin, etten mä halua—”

Lancen keskisormi hiljentää hänet.



”Luuletko, että muut etsivät meitä jo?”

Lance on polvistunut Keithin viereen ja avannut hätäensiapupakkauksen syliinsä. Keith seuraa, kuinka Lance valikoi sidetarvikkeiden sekamelskasta vanulapun ja desinfiointiaineen, ja kääntää katseensa heti toisaalle, kun Lance katsoo häntä takaisin.

”Keith?”

”Joo”, hän sanoo ja pitää huolen, ettei vastaa Lancen katseeseen, ”mä olen varma, että meitä etsitään. Niiden täytyy.”

Lance ottaa Keithin leuasta kiinni ja kääntää väkisin tämän kasvot itseään kohti. Keith rypistää otsaansa, muttei ehdi sanoa ’painu helvettiin’ tai ’osaan tehdä sen kyllä itsekin’ tai ’mä en ole enää mikään pikkulapsi’, kun Lance jo painaa kostutetun vanulapun hänen otsaansa. Altealainen ihmeaine on väkevää ja kirvelee pahoin.

”Ai, älä!”

Lance puristaa Keithiä poskista ja pakottaa tämän pysymään aloillaan.

”Mitä vähemmän sä rimpuilet, sitä nopeammin tämä on ohi”, Lance sanoo, ”tiedoksesi, etten mäkään pidä tätä millään muotoa mukavana.”

Keith mulkaisee Lancea, mutta hänen silmäkulmiinsa kertyvät kyyneleet vievät katseelta terävän kärjen pois. Desinfiointiaine melkein polttaa hänen auki repeytyneellä ihollaan, eivätkä Lancen hoivaotteetkaan ole liioin hellävaraisia. Keithin onneksi Lance ei kuitenkaan sano hänen kosteista silmistään mitään. Joko Lancella on sittenkin rahtunen tahdikkuutta tai sitten hänkin on lyönyt päänsä pahoin törmäyksessä. Olkoon syy mikä hyvänsä, Keith arvelee, että heti kun he pääsevät täältä pois ja takaisin Leijonalinnaan, Lancen irvailulle ei tule loppua.

”Mä en tiedä, pitäisikö se ihan ommella kiinni”, Lance pohtii ääneen ja siristää silmiään kumartuessaan tutkimaan haavaa tarkemmin.

”Mä mieluummin kuolen tulehdukseen kuin annan sun tökkiä mun naamaani neulalla”, Keith sanoo ja työntää Lancen kauemmas, ”näin on hyvä, kiitosta vain.”

”Vau”, Lance tuhahtaa, ”ole hyvä vain…”

Keith pyörittää silmiään ja hivuttautuu – ihan varmuuden vuoksi – kauemmas Lancesta. Hän nojaa kämmeniinsä ja hengittää syvään silmänsä sulkien. Desinfiointiaineen vahva haju huimaa häntä. Lance katsoo Keithiä pitkään, ennen kuin tuhahtaa uudestaan ja tiputtaa ensiapupakkauksen suurieleisesti jalkojensa välistä maahan.

”No mikä nyt on?” Keith hymähtää.

”Ai mikä on!” Lance huudahtaa ja lyö kädet polviinsa. ”Voisit ihan oikeasti kiittää kunnolla. Luulisi, ettei se ole edes sinulta liikaa pyydetty.”

”No enkö mä hitto soikoon jo kiittänyt!” Keith huutaa takaisin ja ponnistaa seisomaan. Päätä aikaisemmin vaivannut kohina on palannut pistävän kivun kera, eikä Lancen vaikea luonne auta asiaa lainkaan. Keith on saanut tarpeekseen tämän kiukuttelusta ja ainaisesta kettuilusta, eikä hän aio sietää sitä enää sekuntiakaan pidempään. Mustan järjestelmät ovat ehkä alhaalla, mutta hän kuluttaa paljon mieluummin aikaansa yksin pimeässä ohjaamossa kuin Lancen kiusaa kuunnellen.

Keith mulkaisee Lancea pahasti vielä kerran, ennen kuin marssii tämän ohi kohti viidakkoa.

”Keith!” Lance juoksee hänen peräänsä. ”Hemmetti nyt, Keith! Älä ole näin lapsellinen!”

”Painu helvettiin!” Keith sylkee. ”Katsoisit peiliin!”

Lance saavuttaa Keithin nopeasti, mutta ennen kuin hän ehättää ottaa tämän hartioista kiinni, Keith kääntyy ympäri ja iskee nyrkkinsä hänen suupieleensä. Lance horjahtaa taaksepäin kasvojaan pidellen. Hän katsoo epäuskoisena ensin verisiä sormiaan, sitten Keithiä, sitten taas sormiaan.

”Mitä hemmettiä, Keith?!”

”Mä sanoin, että jätä mut rauhaan!” Keith karjaisee. Kiukku tuntuu kuumalta porinalta rinnassa ja nyrkeissä ja hetkessä se tuntuu nielaisevan hänet kokonaisena. Keith valmistautuu lyömään Lancea uudestaan, mutta silloin hänen näkökenttänsä täyttyy rakeista ja jaloista karkaa äkisti kaikki tunto. Hän lyyhistyy eteenpäin, mutta Lance on ottamassa hänet vastaan, ennen kuin hän ehtii kaatua – taas kerran.

Keithin suonissa kiehuva viha hälvenee, yhtä nopeasti kuin saapuikin, ja antaa tilaa paniikille. Keithin rinnasta puristaa taas. Sydän tykyttää äkkiä niin villisti että hän pelkää sen kohta sanovan sopimuksensa irti. Hän vetää henkeä, muttei saa henkeä, ja haukkoo ilmaa ja korahtelee, eikä pysty rauhoittumaan. Tämä ei ole normaalia, näin ei ole koskaan aikaisemmin käynyt. Hänen keuhkonsa ovat tukossa, Shiro on poissa, eikä hänestä ole johtamaan Voltronia, ja kaikki on pelottavaa ja vierasta, eikä kukaan halua auttaa häntä ja—

”Shh”, Lance hyssyttää ja auttaa Keithin maahan istumaan. Lance pitää Keithiä sylissään ja rutistaa tiukasti rintaansa vasten ja puhuu niin rauhallisella ja kypsällä äänellä että Keithin on vaikea ymmärtää, että se todella on Lance – ei hänen tuntemansa.

”Ei mitään hätää. Jätkä hei, ihan rauhassa. Ei tässä ole nyt mitään elämää vakavampaa tapahtunut.”

Keithin koko keho vapisee. Hän nieleskelee ja hengittää nopeasti, ja Lance pitää hänestä vakaasti kiinni ja heijaa ja puhuu taukoamatta asioista, joita kaipaa Maasta: perheestä ja sateesta, omasta huoneesta ja Galaksikasarmin lentosimulaatioista, suklaasta, kotiruuasta ja tummapaahtoisesta kahvista. Keith ei ymmärrä, miksi Lance päättää puhua tästä kaikesta juuri nyt, juuri tällä hetkellä, mutta jostain syystä se kuitenkin auttaa. Pikkuhiljaa tukos Keithin kurkussa tuntuu liukenevan ja hän saa taas kunnolla henkeä. Hänen sykkeensäkin rauhoittuu ja keho rentoutuu Lancen syliin. Hetken päästä Lance lopettaa puhumisen ja vain pitää Keithistä kiinni, ja vaikka Keith tuntee olonsa jo paljon paremmaksi, hän ei halua nousta ylös.

Ei kestä kauaa, kun tilanne alkaa kuitenkin tuntua vain vaivaannuttavalta. Lance on kovaääninen ja itseriittoinen, eikä Keithin pitäisi pitää hänen läheisyydestään näin paljon. Keith kompuroi pois Lancen sylistä tämän katsetta vältellen.

”Me ei puhuta tästä sitten sanallakaan: ei toisillemme, eikä varsinkaan muille”, Keith mutisee posket ja korvat punaisina ja uskaltaa vilkaista Lancen kasvoja vain nopeasti. Hän ei osaa tulkita niiden ilmettä.

Lance nyökkää. ”Mun huuleni on sinetöity.”


*


”Kuinkakohan kauan siinä menee?”

He istuvat törmäysuran reunalla ja katselevat horisontin taakse hiljakseen laskevaa aurinkoa. Lance on hakenut Mustasta vettä ja altealaisia kuivaruokapakkauksia ja suostutellut Keithin ottamaan pari kipulääketablettiakin, vaikka Keith olikin sitä mieltä, että lääkkeiden tuhlaaminen pieniin vaivoihin on täysin turhaa. Hän olisi selvinnyt vallan mainiosti ilmankin.

”Keith?”

Keith huokaisee ja kohauttaa hartioitaan. ”Mistä mä sen tietäisin? Ehkä tunteja? Päiviä? Viikkoja?”

Lancekin huokaisee. ”Hemmetti.”

”Meidän pitää varautua yöpymään täällä”, Keith sanoo, ”voidaan nukkua Mustan ohjaamossa.”

”Eikö me kiivetä alas?”

”Ei. Me ollaan täällä korkeammalla ja nähdään, jos taivaanrannassa on yhtään liikettä.”

Keith ei halua myöntää, että todellinen syy hänen ehdotukselleen on, ettei hän usko pystyvänsä kiipeämään omin avuin rannalle. Hänen kehonsa tuntuu vieläkin painavalta ja kömpelöltä, ja vaikka raikas tuuli on kirkastanut hänen päänsä, hänellä on silti varsin kummallinen olo. Sekava ja levoton.

”Niin kai”, Lance myöntää ja haroo tukkaansa, ”meidän pitäisi varmaan pystyttää nuotio tai jotain. Me ei tiedetä, mitä tuolla viidakossa oikein asuu.”

Keith nyökkää. He katsovat, kuinka aurinko painuu viimein mailleen. Viimeiset valonrippeet kuitenkin valaisevat tuntematonta planeettaa vielä sen verran, että he näkevät etsiä polttopuuta ja muita tulentekotarpeita.

”No”, Lance sanoo ja lyö kädet polviinsa, ”mä lähden etsimään jotain, jolla saadaan tuli aikaiseksi.”

”Odota”, Keith sanoo ja on jo seuraamassa Lancea, kun tämä painaa hänet takaisin istumaan.

”Ei”, Lance sanoo jämäkästi, ”sinä odotat siinä ja lepäät. Äläkä katso mua tuolla tavalla! Mä näen ihan selvästi, ettet sä ole vielä täysin kunnossa.”

Keith on väittämässä vastaan, kun Lance painaa äkisti kätensä hänen suunsa päälle.

”Shh! Älä sano mitään!” Lance sanoo. ”Sitä paitsi meille molemmille tekee hyvää ottaa vähän etäisyyttä toisistamme. Mun naamaa särkee vieläkin.”

Keith ristii kädet rinnalleen ja mulkoilee varpaitaan. Hän pitää suunsa kiinni, vaikka mieliteko inttää vastaan onkin suuri. Lance on oikeassa, taas kerran. Keithin on todella parempi levätä ja keräillä hetki ajatuksiaan, jottei hänen outo tunteidenpurkauksensa enää toistuisi. Varsinkin, kun hän ei tiedä, kuinka pitkään he ovat vielä jumissa täällä Lancen kanssa kahdestaan. Mustan ja Punaisen järjestelmät saattavat olla alhaalla vielä monta päivää, eikä heidän sijaintinsakaan paikantaminen voi olla yhden yön temppu. He ovat vain pieni piste avaruuden käsittämättömässä äärettömyydessä, eikä Pidgekään voi kyetä ihmeisiin. Keith ei haluaisi myöntää sitä, mutta on hyvin mahdollista, että muilta saattaa kestää jopa vuosia löytää heidät – varsinkin, jos leijonat ovat sammuneet pysyvästi.

”Sitä vähän mäkin”, Lance sanoo ja ojentaa selkänsä, ”mulla ei mene kauaa.”



Lance kokoaa nuotion törmäysuraan aivan viidakon laidalle. Se on pieni, mutta lämmittää silti tarpeeksi. He istuvat sen ympärillä vastatusten varsin tyytyväisinä, eivätkä puhu mitään. Keith katselee liekkejä ja niiden värisevää valoa, joka tanssii Lancen avaruuspuvun rintapanssarilla, ja yrittää pitää väsyneet silmänsä auki. Viidakko on hiljainen, luonnottoman hiljainen, ja Keith tuntee olonsa taas äärimmäisen levottomaksi. He eivät ole vielä törmänneet minkäänlaiseen elämään, mutta silti Keithistä tuntuu, että heitä tarkkaillaan. Lance kuitenkin istuu rennonoloisesti jalat haarallaan ja käsiinsä nojaten, eikä Keith siksi näe tarpeelliseksi ilmaista huoltaan. Hän ei kuitenkaan keksi muutakaan puhuttavaa. Lance, jolle hiljaisuus tuntuu olevan toisinaan täysin vieras käsite, ei ole avannut suutaan sen jälkeen, kun illankajo hiipui pimeydeksi. Nyt hän tuijottaa vain mietteliään näköisenä nuotiota, ja se tekee Keithistä entistä levottomamman.

Taivaankannelle on noussut kaksi kuuta. Näkymä muistuttaa Keithiä etäisesti Maasta ja hän haluaisi pyytää Lancea taas kertomaan kodistaan ja itselleen tärkeistä asioista, mutta jokin kuitenkin pidättelee häntä. Ehkä on vain parempi olla hiljaa. Lance kuitenkin vain kettuilisi hänelle myöhemmin.

”Hiljaista.”

Keith säpsähtää. Lance katsoo häntä silmiin.

”Niin”, Keith nyökkää.

”Pitäisi ehkä mennä nukkumaan”, Lance jatkaa, ”on ollut pitkä päivä.”

Keith nyökkää uudestaan ja räpyttelee silmiään: niitä kutittaa.

”En nyt sano tätä pahalla, Keith”, Lance sanoo ja nojaa eteenpäin, ”mutta sä näytät aika karmealta.”

Keith hymähtää. ”Täytyykö sun koko ajan piikitellä?”

”Mä en piikittele”, Lance sanoo ja ponnistaa ylös. Hän kiertää nuotion ja tulee Keithin viereen istumaan.

”Sun silmät on ihan punaiset”, Lance jatkaa ja riisuu toisen hanskansa. Keith vetäytyy automaattisesti kauemmas, kun Lance painaa kämmenen hänen poskelleen.

”Mä olen ihan kunn—”

”Sulla on kuumetta”, Lance keskeyttää hänet ja siirtää hänen etuhiuksiaan pois haavan tieltä. ”Pitäisiköhän mun puhdistaa se uudestaan?”

Keith ei vastaa, ei hän oikein osaa. Sen sijaan hän kysyy:

”Muistatko sä, mitä tapahtui, ennen kuin me pudottiin tänne? Ketä vastaan me taisteltiin?”

”Lotorin hävittäjiä”, Lance sanoo ja päästää hänen kasvoistaan irti, ”mutta me jäätiin alakynteen. Niitä oli ihan liikaa meille kahdelle. Ja sitten oli tietenkin se outo valo ja tärinä ja sä huusit jotain Mustan ohjauksesta tai jotain sinne päin ja sitten PLÄTS —” Lance lyö kätensä yhteen ”— mä olinkin jo meressä.”

Keith rypistää otsaansa. ”Miten niin ’meille kahdelle’? Missä muut olivat?”

Lance irvistää, kuin olisi lipsauttanut jotain sopimatonta. Hieman samaan tapaan kuin vanhempi, joka kiroilee vahingossa pienen lapsen kuullen.

”Öh… No”, Lance sanoo ja pyörittää kättään epämääräisesti, ”sä vähän niin kuin meinasit lähteä omin nokkinesi jollekin pelastusmissiolle tai jotain. Ja mä vähän niin kuin änkesin väkisin sun mukaan. Koska, jos totta puhutaan, sä et ole mikään loogisin ja pitkäpinnaisin kaveri, kun sille päälle ryhdyt. Ja vaikka sä kielsit mua seuraamasta ja uhkasit vetää mua turpaan – mitä sä muuten teit ja mä olen siitä vieläkin erittäin loukkaantunut –, ja vaikka mä en nyt niin hirveästi susta pidäkään, niin en mä silti halunnut antaa sun mennä ja tapattaa itseäsi.”

Keith tuhahtaa ja painaa katseensa maahan. Kyllähän hän on tiennyt jo entuudestaan olevansa varsin impulsiivinen ja itsepäinen, mutta ei hän olisi koskaan uskonut vaarantavansa tiiminjäsenensä henkeä tällä tavalla. Shiro oli väärässä: hänestä ei ole johtamaan Voltronia, ei oikeasti.

”Mutta ei sillä ole enää väliä”, Lance lohduttaa ja taputtaa toverillisesti Keithin selkää, ”kaikki hyvin, loppu hyvin, eikö niin?”

”En sanoisi, että mikään tässä tilanteessa olisi hyvin”, Keith mutisee ja räpyttelee taas silmiään.

Lance kiertää kätensä Keithin hartioiden ympärille ja vetää tämän lähemmäs.

”Kyllä tämä tästä, hei. Oikeasti.”

Keith pudistaa päätään. Hän ojentuu eteenpäin ja piilottaa kasvonsa kämmeniinsä. Lancen käsi on yhä hänen harteillaan.

”Keith. Kamu. Ei tässä ole oikeasti mitään hätää.”

Lance pörröttää Keithin tukkaa ja hymyilee rohkaisevasti, kun tämä katsoo häntä takaisin.

”Ei mitään hätää.”

”Mene jo pois”, Keith mutisee, muttei kuulosta yhtään niin tiukalta kuin haluaisi. Hän niiskahtaa, kun Lance pörröttää hänen tukkaansa uudemman kerran.

”Me kyllä selvitään tästä”, Lance vakuuttaa ja ujuttaa kätensä Keithin kainaloiden ali auttaakseen tämän ylös. Keith niiskuttaa lisää ja nojaa Lancen hartiaan ja toivoo niin pirun lujaa, etteivät silmäkulmissa polttelevat kyyneleet valu poskille. Hän ei tiedä, miksi tuntee olonsa äkkiä niin kamalan pieneksi, ja se pelottaa häntä. Jokin hänen päässään on nyrjähtänyt ja pahoin, ja hän pelkää, ettei se korjaannu enää ennalleen.

”Sä saat nukkua tuolissa”, Lance lupaa ja taluttaa Keithin syvemmälle viidakkoon.

”Toisen meistä pitäisi jäädä vahtiin”, Keith sanoo ja vilkaisee taakse jäävää nuotiota. Heidän olisi järkevämpi nukkua sen äärellä: tuli pitää usein villieläimet etäällä.

Lance pudistaa päätään. ”Ei. Parempi vain, että me molemmat nukutaan nyt kunnon yöunet.”

”Mutta mä olen tiiminjohtaja ja päätän—”

”Joo joo. Sä olet tiiminjohtaja, tiedetään, mutta kumpikohan meistä nyt kannattelee kumpaa?” Lance hymähtää. ”Täällä ei ole ketään. Tai mitään. Me ollaan ihan kahdestaan.”

”Sä olit varsin eri mieltä aikaisemmin.”

Lance huokaisee selvästi turhautuneena. ”No, jos meidät lynkataan keskellä yötä, sä saat lyödä mua toistamiseen. Ja ihan luvan kanssa.”

Keith puuskahtaa. Lance on oikea idiootti, mutta silti Keithin suupielet nykivät ylöspäin.

”Ja miten sä ajattelit mun lyövän sua, jos meidät molemmat ’lynkataan’?”

Lance seisahtuu ja katsoo häntä intensiivisesti silmiin. ”Yksi sana: kummituksia. Kummituksia, Keith!”

Keith pyörittää silmiään ja kääntää päätään, jottei Lance näkisi hänen hymyään.



Mustan leijonan ohjaustuolin, Alforille kiitos, saa makuuasentoon. Ja koska se on isompi kun Punaisen, Keith mahtuu sille mukavasti makaamaan. Hän on riisunut avaruuspukunsa panssarit lattialle ja jättänyt päälleen vain mustan aluspuvun maksumaalisen lepomukavuuden saavuttamiseksi. Nouseva kuume on nostanut Keithin ihon kananlihalle ja saa hänet aika-ajoin värisemään, mutta muuten hänen on yllättävän hyvä olla. Keith makaa hiljaa silmät suljettuina, kuulostelee ja odottaa, että Lancekin rauhoittuisi. Lance puikkelehtii puolialastomana Mustan ohjaamossa ja kasaa itselleen huovista petiä istuimen viereen.

”Olisit jättänyt aluspuvun päällesi”, Keith sanoo, kun Lance asettuu viimein makuulleen.

”Täällä on kuuma”, Lance puolustautuu ja ojentaa Keithille yhtä huovista, ”tarvitko sä tätä?”

”Kiitos”, Keith sanoo ja vetää huovan päälleen.

Lance haukottelee liioitellun äänekkäästi ja vie kädet päänsä alle. ”Tilavaa.”

Keith kääntää Lancelle selkänsä. ”Hyvää yötä.”

”Ilmastointi saisi kyllä toimia”, Lance jatkaa.

Hyvää. Yötä.

Lance kuuluu vaihtavan kylkeään useampaa kertaan, ennen kuin hän asettuu kunnolla aloilleen. Keith hengittää syvään ja vetää huovanreunan leukaansa asti. Hänen on hyvä olla: istuin tuntuu mukavalta selän alla, ohjaamossa viipyy aavistus Shiron tuoksua, huopa on pehmeä ja pitää hänet lämpimänä ja – mikä parasta – Lance on viimeinkin hilj—

”Keith.”

Keith ärähtää ja nousee kyynärpäänsä varaan. Lancen kasvot ovat vain parin hassun sentin päässä hänen omistaan.

”Mitä nyt taas?”

”Haluatko sä lisää kipulääkettä?” Lance kysyy.

Keith nipistää nenänvarttaan ja painaa päänsä takaisin istuimeen. ”Lakkaatko sä häiritsemästä, jos otan?”

Lance nyökkää ja nousee hakemaan hänelle vettä ja tabletteja. Keith nielee ne mukisematta ja kääntää sitten Lancelle taas selkänsä. Hän ehtii tuskin sulkea silmiään, kun Lance jo kutsuu häntä taas.

”Mene nukkumaan, Lance!” Keith tiuskaisee ja on jo läimäyttämässä Lancea – hellästi vain, ihan totta –, mutta Lance nojaa leukaansa istuimeen ja tapittaa häntä niin surkean näköisenä että sydämestä ottaa. Lancen ilme muistuttaa Keithiä pienistä koiranpennuista.

”Mene nukkumaan”, Keith toistaa, nyt paljon pehmeämmin.

”Mä en saa unta”, Lance valittaa, ”mulla on tosi levoton olo.”

”Yritä edes. Mä olen ihan hiton väsynyt, Lance. Mä en jaksa viihdyttää sua koko yötä.”

Lance mutristaa huuliaan ja katsoo alas, pois Keithin silmistä, jonnekin tämän suun ja leuan tienoille, eikä vastaa. Keith katselee Lancen kasvoja ja pohtii lujaa, mitä muuta hän voisi sanoa, muttei keksi mitään. Lopulta Lance huokaisee ja laskeutuu takaisin huopapedilleen.

”Sori.”

”Ei se mitään”, Keith vastaa. Hän katsoo, kuinka Lance kääntää hänelle selkänsä ja vetää yhden huovista päänsä yli.

”Herätäthän mut, jos jotain tapahtuu”, Keith lisää, ”okei?”

”Kyllä, herra tiiminjohtaja”, Lance sanoo, mutta hänen äänestään uupuu tuttu iva ja se tuntuu Keithistä yllättäen pahalta. Keith katselee Lancen selkää vielä hetken, ennen kuin vakuuttuu, ettei tämä todella ole enää nousemassa, ja ottaa sitten itsekin mukavamman asennon. Hän nukahtaa, ennen kuin Lancen hengitys ehtii rauhoittua kokonaan.


« Viimeksi muokattu: 21.10.2017 15:42:48 kirjoittanut Avaruuspiraatti »
LISTAUS



Ava & banneri ★ clio

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 329
  • cool ninja sharpshooter
« 2 »
R O B I N S O N   C R U S O E ,   L E G E N D A


Keith herää painavaan hiljaisuuteen ja etovaan tunteeseen vatsanpohjallaan, ja hän päättää, että alkavasta päivästä tulee mitä varmimmin kurja. Mustan ohjaamoon pääsee tuskin nimeksi asti valoa, mutta se ärsyttää silti Keithin silmiä ja saa hänen päänsä särkemään. Hän nousee istualleen ja irvistää: lihakset ovat jäykemmät ja kipeämmät kuin eilen. Keithin vatsastakin nipistää, eikä hän ole varma, johtuuko se pakkolaskusta, vessahädästä vai siitä, ettei hän ole syönyt kunnollista ateriaa viimeiseen 12 tuntiin.

Lance ei nuku enää Keithin vieressä. Huopakasa on tyhjä ja tuntuu viileältä kämmenen alla, kun hän kokeilee sitä. Lance on noussut paljon Keithiä aikaisemmin, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Keith ei tiedä, milloin tai minne Lance on häipynyt, ja sydämenlyönnin verran hän tuntee olonsa hylätyksi. Lancen panssarit ja bajardi ovat kuitenkin vielä ohjaamon lattialla, ja Keith on varma, ettei hän olisi jättänyt niitä Mustaan, jos olisi aikonut pidemmälle.

Keith nostaa istuimen takaisin yläasentoon ja kokeilee Mustan ohjaussauvoja. Leijona pysyy hiljaa. Keith ei ole tyytyväinen, muttei yllättynytkään: se on juuri hänen tuuriaan, olla nyt useampi päivä haaksirikkoutuneena Lancen kanssa.

Keith joutuu ottamaan noustessaan tukea istuimesta. Maa kippaa ensin oikealle, sitten vasemmalle. Viidakon karikkeen tuoksu on löytänyt tiensä ohjaamoon ja viipyy nyt paksuna sen jokaisessa nurkassa. Keith hieroo silmiään ja nenäänsä ja seuraa aamuauringon valoa ulos ohjaamosta. Ulkona karikkeen tuoksu on voimakkaampi, miltei sietämätön, ja Keith suuntaa heti kallionkielekkeelle hengittämään raikkaampaa ilmaa.



Lance istuu kielekkeen reunalla ja katselee merta. Hänen olemuksensa on luonnottoman tyyni, aivan kuten on ulappakin. Hiljaisuutta voisi leikata veitsellä. Keith vääntelee sormiaan ja vain tuijottaa.

”Huomenta”, hän sanoo hetken emmittyään.

Lance säpsähtää ja katsoo häntä olkansa yli. ”Ai, sä vain. Huomenta.”

Keith kävelee Lancen luokse ja istuutuu tämän viereen. Eilen aallokko hakkasi kallionjuurta vasten ärhäkkäästi, mutta tänään meri pysyy hiljaa ja liikkumatta. On kuin koko planeetta odottaisi jotain.

”Nukuitko hyvin?” Lance kysyy ja silmäilee Keithin kasvoja. Se ärsyttää Keithiä – mutta toisaalta hyvin moni asia Lancessa ärsyttää häntä, joten yllätys ei ole järin suuri.

”Ihan”, Keith sanoo ja kohauttaa olkiaan, ”entä sä?”

Lance ei näytä hyvin nukkuneelta: hänen tukkansa on pystyssä, silmät verestävät ja niiden alla on tummat kuopat. Silti Lance vastaa:

”Joo, ihan hyvin.”

Keith nyökkää ja jättää asian sikseen. Hän tietää, kuinka ärsyttävää inttäminen voi olla, kun sitä vähiten kaipaa. Sen sijaan hän tyytyy vain hengähtämään ja kuuntelemaan tuulen vaimeaa suhinaa. Punainen leijona istuu yhä matalikossa ja näyttää yhtä elottomalta kuin Mustakin. Punaisenkaan järjestelmät eivät ole vielä uudelleenkäynnistyneet.

”Sä näytät kurjalta”, Lance toteaa.

”Kuten myös”, Keith hymähtää ja ristii käsivartensa, ”mä kyllä nukuin oikeasti ihan hyvin. Että kiitos vain.”

Lance huokaisee ja nojaa taaksepäin. ”Mä sain tuskin paria tuntia enempää unta.”

”Sä vaikutit aika levottomalta illalla.”

”Mä en tiedä, mistä se johtuu.” Lance pudistaa päätään. ”Jokin tässä planeetassa tuntuu tosi väärältä. Jokin tuossa viidakossa…”

”Me voidaan nukkua ensi yö alhaalla, jos sä haluat.”

Lance katsoo häntä kuin aikoisi torua jostain, mutta näyttää kuitenkin muuttavan mieltään ennen kuin ehtii sanoa mitään. Keith ei harmistu siitä laisinkaan. Laiska merituuli pyyhkii heidän kasvojaan ja kahisuttaa kielekkeellä kasvavia kuivaoksaisia pensaita.

”Mikä olo?” Lance kysyy. ”Luuletko sä, että jaksat lähteä tutkimaan tänään tätä paikkaa? Mä vähän epäilen, että me ollaan saarella, mutta pitää varmaan kiivetä ensin korkeammalle, ennen kuin saadaan varmasti tietää.”

Keithin tekee kovasti mieli vastata ei. Hänellä on yhä hutera olo, eikä hän todella välittäisi pökertyä tuntemattomalle planeetalle – varsinkin, kun hänen ainoa hoivaajaehdokkaansa on Lance. Kaikista maailmankaikkeuden ihmisistä ja muukalaista Lance. Mutta koska Keith on liian ylpeä sitä myöntääkseen, onhan kyseessä kuitenkin vain yhden kallion kiipeäminen, hän nyökkää ja sanoo:

”Joo, voidaan lähteä vaikka heti, jos sä haluat.”

Keithin yllätykseksi Lance ponnistaa heti jaloilleen, eikä väitä sanallakaan vastaan. Lance on tainnut todella olla jo pidemmän aikaa hereillä – ja äärettömän tylsistynyt. Lance tarjoaa Keithille kättään, mutta Keith ei tartu siihen, vaan nousee kankeasti mutta omin avuin ylös. Hän ei aio olla kenenkään hyysättävänä.


*


Lance raivaa tiheää pusikkoa heidän tieltään. Nousu on jyrkkä, vaikka he ovatkin valinneet reittinsä kallion laakeammalta sivulta, ja Keithin otsa, niska ja selkä ovat hiestä märkinä vain kymmenen minuutin kipuamisen jälkeen. Hän huohottaa ja on varma, että pyörtyy kohta, mutta Lance sen sijaan ei näytä olevan noususta moksiskaan ja unohtaa välillä jäädä odottamaan.

”Keith!” Lance huutaa edestäpäin, kun Keith on jäänyt taas kymmeniä metrejä jälkeen, ja pian hänen päänsä pistää pusikkojen takaa esiin. Lance ei huohota, mutta Keithin tekee hyvää nähdä, että hänenkin kasvonsa ovat hiestä kosteat.

”Tarvitseeko sun levätä?” Lance kysyy.

”Ei”, Keith sihisee hampaidensa välistä ja nojaa polviinsa.

”Oletko sä varma?”

Lance puikkelehtii kasvillisuuden läpi Keithin luokse ja aikoo jo kiertää kätensä tämän ympärille, mutta Keith tyrkkää hänet pois.

”Älä.”

”Kyllä mä voin auttaa.”

”Mä en tarvitse sun apua!”

He mulkoilevat toisiaan kilpaa.

”Älä ole noin itsepäinen”, Lance viimein sanoo, ”ottaisit apua vastaan, kun sitä kerran tarjotaan.”

”Mä sanoin”, Keith hengähtää ja nielaisee, sillä hänen suunsa on kuiva ja hengittäminen sattuu kyljissä, ”etten mä tarvitse apua.”

”Ei sitten”, Lance tuhahtaa, nostaa nenänsä pystyyn ja marssii takaisin sinne, mistä tulikin, ”me ollaan muutenkin ihan kohta perillä.”

Hän jatkaa hiljempaa:

”Jos edes pääset sinne asti. On siinäkin mulla tiiminjohtaja…”

Keith kuulee sen, mutta on liian uuvuksissa vastatakseen Lancelle jotain piikittelevää takaisin.



Kallion huipulla tuulee. Siellä ei kasva puita tai pensaita ja maakin on paljas muutamaa kuivaa ruoholaikkua lukuun ottamatta. Näkymä ei ole järin viehättävä, mutta kalliolta aukeava maisema sen sijaan on: kirkkaansininen meri jatkuu niin pitkälle kuin silmä vain jaksaa kantaa ja välkehtii keskipäivän auringon alla. Keith on kuitenkin liian väsynyt nauttiakseen maisemista. Hän lysähtää istumaan lähimmälle kivenlohkareelle ja on aivan varma, että oksentaa pian aamupalansa ulos. Lance seisoo reunalla selkä häneen päin ja kädet tarmokkaasti lanteilla, mutta kääntyy hänet huomatessaan.

”Vettä?” Lance kysyy ja tarjoaa Keithille vesipulloa. Keith ottaa sen kiitollisena, mutta kiitosta sanomatta, vastaan ja juo. Hän hengittää taas syvään ja pyyhkii hikeä kasvoiltaan. Hänen hiuksensa ovat tarttuneet inhasti otsaan ja poskille, ehkä hänen olisi viimeinkin aika leikata ne.

Lance änkeää Keithin viereen istumaan ja pukkaa tätä toverillisesti olkapäällään.

”Kaikki hyvin?”

”On”, Keith sanoo tiukasti – tai ainakin yrittää. Henki ei kulje ja sanat takertuvat tahmeina kurkkuun, jota vesi ei tunnu kostuttavan tarpeeksi.

Lance taputtaa Keithin selkää. ”Pääsit kuitenkin perille. Hieno homma.”

Pitäisit jo turpasi kiinni, Keith ajattelee ja juo pullon tyhjäksi. Lance ottaa sen häneltä kysymättä ja antaa toisen, omansa, tilalle. Keith juo senkin tyhjäksi.

”Mä olin oikeassa”, Lance sanoo hetken päästä, kun Keithin hengitys on tasaantunut ja tuuli kuivannut pahimman hien hänen kasvoiltaan.

”Mistä?”

”Että me ollaan saarella.”

Keith kääntää päätään ja pistää saman merkille. He todella ovat saarella. Kallio laskee korkeaan viidakkoon, joka jatkuu ainakin viisi mailia kohti horisonttia, ennen kuin pysähtyy äkisti mereen. Keith raapii päätään. Viidakko on korkeampi ja tummalehtisempi kuin se, jota kasvaa kallion sivuilla, ja se seuraa saarta tasaisena ja muuttumattomana kaikkialle minne katsookin. Vain rosoiset kumpareet ja kalliot – matalammat kuin se, jolla he nyt istuvat – rikkovat viidakon peittoa. Täällä ei asu ketään, Keith päättelee ja huokaisee. Ei ketään, jolta he voisivat pyytää apua.

”Mitä seuraavaksi?”

Keith raapii taas päätään. Lance katsoo hänen päälleen kulmat koholla.

”Miksi sä multa kysyt?” Keith hymähtää. ”Sunhan idea tämä kiipeäminen oli.”

”Joo, mutta sä olet tiiminjohtaja.”

Keith pyörittää päätään. ”Kai me sitten kiivetään takaisin alas.”

”Jaksatko sä?” Lance epäilee. ”Sä näytät aika huonovointiselta.”

”Mä olen ihan okei”, Keith sanoo, ”huolehdi sä vain omista asioistasi.”

Lancen kulmat kurovat yhteen. ”Älä taas aloita. Mä näen, ettet sä ole kunnossa, ja sä itsekin varmasti tiedät sen. Sä et voi oikeasti olla näin itsepäinen, että vaarannat oman henkesi vain siksi, että sun pitää päästä näyttämään.”

Keith puuskahtaa ja kääntää päänsä toiseen suuntaan. Missä vaiheessa Lancesta on tullut totuuden torvi?

”Mä kysyn uudestaan”, Lance tapaa hitaammin, ”jaksatko sä kiivetä omin avuin alas vai etkö sä jaksa? Äläkä hemmetti soikoon nyt ala hankalaksi.”

”Mitä sitten, vaikken jaksaisikaan!” Keith huudahtaa. ”Miten muuten sä ajattelit mun pääsevän täältä alas, häh! Vai aiotko sä kantaa mut?”

Lance painaa katseen käsiinsä, eikä vastaa.

”Sitä vähän mäkin…”

”Kyllä mä tiedän, ettei mun olisi pitänyt pyytää sua mukaani”, Lance sanoo hiljaa ja katsoo häntä suu vinossa ja hartiat alhaalla riippuen, ”sä olet ihan kalpeakin.”

”Lopeta”, Keith mutisee. Jostain syystä Lancen itsetorua on kymmenen kertaa pahempi kuunnella kuin tämän piikitteleviä kommentteja.

Lance huokaisee. ”Kai mun sitten pitää kantaa sut.”

”No et hitossa kanna”, Keith sanoo nopeasti, ”mä pääsen kyllä ihan itsekin alas.”

”Tiedätkös”, Lance aloittaa ja katsoo häntä tiukasti silmiin, ”jos me oltaisiin ihan missä tahansa muualla ja ihan keiden muiden kanssa tahansa, mä antaisin sun kiukutella. Koska hei, ei ole mun tehtäväni olla sulle joku lapsenvahti. Mutta nyt me ollaan kahdestaan ja on mun vastuullani katsoa, ettei sulle käy mitään vakavaa. Ymmärrätkö sä?”

Lance kohottaa kulmiaan kysymyksensä painoksi. Keith katsoo toisaalle.

”No?”

”Ymmärrän…”

”Mainiota!” Lance huudahtaa. ”Ymmärrät myös varmaan sen, etten mä halua jäädä tänne jumiin yksin. Olisi aika kurjaa menettää tiimikaveri tällaisessa paikassa.”

”En mä niin vastuuton ole.”

”Naama umpeen.”

Lancen ääni on tiukka ja silti samaan aikaan hyvin lempeä, eikä Keith voi käsittää, miten sellainen on edes mahdollista, ja siksi hänen ihonsa nousee kananlihalle. Hän välttelee Lancen silmiä, sillä pelkää, mitä saattaisi nähdä niistä.

”Levätään vielä hetki ja lähdetään sitten takaisin”, Lance sanoo, ”mä en pysty kantamaan sua ihan koko matkaa alas, mutta suurimman osan kyllä voin.”

Keith vääntelee sormiaan posket kuumina ja päättää, ettei puhu Lancelle enää sanaakaan koko loppupäivänä.



”Lance! Ai kvisnak! Katso, minne kävelet!”

Lance on ottanut Keithin reppuselkäänsä ja kantaa tätä juuri rinnettä alas, kun Keithin pää ottaa osumaa matalalla riippuvasta oksasta. Isku ei ole kova, mutta Keithin otsa on kosketusarka haavan ympäriltä ja sykkii siksi kipua vielä pitkään iskun jälkeenkin – kuten on tehnyt viimeisten kolmen tai ehkä viiden epäonnisen kerran jälkeen.

”Sori”, Lance huohottaa, ”kumarra vain päätä.”

Keith painaa kasvonsa Lancen korvanjuureen. Tämän niska haisee pistävästi hieltä.

”Mä vannon”, Keith sihisee, ”että mä mottaan sua, jos vielä kerran lyön pääni johonkin.”

”Keith”, Lance hengähtää ja kuulostaa varsin kärsivältä, ”mä en pysty kumartumaan tarpeeksi matalalle, okei. M-mä olen ihan loppu.”

”Mä voin kyllä kävellä loppumatkan.”

”Ei!” Lance huudahtaa ja nostaa nenänsä pystyyn. ”Minä kyllä jaksan—”

Lance kompuroi puunjuureen tai ehkä sittenkin omiin jalkoihinsa, ja he molemmat kaatuvat huutaen maahan.

”Lance!”

”Sori…”

Keith on rysähtänyt Lance päälle koko komeudellaan, eikä tee elettäkään noustakseen ylös. Lance valittaa hänen allaan ja kiemurtelee tuskaisen oloisena, muttei kuitenkaan käske häntä siirtymään.

”Onneksi oli sentään pehmikettä”, Keith sanoo hetken päästä ja niin ikään puolivahingossa upottaa kyynärpäänsä Lancen kylkeen.

”Ha-ai”, Lance hengähtää, ”hah, h-hah. Tosi hauskaa. Sä… Sä voisit nyt nousta.”

Koska Keith ei ole kusipää, hän kierähtää selälleen Lancen viereen ja huokaisee syvään. Lance seuraa hänen esimerkkiään. Lehvästö heidän yläpuolellaan rakoilee tuulessa ja päästää hämärään viidakkoon valoa. Keithiä hymyilyttää.

”Okei”, Lance nieleskelee, ”okei – mä olen – okei – henki – kulkee – me voidaan – jatkaa – ihan kohta.”

”Mä en kyllä tule sun selkääsi enää uudestaan”, Keith sanoo ja katsoo Lancen päälle. Lance on sulkenut silmänsä, eikä hän näytä olevan ’okei’ tai valmis nousemaan ylös vielä hetkeen.

”Tästä ei ole muistaakseni enää pitkä matka takaisin”, Keith jatkaa, kun ei saa vastausta, ”mä voin ihan hyvin kävellä itsekin.”

Lance on vieläkin hiljaa. Keith kurtistaa kulmiaan: hän tarvitsee Lancelta reaktion, eihän muuten pienessä kiusassa ole mitään hauskaa. Hän nousee kyynärpäidensä varaan ja tökkää Lancen olkapäätä.

”Lance. Lance, hei.”

”No?”

”Älä nukahda.”

Lance räpyttelee silmänsä auki ja katsoo Keithiä vain nopeasti. Keith nipistää huulensa yhteen ja laskeutuu takaisin makuulle.

”Mä en kuvitellut, että se olisi ihan tällaista”, Lance sanoo hetken hiljaisuuden päätteeksi.

”Ai mikä?”

”Haaksirikkoutuminen.”

”Mitä sä sitten kuvittelit?”

”En mä tiedä.” Lance kohauttaa olkiaan. ”En tätä. Mulla on hiki ja jano ja huono olo ja joka paikkaa särkee.”

Lance kääntää päätään ja katsoo Keithiä viimein silmiin. Hän hymyilee vinosti.

”Seurassakin olisi parannettavaa.”

Keith muljauttaa silmiään ja kääntää katseensa takaisin rakoilevaan lehvästöön. ”Idiootti…”

”Mä leikin pienenä Robinson Crusoeta”, Lance naurahtaa hiljaa, ”kai mä sitten kuvittelin, että tämä olisi vähän enemmän niin kuin leikki. Jännittävää ja hauskaa. Mutta mulla ei kyllä ole yhtään hauskaa.”

Keith sulkee silmänsä. Hän painaa käsivartensa Lancen käsivartta vasten, sillä se tuntuu jotenkin oikealta siinä tilanteessa.

”Kuka on Robinson Crusoe?”

Lance pinkaisee niin nopeasti istumaan että Keith hieman säikähtää.

”Et ole tosissasi, Keith!” Lance huudahtaa.

”Mitä nyt?”

”Etkö sä tiedä, kuka Robinson Crusoe on?”

Keith rypistää otsaansa. ”Pitäisikö mun?”

Lancen silmät laajenevat. ”Etkö sä oikeasti tiedä Robinson Crusoeta! Se on klassikko! Kaikki tietää sen!”

Lance repii Keithin ylös maasta ja osoittaa syyttävästi etusormellaan. ”Se on kaikkien haaksirikkotarinoiden äiti! Selviytymistarinoiden aatelia! Miten sä et voi tietää sitä?”

”En mä lue hirveästi kirjoja…” Keith mutisee.

”Keith”, Lance sanoo ja ottaa häntä hartioista kiinni, ”Robinson Crusoe on legenda.

”Okei”, Keith huokaisee, ”no millainen avaruusalus sillä oli?”

Lance räpyttää silmiään kuin ei voisi uskoa käyvänsä tätä keskustelua.

Millainen avaruusalus sillä oli”, Lance irvailee Keithin ääntä matkien ja kääntää tälle sitten selkänsä. ”En voi uskoa tätä.”

”Lance”, Keith huutaa Lancen perään, ”Lance. Lance! H-hei Lance, odota! Älä jätä mua tänne yksin!”


*


Keith katselee matalikossa istuvaa Punaista otsa rypyssä ja käsivarret rinnalle ristittyinä. Aurinko on painumassa mailleen. Heidän on määrä kiivetä ennen pimeän tuloa alas rannalle, mutta Keithin olo on hutera, paljon huterampi kuin aamulla, ja hän pelkää, ettei jaksa kiivetä enää tänään. Ei, vaikka hän onkin levännyt kielekkeellä siitä asti kun he pääsivät sinne takaisin ja vain katsonut vierestä, kun Lance on hakenut Mustasta tarvikkeita tulevaa iltaa ja yötä varten: ruokaa, vilttejä, lisää ensiapupakkauksia (Shiro varusti Mustan mallikkaasti ennen katoamistaan, kuten hyvän johtajan kuuluukin) ja köyttä. Keith tuntee olonsa varsin turhaksi ollessaan toimettomana ja vain odottaessaan, mutta hänen olonsa on niin voimaton ettei hän edes vaivaudu tarjoamaan apuaan.

Hän säpsähtää, kun joku tarttuu hänen hartiastaan kiinni.

”Okei”, Lance sanoo ja ojentaa Keithille köyden. Se on altealainen ja punottu hohtavista metallisäikeistä. Se on ohut, vain Keithin peukalon paksuinen, mutta se tuntuu silti jykevältä ja kantaa varmasti heidän painonsa.

”Kaikki on valmiina”, Lance jatkaa ja viittilöi kokoamansa tavarakasan suuntaan, ”mä toin myös sun panssarit. Meidän on helpompi pukea ne ja kuljettaa sillä tavalla alas.”

Keith katsoo tavarapaljoutta ja hengähtää uupuneena pelkälle ajatukselle, että heidän täytyy laskea se kaikki rannalle.

”Jaksatko sä varmasti?” Lance kysyy ja puristaa hänen olkaansa. Keith tajuaa vasta nyt, ettei Lance ole päästänyt hänestä irti.

”Sä vaikutat vähän poissaolevalta.”

”Öh”, Keith ynähtää ja katsoo muualle. Hänen poskiaan kuumottaa. ”Joo, kyllä mä jaksan. Ei hätää.”

Lance puristaa Keithin olkaa toistamiseen, ennen kuin kääntyy.

”Aloitetaan sitten heti, niin ehditään tehdä alhaalle nuotio ennen pimeää.”

He pukevat panssarit päälleen ja kasaavat kaiken mukaan mahtuvan tavaran kahden huovan sisään.

”Mä kiipeän ensin”, Lance puhuu kurkistaessaan reunan yli, ”ja sitten on tavaroiden vuoro. Sä kiipeät viimeiseksi, okei?”

Keith nyökkää. Lance taputtaa hänen selkäänsä ja hymyilee, ennen kuin heilauttaa itsensä reunan yli ja aloittaa laskun. Keith katselee Lancea ja harmistuu sitä enemmän mitä alemmaksi tämä pääsee, sillä Lancen kulku on nopeaa ja näyttää vaivattomalta; Keith tietää jo nyt, että hän joutuu itse ponnistelemaan jokaisella metrillä.

”Okei!” Lance huutaa alhaalta ja viittoo käsillään hassunnäköisesti. ”Laske ne tavarat!”

Keith kietoo köydenpään ensimmäisen huopakassin suulle ja laskee sen kielekkeen reunan yli. Altealainen köysi tuntuu pehmeältä hänen kämmenissään, kuin siinä ei olisi lainkaan kitkaa, mutta kun hän puristaa kätensä nyrkkiin, köysi miltei kuin tarttuu niihin, eikä liiku suuntaan tai toiseen. Lance ottaa huopakassin alhaalla vastaan, irrottaa sen, ja sitten Keith jo vetää köyden takaisin ylös ja sitoo sen toisen huopakassin ympärille. Toimitus käy nopeasti ja vaivattomasti, samalla tapaa kuin Lancen kiipeäminenkin, ja Keithillä on toiveikas olo, kun Lance ottaa toisenkin kassin vastaan ja näyttää hänelle peukkua.

Kun Keith astuu itse reunan yli ja hakee ensimmäistä jalansijaa, hänellä ei kuitenkaan ole enää yhtä hyvä tunne siitä kaikesta. Hänen reisiään särkee ja käsivarret tärisevät jo ensimmäisen metrin jälkeen. Milloin tahansa muulloin alas kiipeäminen ei olisi hänelle temppu eikä mikään, mutta tänään hänen kehonsa on voimaton, eikä hän hallitse sitä.

”Ihan rauhassa!” Lance huutaa alhaalta. ”Otat vain niin paljon aikaa kuin tarvitset! Mä pysyn kyllä tässä!”

Keith kiristelee hampaitaan. Lance ei auta häntä lainkaan kannustushuudoillaan. Hän hamuaa uutta jalansijaa ja pääsee taas hetken matkaa alaspäin. Hän on sitonut köyden vyötärönsä ympärille viimeiseksi varokeinoksi, muttei silti tunne oloaan järin turvalliseksi: altealainen köysi ehkä pitää, mutta hänen sitomansa solmut välttämättä eivät.

”Hyvin menee!” Lance kannustaa. ”Sä olet jo puolivälissä!”

”Ole jo hiljaa!” Keith huutaa takaisin ja vilkaisee alas. Se on virhe. Ranta on kauempana kuin hän muisti.

”Hei hei, ihan rauhassa!”

”Mä olen ihan rauhallinen!”

Keithin jalka lipsuu.

”Keith!”

”MÄ SANOIN, ETTÄ OLE JO HIL—!”

Keithin keskittyminen herpaantuu. Kivi on kylmää ja liukasta, ja Keithin kädet ovat väsyneet ja hanskat hiestä märät. Hänen otteensa lipsuu, eikä hän saa otettua uutta kädensijaa, kun hänen kehonsa jo kallistuu taaksepäin. Lancen kauhistunut huuto sekoittuu hänen omaansa. Keith yrittää tarttua johonkin, ihan mihin tahansa, mutta hän kauhoo vain tyhjää ilmaa.

Pudotus on lyhyt ja päättyy yllättäen. Köysi pingottuu tiukalle ja kiristyy Keithin ympärille nykäisten niin rajusti että hänen kyljessään rusahtaa ja kaikki ilma pakenee hänen keuhkoistaan. Keithillä kestää liian kauan ymmärtää, miten päin on, eikä hän ehdi enää reagoimaan, kun köysi heilauttaa hänet pää edellä kallioon.


*


”Keith.”

”Keith.”

”Keith.”

Keith räpyttelee silmänsä auki. Aurinko paistaa Lancen pään takaa ja hetken aikaa Keith voi erottaa hänestä vain siluetin. Lance taputtaa hellästi mutta napakasti Keithin poskea ja toistaa tämän nimeä. Lancen hanska on kostea ja täynnä hiekanjyviä, jotka pistelevät ikäväntuntuisesti Keithin poskella.

”Keith. Kamu. Herätys.”

Keith räpyttelee silmiään rivakammin. Lancen kasvot ovat sumeat, mutta hän erottaa niiltä silti säikähdyksen ja huolen.

”Luojan kiitos”, Lance huokaisee ja puristaa Keithin kasvot kämmeniensä väliin, ”ei hemmetti, millainen idiootti sä oikein olet! Mitä ihmettä sä oikein kuvittelit tekeväsi?”

Keith nuolee huuliaan, eikä vaivaudu vastaan. Ei hän jaksa. Häntä väsyttää: pää – ei, koko keho tuntuu olevan täynnä paksua ja sameaa utua, joka painaa hänet väkisin hiekkaan.

”Hei, hei kamu”, Lance kumartuu lähemmäs ja taputtaa taas hänen poskeaan, ”älä sulje silmiä. Keith. Keith.”

”Joo”, Keith mutisee ja räpyttelee taas, ”en mä.”

”Hyvä”, Lance sanoo ja nielaisee, ”okei. Hienoa.”

Keith hengittää syvään. Kyljestä pistää.

”Okei”, Lance toistaa, ”tosi hyvä. Hengitä vain. H-hah, sait aikamoisen tärskyn. Muistatko sä missä me ollaan? Muistatko sä mitään? Muistatko edes omaa nimeäsi?”

Keith hymyilee vinosti. ”Robinson Crusoe.”

Lance katsoo häntä silmänräpäyksen ajan kuin täyshullua, mutta puuskahtaa sitten silmiään muljauttaen.

”Mua ei naurata. Mä pelästyin ihan oikeasti. Luulin, että sä heitit henkesi.”

”Ei mua yksi kallio tapa”, Keith virnistää ja yrittää nousta ylös, mutta Lance painaa hänet takaisin alas.

”Älä.”

”Mä olen kunnossa.”

”Ja hitot olet.” Lance katsoo häntä pistävästi silmiin. ”Sä ihan oikeasti olisit voinut kuolla.”

”Ei tehdä tästä isompaa asiaa, mitä se on”, Keith huokaisee, ”mä olen ihan okei. Oikeasti.”

”Milloin sä lakkaat puhumasta paskaa ja oikeasti myönnät, kun suhun sattuu?”

Lancen ääni on katkera ja rikkuu kesken lauseen. Keith menee täysin hämilleen, sillä Lancen toteamus on yllättävä ja aito, ja se saa hänet tuntemaan olonsa hyvin alastomaksi tämän edessä. Keith katsoo Lancen kasvojen ohi taivasta, eikä halua vastata.

”Sä voit ihan hyvin myöntää, jos suhun sattuu”, Lance sanoo hiljempaa ja silittää hiekanjyviä hänen poskeltaan, ”me ollaan täällä kahdestaan. Sä voit ihan hyvin sanoa sen mulle.”

Keith nuolee taas huuliaan. Miksei Lance voi kuulostaa kiukkuisemmalta? Miksi Lancen pitää olla niin lempeä? Miksei Lance voi vain lopettaa ja olla oma, ärsyttävä itsensä?

”Se merkkaisi mulle paljon. Oikeasti. Enemmän kuin se, että sä esität olevasi kunnossa”, Lance lisää.

Keith huokaisee ja katsoo taas Lancea silmiin. Hän ei ymmärrä, miksi tämä näyttää niin loukkaantuneelta, mutta tuntee siitä silti huonoa omatuntoa.

”Okei”, Keith sanoo, ”okei.”

Lance nyökkää. Hän ujuttaa sormensa Keithin takatukan alle (tällä kertaa Keith ei hämmästy siitä yhtä paljon kuin viimeksi) ja kokeilee taas tämän niskaa. Mihinkään ei satu yhtään sen enempää kuin viimeksikään.

”Mä olen kunnossa”, Keith sanoo ja jatkaa, kun Lance mulkaisee häntä, ”siis sieltä. Niskasta.”

”Mistä sä et ole kunnossa?”

Keith hengittää syvään. ”No, jos jostain pitää aloittaa, niin mulla taisi murtua kylkiluu. Ja päätäkin särkee aika paljon.”

”Sä löit otsasi tosi ikävännäköisesti”, Lance sanoo ja siirtelee Keithin otsahiuksia, ”sun haava vuotaa taas verta. Ei pahasti, mutta vuotaa kuitenkin.”

Keith nyökkää.

”Minne muualle sua sattuu?”

”Kaikkialle”, Keith naurahtaa kuivasti.

Lancen vuoro nyökätä. ”Mä autan sut nyt ylös. Me ei voida jäädä tähän koko yöksi. Tiedä, kuinka korkealle tuo vesi tuosta vielä nousee.”

Keith epäilee, liikkuuko vesiraja siitä yön aikana minnekään, sillä meri on yhä tavattoman tyyni, mutta hän pitää silti Lancen ideaa hyvänä. Lance tarjoaa hänelle kätensä ja Keith tarttuu siihen varovasti hymyillen.


*


Ilta on samanlainen kuin eilenkin, rauhallinen ja hiljainen. Keith katselee jälleen liekkejä ja hiljakseen palavia polttopuita ja jaksaa vain vaivoin pitää silmänsä auki. Lance istuu hänen kyljessään kiinni ja on ainoa asia, joka pitää Keithin vielä pystyssä. Lancen käsivarsi on laiskasti Keithin ympärillä, mutta Keith uskaltaa nojata vain vähän hänen kainaloonsa. Se tuntuu silti luontevalta ja varsin mukavaltakin muuten kurjan päivän päätteeksi. Lance on puhdistanut taas Keithin otsan ja sitonut sen sideharsolla kiinni. Haavaa ja sitä ympäröivää ihoa jomottaa, mutta Keithillä on kutina, että se on hyvä merkki: että altealainen ihmeaine ei ainoastaan puhdista hänen haavaansa.

Lance haukottelee ja vetää Keithiä lähemmäs, ja Keith ummistaa silmiään. Jokin heidän välillään on muuttunut kallioepisodin jälkeen, eikä Keith ole siitä lainkaan pahoillaan. Hän ei muista, milloin olisi viimeksi istunut näin likellä ketään, ja se tuntuu yllättäen hyvältä. Ehkä vähän liiankin hyvältä, mutta Keith on liian väsynyt välittääkseen.

”Mä olen ihan kuitti”, Lance sanoo ja tökkii Keithin olkaa, ”ethän sä nuku, hei?”

”En”, Keith mumisee puolinukuksissa. Hän piristyy kuitenkin viimeistään silloin, kun Lance on ponnistamassa ylös.

”Minne sä menet?”

”Kuselle”, Lance tokaisee ja venyttää selkäänsä, ”ja hakemaan sulle jotain juotavaa.”

”Toivottavasti et ihan tuossa järjestyksessä”, Keith sanoo ja hymyilee vinosti.

Lance pyörittää silmiään. ”En tekisi sellaista kiusaa edes sinulle.

”No ei susta koskaan tiedä.”

Lance sohii epämääräisesti kädellään. ”Jatka sä nyt vain sitä nukkumista.”

”En mä edes nukkunut!”



Lancella tuntuu kestävän ikuisuus. Keith näpertää huovan reunaa ja ompeleesta karanneita lankoja, ennen kuin kiertää sen tiukasti ympärilleen. Viileähkö merituuli nostaa hänen ihonsa kananlihalle ja saa koko kehon värisemään. Edes nuotion hohkaama lämpö ei ole tarpeeksi pitääkseen Keithiä lämpimänä. Vilunväristykset johtuvat luultavasti nousevasta kuumeesta, Keith päättelee. Hän vilkuilee aika ajoin pimeän viidakon suuntaan ja toivoo, että Lance palaisi pian takaisin. Lancen kyljessä oli hyvä olla.

Keith on pannut maata ja melkein nukahtanut, kun Lance palaa viimein takaisin. Tällä on mukanaan vesipullo ja ylimääräinen huopa Punaisesta.

”Voit käyttää tätä tyynynä”, Lance sanoo istuessaan alas ja ojentaessaan huovan Keithille. Liekkien lämmin valo saa hänen kasvonsa näyttämään pehmeiltä. Hänen aluspukunsa on reisiin asti kastunut.

”Kiitos.”

”Ja tässä on juotavaa”, Lance jatkaa, ”lupaan, että se on todella pelkkää vettä.”

Keith hymyilee laiskasti ja laskee vesipullon vierelleen.

”Sulla meni aika kauan”, hän sanoo.

”Kuvittelet vain.”

Lance kääntää hänelle selkänsä. Keith mutristaa harmistuneena suutaan. Ehkä hän toivoi, että Lance asettuisi makuulle hänen viereensä. Tai ottaisi kainaloon. Tai edes silittäisi vähän. Koskisi edes kerran.

”Mulla nousee taas kuume”, Keith sanoo hetken jatkuneen hiljaisuuden päätteeksi. Lance vain hymisee häneen katsomatta. Keithillä on äkkiä inha olo: Lance torjuu hänet. Hän kääntyy toiselle kyljelleen, selkä Lancen selkää päin, ja vetää peiton korviensa yli.

”Ne muistuttaa mua kodista”, Lance sanoo hiljaa. Hän kuulostaa väsyneeltä. ”Maasta. Kuubasta.”

”Mitkä?”

”Nuo kuut.”

Keith nipistää huulensa yhteen.

”Onko sulla koskaan koti-ikävä?”

Keith vilkaisee Lancea olkansa yli. Tämä halaa polviaan ja roikottaa päätään surkean näköisenä.

”Ei mulla oikeastaan”, Keith vastaa, ”miten niin?”

Lance nakkaa olkiaan. ”Mulla on. Aika usein.”

Keith kohottautuu istumaan ja empii hetken, ennen kuin ottaa Lancen olkapäästä kiinni.

”Se on hei ihan okei.”

”Joo”, Lance mumisee ja piilottaa kasvonsa polviinsa, ”kyllä mä sen tiedän. On vaan… Äh, en mä tiedä. Joskus vaan tuntuu, että mä haluaisin vain takaisin. Etten mä halua olla enää täällä.”

Keith vetää terävästi henkeä. Se pistää ja puristaa, rinnassa pesivä hylkäämisenpelko. Se on solmu, joka välillä kiristää ja välillä höllää, muttei koskaan hellitä kokonaan. Keith on ehtinyt jo tottua siihen, että Lance on siellä: flirttailemassa tytöille, laukomassa ärsyttäviä kommentteja ja huonoja vitsejä (silti ne naurattavat Keithiä vähän, vaikkei hän niitä edes aina ymmärrä), turvaamassa hänen selustansa… Keith ei halua, että Lance lähtee ja jättää hänet, heidät, mutta ei hän voisi sanoa sitä ääneen. Voiko hän edes syyttää Lancea lähtemisenhalusta? Tällä sentään on paikka, minne palata. Ihmisiä, joita kaivata ja jotka kaipaavat takaisin.

”Haluaisin vain nähdä ne vielä joskus”, Lance kuiskaa, ”mun perheeni.”

Keithin kädet tärisevät. Hän laskee ne syliinsä ja tuijottaa niitä tiukasti, kuin toruen. Hän ei osaa sanoa mitään. Ei ainakaan mitään, mikä kuulostaisi oikealta siinä tilanteessa. Hän ei osaa samaistua Lanceen: hänellä ei ole paikkaa, jonne palata tai ketään, joka kaipaisi. Shiro on – oli – hänen ainoa perheensä ja nyt tämäkin on poissa. Hänellä ei ole enää ketään.

”Sori”, Lance niiskuttaa ja pyyhkii kasvojaan, ”mä olen ihan kamalan masentavaa seuraa.”

”Ei se mitään”, Keith sanoo, ”se on… ihan normaalia. Haluta takaisin kotiin.”

”Miten sulla ei sitten ole koskaan koti-ikävä?”

Keith puree huultaan ja katsoo Lancen ohi tulta.

”Ei mulla sitten kai ole ollut mitään paikkaa, mikä olisi tuntunut kodilta. Tai kun… linna on varmaan lähinnä sellaista. Kotia siis.”

Lance hymyilee vaisusti. ”Sä olet aika masentava, Keith.”

Keith tuhahtaa. ”Puhu vain omasta puolestasi.”

Lance hengittää syvään ja niin hengittää Keithkin, ja hetken he vain katselevat tulta ja sen lämpimässä valossa kimaltavia hiekanjyviä. Lance puhuu heistä ensimmäisenä:

”Tarkoittaako tämä, että me ollaan sun perhe?”

Keith kohottaa kulmiaan.

”Hunk, Pidge, Shiro, Coran ja Allura”, Lance tarkentaa ja hymyilee kummallisesti, ”ja minä. Että me ollaan sun perhe. Jos linna kerran on sulle koti.”

Keith tuijottaa taas käsiään ja haluaisi vain itkeä. Miksi sen myöntäminen tuntuu niin vaikealta? Miksei hän voi sanoa sitä ääneen? Ei sen pitäisi olla niin hankalaa ja pelottavaa. Ei sen saisi olla.

Lance ei painosta häntä vastaamaan. Vaikka hiljaisuus pitkittyy, Keith huomaa kuitenkin silmäkulmastaan, miten Lancen hymy venyy korviin, ennen kuin tämä piilottaa sen polviinsa. Lance kyllä arvaa, Keith miettii ja hymyilee itsekin.


« Viimeksi muokattu: 30.01.2018 08:55:09 kirjoittanut Avaruuspiraatti »
LISTAUS



Ava & banneri ★ clio

PestoPasta

  • *
  • Viestejä: 1
Voltronia finissä! Siis tää oli aivan ihanaa luettavaa! Keithin lämpiävät tunteet ovat niin suloisia ja jopa koskettavan viattomiakin; hoivaisi se Lance nyt vähän enemmän toveria. ;) Sarjan olen katsonut englanniksi (dubbaus särähti korvaan), joten olen aivan haltioissani miten hyvin poikien sanailut suomeksi sopivat hahmoilleen. Mahdottoman hurmaava ficci <3

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 334
  • home is where you hang your enemy's head
OMG, mikä atmosfääri! Mä en tiedä mistä aloittaa. Siitäkö, miten aidolta tää tuntuu, miten joku karikkeen tuoksu voi ahdistaa, mut voihan se. Mä jäin jotenki puoliksi oottamaan että mihin se viittaa, mut ehkä vaan siihen, kun on joku avaruudessa koko elämänsä viettänyt tyyppi ja se nakataan sit planetside nenu kiinni rehevään muhevaan multaan x) Ja onneksi Keith pehmeni aika nopeeta, ehkä samaa vauhtia kuin sen pää tuntui pehmenevän (jokaisen iskun myötä). Siis on kiva lukee kun nää kinastelee, mut just tollanen kauhee taistelu on aina parempi pitää enemmän lyhkäsenä kuin pidempänä ;)

Tykkäsin tosi paljon noista fontin-koko-kikkailuista <3 ne aina elävöittää tekstiä ja tuo sellaisen visuaalisen lisäkkeen! Kuten myös capsaus!Lance <3 mistä tulikin mieleen:

Lainaus
Keith ei ymmärrä, miksi Lance päättää puhua tästä kaikesta juuri nyt, juuri tällä hetkellä, mutta jostain syystä se kuitenkin auttaa. Pikkuhiljaa tukos Keithin kurkussa tuntuu liukenevan ja hän saa taas kunnolla henkeä. Hänen sykkeensäkin rauhoittuu ja keho rentoutuu Lancen syliin. Hetken päästä Lance lopettaa puhumisen ja vain pitää Keithistä kiinni, ja vaikka Keith tuntee olonsa jo paljon paremmaksi, hän ei halua nousta ylös.
<33333

Tiäks kun mä aina hoen sitä, miten Lancen sydän on niin suuri ja sen syli on suuri ja se on silleen avoin kaikelle, kaikille, nii tätä se just on. Keith on just tirpassut sitä turpaan ja Lance suunnilleen keräilee hampaitaan sieltä karikkeen seasta ja silti, silti se tunnistaa Keithin paniikkikohtauksen ja auttaa.... koska se on Lance <3 ja koska Keithin on vaikee tunnustaa, miten se ajattelee muita paladineja ja altealaisia, miten ne on sen perhe, mut se on jotain minkä Lance tietää ja tuntee ja haistaa ja maistaa ihan vain luonnostaan, koska se on Lance <3

Sit tässä on tätä seikkailuelementtiä kans! Kuinka lähdetään kiipeemään rinteelle (Lance on kuitenki hädintuskin aikuinen, vielä oikeesti teinipoika vailla todellista tietämystä lääketieteestä) vaikka Keith hädin tuskin pysyy pystyssä, mut koska sinne täytyy mennä, koska Lancesta jokin tuntuu väärältä. Mikä muuten tuo tähän sellaisen pelkoituselementin, tyksin kovasti! Kun nyt tuntuu, että joku sieltä kyttää ja mitäköhän tässä vielä tapahtuu!

Mut voisko Keith nyt oikeesti lakata hakkaamasta päätään vasten kalliota, koska aws <3



Eli joo: tykkäsin! (Ylläri ;D) Ja joo: haluan lisää! Jooooo, kirjoita kirjoita \o/ Vai oisko tähän jo monta osaa valmiina ja oot vain odottanut taivaanmerkit oikeaan asentoon, että voit jatkaa postaamista? Eikös? <3



Beelsebuttin laari
ava-kiitos Dick & Avaruuspiraatti <3
"Now salsa you mittens."
- Dean Winchester

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 329
  • cool ninja sharpshooter
Koska mulla menee vielä aikaa seuraavan luvun kirjoittamisessa (se on vasta ihan aluillaan, hups...) niin ajattelin aikani kuluksi vastata jo teidän kommentteihinne! ^.^


PestoPasta: Naaw, kiitos paljon <3 Tosi kiva kuulla, että poikien dialogi sopii silmään! Itsekin olen sarjan englanniksi katsonut, joten dialogin tai ihan vain kerronnankin kirjoittaminen suomeksi on hankalaa. Voltronissa on niin paljon erikoisia sanoja tai sanoja, jotka kuulostaa omaan korvaan paremmalta englanniksi kuin suomennettuina, niin välillä olen itse vähän irvistellyt omalle teksilleni. Mutta se on aina iso kehu minulle, kun joku sanoo mukavia dialogistani, kun sitä tykkään eniten kirjoittaa ja siihen tykkään panostaakin. Ja muutenkin oon aina ihan innoissani, kun joku lukee ja tykkää Voltron-ficeistäni, kun ko. fandomiin olen koko sydämelläni hurahtanut. Kiitos paljon kommentistasi <3



Beelsebutt: Jee, ihanaa että tykkäät tämän fiiliksestä! Olen yrittänytkin saada tähän sellaista aitoa tuntua, vähän Robinson Crusoen tyyliin :-D En tietenkään ole panostanut hirveästi siihen, miten oikeasti tuollaisissa tilanteissa tehtäisiin ja miten säilytään hengissä jne., mutta oon yrittänyt pitää minimissään kaiken kummallisen ja liian ei-realistiselta kuulostavan. Karikkeen tuoksun alleviivaamiselle on tarkoitus, joka toivottavasti vielä tulee tulevissa luvuissa ilmi (jos vaan osaan kirjoittaa ajattelemani juonijutut paperille) ;-) Ja jee myös fonttikikkailuille, koska itsekin pidän niistä \o/ Kiva aina kokeilla vähän tuollaista uutta ja katsoa, saisiko sillä tuotua tekstiin jotain uutta, esim. sen äänen saapumisen jostain öh muualta aina kovemmaksi ja kovemmaksi.

Lance on kultapoika ja paras poika ja aivan ihana poika <3 Kaikki Voltron-hahmot on lähellä sydäntäni, mutta Lance on luultavasti lempparini, koska siinä vain on jotain niin hirmuisen hurmaavaa. Plus Lancesta on aina hauska kirjoittaa! Vähän harmittaa, etten ottanut sitä tähän näkökulmahahmoksi, mutta toisaalta Keithin surkuttelusta on myös kiva kirjoittaa.

Lainaus
Vai oisko tähän jo monta osaa valmiina ja oot vain odottanut taivaanmerkit oikeaan asentoon, että voit jatkaa postaamista? Eikös?
Valitettavasti ei :'D shame on me.

Kiitos sinullekin oikein hurjan paljon kommentista <33 Ihana, että tulit myös tätä jatkista lukemaan, kun tämä on itselleni sellainen rakas projekti ^.^
LISTAUS



Ava & banneri ★ clio

Arte

  • Puuskupuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 4 314
Miekin tulin katsomaan, että mitä oot rustaillut. (:

HAAKSIRIKKO! Planeetalla! Awww, tykkään. Ihana idea! Saarelle haaksirikkoutuminen kuulostaa jännittävältä ja houkuttavalta ja romanttiselta! Tosin ehkä mulla on samanlaiset leikki-kuvitelmat kuin mitä Lancellakin oli.

Voi että Keith on ärsyttävä teinipoika. :') Aiejgeirgj aika monesti tahdoin vähän ottaa tätä olkapäistä kiinni ja ravistaa aika kovaa. Miksi sen pitää olla noin ärsyttävä jääräpää! "Ei satu mihinkään, kyllä mä osaan, en tarvi apua!" Argh, teinit. Itsepäiset, kaiken kaikista parhaiten tietävät teinit.

Lance sen sijaan <3 No, okei, ymmärrän, miksi se ärsyttää Keithiä, koska onhan se niin avulias ja innokas koiranpentu, mutta toisaalta se on niin ihanan välitön ja sellainen herkempi versio. Kypsempi! Tietää, miten asiat ovat ja toimii myös sen mukaan, eikä vaan mussuta ja valita ja vikise (kuvainnollisesti) niin kuin Keith.

Hei, mää jaksoin aika hyvin lukea tämän runsaasta kielestäsi huolimatta! Idea on tosi kiva ja hahmot kiinnostavat. (: Tykkään. Tuossa tokan luvun lopussa mietin, että kävikö Lance vähän puuhailemassa itsekseen, kun Keithin seuraan palaaminen ei ollutkaan enää niin lämmin kuin sitä ennen. Hih! Mielikuvitus on paras kaveri. Innolla odotan, miten tää jatkuu!


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 983
Siis tämähän on aivan mahtava! En tiedä miksi mulla on kestänyt näin pitkään lukea tämä. Tämä oli aivan kerta kaikkiaan ihanan pitkä. Ensiksi vähän pohdin viitsinkö edes aloittaa ennen kuin oot rustannut tämän valmiiksi, mutta viime viestistä oli jo niin pitkän aikaa, että melkeen menetin toivoni, että lähiaikoina tulisi loputkin luvut, joten sitten rupesin ite lukemaan. Ja sitten tää vaan jatkui ja jatkui, ihania osia olet kirjoittanut ja tuntui pahalta kun tämä loppui kesken, eli hus hus kirjottamaan jatkoa nyt sitten.

Minäkin pidin noista fontin muunteluista. Varsinkin tuon ensimmäisen luvun alussa, tuli oikeasti sellainen fiilis, että se ääni tulee jostain pätkien ja kaukaa.

Ja voi että kun turhautti paljon sen Keithin takia, kun aina oli kaikki okei vaikka päästä vuosi verta tai kylkiluut oli murskana. Vähän kyllästyin koko jätkään ihan ruudun toiseltakin puolelta, mutta onneks Lance kestää sitä ainakin joten kuten.

Mä tykkäsin tosi paljon näitten erittäin luontevalta kuulostavalta vuoropuhelusta. Se vei tarinaa kivasti eteenpäin ja sitä oli ihanan runsaasti <3

tässä tarinassa on niin paljon kaikkea ihanaa<3 ja sain unelmoida klancesta alusta asti, vaikka Keith haraakin vastaan aika paljon aina joka välissä, mutta on tästä kaksikosta kuitenkin nyt aika sulosta lukea. <3

Ja bbuttista lainatakseni, kai ne taivaanmerkit on nyt oikeissa asennoissa ja me kaikki päästään nauttimaan suloisen hyvästä jatkosta tähän tekstiin? <3 tämä teksti vaan oli niin hyvä ja nyt joudun kärsimättömänä odottaa jatkoa ja lukea alusta uudelleen. :)

kiitoksia tästä ja paaaaaljon kirjoitusintoa <3
Lainaus
”Ehkä olemme molemmat hulluja”, totesin ja naurahdin. ”Kompromissi.”

Avaruuspiraatti

  • lurjus
  • ***
  • Viestejä: 329
  • cool ninja sharpshooter
Hhe, yhä kolmas luku junnaa paikoillaan laiskuuden tahi kiinnostuksen puutteen vuoksi (kai syytän myös koulua, mutta ihan vain siksi, ettei syy ole yksin minussa :-P), joten vastailen taas tässä välissä kommentteihinne!


Arte: Hha, jotenkin "Keith on lapsellinen ja Lance kypsempi" tuntuu itselle niin vieraalta ajatukselta, mutta kyllä se vain niin on, että joissain asioissa Lance vain osaa toimia kypsemmin kuin Keith. Tietää, milloin on oikeasti hätä ja pitää toimia, eikä märehtiä. Ihanaa, että tarina on napannut, vaikka kuvailua tässä tosiaan on ominaiseen tapaani reilulla kädellä ;D Kiva, etten ole yksin haaksirikko-ihquttelujeni kanssa yksin <3 Mitä Lancen yksinäisiin puuhasteluihin tulee, sanon vain: ;-)

Kiitos kommentista <33



Lyra: Pienen sydänkohtauksen sain, kun huomasin, että tänne oli tullut kommentti XD Aina kauhean autuaasti unohdan, että olen tämän projektin jättänyt näin pitkäksi aikaa kesken, mutta onneksi (tai epäonneksi) on ihania ihmisiä, jotka vähän muistuttaa (tai potkii) <3 Kivaa, että viitsit tulla tämän lukemaan, vaikka tämä tosiaan kesken onkin :'D

Kivaa, että fontin muuntelu on pistänyt ihmisillä silmään! Itsekin tykkään niistä :> Välillä on kiva vähän kokeilla, mitä saakaan aikaiseksi, kun lähtee vähän näpertämään muotoilun kanssa :-D Ja aina otan iloisena vastaan, kun ihmiset tykkää dialogista <3 Sitä olen kehitellyt ja ajatellut yleensä aina eniten. Jotenkin se dialogi nousee itselle tärkeämmäksi kuin muu teksti :-P Vaikkei sen niin ehkä saisi varmaan ollakaan!

Kiitoskiitos paljon kommentistasi <3 Toivottavasti tähdet tosiaan kohtaisi pian :'D Olisi ihan oman "haluan saada jotain valmiiksi" toiveen kannalta ihan hyvä, että saisin vihdoinkin jatkettua tätä!
LISTAUS



Ava & banneri ★ clio

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 109
Voltronista moniosainen tarina, joka sisältää vielä kaksi ehdotonta suosikkihahmoani, mahtavaa! :)
Rakastan tätä ideaa, ja tuntui, että pari ensimmäistä lukua loppuivat ihan liian nopeasti. :)
Keithin ja Lancen suhde on tuotu hienosti esille siinä, miten he toisilleen puhuvat ja reagoivat toistensa tekemisiin ja sanomisiin. Keith itsepäisyydessään ja Lance halussaan auttaa ovat vain kertakaikkiaan uskomattoman ihania molemmat. Koko heidän välisensä suhde on tehty tässä niin onnistuneesti aidon oloiseksi, että on ihan käsittämätöntä, miten olet onnistunut kirjoittamaan molemmat pojat niin omiksi itseikseen. Jään odottamaan jatkoa erittäin suurella mielenkiinnolla. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

rimpsessakerpeera

  • ***
  • Viestejä: 1 024
  • pornokeisarinna since 2005
Kommenttikampanjasta päivää! En näköjään pääse tästä tekstistä kommentoimatta eroon, kun se arpoutu mulle taas, enkä ole muistanut kommentoida aiemmin, vaikka lupasin. Hyi minua! :'D

Täytyy heti alkuun sanoa, että tuo fonttikoon muuntelu etenkin heti alussa oli todella toimiva veto! Loi asiaankuuluvaa fiilistä varsin mallikkaasti.

Voltron on melkoisen vieras fandom mulle, mitä nyt irkissä jotain poiminut teidän höpinöistä. Tässä selvästi pöllähdetään keskelle toimintaa, mutta vähän on kujalla oleva olo ja siinä rajoilla, että tarviiko tietää mitä on tapahtunut vai toimiiko ihan itsenäisenä. Mulle jäi sellanen kuva, että olet viljellyt tuolla viittauksia fandomiin enemmänkin, mutta itsekin onnistuin bongaamaan sieltä tuon ihmeaineen ja taikaköyden, uskoisin, että niitä on siellä enemmänkin.

Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Kivan lyhyiksi kappaleiksi pätkittyä, niin on helppo seurata väsyneenäkin. Sopivasti kuvailua, mikä elävöittää omia mielikuvia, joita päässä pyörii lukiessa. Muutama erityisen kiva ilmaisu pisti silmään tuolta:
Lainaus
illankajo hiipui pimeydeksi.
Lancen ääni on katkera ja rikkuu kesken lauseen.
Keith näpertää huovan reunaa ja ompeleesta karanneita lankoja
ja ilmaisua "katsoo Lancen päälle" jäin ihmettelemään, kun se toistui kaksi tai kolme kertaa, mutta on minulle ihan outo ilmaus. Liekö jotain murretta/alueellisia ilmaisuja?

Puhekieli toimii hyvin dialogissa ja tekee siitä aidomman oloista. Arte ei ole ainoa, jonka tekisi mieli vähän ravistella Keithiä, rasittava asenne :'D Ymmärrettävä, mutta raivostuttava. Jotenkin myös odotin koko ajan, että ne pääsisi pussailemaan edes, kun siihen olisi ollut montakin mahdollisuutta.

Musta tähän olisi sopinut myös näkökulman vaihtelu, niin olisi saanut Lancen fiilistelyjäkin paremmin mukaan. Siellä oli monta kohtaa, missä Lance huiteli itekseen menemään tai pyöri yöllä saamatta unta, mistä saisi hyviä POV-pätkiä aikaiseksi.

Mun lempparikohta oli kyllä tuo kun poijjaat koetti käydä nukkumaan, mutta Lance häiritsi koko ajan. Oon ite ihan samanlainen välillä, kuin myös Kankakin ja se on kyllä todella raivostuttavaa, kun yrittää saada itse unta tai saada toisen nukahtamaan ja "vielä yks juttu!" kuuluu kolmattatoista kertaan.

Kiitos tästä! Nyt sain tämän jopa vihdoin kommentoituakin<3
Nämä ihmiset kanssasi kulkee
läpi vuosien taivaltaa
Ja sydämees jää hehkumaan