Nimi: Väsynyt helteeseen ja sinuun
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: ihmissuhdedraama
Paritus: Niina/Marko
Haasteet: Lyrics Wheel 15, Het10 #2, Vuodenaikahaaste III (kesä), One True Something 20 #2 ja Otsikoinnin lisäkurssi (luonnonilmiöotsikko)
A/N: Jestas sentään! Tässä olikin hirveä hiki, tuska ja puurtaminen. Eikä helpottanut sekään, että oma kirjoittaminen on muutenkin ollut vähän jäissä ja jumissa, mutta valmista tuli, ja sehän on tärkeintä. Lyriikat olivat tosi kivat, mutta omat visiot eivät jostain syystä oikein innostaneet ennen kuin pääsin tähän ideaan. Tässäkin tuli kokeiltua kaikkea uutta, niin teemojen kuin hahmojenkin kannalta. Jätän lopputuloksen arvioimisen teille.
Väsynyt helteeseen ja sinuun
Heinäkuu 1994
Niina nosti mekonhelmoja ja käveli syvemmälle veteen. Se tuntui taivaalliselta. Koko päivän hän oli kärvistellyt polttavan auringon alla ja hikoillut niin, että hellemekko oli taatusti kutistunut ainakin kaksi kokoa. Jos tytöllä olisi ollut aikaa, hän olisi riisuutunut ja virkistäytynyt kunnolla, mutta kotimatkaa oli vielä jäljellä, ja Marko oli tulossa. Tuntui vaikealta palata rantaan hikikalvon yhä kiristäessä ihoa.
Niina oli väsynyt helteeseen. Hän ei jaksanut tehdä mitään ja jatkuva kuumuus teki tytöstä kärttyisen. Oli päällä miten vähän tahansa, olo oli tukala ja tahmainen. Meikit valuivat pitkin poskia ja hiki liuotti ihoa suojaavan aurinkorasvan. Nytkin olkapäitä poltteli.
”Saatanan kesä”, Niina mutisi turhautuneena ja pudisteli hiekkaisia jalkapohjiaan. Tyttö nappasi maasta ostoskassinsa ja hyppäsi pyörän selkään. Asfaltti väreili, mutta tuulenvire tuntui hyvältä.
Mitä lähemmäs kotia Niina ajoi, sitä syvemmin jännitys juurtui häneen. Tänään hän kertoisi, ja yhdessä he päättäisivät, mitä tehdä. Niinan ei tarvitsisi olla yksin. Marko olisi hänen tukenaan, ja jotenkin he selviäisivät tästä.
Kyllä se sujuu. Marko ei ole niin kuin muut jätkät. Se on fiksu ja kypsä. Vakuuttelu ei helpottanut tytön oloa. Jokin oli vinossa. Helteen keskelläkin paha aavistus sai kylmät väreet juoksemaan hänen ihollaan.
❖
Kesäisin Niinan asunto muuttui saunaksi. Suoraan ikkunasta sisään paistava ilta-aurinko paahtoi asunnon niin kuumaksi, ettei siellä kehdannut pahemmin hengailla. Tänään oli kuitenkin pakko. Tästä nimenomaisesta asiasta ei voinut jutella baarin terassilla cocktail kädessä. Cocktailit, Niina mietti haikeana. Hän ei ollut juonut pisaraakaan sen jälkeen, kun oli saanut tietää. Niina ei tiennyt itsekään miksi. Eihän tyttö aikonut pitää sitä.
Pyyhe hiustensa ympärillä Niina istui sotkuiselle sängylleen ja hypisteli ostoksiaan. Bikinit, kahdet shortsit ja lyhyt kukkatoppi. Niina irrotti hintalaput ja viikkasi vaatteet kaappiinsa. Muovipussin pohjalla kuumotti vielä yksi ostos. Häveliäänä tyttö kaivoi sen esiin. Se oli pieni, valkoinen body, jonka rinnassa oli pandan kasvot. Hän oli seissyt kaupassa ja ihastunut vaatekappaleeseen. Se oli niin söpö ja pehmeä sormia vasten. Miksi Niina oli ostanut sen? Ei hän tarvinnut bodya. Oli rahantuhlausta ostaa jotakin, jolle ei ollut käyttöä. Niina hypisteli kangasta ja kuvitteli vauvan sen sisälle. Pikkuiset, kippurassa olevat jalat, kuolaa leualla ja suuret silmät, jotka tarkkailivat ympäristöään. Ehkä se imisi nyrkkiään ja ynisisi hiljaa. Miltähän vauvan paino tuntuisi sylissä?
Ovikello soi, ja Niina loikkasi ylös. Häpeänsekainen syyllisyys sai hänet potkimaan bodyn sängyn alle. Hän pukeutui nopeasti. Toki Markon edessä hän voisi olla vaikka alasti, mutta Niina ei halunnut tuntea oloaan yhtään tämän alastomammaksi. Tyttö riisui pyyhkeen hiuksiltaan ja meni avaamaan oven. Marko oli yhtä hymyä ja pussasi häntä tervehdykseksi. Niina haki poikaystävälleen kylmän oluen. Keittiössä Niina hengitti syvään ja koetti hillitä hermostustaan. Sydän takoi, ja hän oli jälleen nihkeä ja hikinen.
”Muru?” Marko huuteli olohuoneesta. ”Onks jokin hätänä?”
”Ei”, Niina valehteli. ”Kaikki hyvin.”
Hän vei pojalle oluen.
”Olisit sä voinut itsellesikin ottaa”, Marko naurahti, ja siitä Niina tiesi, ettei enää auttanut viivytellä ja vältellä.
”Kuule”, Niina sanoi. ”On yks juttu, mikä mun pitäisi kertoa sulle.”
Markon hymy – se lämmin ja kujeileva, johon Niina oli niin rakastunut – hiipui, ja osa Niinasta tiesi, ettei hän näkisi sitä enää.
❖
”Raskaana?” Marko kähähti ja astui taaksepäin uutisen horjuttamana. Niina istui sohvalla ja odotti poikaystävänsä sisäistävän sanan merkityksen, vaikka ei hän itsekään hahmottanut, mitä se oli. Niina oli ehtinyt elää tiedon kanssa jo melkein kaksi viikkoa, mutta se tuntui yhä vieraalta ja käsittämättömältä. Uusi ihmiselämä hänen kohdussaan. Sellainen tieto räjäytti tieltään kaiken tutun ja turvallisen. Jäljelle jäi hallitsematon kaaos, johon Niina ei saanut järjestystä, mietti hän asiaa miten kovasti tahansa. Piinallisten minuuttien venyessä Markon järkyttynyt ilme ei lientynyt. Mitä jos aika särkyisi, ja he jäisivät elämään tätä hetkeä ikuisesti? Niina voi pahoin.
Huoneessa oli tukahduttavan kuuma, mutta Niina tärisi. Koko juttu oli helvetin valtava, ja yhdeksäntoista vuotta oli aivan liian vähän. Miten Niina pystyisi tekemään päätöksen jonkun toisen elämästä? Hän vasta itsekin opetteli hallitsemaan omaansa. Ennen tätä pelkkä uravalinta oli tuntunut mahdottoman vaikealta, ja nyt Niinan pitäisi päättää, tahtoisiko hän pitää lapsen vai luopua siitä. Niina kuvitteli itsensä lääkärihuoneeseen. Ajatus sai tytön voimaan pahoin. Ei hän voisi tehdä sellaista, mutta mitä sitten… Ei hän voinut ryhtyä äidiksi. Niina oli hullu harkitessaan lapsen pitämistä. Hän ei tiennyt äitinä olemisesta yhtään mitään eikä Niina voinut vain pullauttaa pentua pihalle ja katsoa, mitä tapahtuisi. Vauva olisi pieni ja avuton. Jonkun täytyisi pitää siitä huolta. Jokin Niinan sisällä värähti, ja vaistomaisesti tyttö vei käden vatsalleen.
”Okei, okei”, Marko sanoi ääni täristen ja haroi vaaleaa hiuspehkoaan. ”Ei täs mitään. Me voidaan vielä korjata tilanne. Sähän et oo pitkällä?”
”Yhdeksännellä viikolla”, Niina sanoi automaattisesti lisäten lääkärin kertomaan lukuun kaksi.
”Miten sä vasta nyt huomasit sen?” Marko tivasi laskiessaan viikkoja mielessään. Poika käveli edestakaisin ja yritti selvästi pitää itsensä kasassa.
”Ei se ole oireillut paljoakaan eikä ollut mitään syytä epäillä raskautta, koska me ollaan aina käytetty kumia”, Niina vastasi. Markoa puistatti, kun sana ”raskaus” mainittiin toisen kerran.
”Helvetin helvetti”, Marko sanoi. ”Mut kyllä me vielä keretään. Varataan heti huomenna lääkäriaika ja hankkiudutaan siitä eroon. Sit se on ohi, ja meidän elämä voi jatkua entisellään.”
Niinaa puistatti se, millä tavoin Marko puhui elämästä hänen sisällään. Aivan kuin kyseessä olisi ollut tappava loinen, joka valtaisi heidän elämänsä, elleivät he eliminoisi sitä ensin. Tietysti hänkin oli miettinyt abortin mahdollisuutta, mutta se, miten Marko siitä puhui, tuntui väärältä. Kuin se olisi ollut itsestään selvästi ainoa vaihtoehto. Niina ei pystynyt samanlaiseen, ehdottomaan päätökseen.
”Puhutaan tästä nyt ensin”, Niina toppuutteli. Marko katsoi häntä tyrmistyneenä.
”Mitä puhuttavaa siinä on? Ei me aleta mitään penikkaa elättämään, jessus sentään”, Marko sanoi. ”Ei meillä ole edes varaa. Siinä on ihan älytön duuni, vastuu ja muuta paskaa. Kersa on elinikäinen hirttosilmukka.”
Niina tuijotti hätääntynyttä Markoa eikä tiennyt, mitä mieltä olisi ollut kuulemastaan. Se ei kuulostanut yhtään Markolta. Koko tilanne toi jätkästä esiin aivan uuden puolen, joka raivostutti Niinaa.
”Jännä, kun nuo mielipiteet ei ole aiemmin tulleet millään lailla puheeksi”, Niina sanoi kalseasti. ”Sähän sanoit, että haluat joskus lapsia.”
”Niin, joskus, ehkä!” Marko sanoi. ”Mutta en nyt! Mitä vittua sä sekoilet siinä? Et kai sä tosissasi harkitse, että –”
”Että pitäisin sen?” Niina sanoi ja nousi ylös. Jossakin vaiheessa hän oli lakannut tärisemästä. ”Harkitsen mä.”
Poika toljotti häntä monttu auki. Niina ei väistänyt katsetta. Markon töykeä käytös alkoi käydä hänen hermoilleen.
”Hormonit!” Marko keksi pelastukseksi. ”Ne saa sut ihan sekaisin. Herättää äidinvaiston tai jotakin. Kuule, ei se ole ihminen. Se ei tunne tai ajattele. Se on vaan kasa soluja.”
”Me ollaan kaikki oltu joskus vain ”kasa soluja”. Siitä tulee ihminen. Mun ja sun lapsi. Eikö se herätä sussa minkäänlaista epäitsekästä tunnetta?” Niina kysyi, ja hänen sydäntään särki, kun Marko ei edes yrittänyt ymmärtää, miltä hänestä tuntui. Ei hänkään tätä ollut halunnut, mutta se oli tapahtunut eikä asian kieltäminen auttanut ketään. Miksei Marko voinut vetää päätä perseestään ja keskustella sen sijaan, että olisi inttänyt omaa tahtoaan ainoana oikeana?
”Lääkäriin. Huomenna!” Marko jyrähti sivuuttaen täydellisesti Niinan esittämän kysymyksen. ”Asia on loppuun käsitelty.”
Niina pärskähti. Anteeksi mitä?
”No ei vitussa ole!” Niina huudahti. ”Et sä voi tehdä tollasta päätöstä mun puolesta. Tää on mun keho, ja mä teen sillä ja sen sisällöllä mitä haluan!”
”No, niinku sanoit. Se on munkin”, Marko sanoi. ”Ja mä en halua sitä. Mitäs mahdat sille?”
”Okei. Se on sun päätös. Sä et halua olla isä. Selvä”, Niina sanoi. ”Ei sun tarvitse osallistua sen elämään. Sun tärkein osuus on jo tehty.”
Niina ei tiennyt, mikä hänen päätöksensä lapsen suhteen tulisi olemaan, mutta tyttö tiesi heidän suhteensa tulevaisuuden. Tuota kusipäätä hän ei enää halunnut katsella tämän keskustelun jälkeen.
”Ai, ihan yksinkö sä ajattelit sen kasvattaa? Joo, niin varmaan”, poika irvaili. ”Sähän oot vielä ihan likka, ja miten ajattelit elättää sen? Sulla ei ole rahaa tai minkäännäköistä koulutusta.”
”Jos päätän pitää sen, niin kyllä mä jotain keksin”, Niina sanoi. ”Paiskin töitä. Pyydän lainaa mun vanhemmilta tai nostan tukia. Mitä vaan vauvan vuoksi.”
Sen sanominen ääneen yllätti Niinan. Oliko hän tosiaan valmis muuttamaan elämänsä jonkin sellaisen vuoksi, jota ei ollut vielä edes olemassa? Ehkä Niina oli.
”Mut sua mä en kyllä enää välittäis nähdä, päätin vauvan suhteen mitä tahansa”, Niina lisäsi ja toivoi, että Marko lähtisi vänkäämättä. Hän ei jaksanut enää tapella. Niina tahtoi vain paeta parvekkeelle hyvän kirjan kanssa ja unohtaa koko välikohtauksen. Marko saisi hänen puolestaan painua vaikka helvettiin.
”Älä ole typerä”, Marko sanoi. ”Et kai heittäisi tosta vaan hukkaan tätä, mitä meillä on? Niina, me ollaan hyvä pari!”
”Ei olla”, Niina sanoi. ”Jos oltais, me haluttaisiin samoja asioita. Me ei haluta, ja siksi tää juttu päättyy tähän. Ala jo vetää.”
”Sä teet saatanan ison virheen, jos nyt –” Marko yritti vielä, mutta Niinan kärsivällisyys otti ja leimahti raivoksi.
”PAINU VITTUUN MUN KODISTA!” nainen huusi. Marko hätkähti ja perääntyi monta askelta tyttöystävänsä vihan pelästyttämänä. Nähdessään, että Niina oli tosissaan, Marko nappasi kenkänsä ja lähti liukkaasti. Niina puuskutti kädet nyrkissä, kunnes sisintä korventava viha jäähtyi, ja hän oli yksin. Tai no, eihän Niina yksin ollut. Ehkä hän ei enää koskaan olisi. Naisen yllätykseksi ajatus ei tuntunut pahalta tai kauhistuttavalta. Hän ei ollut varma, mitä tunsi.
Niina haki kirjansa ja meni parvekkeen lepotuolille. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä. Ilma oli yhä kuumannihkeä, mutta nyt se tuntui painostavalta. Ilmassa tuoksui sade.
Toivottavasti myrskyää, niin päästään tästäkin pätsistä, nainen toivoi. Hän ehti lukea neljä lukua ja viidettä muutaman sivun ennen kuin ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran. Niina nousi ja nojasi kaidetta vasten. Vihdoinkin tuuli, ja pian sade seurasi perässä. Ukkonen jyrisi jälleen.
Millainenkohan tyyppi siitä tulee? Niina mietti syntymättömästä lapsestaan.
Mistä se tykkää? Mitä se inhoaa? Mikä saa sen nauramaan? Pelkääkö se ukkosta? Äkkiä nainen tiesi, että hän tahtoi tietää vastauksen kaikkiin keksimiinsä kysymyksiin. Hän tahtoi tulla äidiksi. Niina sulki silmänsä ja työnsi päätään edemmäs. Sade tuntui hyvältä kuumilla kasvoilla.
Stella – Kesän heinä on hiljaa hetken
Vanhan lasikuistin pöydän ääressä hälinää
Kuulen tutun vitsin, katson teitä ja väsyttää
Ruoasta ja töistä puhutaan
Ketkä kaikki lapsen pian saa
Kesän heinä on hiljaa hetken
Taivas pilvet kerää
Puut ja eläimet myrskyä ennen pysähtyy
Mietin miksi nyt istun täällä
Kenen vuoksi enää
Jokin selvästi muuttuu meissä
Ja luopuu
Aivan samat paikat, niin kuin kaikkina kesinä
Ei jalat yllä maahan, kuuluu ukkosen jyrinä
Reisi vasten toista jutellaan
Toivon, että sähköt katkeaa
Kesän heinä on hiljaa hetken
Taivas pilvet kerää
Puut ja eläimet myrskyä ennen pysähtyy
Mietin miksi nyt istun täällä
Kenen vuoksi enää
Jokin selvästi muuttuu meissä
Ja luopuu
Kiitän, nousen, huoneen lamput särisee
Saappaanjäljet painuu ruohoon
Katson kauempaa
Te mahdutte sormenpään taakse
Voi ruudut peittää kokonaan
Katon kauempaa
Te mahdutte sormenpään taakse
Kiitän, nousen, huoneen lamput särisee
Saappaanjäljet painuu ruohoon
Kesän heinä on hiljaa hetken
Taivas pilvet kerää
Puut ja eläimet myrskyä ennen pysähtyy
Mietin miksi nyt istun täällä
Kenen vuoksi enää
Jokin selvästi muuttuu meissä
Ja luopuu
