Kirjoittaja Aihe: Keltaisia auringonkukkia, S  (Luettu 1468 kertaa)

Vewill

  • Lukutoukka
  • ***
  • Viestejä: 29
  • write without fear, edit without mercy
Keltaisia auringonkukkia, S
« : 15.10.2017 09:01:50 »
Keltaisia auringonkukkia
Kirjoittaja: Vewill
Ikäraja: Sallittu
Päähahmot: Rose ja Hugo Granger-Weasley
Yhteenveto: "Pääset hänen syleilyynsä ja tunnet, kuinka hänen sydän hakkaa. Saat nukkua hänen kainalossaan keltaisen viltin alla ja se tuntuu paremmalta, kun mikään herkku, jota tulet koskaan maistamaan."
A/N: Tämä on pelottavaa julkaista, kun en saanut nopeasti hankittua betaa. Sain tämän aika nopeasti valmiiksi, mutta olen hieman epävarma miltä se nyt sitten lopulta kuulostaa, mutta toivottavasti tykkäätte.
Haasteet: FanFic100
               Ficlet 300

"Missä äiti on?" pikkupojan ääni kuiskaa minulle. Katson Hugoon hämmästyneenä. Hänen isot vihreät silmänsä pitkine ripsineen ovat peittyneet kyynelillä, jotka vierivät pitkin pisamaisia poskia. Hugon alahuuli värisee hiukan ja näen pilkahduksen hänen vinoja keltaisia hampaitaan.

"Äiti on kauniissa aurinkokukkien peittämässä paikassa, joka on niin keltainen, että se vetää kaiken surun pois hänestä", vastaan hiljaa veljelleni.

"Mutta, miksi hän ei ottanut meitä mukaan?" Hugo kysyy värisevällä äänellä. Aurinko laskeutuu hitaasti taivaalta. Kehoni rentoutuu, kun hengitän sen valoa sisääni.

"Me pääsemme äidin luokse, kun on sen aika. Meidän tehtävämme on vain olla onnellisia ja iloita kaikista sateenkaaren väreistä, jotka näemme", sanon hänelle. Hugo vetäytyy kainalooni ja hänen kyyneleet alkavat valua runsaammin.

"Ainoa asia, joka antaisi minulle onnea on äidin näkeminen", poika vastaa. Puren huuleni verille koittaessani pidättää itkua.

"Saat nähdä äidin vielä, kunhan vain odotat", sanon, "Pääset hänen syleilyynsä ja tunnet, kuinka hänen sydän hakkaa. Saat nukkua hänen kainalossaan keltaisen viltin alla ja se tuntuu paremmalta, kun mikään herkku, jota tulet koskaan maistamaan."

Hugo kääntää katseensa minuun ja kuiskaa: "Näkeekö äiti meidät, vaikka me emme näe häntä?" Kyynel pakottaa tiensä ulos minusta valuen hitaasti keltaiselle kaavulleni.

"Hän katsoo meitä auringosta, jossa kaikki läheisemme ovat odottamassa meitä, kunnes olemme valmiita heidän näkemiseen uudestaan", vastaan ja Hugo nukahtaa maailmaan täynnä onnellisia loppuja.
WWHD