Kirjoittaja Aihe: Digimon Adventure Tri: Kädestäpitämisen 101 || Koushiro/Mimi || S  (Luettu 952 kertaa)

Iiko-chan

  • OC-otaku
  • ***
  • Viestejä: 245
  • Fluffy
    • Iitun Vlogiikalla
Ficin nimi: Kädestäpitämisen 101
Kirjoittaja: Iiko-chan
Ikäraja: S
Fandom: Digimon Adventure Tri
Tyylilaji/Genre: Het, romance
Paritus/Hahmot: Koushiro Izumi, Mimi Tachikawa
Vastuuvapaus: Digimon Adventure Tri-sarjan hahmot ovat Toei Animationin omaisuutta, joista kirjoittamalla saan roppakaupalla ainoastaan henkistä pääomaa.
Yhteenveto: Itsestään epävarma nörttipoika ja suorasukainen teinityttö matkalla elokuviin. Söpöä ja höttöistä diabetes-materiaalia :3



Kädestäpitelyn käyttöohje


Koushiro on paikalla varttia aikaisemmin, kuin on sovittu. Hän pelkäsi tänään valtavasti, että kellot jätättivät sekä työpaikalla, kotona että omassa puhelimessa, joten hän oli päättänyt pelata ajoituksensa kanssa varman päälle. Tai sitten hänen sisäinen kellonsa on vain päättänyt olla etuajassa tässä leffateatterissa juuri tänään, juuri nyt.

Hermostuneisuus roikkuu pojan käsistä, jotka tämä yrittää rauhoittaa sukimalla kaulaan sitomaansa violettia rusettia. Hän on melkein onnistunut tukehduttamaan itsensä mokomaan härpäkkeeseen aamusella, uudemman kerran työpaikan vessassa ja nyt ehkä kolmannen kerran. Tai ehkei sittenkään, Koushiro näet oikaisee sormensa ja jättää rusetin muka rennosti vähän rempalleen. Mimi ei luultavasti edes tule huomaamaan mokomaa pikkuasiaa, varsinkaan jos Koushiro tajuaa olla häpeltämättä sitä koko sinä lyhyenä aikana kun he jonottavat leffalippuja ja eväitä.

Paitsi jos Mimi ei tahdo leffaeväitä. Onkohan tämä mupeltavaa tyyppiä? Koskaan he eivät ole yhdessä käyneet leffassa ihan kahdestaan. Ajatus saa Koushiron kädet taas hikoamaan ja katseen siirtymään vaistomaisesti kelloon. Ehtisiköhän hän vielä juosta lähimmän metron tai auton alle, tekstata Mimille että päättikin pelastaa Digimaailman ennen leffaa tai ihan mitä tahansa muuta, ettei Mimi joutuisi pian näkemään hänen hikistä ja ahdistunutta olemistaan?

Ihan vain huvin vuoksi ja ulkonäkönsä tarkistaakseen Koushiro avaa puhelimen etukameran, on kuvaavinaan jotain kauempana vaikka peilaakin omaa hermostuneisuuttaan. Hiki ei vielä valu otsalle tai poskille, mutta Koushiron silmistä paistaa pehmeä hermostus. Se ei ole sellaista hyvää hermostusta joka rienaa hermopäätteitä ennen tärkeää koetta – tämä on pikemminkin pientä ja jäytävää paniikkia, jonka takia jopa Koushiron kaltainen tietopakki on vain puoliksi varma.

Kello alkaa äkkiä liikkua normaalivauhtia, ja alle minuuttien päästä leffateatterin etuovista käpöttelee Mimi etsivine katseineen. Koushiron pää tyhjenee kunnialla kun hän tuijottaa vaaleanpunertavaan kesämekkoon sonnustautunutta Mimiä. Yhtälailla vaaleanpunaisen hattunsa alta Mimi tähyilee ympärilleen, ja sen sijaan että Koushiro normaalin ihmisen lailla kohottaisi kättään ja huutaisi Mimiä, tämä miettii miten vaikeaa, nopeaa ja huomaamatonta olisi piiloutua lähimpään roskikseen. Valitettavasti hän ei ehdi ajatuksessaan kuin puoliväliin, ennen kuin Mimin tarkka katse ehtii kohteenseensa.

”Koushiro-kun!”

Mimin helmat juoksevat kiireellä Koushiroa kohti. Tytön kasvoilla on niin rehellisen innostunut hymy, että Koushiro unohtaa hetkeksi hikeä valuvan olemuksensa ja nostaa kätensä tervehdykseen. Toisella kädellä hän kohentaa taas rusettiaan, ihan vahingossa vain.

”Moi. Sä oot etuajassa.”

”Sä vielä enemmän, Koushiro. Joko kävit hakemassa poppareita?”

No senhän hän olisi voinut tehdä ennakkoon, sen sijaan että olisi hukkunut hikeen ja turhanpäiväiseen stressaamiseen. Koushiro ei voi olla potkaisematta sisäistä stressipersettään.

”En mä.. ehtiny vielä. Oisikko sä halunnu mitä poppareita?”

”En oikeen tiä! Mä tykkään kamalasti niistä missä on karamellin aromia, mutta toisaalta ne tavalliset suolatut on kanssa ihan jees, viimeksi kun Soran kanssa käytiin niin kokeilin sellaisia missä oli soijapapujen maku...”

Puhuessaan Mimi on vetänyt hatun päästään ja jotenkin Koushiron huomaamatta koukannut pojan käsikynkkään kanssaan. Tässä koukkuasennossa Mimi vetää häntä kohti herkku- ja lippupisteitä, höpöttäen samalla niin ettei Koushiro oikein tiedä miten olla tai ajatella.

Mimiä ympäröi tuoksu, joka tuntuu pyyhkivän Koushiron oman hienhajun sivuun. Jos hän nyt edes hielle haiskahtaa, tuskin Mimi olisi astunut näin lähelle häntä jos hän leuhkaisi läjälle vastasyntyneitä Numemoneja. Toisaalta Mimin tuoksu on Koushiron makuun melkein turhankin makea, kuin joku olisi suihkuttanut tytön päälle puoli kiloa marenkia ja sokerihattaraa ja vielä upottanut tämän saavilliseen hedelmäkarkkeja. Koushiro tajuaa päänsä jyskäävän aromin vuoksi, mutta eihän hän kehtaa Mimille asiasta sanoa kun itse haisee luultavasti silkalle stresssierkille.

”Niin otetaanko tavallisia vai ei?”

Koushiro havahtuu syvästä hajusuostaan, Mimi katsoo häntä merkitsevästi ja Koushiro tajuaa ajatelleensa kaikkea muuta kuin popcorneja.

”Mulle käy kaikki, päätä sä. Mä voin tarjota.”

Noin! Hän on taas pelissä mukana. Tai ei pelissä. Ei nyt mitään Tetristä pelata. Nyt pelataan ihmistä. Ei. Nyt ollaan ihmisiä. Nyt seurustellaan. Tai siis ei seurustella Mimin kanssa sillä tavalla, mutta seurustellaan. Jutellaan. Puhutaan niitä näitä. Puhutaan poppareista.

Mimi katsoo Koushiroa, naurahtaa vähän. Tämän naurukin kuulostaa hattaralle mutta siitä Koushiro ei onneksi saa päänsärkyä.

”Otetaanko limsat kanssa?”

Liput, popparit ja limsat handuissa he suunnistavat yläkertaan elokuvasaleja kohti. Koushirolla ei oikeastaan ole edes käsitystä siitä mihin rainaan he ovat menossa – Mimi oli hehkuttanut sitä joskus kaikille Valituille, ja Koushiro oli ilman muuta tarttunut oljenkorteen kuin tietokonenörtti modeemiinsa. Hän tietää leffasta ehkä yhtä paljon mitä hydrauliikasta tai kvanttimekaniikasta, muttei se häntä tällä hetkeä eniten ahdista.

Mimi näet istahtaa eväidensä kanssa yhdelle odotusaulan penkeistä ja taputtaa vapaata tilaa vieressään. Koushiro pyyhkäisee ohimoaan, hiki on lakannut valumasta. Hieman vähemmän hermostuneena hän istahtaa Mimin viereen, yrittää hymyä ja kaiketi onnistuukin siinä.   

”Sun rusetti on aika söpö.”
   
Vaistomaisesti Koushiro siirtää taas kätensä rusetille. Joko se on ehtinyt mennä vinoon?

”K-kiitos.”

Täydellistä. Nyt hän hikoilun sijaan änkyttää.

”Onko se tarkoituksella tolleen vähän vinossa?”

”Öm, joo on. Tai siis ei. Tai tavallaan joo.”

Ei hän tahtoisi tehdä rusetistaan numeroa. Ehkä hän voisi sen sijaan vastareagoida kommentoimalla Mimin vaatteita? Tuoksua? Siisteiksi kammattuja hiuksia? Kaiken sen ääneen sanominen tuntuu jo ajatuksena äärimmäisen vaikealta. Vaikka Mimi näyttää niin sievälle että kyllä ansaitsisi kuulla sen. Ehkä juuri siksikin sitä on niin mahdotonta todeta ääneen – totta kai Mimi tietää, miten kauniilta hän näyttää siinä istuessaan, hiuksia rennosti häpeltäen ja toinen jalka sirosti heilahdellen puolelta toiselle.

Mimi on jo vaihtanut puheenaihetta. Kertoo jostain jutusta, mikä on koulussa sattunut kemian tunnilla tai jotain muuta sellaista. Koushiro kuuntelee ikäväkseen vain toisella korvalla, koska toinen korva kuiskii ohjeita siitä miten hänen tulisi Mimiä kohtaan käyttäytyä. Kuunnella tämän juttuja, olla kiinnostunut, istua vähän lähempänä tyttöä kuin penkin toisella reunalla, säästää poppareita elokuvaa varten eikä syödä niitä jo nyt vain siksi, että jännittää.

Ja Koushiro yrittääkin ihan helkkaristi. Nyökkäilee sopiviin kohtiin, nauraa Mimin nauraessa, työntää popparirasiaa sivuun ja koettaa katsoa tyttöä silmiin. Mimillä on meikkiä enemmän kuin tavallisesti – ei liikaa, mutta enemmän. Noin joka neljäs sekunti Koushiro jää kiinni tytön pehmeään hymyyn ja vikkelästi elehtivään vasempaan käteen, silmiin jotka loistavat innosta jopa odotussalin hämärässä valossa. Katseen käydessä liian mukavaksi katsella siirtää Koushiro katsettaan Mimin oikeaan käteen, siihen jolla ei ole kiirettä värittää tytön selittämää koulutarinaa.

Käsi näyttää yhtä pehmeältä mitä Mimin hymy. Vai voiko hymyä edes sanoa pehmeäksi? Koushiro ei osaa sanoa asiaa varmaksi. Tuntuu vain, että kaikki hänen vieressään istuvassa tytössä alkaa muistuttaa pumpulia. Paitsi ehkä ihonsävy, mikä toisaalta on ihan hyvä juttu – se olisi ehkä viimeinen häpeäpilkku Koushiron pirtaan, jos Mimi äkkiä pyörtyisi hänen vuokseen.

Koushiron pään valtaa hajamielinen, lapsellinen ajatus – onko hän aikoihin pitänyt ketään kädestä? Siitä lienee vähintään kymmenen vuotta, hän saa juosta ajassa taaksepäin niihin aikoihin kun äiti ja isä vielä juoksuttivat häntä esikouluun, leikki- ja huvipuistoihin, kavereiden leikkeihin ja leikeistä pois. Hänen maailmassaan kädestäpitely kuului lapsuuteen, äitien ja isien ja lasten välisiin tapoihin pitää yhteyttä.

Mutta Mimin kättä tapittaessaan Koushiro joutuu puremaan huultaan. Ja miettimään, miten kiusallista asteikolla yhdeksästä kymmeneen olisi kokeilla napata tätä kädestä. Ajatus sävähdyttää, eikä Koushiro tiedä sävähdyttääkö se hyvässä vai pahassa.

”Vai mitä mieltä oot?”

ÄH. Hänen ajatuksensa on mennyt taas sivuun Mimin puheista. Koushiro raapii päätään, katsoo Mimiä ja naurahtaa kankeasti.

”Niin no.. niinhän se voi olla.”

Mimin katse on pitkä ja hölmistynyt.

”Eli oot oikeasti sitä mieltä, että mä näyttäsin paremmalta punapäänä?”

”Ai, siis joo en mä tiiä! Se sun vaaleanpunainen tukka oli joskus aika..jännä.”

No nyt, jos koskaan hän on taiteillut itsensä säkkiin. Suuta ja aivoja myöten. Säkissä on pimeämpää kuin Etemonin verkostossa, siltä Koushirosta ainakin vahvasti tuntuu. Hän katsoo Mimiä, kokeilee taas naurua mutta pääsee vain sen puoliväliin.

”...Ottaakohan ne kohta jo ihmisiä saliin?” Koushiro koettaa päästä pakoon omaa epäonnistumistaan. Elokuvasaliin pääseminen, jos mikä olisi nyt tervetullutta.

Mimikin kääntyy kohti salia, jonka eteen on jo kerääntynyt jonkunmoinen kolonna innokkaita elokuvarakastajia.

”Oi. Vois kyllä mennä odottelemaan samaan sumaan, että päästään omille paikoille. Tuu!”

Enää Mimi ei nappaa Koushiroa käsikynkkään, mistä poika on samanaikaisesti murtunut ja helpottunut. Sen sijaan tyttö keinahtelee hänen edellään jonon jatkeeksi, kaivaa samalla puhelinta taskustaan ja onnistuu uskomattoman taitavasti tasapainottelemaan yhdelle kädelle sekä limsansa, popparit että puhelimen.

”Kai sä tuut mun kanssa kuvaan?”

Koushiro onnistuu näyttämään kaikissa Mimin räpsimissä kuvissa eri tavalla vaisulle, vaikka ihan tosissaan yrittää hymyillä. Mutta Mimin kryptoniittia säteilevä hymy toisaalta peittää alleen kaikki muut hymyt. Sen Koushiro ehkä voisi sanoa, mutta kommentti jää pojan suupieleen koska kuulostaa hänen omiinkin korviinsa niin nörtille.

”Hei muuten, Koushiro..”

Koushiro unohtaa näyttää ahdistuneelle pikkusiilille kuoressaan. Mimi naputtelee edelleen puhelintaan, mutta suo Koushirolle taas vilpittömän, leveän hymyn.

”Oon tosi iloinen, että pyysit mua mukaan elokuviin. On kiva nähä ihan näin kahdestaankin.”

Sanojen lomassa Mimi työntää puhelimen takaisin laukkuunsa, ja varoittamatta sen kummemmin katseellaan tai millään, on tämän käsi Koushiron omassa. Pieni osa Koushiroa kuolee onnesta tai kauhistuksesta, kun hän katsoo miten Mimi lomittaa sormensa hänen hermostuneiden sormiensa kanssa. Pojan aivot tuuttaavat kirkkaanpunaisella paniikkitilaa ja etsivät ulospääsyä tukalasta tilanteesta, aivan kuin hän ei näkisi omaa kauhistustaan pidemmälle.

Mutta sitten hän muistaa taas, että on ehkä ihan ookoo hengittää julkisella paikalla. Joten ennen järkyttävää hyperventilointia Koushiro haalii happea keuhkoihinsa, antaa sen tasaantua rintalastan alla ja uloshengityksen yhteydessä suo Mimille tähänastisista hymyistään kenties aidoimman.

Hymy ei taida olla hänen parhaimpiaan, sillä Mimi tirskahtaa sen nähdessään sellaiseen nauruun, jota eivät pitele luonnonvoimat tai ympärillä olevien ihmisten tuijotukset. Mutta hälläkö väliä mokomalla. Nauru tarttuu Mimin kasvoilta Koushiron kasvoille, eikä tuohon tunteeseen mahdu muita kuin he kaksi.

// A/N: Kiitos että luit ficin loppuun saakka ;; Tämä on ihkaensimmäinen KouMi-ficcini ja siksi kaikenlainen palautteen kuuleminen siitä olisi kovin toivottavaa!
« Viimeksi muokattu: 01.10.2017 20:51:31 kirjoittanut Odo »
Sinä, olen täällä!
YouTuben
toisella puolen...