Kirjoittaja Aihe: Halusit sitä tai et [ S, Remus/Tonks, klisee, fluffy, angst, romance ]  (Luettu 1427 kertaa)

rimpsessakerpeera

  • ***
  • Viestejä: 1 240
  • porngoddess since 2005
Otsikko: Halusit sitä tai et
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Oikolukija: Popka <3<3
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Tonks
Tyylilaji: klisee, fluffy, angst, romance
Vastuuvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
K/H: Fanfic100-haasteen sanaan 62. Kevät . Sekä LW6:n bonuskierros, lyriikat löytyy lopusta.
 
Halusit sitä tai et

”Ai hei, Remus. Jäätkö illalliselle?” Molly touhotti kiiruhtaessaan juuri sisään astuneen miehen ohitse keittiöön.
”Jollei siitä ole vaivaa”, emäntäänsä seurannut Lupin vastasi.
”Höpön pöpön. Kyllä tästä sinullekin riittää.”
”Voinko auttaa jotenkin?” Remus tiedusteli katsellessaan Mollyn taiteilevan suuren lautaspinon kanssa.
”Kyllä, menemällä matkoihisi”, nainen vastasi hätistellessään miestä ulos huoneesta. ”Mene vaikka olohuoneeseen, muut ovat siellä. Tonkskin tuli illalliselle.”

Remus pysähtyi kesken askeleen. Pitikö hänen saapua raportoimaan juuri samaan aikaan kuin Nymphadoran? Hän oli tehnyt parhaansa vältelläkseen naista sen jälkeen, kun tämä oli erään Killan kokouksen jälkeen tunnustanut avoimesti tunteensa Remukselle, joka oli osannut aavistaa ne jo etukäteen. Ja kenties pahinta oli, että mies tunsi samoin häntä kohtaan.

Remus oli jähmettynyt täysin Tonksin sanat kuultuaan ja paennut paikalta soperrellen anteeksipyyntöjä. Hän häpesi käytöstään, mutta järkytys oli ollut liian suuri. Totta kyllä, heidän välillään oli väreillyt kliseisesti sanottuna melkein ensi tapaamisesta asti, ja aikaa myöten heidän tutustuessaan paremmin, tunteet olivat vain vahvistuneet. Naisen käytöksestä oli ollut helppo huomata hänen olevan ainakin syvästi ihastunut, jollei nyt aivan rakastunut, Remukseen. Mutta niin kauan kuin kumpikaan ei ollut lausunut sitä ääneen, oli aina se pienen pieni mahdollisuus, että hän oli vain kuvitellut. Nyt se kuvitelma oli romahtanut, kiitos Nymphadoran, eikä Remus todellakaan tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä tai edes ajatella.

”Mene vain, ei hän sinua syö”, Molly naurahti lieden äärestä ja nolostuneena Remus lähti uudestaan liikkeelle jättäen naisen pyörittelemään päätään.
”Voi noita höppänöitä”, hän tuumasi hämmentäessään kastiketta.

Olohuoneessa Remusta tervehti naurunremakka, kun kaksoset viihdyttivät nuorempia sisaruksiaan sekä Nymphadoraa. Mies tervehti kaikkia, mutta varoi vilkaisemasta naista. Hän pelkäsi tämän mahdollisia syyllistäviä ilmeitä, eikä todellakaan kaivannut koko Weasleyn perheen puuttuvan suhteisiinsa. Tai no eihän hänellä mitään suhdetta ollut, huolimatta siitä, miten Molly tuntui liputtavan vakuuttuneesti hänen ja Nymphadoran puolesta.

Remus istahti nojatuoliin katselemaan, kuinka kaksoset esittelivät katsojakunnalleen uusimpia keksintöjään. Hän vaipui omiin ajatuksiinsa naurahtaen välillä muiden mukana. Kuin automaattisesti hänen katseensa karkasi harhailemaan Tonksiin, joka oli muuttanut hiuksensa punertaviksi ja kasvonsa pisamaisiksi soveltuakseen paremmin joukkoon. Nymphadora aisti katseen ja käänsi päätään lukiten Remuksen silmät omillaan.

Nainen hymyili hänelle iloisesti ja sai Remuksen hämmentymään. Hän oli odottanut mitä tahansa muuta reaktiota, ja oli ollut lähes varma siitä, että Tonks olisi hyökännyt hänen kimppuunsa heti, kunhan vain hän suvaitsisi näyttäytyä tämän edessä. Mutta sen sijaan nainen vain hymyili hänelle aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aina välillä Remus ei ymmärtänyt lainkaan, mitä Nymphadoran sievän pään sisällä liikkui.

”Ruoka on valmista”, Molly huikkasi ovelta ja koko konkkaronkka suunnisti ruokapöydän ääreen.

Remus oli juuri istuutumassa Arthurin viereen, mahdollisimman kauaksi Tonksista, kun rouva Weasley työnsi häntä ystävällisesti kohti pöydän toista puolta, missä Tonks istui viereinen paikka vapaana. Naisen välttely olisi ollut niin paljon helpompaa, jollei tämä olisi liittoutunut Mollyn kanssa. Itsekseen lievästi kiroten Remus istui Nymphadoran viereen, yrittäen olla koskettamatta häntä.

”Mitä olet touhunnut viime päivät, Remus?” Molly kysyi ojennellessaan perunakattilaa paremmin muiden ulottuville.
”Sitä samaa kuin nykyään aina muulloinkin. Eli en oikeastaan mitään, lähinnä pitänyt matalaa profiilia. Mitäpä muutakaan minä voisin tehdä?”

Kysymys oli ennemminkin vain toteamus, eikä vaatinut kenenkään vastausta. Ei Remuksella ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin kyhjätä jossakin piilossa. Hänen ihmissuteutensa oli yleisessä tiedossa, samoin kuin hänen kiltalaisuutensa, joten ei ollut paras idea juoksennella ympäriinsä. Hän yritti kyllä auttaa parhaansa mukaan, mutta ei voinut tehdä paljoakaan. Nyt hän tajusi kunnolla, minkä takia Sirius oli halunnut niin innokkaasti tehdä mitä tahansa muuta kuin lymyillä Kalmanhanaukiolla. Oli niin turhauttavaa vain olla tekemättä mitään!

Ihmissuteudesta ei ollut koskaan ollut mitään muuta kuin haittaa. Sillä hetkelläkin Remus kirosi sairauttaan, joka oli aiheuttanut hänelle monien muiden ominaisuuksien lisäksi myös aistien tarkentumisen. Tonksin tuoksu leyhyi hänen nenäänsä vahvempana kuin normaalilla ihmisellä. Remus sävähti naisen hipaistessa häntä, joko vahingossa tai tahallaan, kurottaessaan ottamaan leipää. Tämän läheisyys oli hänelle liikaa.

Yrittäen keskittyä kaikkeen muuhun paitsi naiseen vieressään, Remus osallistui keskusteluun uusimmista uutisista, jotka koskivat Voldemortin joukkojen liikkeitä. Silloin tällöin myös Tonks otti osaa keskusteluun, saaden Lupinin ajatukset harhailemaan. Hän haukkasi parilla puraisulla leipänsä loput ja syötyään suunsa tyhjäksi hän kiitti ja nousi pöydästä.

”Minun täytyy tästä lähteä”, hän mutisi sivuuttaen Mollyn jälkiruokatarjoukset. Laskiessaan astiansa tiskipöydälle Remus kuuli takaansa Tonksin sanovan:
”Minunkin pitää tästä mennä, on pari asiaa vielä tehtävänä. Nähdään taas.”

Se siitä pakenemisesta, Lupin ajatteli naisen seuratessa hänen perässään eteiseen. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan heidän vetäessään viitat päälleen, eikä edes silloin kun he astuivat ulos ovesta, jota Remus herrasmiesmäisesti piteli auki. Vieretysten he kävelivät poikki Kotikolon pihan päästäkseen alueelle, jolta pystyi kaikkoontumaan vailla suojaloitsujen rajoittavia tekijöitä.

”Minä tästä sitten taidan mennä”, Remus aloitti hiljaisesti valmistautuen kaikkoontumaan, kun Tonks nappasi kiinni hänen hihansa syrjästä.
”Älähän karkaa mihinkään.”
Remus kääntyi kohtaamaan naisen katseen. Tällä kertaa tämä ei hymyillyt iloisesti. Sen sijaan hän vastasi miehen katseeseen räiskähtelevälle luonteelleen epätyypillisen vakavasti.
”Olen pahoillani, jos säikäytin sinut, mutta en voinut pitää sitä enää kauemmin sisälläni. Enkä ymmärrä miksi minun pitäisikään, koska tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että sinä vastaat tunteisiini. Sitä en kyllä ymmärrä, minkä takia sinä et voi myöntää sitä.”

Lupin kuunteli vaitonaisena naisen selitystä, keksimättä mitään vastattavaa tälle. Joka ainoa ajatus, joka hänen mieleensä juolahti, kuulosti kamalan typerältä ja huonolta tekosyyltä, joiden kiertämiseen Tonks varmasti keksisi ainakin vähintään yhtä monta keinoa kuin hän itsekin. Hän oli vanhempi kuin Tonks, mutta nainen vaikutti huithapeliudestaan huolimatta kypsältä. Hänellä ei olisi varaa elättää Tonksia, nainen oli menestyvä aurori, joka voisi elättää heidät molemmat, vaikka se Remuksen itsetunnolle ottaisikin. Puhumattakaan siitä, että hän oli syrjitty ihmissusi, joka vetäisi vaaroja rakastavan naisen mukaansa syrjittyjen piiriin. Mutta edes hän itse ei rehellisesti sanottuna uskonut siihen, että millään edellä mainituista syistä olisi todella merkitystä. Ei etenkään, kun otti huomioon sen seikan, että Tonks oli yksi itsepäisimmistä ihmisistä, jonka Lupin oli koskaan tavannut.

”Ei se muuttaisi mitään, vaikka myöntäisinkin sen”, Remus vastasi tyynesti. Pakenemishalu oli väistynyt, hän ei voinut olla niin pelkurimainen, että pakenisi toistamiseen naisen luota. Eikä tunteitaan pysty pakenemaan, joten pako ei auttaisi asiaa lainkaan.
”Saattaisi muuttaakin.”
”Millä tavalla? Olen edelleen sama rähjäinen ihmissusi, tunnustaisin sitten rakkauteni sinuun tai en.”
”Arvasin, että vedät ihmissusikortin kehiin. Mutta jollei se sinulle käynyt viime kerrasta ilmi, niin minä en todellakaan välitä vaikka olisit vähä-älyinen kyklooppi. Sillä edellytyksellä tietenkin, ettei se vaikuttaisi sinun persoonallisuuteesi mitenkään.”
”Sinä et ymmärrä, miltä tuntuu joka ikisen täyden kuun aikaan muuttua raivoisaksi pedoksi, jolla ei ole yhtään ainutta inhimillistä ajatusta ja joka raatelisi silmäänsä räpäyttämättä jokaisen, joka eksyy sen tielle. Et ymmärrä, miltä tuntuu olla syrjitty vain sen takia, että Harmaaselkä puri minua ollessani lapsi. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia saada töitä. Sen jälkeen, kun Dumbledore ystävällisesti salli minun työskennellä hetkisen Tylypahkassa, en ole tehnyt päivääkään työtä. Menen minne tahansa, minua halveksitaan ja pelätään. Ja he ovat oikeassa.”

Kyyneleet olivat tulvahtaneet Tonksin silmiin ja tämä oli astahtanut lähemmäs miestä. Remus kuitenkin esti hänen lähentymisyrityksensä ja kääntyi tuijottamaan koskemattomaan lumeen heidän edessään. Oli lopputalvi. Ilmat olivat jo lämpenemään päin, mutta eivät vielä niin lämpöisiä, että lumet olisivat sulattaneet. Aurinko sai päivisin hanget hehkumaan ja heijastelemaan valoaan. Ei kestäisi enää kauaa, kun pikkulinnut lentäisivät takaisin etelästä sulostuttamaan ilmaa laulullaan. Mutta sillä hetkellä ei näkynyt jälkeäkään auringosta eikä pikkulinnuista. Varjot olivat kietoneet kaiken sisälleen ja ne muistuttivat Lupinia meneillään olevista synkistä ajoista.

”Olet oikeassa, en minä voikaan ymmärtää, mutta voin yrittää kuvitella edes pienen osan siitä. Mutta minä en välitä tuosta kaikesta. Kyllä, tiedän että ihmissudet ovat vaarallisia, mutta tiedän myös, että ihmissusi on vain vieras osa sinua, jonka et anna kohota hallitsevaan asemaan. Se Remus, jonka minä tunnen ja jota minä rakastan, ei ikinä satuttaisi ketään. Valitettavasti ne, jotka eivät tunne sinua, eivät tiedä sitä, ja syrjivät sinua juuri sen takia. Mutta minä en välitä siitä. Enkä liioin välitä iästäsikään saatikka työttömyydestäsi. Etkö itse ymmärrä, ettei millään tuollaisilla seikoilla ole väliä niin kauan kun molemmat rakastavat toisiaan?”
Tällä kertaa Remus salli Tonksin tulla lähemmäs, mutta ei edelleenkään reagoinut mitenkään tämän kosketuksiin.
”En minäkään ole täydellinen, kaukana siitä. Ei minulla tietenkään ole noin suuria ongelmia kuin sinulla, mutta olen saanut oman osani vaikeuksista. Äitini on kuolonsyöjien keskuudessa leimattu verenpetturiksi, koska hän nai jästisyntyisen. Ja mitä minuun itseeni tulee, olen tunnettu kiltalainen, joten useampikin henkilö, rakas tätini mukaanlukien, haluaa minut pois päiviltä. Ole siis kiltti, ja usko minua, kun sanon, etten välitä tippaakaan mistään niistä säälittävistä tekosyistä, joita sinä yrität tälläkin hetkellä kehitellä.”

Illan kylmyys luikerteli Tonksin viitan alle ja sai nuoren naisen hytisemään. Jaksamatta ajatella tekoaan sen tarkemmin Remus kietoi kätensä hoikan varren ympäri ja painoi naisen vasten itseään. Hetken he vain seisoivat paikoillaan Lupinin lämmittäessä sylissään olevaa Nymphadoraa, jonka hiukset olivat muuttuneet Remuksen huomaamatta takaisin pirtsakan pinkeiksi.

Vihdoin Remus rikkoi hiljaisuuden, puhuen matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä.
”En halua vaarantaa sinua enempää kuin mihin itse itsesi sotket. Haluan vain sinun parastasi, ja niin paljon kuin se minuun sattuukin, niin sinulle ei ole parhaaksi olla minun seurassani enempää kuin on pakollista. Suhde kanssani ei tulisi kuuloonkaan.”
Salamana Tonks vetäytyi irti hänestä ja tuijotti häneen hiukset liekehtivän punaisina.
”Vai ajattelet sinä minun parastani? Jollet ole sattunut huomaamaan, olen koulutettu ja kokenut aurori, joka osaa varsin hyvin pitää huolta itsestään, ilman että joku itseluottamuksen puutteesta kärsivä mies tulee sanelemaan, mikä on muka minulle parasta. Ehei, minä tiedän kyllä itse mikä on minulle parasta, ja jos sinä todella haluat minun parastani, niin sinä pistät nyt suusi suppuun ja suostut vihdoin myöntämään, että me rakastamme toisiamme ja elämme elämämme onnellisena loppuun asti yhdessä.”
”Se aika tuskin tulee olemaan kovinkaan pitkä, mikäli tiedät-kai-kuka vielä vahvistuu.”
”Sitä suuremmalla syyllä kannattaa olla viivyttelemättä.”
”Ei, vaan sitä suuremmalla syyllä kannattaa keskittyä vihollisen päihittämiseen, jotta meillä olisi enemmän aikaa.”
”Ja ottaa se riski, että kuolemme yksinäisinä ja katkerina ennen sitä? Ei tule kuuloonkaan. Minulla on aivan muunlaisia suunnitelmia meidän varallemme.”
”Niinkö?”

Remus katseli Nymphadoran päättäväisiä piirteitä. Osittain juuri tuon itsevarmuuden ja määrätietoisuuden takia hän naista niin rakastikin. Hän ihaili tämän tarmoa ja innostuneisuutta, jolla hän tarttui tehtävään kuin tehtävään ja suoritti sen niin loistavasti kuin vain pystyi. Ikinä hän ei ollut kuullut Tonksin luovuttaneen missään, etenkään jos se oli naiselle tärkeää. Intohimoisesti hän jatkoi niin kauan, kunnes saavutti tavoitteensa. Remuksen täytyi myöntää, että ennemmin tai myöhemmin nainen onnistuisi nytkin työn alla olevassa yrityksessään.

”Remus John Lupin, me menemme kesällä naimisiin, halusit sitä tai et.”

Stella – Häävalssi

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä:
 
Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy.

Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas, onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä:

Sinä vain, sinä vain
Saat mut luottamaan
Meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
Saat mut tuntemaan, että mä kelpaan
 
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on, sillä:
 
Sinä vain, sinä vain
Saat mut luottamaan
Meillä on aikaa
Sinä vain, sinä vain, sinä vain
Saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan.
 
Sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan


A/N2: Ottakaa hyvät naiset Tonksista siis esimerkkiä, ja menkää kosiskelemaan. Karkauspäivä on virallisesti naisten kosimispäivä, ja jos mies (huom! Naiset voivat antaa rukkaset ihan huoletta) vastaa kieltävästi, niin hänen pitää maksaa naiselle hamekankaat. Tosin jos käy niin kurjasti, että mies tulee, mutta hamekankaat jäävät saamatta, niin ainahan sitä voi nakittaa miekkosen hankkimaan naiselle hääpuvun ja jättää sitten alttarille. Siinä voittaa joka tapauksessa.
« Viimeksi muokattu: 01.02.2021 20:53:00 kirjoittanut rimpsessakerpeera »
"hämmentävä pinkki asia, josta paljastuu
lisää kun tuijottaa"