Nimi: Seitsentoistamielinen
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draamaa ja sen sellast. One-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N:Osallistuin
Runobotti-haasteeseen! Idea oli löytää
@runobotin twiiteistä inspiroiva ja kirjoittaa siitä. Runobottihan twiittaa siis tietyillä parametreillä arvottuja ”runoja”, ja se oli minusta tekstille jotenkin pirun hauska lähtökohta. Monet botin teksteistä on jotenkin niin lähellä nonsensea ja silti niistä aukeaa koko maailma. Tämä on myös eräänlainen jatko-osa vanhemmille fikeilleni
Henry ”Harry” Gordon Jago Jr. ja
Ad Oculos. Aukenee ilman tätäkin tietoa, mutta näin nyt vaan on.
*
Runobotti
@runobottiPitäähän meidän mennä kirkkoon
Kello on siis kohta yhdeksän
Isä teki lähtöä kirkkoon
10.24 - 21. elokuuta 2017*
SeitsentoistamielinenMikäli kuljit aamutuimaan Ranskill Gardenissa, huomasit varmaan kuhinan talossa numero neljä. Se oli sikäli epätavallista, että se oli naimattoman professori Litefootin koti, ja hän asui siellä poikamiehenä vain taloudenhoitaja seuranaan.
Tai, itse asiassa, tuo oli menneen aikamuodon väite. Hän oli asunut siellä yksin, mutta ei asu enää. Kolmannen kerroksen yhdessä lukuisista pienemmistä makuukamareista asusteli nykyään muuan nuorukainen, Harry nimeltään. Hän oli viittä vajaa seitsemäntoistakesäinen ja luonnollisesti seitsentoistamielinen, sillä hän kulki mieluummin akkunoiden kuin ovien kautta, eikä mielellään olisi ilmoitellut tuloistaan ja menoistaan, ellei professori olisi häntä komentanut.
Sinäkin aamuna Litefoot oli ollut passissa takapihalla nappaamassa pojan kesken karkumatkan kiinni. Ehkä Litefoot oli vanha mies ja jonkun mielestä fossiili, mutta hän oli opettanut lääkärikokelaita ruumiinavauslaboratoriossaan niin monta pitkää vuotta, että hän tunsi unissaan kaikki nuorten kujeet ja metkut.
”Nuori mies, älä yhtään yritä!” Litefoot komensi topakkana, ”Takaisin sisälle siitä. Peseydyt ja kampaat tukkasi.”
”Mutta setä kiltti… ei minulla menisi edes kauan. Ehdin kyllä yhdeksäksi”, Harry mankui ja pyrki ohittamaan professorin ottamalla siksakaskeleita. Litefoot pysyi vaivatta hänen perässään. Olihan tämä hänen puutarhansa ja tahallaan kasvatettu köynnöstä täyteen, estämään kiihkopäisten nuorukaisten karkuretkiä.
”Minä usutan rouva Hudsonin perääsi, jos et heti tottele”, Litefoot uhkasi. Nuori Harry irvisti. Hudson, professorin taloudenhoitajatar, oli ehdoton emäntä ja suorastaan nautti motkottamisesta. Siitä lähtien kun Harry oli asettunut taloksi, hän oli puhjennut täydelliseen vanhemman täti-ihmisen kukkeuteensa, ja arvostellut lapset tulemiset ja menemiset, kommentoinut vaatetusta, pakkopessyt, pakkosyöttänyt ja muutenkin pitänyt kurissa ja nuhteessa. Professori Litefoot oli tyytyväinen, sillä sitä ennen hän oli yksin ollut emännän emännöinnin ensikohde.
”Et olisi niin julma”, kauhisteli Harry. Professori ei perääntynyt.
”Olen. Sitä paitsi, riistäisitkö sinä minulta elämäni tärkeimmän päivän vänkäämällä vastaan? Isäsi pahastuu kovin, ellet ole kirkossa puku päällä ja mirri kaulassa sillä Jumalan kellonlyömällä kun on sovittu.”
Harry ravisti käsiään ja polki honkkeleita jalkojaan. Kumma, ettei hän oikeastaan muuten ollut lainkaan isänsä näköinen, mutta sama kohtuuton melodramaattisuus ja kärpästen härkästys huokui hänestä ja teki Jagon.
”Ei siinä menisi niin kauan! Setä
kiltti!” Harry vinkui vinkumistaan. Hänen huulensa mutristivat tavalla, joka muistutti Litefootia Jagosta erityisesti silloin, kun hän oli kurkunkostuketta vailla. Ihan niin kuin hän muka kuolisi siihen paikkaan, mikäli Litefoot ei taipuisi. Mutta periksi ei saata antaa.
”Mihin penteleeseen sinulla voi olla sunnuntaiaamuna asiaa?” Litefoot kovisteli. Harry tuumi, puhisi ja puhkui, mutta perääntyi sitten kukkapenkistä ovelle päätään häviömielellä riiputtaen.
”No ei kai minnekään sitten!” hän tiuskaisi.
Harry potkaisi kenkänsä köökkiin, riisuutui mielenosoituksellisesti ja istui mököttämään keskelle kaakelia kannettua puoliammetta. Hänen polvensa taittuivat leukaan asti. Rouva Hudson ilmiintyi kuin tyhjästä ja kaatoi hänen päälleen vadillisen kuumaa pesumaitoa. Voi että sitä nurinaa!
”Rouva on hyvä ja pesee sen lapsen. Tasan yhdeksältä, eikä karvaakaan myöhemmin, on oltava kirkolla, tai tulee
noutaja”, sanoi Litefoot tyytyväisenä ja tepsutteli tossusillaan pukeutumishuoneeseensa mittailemaan pukuja. Herra Jago kuorsasi täyttä päätä alasti maha löllyen, vaikka hänenkin olisi suonut olevan jo hereillä. Litefoot kävi vetämässä häntä pulisongista.
”Herää, senkin taannehtiva tauno!”
”Mitä hempsveetiä? Onko teatteri tulessa?” Jago älähti säpsähdettyään hereille.
”Ei, mutta minun proppuni kohta ovat! On se kumma, että sinä et nouse, vaikka poikasi oli lähdössä jo kukonlaulunaikaan jotain jonninjoutavia toimittamaan”, Litefoot moitti ja passitti miehen pesulle.
”Älä sinä lapsipoloa hauku. Mieti nyt itseäsi, eikö nuorena sinunkin veresi kiehunut kuumana ja sydän syntihin vietellyt?” penäsi Jago.
”No ei nyt mennä siihen”, Litefoot puuskahti. Hän oli ennättänyt pukea kaiken pikkutakkia lukuun ottamatta, eikä herra Jago ollut vielä ajanut partaansa. Kello tikitti hetki hetkeltä lähemmäksi yhdeksää.
Vaikka oikeassahan Jago oli. Kenelläpä meistä ei olisi elämän aamuna mieli rientoihin ollut? Litefootkin oli kerran sanonut suorat sanat vanhemmilleen ja velvollisuuksilleen huvittelun edestä, eikä olisi tosissaan voinut olla vihainen, jos Harry olisi päässyt häneltä karkuunkin. Jokainen joka on joskus ollut nuori, soisi muistavan millaista on olla nuori ja pitkästynyt.
Köökistä alkoi tässä vaiheessa kuulua mieletöntä älämölöä. Ensinnäkin rouva Hudson se siellä oli kuivannut Harryn kovakouraisesti pellavapyyhkeisiin ja ruvennut kampaamaan hänen säkkärää mustaa tukkaansa kalanluisella kammalla ja se sattui.
Toiseksi, köökin ovesta tunki sisään kutsumaton vieras. Eikä ihan kuka tahansa vieras, vaan perunanmuotoinen avaruusolento, herra Strax, jota Harry olisi säikähtänyt pukeissaankin, mutta sitäkin enemmän ilkosillaan. Rouva Hudson otti seinältä luudan ja löi sillä Straxia päähän. Sillä ei ollut mitään muuta näkyvää vaikutusta, kuin että herra irvisti nyrpeänä.
”Lopettakaa, hyvä ihmiskääpä! Olen tullut noutamaan herra Jagoa ja professori Litefootia. Pukekaa tuo tytönheitukka nyt hetimmiten hepeneisiin, ajuri odottaa jo!”
”En minä ole mikään tyttö!” nuoriherra Harry Jago protestoi. Strax katsoi häntä kiusallisesti suoraa nivusiin.
”Jaa. Oletteko asiasta aivan varma?” hän kysyi. Harryn melkein ennätti inttämään takaisin, oliko herra Strax juuri sellainen ”noutaja”, jota professori oli tarkoittanut, mutta siinä samassa Litefoot kiiruhti hänen luokseen. Jago oli saanut partansa juuri ja juuri ajettua, mutta hänen pukeutumisensa oli myös kesken. Pojasta polvi paranee, vain miten oli?
”Joko meidän tulee mennä?” kysyi Litefoot. Herra Strax viittilöi kaikkia siirtymään takapihalla levitoivaan kulkupeliinsä. Se näytti muuten samalta kuin tavallinen ajurinkoppi, mutta siinä ei ollut renkaita, eikä sitä ohjastanut kukaan. Harry sai nipin napin kiskottua päälleen kalsarit ja paidan, ja sen päälle suorat housut, pujoliivin, purppuraisen sakettitakin ja huivin. Hän oli niin vain suit sukkelaa hauskannäköinen, ei ollenkaan englantilainen piirteiltään. Harry oli tumma, kuten äitinsä oli ollut. Vanhemmalla Jagolla taas oli vaikeuksia kiskoa takkia puoliksi napitetun liivin päälle. Harry kiirehti auttamaan häntä.
”Isä, teetkö sinä jo lähtöä kirkkoon?” hän kysyi, aivan kun ei olisi sitä jo hyvin tietänyt. Hänen äänensä oli vakava, mutta ainakaan professori Litefoot ei osannut sitä tulkita. Sen täytyi olla hänen oma ajatuksensa, sillä kaikki ne aatteet, jotka olivat samanlaiset vanhemman Jagon kanssa, professori pystyi lukemaan vaivatta.
”Kyllä minä poikani teen”, sanoi Jago.
”Minä tulen sinun mukaasi.”
”Professori kertoi, että olisit kylille mieluummin mielinyt?”
”Muutin mieltäni. Anteeksi, totta kai minä tulen tärkeänä päivänä. En tiedä mikä minun päähäni oikein meni”, sanoi Harry ja niin he kaikki sitten änkesivät herra Straxin vaunuihin kylki kylkeä vasten kuin kilohailit. He eivät puhuneet lyhyeksi jääneen kiidon jälkeen kovin paljon, sillä vaikka Straxin alus olikin kuin hevosvaunut, niin eivät ne totisesti vatsanmuljahdusten kannalta sellaiset todellakaan olleet!
Hetki ennen alttarille astumista olikin se piinallisin. Herra Jago ja professori Litefoot olivat päättäneet perinteistä poiketen viettää sen kahden, sillä eipä se muutenkaan ollut kovin perinteinen toimitus ollenkaan.
”Saitko sinä siitä Harrystä mitään selkoa? Miksi hän oli niin kamalan hankala juuri tänään?” kysyi Litefoot. Jagon teki mieli repiä kaulus auki, sillä häntä kuristi ja kuumotti.
”
Jännittää, raukka. Onhan tämä iso asia myös hänelle. Isäukko astuu avioon!”
”Mitä tekoa hänellä on jännittää!” Litefoot ihmetteli, ”Minunhan tässä kai pitäisi jännittää, ei se ole helppoa ruveta isäpuoleksi näin kylmiltään.”
”Kylmiltään! Sinähän näet häntä kahta useammin ja minun pitäisi olla hänen isänsä! Ei mikään kumma, että hän vierastaa häitä. Olenhan minä melkein kuin vieras, pelkkä siittäjä, en muuta”, Jago harmitteli ja käveli pientä hermostunutta ympyrää. Litefootista tuntui ilkeältä huomata, että hänen toverinsa, tulevan puolisonsa, usko itseensä isänä oli noin kehno. Olihan se tietysti totta, että hän ei ole ollut osallisena nuoren Harryn elämää kauan, mutta se oli ollut neiti Valentinen valinta. Ei Harry ollut kertaakaan sanonut isästään mitään pahaa, vaikka olisi muuten kiukutellutkin. Päinvastoin.
”Noh. Ehkä meitä kaikkia vähän jännittää”, sanoi Litefoot. Sitten kello löi jo yhdeksän ja siunaustilaisuus alkoi. ”Otatko minua kädestä?”
”Aina, George-rakas. Aina”, sanoi Jago, ja sehän oli oikeastaan tahtoa paremmin sanottu.
FIN
