Kirjoittaja Aihe: Berserk: Satakieli ei enää laula, S, Serpico, oneshot  (Luettu 961 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 187
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Satakieli ei enää laula
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: S
Päähenkilö: Serpico
Genre: Draama

Summary: Serpico sen sijaan oli rakastanut laulua sitä sydämessään vaalien, vaikkei hänen mielipiteensä ollutkaan millään muotoa huomionarvoinen.

A/N: Tämä teksti syntyi lähestulkoon yhdeltä istumalta ja kunnon inspiraatioraivolla. :D Osallistuu Otsikkohaasteeseen (yli kolmesanainen otsikko).



***



Serpico herää metsävaristen säksätykseen, joka kantautuu ikkunan takaa koppavuutta tihkuen. Puiden lomasta kantautuvat äänet ja tuoksu tervehtivät häntä vapaudesta muistuttaen, kun hän avaa oven astuakseen verannalle. Sinä aamuna linnut ovat aikaisin jalkeilla, ja nyt niiden ansiosta myös hän.

Hän ei ole aikoihin katsellut auringon nousevan vaaleanpunaa ja kultaa hehkuvien pilvien takaa. Hän vetää keuhkonsa täyteen syysilman raikkautta ja keskittyy kuuntelemaan metsää. Hän kaipaisi päästä osaksi sen kertomista tarinoista, mutta joutuu tyytymään varisten toraisaan sävyyn, joka kiinnittää huomion liian hyvin.

Raakkumiseen sekoittuu pieni heläys jotain kauniimpaa, sointu pienemmältä linnulta, joka pitää majaansa ikihonkapuiden suojissa. Se on ensin kuin huomaamaton tuulenvire, kunnes saavuttaa tilaa ympärilleen isomman lintulajin riitasoinnuilta ja kantaa Serpicon tarkkoihin korviin niin elävänä, että häntä hymyilyttää.

Aamun valjetessa ja muun maailman vielä uinuessa hänen mielensä palaa menneisiin vuosiin muistelemaan hetkiä, jolloin hän oli vaivihkaa pysähtynyt jylhien ovien taakse kuulostelemaan salista kantautuvaa laulua cembalon sointujen siivittämänä. Varsinaiseksi lauluksi kutsuminen saattoi tosin olla hieman liioiteltua, sillä cembalo oli tauonnut tuon tuosta ja oppilas saanut huomautuksen toisensa jälkeen. Se oli ollut keskeytys keskeytyksen perään.

Serpico ei ollut missään määrin väittänyt omistavansa absoluuttista sävelkorvaa, mutta lady Farnese oli opiskelunsa alussa ollut lähellä toivotonta tapausta, mikäli tiukkapiirteisen opettajattaren näpäytyksiin oli uskominen. Serpico oli painanut korvansa vasten ovea ja kuunnellut, oppinut kappaleenkin monien toistojen vuoksi tuota pikaa. Ehkä hän olisi osannut laulaa sen itsekin, jos joku olisi pyytänyt. Sen hän ainakin tiesi, ettei opettajattaren olisi hänen tapauksessaan tarvinnut iskeä cembalon koskettimia tarpeettoman äkäisesti oppilaan laulun vaeltaessa jälleen nuotin vierestä.

Samalla hän oli vaientanut moiset ylimieliset ajatuksensa ja tyytynyt hiljaisen haamun rooliin tyhjällä käytävällä. Sillä ei ollut merkitystä, vaikka hän olisikin osannut kappaleen moitteettomasti. Laulutaidosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, toisin kuin lady Farneselle.

Kuukausien kuluessa edistyksen olivat huomanneet niin hän kuin opettajatarkin. Cembalon sointi oli ollut vastedes rauhallisempaa, jatkuvasti kehittyvä sopraanoääni kuulostanut enkelten säestämältä. Puuovet eivät olleet riittäneet vaimentamaan salakuuntelua, eikä hän ollut lakannut hämmästelemästä, miten aistikkaasti hänen valtiattarensa oli tulkinnut sonetteja ja aarioita. Lady Farnesen ääni oli ollut kuin verso, joka puski tiensä tuhkan läpi ja kuroi juurensa tuoreeseen maahan. Opettajattaren valolla ja vedellä sillä oli ollut mahdollisuus kasvaa joksikin ennennäkemättömän upeaksi, metsien kuulasäänisimmäksi linnuksi.

Verso ei ollut kuitenkaan halunnut kasvaa niin korkeaksi, eikä lintu, satakieli, tehdä itselleen pesää sille lahjoitettuun ympäristöön. Sen oli ollut vaikea säilyttää kiitollisuus saamistaan evästyksistä, kun joka liikettä arvosteltiin, eikä seura tarjonnut tarpeeksi hedelmällisiä virikkeitä.

Serpico oli ymmärtänyt sen.

Hän oli ymmärtänyt myös, että laulu, jota hän oli kuunnellut sydän läpättäen, oli ollut pakon edessä syntynyttä kauneutta. Kirsikkasuu oli tuottanut kauniita sanoja, jotka eivät olleet yltäneet sieluun asti. Ne olivat jääneet harmautta syleileväksi sumuksi, jolla ei ollut syvempää merkitystä. Kaikki oli ollut silkkaa miellyttämisenhalua ja soveliaisuussääntöjen seuraamista lasittuneen katseen ja vihasta muodostuneen hymyn takana.

Serpico sen sijaan oli rakastanut laulua sitä sydämessään vaalien, vaikkei hänen mielipiteensä ollutkaan millään muotoa huomionarvoinen. Kartanon maiden vaihduttua kesyttömään erämaahan hän oli seurannut läheltä, miten juurensa maasta repinyt verso ja kotipesästä lehahtanut lintu oli nauttinut vapaudestaan samalla tietoisesti vaientaen saamiaan lahjoja. Laululla ei ollut merkitystä selviytymisen kannalta, eikä luonnon pieniä vivahteita kuulostelevalla korvalla ollut aikaa paneutua joutavuuksiin.

Serpico vilkaisee aamun aurinkoa ja kääntyy palatakseen takaisin sisään. Hän kehottaa itseään unohtamaan heränneen ikävänsä toteamalla satakielen laulun pelkäksi vihellysten ja räsähtelyn kakofoniaksi.

« Viimeksi muokattu: 04.02.2019 02:04:03 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."