Nimi: Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
Kirjoittaja: Ronen
Ikäraja: K-11
Fandom: Olipa kerran / Once Upon a Time
Hahmot: Regina/Robin
Vastuuvapaus: En omista sarjaa tai mitään siihen liittyvää, enkä tienaa.
Haasteet: 12+ virkettä XIII, Ficlet300 sanalla 217. Suru
A/N: Virkehaaste räjähti aivoista ulos junamatkan aikana. Ihanat sanat, sopivat tosi mainiosti Reginaan. <3 Otsikko on Kaija Koon biisistä, koin sen sopivan tämän teemaan. :>
Sellaisina sateisina päivinä Regina Mills kokee itsensä kovin epävarmaksi. Tiedättehän, silloin iltapäivän valo on läpikotaisin harmaata ja tuuli kuljettaa sadepisaroita ikkunalasin pintaan. Koko maailman peittää sinertävä suruvarjo, kun kaikki muistuttaa kuolleesta rakkaasta. Kolahdukset metsäpolulla eivät ole villieläimiä tutkimassa puiden juurakkoa vaan Robin ampumassa nuolia sammalmättäisiin. Kahvi maistuu keittiön saarekkeen äärellä niin kitkerältä, kun valkoisenharmaita mukeja onkin vain yksi eikä kukaan ulota toiselta puolelta hipaisemaan kämmenselkää.
Sen vuoksi Regina etsiytyy Robinin muistolta muihin puuhiin, on yksinkertaisesti pakko. Puutarhan ruusut kukkivat täydessä loistossa, mutta Regina haluaisi vain polttaa niiden hehkuvan punaisuuden sydäntään muistuttavaksi mustaksi tuhkaksi. Sekalaiset toukat saavat ryömiä lehdillä eikä Regina halua keräillä niitä pois; tuhotkoot koko pensaan, jos sitä haluavat. Kai surevalle naiselle on sallittu se, ettei ole himoa elämää kohtaan.
Hiljalleen suru väistyy ja käynnistää raivon sarastuksen - Reginan pimeydestä vuotaa esiin se Pahan kuningattaren puoli, jonka kaikki tuntevat: että hän ei ole heikko, kaikkea muuta. Silloin pastalautaset saavat hajota säpäleiksi, valkoiseksi keramiikkakasaksi keittiön seinää vasten. Robin on kuollut, haudan syleilyssä, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että myös Reginan elämä päättyy. Ikävä saa ja pitääkin olla, mutta liekit tumman ja tulisen naisen sydämessä raivoavat metsäpalon lailla. Robinin kuoleman sieluun jättämät naarmut muuttuvat arviksi, ja Snow’n loputtomat sanat toivosta alkavat ehkä tepsiäkin. Niiden tuella Regina kiipeää vuorensa huipulle ja uskoo viimein, miten elämä voi jatkua.
Jonakin aamuna Regina avaa silmänsä yksinäisessä sängyssä, näkee verhojen välistä lempeää valoa ja uskoo hyvään. Kaupungintalolla kaiverrukset toimiston oven yläpuolella muistuttavat, että Reginalla on paljon tärkeää elämässään - ja ehkä nyt ei romanttista rakkautta, mutta aina mahdollisuus siihen. Mikäli se joskus häneltä unohtuisikin, Snow ja Emma ja muut toisivat sen kyllä takaisin mieleen; onhan kyse perheestä ja sen luomasta tuesta ja turvasta.
Merenrannalla simpukat kuiskaavat aaltojen tarinaa Reginan korvaan ja hetken hän voi kuvitella itsensä veden uumeniin - ja sitten nähdä ääretöntä valoa hehkuvan Robinin, joka johdattaa hänet pimeyden keskeltä turvaan. Se Reginan kai pitäisikin ottaa mukaan hänen ja Robinin suhteesta, hyvät hetket: onnellisuus arjessa, kävelyretket metsässä, kiihkeät kosketukset lakanoiden välissä. Eihän se ollut pelkkää häivettä, ei julmaa muiden ohjaamaa leikkiä niin kuin suuri osa Reginan aiemmasta elämästä satumetsässä kuningattarena. Miten se onkaan voinut olla niin absoluuttisen täydellinen vastakohta sille pahuudelle ja kostolle, jotka valtasivat joskus ikuisuus sitten Reginan mielen?
Ja lopulta tulee rauha, kun Robinin kuolemasta on kulunut tarpeeksi kauan ja Regina pystyy palaamaan mielensä sokkelossa kulkevan Ariadnen langan äärelle. Jos jotakin Regina tietää itsestään nyt, se on pelon puute - hän on menettänyt niin paljon, ettei edes tuonelan lautturi, se heidän aiemmin kohtaamansa Kharonin synkeä ilmentymä, voi saapuessaan enää sortaa hänen tahtoaan. Pimeyden kierre saa katketa - ja vielä joskus Regina rakastaa uudelleen ja on onnellinen.
