Kirjoittaja Aihe: Aallonpohjalla | Janne/Roope | K11 | Angst | Ficlet-sarja 3/3, Valmis!  (Luettu 3850 kertaa)

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Nimi - Aallonpohjalla
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - puhpallura
Ikäraja - K11 (kiroilua)
Genre -  Angst 
Paritus - Janne/Roope
Haasteet - One True Something 2 - One True Genre- Slash, Kasvata puu-haaste - ficlet (sarjan eka osa). Otsikko on Otsikko etsii tarinaa-haasteesta
Summary - Roope on lähtenyt Jenkkeihin kaksi viikkoa sitten, eikä Janne vielä osaa suhtautua uuteen tilanteeseen.

A/N - Näistä pojista taas lisää, nyt kolmiosaisen ficlet-sarja muodossa. Ensimmäinen osa on hieman tajunnanvirtaamaisempi kuin kaksi seuraavaa. :)




Aallonpohjalla

Ettei ois hän lähtenyt sittenkään pois

Yksinäisyys tahmaa seinät harmaalla roikkuen raskaasti verhoissa. Sohvalla se nauraa Frendien tahtiin, kuinka kukaan ei sua kosketa. Sängyn alle piiloutuessaan se ilkkuu, miksi nukut parisängyssä, kun kukaan ei ole kuiskaamassa mä rakastan sua. Luistimet, treenikassit ja mailat huutavat ’Lätkä on tärkeämpää kuin sinä. Don’t play the game. Win It.’
 
--

”Sä siis vaan lähdet ja mä jään tänne yksin.”
”Et sä ole yksin, onhan sulla täällä Joona, Rasmus, San – ”
 ”Et jumalauta ole tosissasi. Roope, mä en seurustele niiden kanssa. Tiedät tasan tarkkaan mitä tarkoitan.”
”Mä en lähde, jos sä et halua.”
”No en helvetissä halua. Mutta lähdet sä. Mä en aio seistä sun unelmien tiellä.”


--

Janne painaa kädet korvilleen, painaa niin kovaa, että humina peittää Yksinäisyyden ilkunnan alleen. Lähes. Kärsikärsi, kukaan ei tule repimään sieltä ylös. Kynnet kaivautuvat korvantaustan pehmeään ihoon polttaen puolikuita vieriviereen.
Sydän hakkaa epärytmiä yk-sin yk-sin yk-sin.
Sydän pilkkaa yhdessä Yksinäisyyden kanssa.

”Helvetti”, Janne kiroaa vastaukseksi.

Katse osuu mainosmagneetilla jääkaapin oveen kiinnitettyyn kuvaan, jossa kaksi miestä istuu Suomenlinnan nurmikolla hymyillen. Tummempi esittelee suoraa hammasrivistöään, vaaleampi näyttää ällöttävän rakastuneelta katsoessaan poikaystäväänsä. Sitä Janne on vieläkin. Ällöttävän rakastunut. Siksi yksinäisyys hänelle ilkkuukin. Jo toista viikkoa.

--

”Mä rakastan sua.”
”Mäkin sua.”
”Voit soittaa mulle aina.”
”Samoin.”
”Janne, mä oikeasti tarkoitan sitä. Aina, kun tuntuu siltä.”

--

Keskustelusta on kulunut kaksi viikkoa. Kertaakaan Janne ei ole soittanut, Roope viisitoista kertaa. Janne ei ole kertonut Yksinäisyydestä.
Yksinäisyys raottaa makuuhuoneen ovea, muistuttaa painajaisista, joita kukaan ei keskeytä. Kukaan ei kierrä käsiä ympärille ja kuiskaile ”Se oli vain unta.” Hengitys on tasattava itse. Kukaan ei hae keittiöstä vettä, on itse laskettava voimattomat jalat kylmälle lattialle, käveltävä pimeän asunnon läpi saadakseen kuivuneeseen suuhun kostutusta.

--

”Onko kaikki hyvin?”
”On on. Töitä on ollut paljon.”
”Janne, sä voit puhua mulle.”
”Mä tiedän. Kaikki hyvin.”

--

Pala nousee kurkkuun, eikä nieleskely auta. Janne ponnahtaa vauhdilla ylös, kaataen keittiön tuolin kolinalla. Tiskialtaan likaiset astiat saavat seurakseen vatsan sisällön. Kahvia, kahvia ja lisää kahvia. Kahvikuppi, roskikseen tyhjennetty yksinäinen päivällislautanen altaassa huutavat totuutta uuden kuorrutteensa alla. Yksinyksinyksinyksin.
Janne kääntää selkänsä pilkkaaville astioille valahtaen kaapistoa pitkin istumaan lattialle. Keittiön laattalattia on kylmä, mutta hiljainen. Janne tärisee, hieroo vetistäviä silmiään yrittäen haukkoa henkeä keuhkoihin, jotka eivät tunnu saavan tarpeeksi happea toimiakseen.
Laattalattia alkaa kuiskailla. ’Heinäkuu, muista heinäkuu!’
Jannen silmissä pyörii, sydän hakkaa epärytmiä.

--

”Ajattelin sua koko lenkin.”
”Aijaa, miks?”
”Mietin miltä sä maistut.”
”Roope, mä tiskaan. Irti.”
”Mietin miltä näytät mun alla.”
”Helvetti.”
 ”Mietin miten huohotat, täriset ja huudat mun nimeä, kun tuut.”

--

Keittiön laattalattia kuiskailee kuumimpien helteiden aikana vaihdettuja suudelmia ja orgasmin sumentamaa ’Rooperooperooperoope’-mantraa. Janne ei ehdi nousta lattialta vatsan krampatessa uudelleen. Sappineste maistuu suussa, kyynelkalvo sumentaa näön. Hän ei nouse, siirtyy vain sivummalle käpertyen lattialle. Kyyneleet valuvat silmänurkista harmaille laatoille. Pään sisällä kaikuu Roopen ääni, se huutaa nautinnosta, raivoaa kesken riidan, kuiskailee rakkautta, pätkii Skype-puhelussa, toistaa Jannen olevan tärkeintä. Äänet hiljenevät hiljaiseksi suhinaksi. Joskus Yksinäisyys tahtoo turruttaa, antaa kitua korvia painavan hiljaisuuden alla. Lopulta tuudittaen väsyneen mielen, itkusta polttavat silmät ja liialla liikunnalla kidutetun vartalon uneen.


« Viimeksi muokattu: 15.07.2017 00:21:19 kirjoittanut Dokumentti »
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Kommenttikamppanjasta, hyvää iltapäivää.

Nappasin tämän vilkaistuani kivaa rakennetta ja tajuttuani, että näistä(kin) minä olen lukenut jo aiemmin. Ensiksikin, tämän rakenne oli tosiaan selkeä ja miellyttävälukuinen, takaumat rytmittivät tekstiä kivasti. Ne eivät eksyttäneet, vaan oli helppo pysyä kärryillä. Ympäristönkin kuvailua tuli mukavasti, vaikka Jannen ahdistus ja yksinäisyys onkin tässä pääasia.

Teksti nappaa mukaansa kevyesti ja kuljettaa hiljalleen syvemmälle angstiin, kunnes lukija tajuaa, etteivät Jannen asiat tosiaankaan ole hyvin. On syömättömyyttä, pahoinvointia ja ylitreenausta. Tästä herää kysymys, että kun eroahdistus on noin voimakasta, kuinka kauan pojat (miehet?) ovat olleet yhdessä? Tai asuneet yhdessä? Ovatko he olleet aina ystäviä, vai tavanneet myöhemmin? Ehkä tähän tulee selvyyttä seuraavissa osissa. Toki erilaiset ihmiset reagoivat eri tavoin, jne.

Yksinäisyyttä kuvaamaan on käytetty monia eri ilmaisuja ja aisteja, mistä pidän. se tuo vaihtelevuutta ja mielekkyyttä samassa aihepiirissä pysyttelevään kulkuun.

Lainaus
Yksinäisyys tahmaa seinät harmaalla roikkuen raskaasti verhoissa.

Tahmaa ja roikkuu. Mukana on vielä värihavainnollistuskin! Monipuolinen lause.

Lainaus
sydän hakkaa epärytmiä

Epärytmiä! <3 Ihana ilmaus, jotenkin harvinaisempi vaikka kuitenkin tavanomainen.

Surullista, ettei Janne uskalla, tai ehkä voi puhua tuntemuksistaan rehellisesti Roopen kanssa. Realistista kylläkin, tulee sellainen olo, että pitäisi olla vahvempi ja kestää marisematta. Ilman kyyneliäkin. Sitten tulee helposti sellainen olo, ettei uskalla sanoa edes "kaipaan sua", koska pelkää paljastavansa liikaa. Niin että vaikka haluasin ravistella Jannen tolkkuihinsa, kuitenkin ymmärrän. :')

Se, miten kaikki muistuttaa onnellisesta ajasta ja yhdessäolosta on myös hienosti tuotu esiin, kun jopa lattialaatat kuiskailevat. Vaikka tässä tapauksessa ero onkin vain väliaikainen.

Pidin tästä pätkästä kokonaisuutena, ja jään odottamaan seuraavia. Kiitos :>

ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Isfet - Kiitos kommentista! Hyvä, että takaumissa pysyi hyvin mukana. :) Seuraavat osat ovat rakenteeltaan hieman erilaisia kuin tuo ensimmäinen, jossa Janne velloo yksinäisyydessään ja kaipuussaan.
Miehet ovat olleet yhdessä tässä kohtaa viisi vuotta. Janne tosiaan yrittää esittää vahvempaa kuin onkaan, vaikka ei tarvitsisi. Sellaista se joskus on, mutta eiköhän aika paranna ja uusiin juttuihin tottuu. :)
Kiitos vielä uudestaan kommentistasi!<3



A/N - Lukujen otsikot ovat Antti Tuiskun - Yksinäinen kappaleesta, sen unohdin ensimmäisen luvun yhteydessä sanoa. :) Nämä kaksi seuraavaa osaa ovat tosiaan erilaisia rakenteeltaan kuin ensimmäinen osa.



Ja sydän ois ehjä


”Anna mun olla”, Janne mutisee, jonkin häiritessä hänen untaan.

Ensimmäisenä Janne rekisteröi särkevän lonkan ja kipeän niskan. Sitten hän tajuaa heränneenänsä jonkun tökkiessä häntä alaselkään. Janne kierähtää selälleen ähkäisten kivusta, kaikki lihakset tuntuvat jumiutuneen ja hän tajuaa makaavaansa lattialla. Silmät ovat lähes muurautuneet umpeen rähmästä ja itkun tuomasta turvotuksesta.

”Ei vittu”, on ensimmäinen lausahdus, joka vaaleatukkaisen naisen suusta kuuluu, tämän tarkentuessa Jannen näkökenttään.

Janne hymähtää vastaukseksi ja nousee ylös ähkäisten. Hän siirtyy suoraan kraanan luokse ja laskee suureen tuoppiin vettä. Hänen takaansa kuuluu tuolin jalkojen raapimista vasten lattiaa. Jannen käsi tärisee hänen laskiessaan tyhjän lasin pöydälle, jääden sitten nojamaan tasoa vasten, selkä keittiönpöytään päin.

”Mene suihkuun”, kuuluu käsky tulkitsemattomalla äänellä.

Janne ei vastaa, mutta kääntyy ympäri. Matkalla hän vilkaisee siskoaan, joka katsoo ilmeettömänä takaisin. Janne tietää jo, että suihkusta tullessaan hän saa päällensä ristikuulustelun. Janne riisuutuu heittäen vaatteensa liian täyteen pyykkikoriin, jonka ansioista pyykkikaapin ovi ei enää mahdu kiinni. Viileä vesi valuu pitkin kipeitä lihaksia ja herättelee mieltä. Hän valitsee puolityhjistä hyllyistä shampoon ja pesee jo pahoin rasvoittuneet hiuksensa. Suihkun kohinan läpi hän kuulee kolistelua ja epäilee Sannin siivoavan. Unisuus alkaa karsiutua ja häpeä alkaa nousta punaten posket. Sanni herätti hänet lattialta ja hän tietää, että ympäri asuntoa on tyhjiä olut tölkkejä, likaisia vaatteita ja tasot ovat saaneet uuden kuvioihin kahvikuppien pohjista. Janne peseytyy loppuun nopeasti ja astuu kylpyhuoneen lämpimästä viileään ilmaan. Vaatekaapista hän valikoi harmaat colleget ja löysän lyhythihaisen, ennen kuin suuntaa etsimään siskoaan.

Sanni on kerännyt tyhjät tölkit Alepan muovipussiin keittiön nurkkaan ja astiat ovat kadonneet tiskikoneeseen. Nyt nainen pyyhkii keittiön tasoja ja on löytänyt tumman kivitason tahrojen alta. Sanni kohottaa katseensa, kun Janne istuutuu keittiön pöydän ääreen. Hän huuhtelee rätin ja asettaa sen kuivumaan hanan päälle. Sannin askeleet lähestyvät, mutta Janne ei nosta katsettaan pöydän tummasta puusta.

”Janne”, Sanni sanoo tiukasti. Janne vain hymähtää. ”Olisit helvetti soittanut.”

”Miksi?” Janne puuskahtaa ja raapii nenän varttaan tuskastuneena. Ei hän tahtonut kenenkään tietävän kuinka pohjalle hän on vajonnut Roopen lähdettyä.

”Mä olisin voinut tulla seuraksi”, Sanni sanoo pehmeämmällä äänellä, laskee kätensä Jannen käsivarrelle.

”En mä halunnut häiritä. Sulla on omakin elämä ja Topias.” Topias ja Sanni suunnittelevat häitä seuraavaksi talveksi.

”Kyllä mulla silti on aina aikaa mun pikkuveljelle”, Sanni sanoo virnistäen.

Janne tuhahtaa. He ovat kaksosia, Sanni on puolitoista minuuttia vanhempi, mutta jaksaa silti aina mainita asiasta.

”Olisit sitten soittanut Jonnalle tai Jesselle, jos sun ajatukset on niin jalot, ettet mua halunnut häiritä.”

”Joo, mä ehdottomasti haluan avautua isoveljelle, jonka tunneskaala on pienempi kuin sarvikuonolla. Tai mun junnu pikkusiskolle”, Janne sanoi sarkastisesti. 

”Se on vuoden Roopea nuorempi”, Sanni huomauttaa.

Janne pyöräyttää silmiään. Ennen heidän suhdettaan ja sen alussa hän oli kriiseillyt Roopen ikää. Heillä oli viiden vuoden ikäero ja silloin hänestä oli tuntunut lähinnä kehdon ryöstäjältä, vaikka Roope oli aina ollut henkisesti ikäistään vanhempi, suurimmaksi osaksi ainakin. Sanni oli ollut kannustamassa Jannea suhteeseen Roopen kanssa. Janne oli pitkään taistellut vastaan, mutta lopulta antautunut tunteille. Se oli ollut Jannen viisain päätös koskaan. Rakastumisen ihana tunne oli vahvistanut vankaksi rakkaudeksi vuosien myötä.
« Viimeksi muokattu: 06.03.2018 21:32:06 kirjoittanut Dokumentti »
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
A/N - Sitten viimeiseen osaan! Jospa näistä miehistä kirjoittaisi vähän onnellisempaa tämän jälkeen. :D




Seisot siinä ovellani, matkalaukut käsissä,
mut et ole jäämässä vaan hyvästelemässä.
Kyyneleet polttaa sydämessä.
Sut haluan säästää niiltä, sillä oonhan aina ollut sulle vahva.
Ei kasvos osaa pettää, hymyssäsi kyyneleitä nään.
Ei niitä tarvii selittää.

(Antti Tuisku - Lähtemässä)



Oispa aikaa kulunut jo tarpeeksi


Hiljaisuus venyi ja Sanni letitti vaaleita hiuksiaan Jannen piirrellessä kuvioita pöydän pintaan.

”Ootko sä kertonut Roopelle?” Sanni käänsi katseensa Janneen. Janne painoi katseen tiiviisti pöytään ja purren huultaan. ”Eli et. Janne sun pitää puhua sille.”

”Ei tartte. En aio häiritä sen pelejä.”

”Luuletko, ettei se oo huolissaan susta. Luuletko, ettei se oo huomannut sussa mitään muutosta? Luuletko, ettei se murehdi jokaisen teidän puhelun jälkeen sitä, kun se huomaa, ettet oo kunnossa, mutta sä et helvetti puhu sille?” Sannin ääni kohoaa koko ajan ja Janne valuu penkillään alemmas.

Janne räpyttelee silmiään, jotka uhkaavat valuttaa kyyneleitä poskille. Hän muistaa liiankin hyvin Roopen huolestuneet kasvot ja kyselyt miten Janne voi. Janne pyyhkäisee silmiään, mutta pysähtyy kesken liikkeen.

”Sä oot puhunut sen kanssa”, Janne kuiskaa. ”Sä oot helvetti puhunut sen kanssa.”

Sanni menee vaikean näköiseksi, se ei koskaan ole ollut hyvä valehtelemaan.

”Mitä sitten? Roope on huolissaan, eikä se voi ite tulla tarkistamaan sua”, Sanni kokoaa itsensä nopeasti, eikä enää näytä syylliseltä.

”Kyllä mä pärjään.”

”Etkä helvetti pärjää!” Sanni aloittaa huutamisen, jatkaen Jannen huonoihin puoliin salailun ja välttelyn osalta. Janne itsekin tietää, ettei aina tahdo tuoda esille niitä huonoja tunteitaan. On helpompi esittää kaiken olevan hyvin. Sannille hän ei vain koskaan ole saanut esityksiään läpi. Ja Roopellekin se käy yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi.

”Sun pitää sanoa sille. Muuten toi puhumattomuus repii teidät rikki”, Sanni sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Raivottuaan nainen oli hetken hengittänyt syvään hiljaisuudessa.

Janne painaa päänsä käsiin ja Sannin sanat kaikuvat pään sisällä. Hän ei todellakaan halua rikkoa heidän suhdettaan tällä. Hän ei vain halua Roopen murehtivan hänen oloaan.

”Te ette nää usein. Teidän täytyy voida puhua. Jos ette pysty puhumaan, jos sä et pysty puhumaan, teillä ei oo enää mitään”, Sanni toteaa hiljaa ja kurottautuu silittämään Jannen hiuksia.

Janne nyyhkäisee. Hän tietää Sannin olevan oikeassa. Mutta miten hän voisi kertoa Roopelle siitä repivästä tunteesta, jonka hiljainen asunto ja sen muistot tuovat. Kuinka hän voisi kertoa, että hukutti itsensä liikuntaan, alkoholiin ja otti töitä liikaakin. Hallilla on paljon muistoja Roopesta, mutta siellä ne on helpompi unohtaa. Helpompi käsitellä, kun pystyy keskittymään töihin.

”Sun pitää puhua Roopelle”, Sanni toistaa tiukasti ja Janne nostaa katseensa siskonsa vakaviin sinisiin silmiin.

”Mä tiedän.”


Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Hilla

  • ***
  • Viestejä: 840
Tämä tuli liian lähelle. Kaukosuhteessa olleena voin sanoa, että nämä tekstit kokosivat raastavan totuudenmukaisesti kaikki ne tunteet yhteen, joita erossaolon aikana tulee vastaan. Kun on heikoimmillaan, ei edes enää jaksa kertoa ikävästä, ei jaksa puhua ja tsemppaaminen kohti seuraavaa tapaamista alkaa hiipua. Se on ihan hirveää.

Eteenpäin jatkaminen yhdessä pitää olla yhteinen päätös, mutta kummankin osapuolen pitää tahtoa sitä yksilöinä yhtä paljon. Kun uppoaa Jannen potemaan tilaan, siitä ei selviä kuin päättämällä niin itse. Kaikki eivät jaksa. Joillakin lähipiirin kannustus voi auttaa. Kamalaa sanoa näin, mutta ihmismielen lujuus ja rakkauden voimakkuus ovat kaukosuhteen onnistumisen kulmakiviä. Kaikista ei ole siihen ja he ovat sitten vahvoja joissakin toisissa asioissa.

Captain Crystal

  • Vieras
Huh... Raakaa realismia hyvin muotoiltuna ja niiden asiaankuuluvien tunteiden kyllästämänä. Oikein toimiva kokonaisuus. Teknisisestä senverran, että tämä oli kohtuu helppo luettava ja rakenteeltaan selkeä. Virheitä bonggasin vain tämän yhden:

Lainaus
Nyt nainen pyyhkii keittiön tasoja ja on löytänyt tumman kivitason tarhojen alta.

Pitäisi varmaan olla 'tahrojen' :) Tyylillisesti tämä oli tosi uskollinen. Tykkäsin siitä, miten tää oli samaan aikaan arkinen ja todella syvällinen. Asiat kuvattiin tavallaan sen raastavan tilanteen läpi heijastettuna. Hyvä, että olit kommenttikampanjassa ennen minua. En ehkä muuten olisi tullut löytäneeksi tätä ja tykkäsin kyllä (siten, miten nyt angstista tykätään). Pisti muistelemaan, kuten Hillan kommenttikin, millaista se oli, kun toinen oli kaukana...

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Hilla - Kaukosuhteessa oleminen on hirveää. Jannelle se tuli itselleenkin hieman yllätyksenä.
Rakkauden voimakkuus ja päättäväisyys todellakin punnitaan tuollaisessa ja Janne ehkä tarvitsi pientä tukea ja kannustusta pystyäkseen siihen. Helppo ei ole tuolta kyllä nousta. Kiitos paljon kommentistasi!<3

Captain Crystal- Kiva että pidit tästä ja nappasit tän kommenttikampanjasta. :) Korjailen tuon bongaamasi virheen, kiitos. :) Hyvä, että tunnetilat ja tilanteet välittyvät tekstin kautta. Kiitos paljon kommentista!<3
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :) Se tarjosi oivan tilaisuuden kommentoida lisää Janne/Roopea. Erityisesti tämä teksti kiinnosti minua siksi, että sitkuttelin itse neljä vuotta etäsuhteessa ennen kuin se viime lokakuussa vihdoin päättyi. Etäsuhteista on mielenkiintoista lukea, koska vaikka suhteet ovat aina erilaisia, etäisyyden elementti tuo niihin sellaista samaistumispintaa.

Osaan Jannen tunnelmista samaistunkin, esimerkiksi yksinäisyyden ilkuntaan parisängystä ja puolityhjiin kylpyhuoneen hyllyihin (eihän tuossa suoraan sanota, että Roopen tavaroita puuttuu niiltä, mutta jotenkin kuvittelen sen niin, koska tavaroiden puute jos mikä konkretisoi yksinäisyyden). Osaan taas en niinkään. Minulle tuli hieman yllätyksenä, miten kova paikka erossaolo Jannelle on, kun se heijastuu jo fyysiseen olemiseenkin esimerkiksi pahoinvointina, ja se sai minut ajattelemaan, että ehkä Jannen elämässä on jotain muutakin pielessä. Myötävaikuttajia löytyikin rivien väleistä: haluttomuus ja kyvyttömyys puhua tunteista, siitä juontuva tukiverkon puute... Lisäksi täytyy muistaa, että Janne ja Roope olivat ilmeisen tiiviisti yhdessä ennen Roopen lähtöä, siinä missä minä olin kumppanini kanssa alusta asti etäsuhteessa. Siinä on ihan eri lähtökohdat, ja voin hyvin kuvitella, että erossaolo tuntuu ainakin aluksi paljon pahemmalta koettelemukselta, kun on tottunut toisen läsnäoloon. Plus Jannen ja Roopen välinen etäisyys on hieman eri luokkaa kuin Turun ja Espoon välinen, huhhui! Sitä ei taideta missään suoraan mainita, mutta jotenkin kuvittelen Roopen olevan Pohjois-Amerikassa tai jossain muualla isossa kiekkoliigassa unelmaansa toteuttamassa. // Voi minua puusilmää, alkutiedoissahan se luki että Roope on kuin onkin lähtenyt Jenkkeihin!

Tämä tarina tarjoaa minulle siis erilaisen näkökulman etäsuhteeseen, mikä on virkistävää! Kiinnostuin myös siitä, miten Jannella on isoja vaikeuksia kommunikaation ja erityisesti ikävistä tunteista puhumisen kanssa. Voin hyvin kuvitella, ettei Janne halua seistä kumppaninsa unelmien tiellä myöskään tunnetasolla: on turvallisempaa ja helpompaa teeskennellä kaiken olevan ihan hyvin, ettei toinen ala huolehtia. Tavallaan Roopen asema on ehkä helpompi siinä mielessä, että hän on se, joka lähti tavoittelemaan unelmiaan, kun koko ajan on menossa ja mielessä kaikenlaista uutta ja jännittävää ja on kenties helpompi keskittyä uraan, siinä missä Janne puolestaan pyörii samoissa ympyröissä ja kohtaa tuttuja ihmisiä ja paikkoja, jotka muistuttavat Roopesta. Toki Roopelle tuntuu myös puhuminen olevan helpompaa tai luontaisempaa, mikä varmasti edistää Roopen sopeutumista tai pärjäämistä. Tai kukapa tietää, ehkäpä Roopekin on omassa päässään ihan yhtä hajalla? Oli niin tai näin, minusta tässä tarinassa korostuu kipeän realistisesti kommunikaation tärkeys etäsuhteessa, ja se on hienoa.

Onneksi lopussa on havaittavissa pilkahdus toivoa. Vaikka Janne ensin haraa vastaan, hän lopulta myöntää tietävänsä, että Roopelle pitää kertoa. Se on tärkeä ensimmäinen askel, ja toivon kovasti, että siitä seuraa jotain hyvää näille miehille! :-*

Lainaan lopuksi vielä lempikohtani:
Pään sisällä kaikuu Roopen ääni, se huutaa nautinnosta, raivoaa kesken riidan, kuiskailee rakkautta, pätkii Skype-puhelussa, toistaa Jannen olevan tärkeintä.
Niin hieno, niin hieno! Kaiken ristiriitaisuus ja vaikeus ja tunteiden vuoristorata välittyvät upeasti.

Kiitoksia tästä! -Walle
« Viimeksi muokattu: 02.02.2019 22:58:50 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Haudi! Oon päässyt tähän asti näiden tarinassa. Tykkäsin näistä osista hirveesti. Toi kaipuu on kaikki jotenkin niin täynnä tunnetta, että ihan itekkin uppoutuu siihen fiilikseen. Se mitä kommentoin Voitonnälkään että Roopelta puuttuu jotain mikä olis vedonnut täysillä muhun, niin se mielipide on jo kumoutunut täysin mun päästä. Oon jo vakuuttunut että Roopella on aidot ja vahvat tunteet, ja vaikkei siitä näissä osissa paljoa olekkaan niin silti tästäkin vähästä välittyy kuinka paljon sekin välittää.
Ja voi Janne... Se ei kyllä osaa olla ilman Roopea. Roope on niin vaikuttava hahmo kaikessa tuon sanan merkityksessä, että en ylläty ettei Janne osaa olla. Roope varmasti on sille se kivijalka. Toivottavasti se löytää itestään rohkeutta puhua.

Mutta, eipä tästä muuta. Tykkäsin!!

Ps. Siinä oneshotissa jossa Janne esittelee Roopen vanhemmille niin Jonna on 14 ja Roope 18, ja tässä niillä on vain vuoden ikäero? Vai oonko lukenut ja ymmärtänyt jotain väärin  ;D

"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 201
Auts! Matkani jatkuu siis näiden tyyppien parissa, ja ajattelin että tulen ihan tosi nopsaan lukaisemaan tämän ficlet-sarjan kun eihän tämä ole pitkäkään. Mutta ekan osan luettuani oli ihan pakko avata word ja ryhtyä kirjoittamaan tätä kommenttia, sillä au kun sattuu!

Mieletöntä kuvailua! Mieletöntä fiilistä! Ja apua, Roope sitten lähti. Tietenkin ymmärrän että ratkaisu on oikea ja niin Roopen pitikin tehdä, ja kyllä Jannekin sen ymmärtää mutta ei noille tunteilleen vain voi mitään. Ymmärrän Jannea ihan todella hyvin, sillä tuo on aivan kamalaa, olla yksin tutuissa ympyröissä, nukkua yksin yhteisessä sängyssä ja elää kaikki muistot ympärillä. Kun tuo välimatka on vielä tuollainen, niin voi ei! Olit kirjoittanut ihan todella hienosti noista Jannen tunteista ja Yksinäisyydestä, pidin siitä. Toki harmittelin, että miksi Janne ei kerro Roopelle! Johtuuko se siitä, ettei Janne tahdo syyllistää Roopea vai mistä. No, jospa se selviäisi noiden tulevien osien aikana :)

Sanni ♥ tykkään tästä hahmosta tosi paljon! Se, että se tulee Jannen luo ja auttaa. Ihana sisko! Vaikka tämä kakkososa oli fiilikseltään hyvin erilainen kuin ensimmäinen, niin silti pidin tästä. Tässä tuli selväksi miten alas Janne onkaan vajonnut ja miten surkeana se on. Voi kun toivon, että se helpottaa pian ja että Janne voisi puhua Roopelle. Mutta mitä Roope tästä kaikesta ajattelee? Näkeekö se kuinka huonosti Janne voi? Onko ne milloin puhuneet puhelimessa?

Tässä kakkososassa oli pari juttua mitkä kiinnittivät huomioni, molemmat tuolla aika lopussa. Sanni puhuu Jonnasta ja Jessestä, onko Jesse vielä yksi veli lisää vai tarkoittaako se Joonasta? Toinen asia oli Jonnan ikä, kun eikö se ollut tuossa Voitonnälässä jotain 14 ja Roope 17? Nämä on nyt pikkujuttuja ja helppoja toki muuttaa tuonne tekstiin. Enkä olisi varmaan edes kiinnittänyt huomiota ellen olisi lukenut tätä sarjaa tällä tavalla putkeen :)

Tykkäsin kun tuo kolmas pätkä jatkui suoraan tuosta kakkosesta. Mahtavaa, että Sanni ja Roope ovat olleet yhteydessä! Niin minäkin tekisin jos olisin Roopen asemassa, ja Sanni on varmaan paras tyyppi kelle puhua. Roopekaan ei varmaan ihan kehen tahansa luota. Mutta tuo puhumattomuus on kyllä todella iso juttu ja toivottavasti Janne kokoaa nyt itsensä ja kertoo Roopelle. Sillä kyllä se Roope on tätä juttua miettinyt ja väkisin se vaikuttaa myös hänen tekemisiinsä.

Kiitos tästä, pidin vaikka olikin angtinen pätkä. Katsotaan mitä seuraava tarjoileekaan :)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!