Kirjoittaja Aihe: Hietaniemen kallioilla | K11 | angst, draama  (Luettu 1314 kertaa)

Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 701
  • Ava & banneri by minä
Hietaniemen kallioilla | K11 | angst, draama
« : 28.07.2017 04:59:05 »
Nimi: Hietaniemen kallioilla
Kirjoittaja: Huurre
Ikäraja: K11
Genre: Angst, draama
Haasteet: 12+ virkettä XIII, Ficlet300, Angst10



Hietaniemen kallioilla

Oliver makaa Hietaniemen kallioilla ja tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen epävarmuus kaihertaen rintaa. Iltapäivä on jo pitkällä ja kylmäävä tuuli heiluttaa puiden oksia, mutta Oliver ei huomaa sitä. Moni ehkä ajattelisi pojan tuijottavan sinertävää taivasta viimeistenkin sadepilvien liukuessa kauemmas.

Oliver havahtuu kolahdukseen lähistöltä. Hän haistaa kahvin, jonka tuoksu kietoo Oliverin otteeseensa. Hänen katseensa etsiytyy vähän matkan päässä olevaan seurueeseen. Yhdellä tytöllä on kimppu ruusuja kädessään, ja Oliver ei jaksa ihmetellä miksi.

Toukka vaeltelee Oliverin villakangastakilla, jonka päällä hän makaa. Poika tuntee outoa himoa litistää toukka, jolle elämä varmasti kelpaa. Oliver kuulee naurua ja puhetta Sarastus-lehdestä, jonka hän tietää olevan paskaa MV:n ja muun vastaavan rinnalla.

Oliverin mieleen muistuu säpäleitä edellisestä elämästä, jonka hän hylkäsi muuttaessaan Helsinkiin. Äidin hautajaiset ja karu hautaan laskeminen painavat edelleen rintalastaa inhottavasti. Oliverilla on ikävä, vaikka äiti oli ollut hieman irrallaan oleva hahmo Oliverin elämässä – vähemmän kuitenkin kuin hänen isänsä. Oliver raapaisee kutiavaa kohtaa ja huomaa kynsiensä olevan liian pitkät, kun naarmusta kohoaa muutama veripisara.

Oliver räpyttelee silmiään hieman tuntiessaan kyynelten paineen silmäkulmissaan. Poika muistelee äitinsä hautakiveen kaiverrettua tekstiä, jonka pappi oli yhdessä päättänyt mummon kanssa.

Mikäli hän pääsee Taivaaseen, olkoon Luoja hänelle armollinen. Antakoon Luoja hänelle simpukoita täynnä olevan rannan, jollaisesta hän ei ikinä lopettanut puhumasta.

Oliver alkaa haaveilla sängystään ja hyvältä tuoksuvista lakanoista kotona, jos biologisen isän asuntoa vain sellaiseksi voi kutsua. Häive isän alkoholilta haisevasta hengityksestä leijailee Oliverin nenään, ja häntä puistattaa inhosta. Jos poika saisi itse päättää, absoluuttisen totuuden mukaan hänellä ei olisi isää laisinkaan.

Oliver nyppää langan takkinsa hihasta ja nyrpistää nenäänsä ärtyneenä. Edes PMMP:n Lautturi ei onnistu kohottamaan hänen synkkää mielialaansa, vaikka se on yksi Oliverin lempikappaleista. Oliveria ahdistaa se kierre, johon hänen pitäisi pian palata; hänen pitäisi unohtaa hetken rauha kalliolla ja itkeä hiljaa huoneessaan inhoaan isäänsä kohtaan.
those who tell the stories rule society