Kirjoittaja Aihe: Midare Somenishi: Sulautumatta luolan kiviseiniin, S, Saizō/Fujimaru, oneshot  (Luettu 562 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 133
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Sulautumatta luolan kiviseiniin
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Midare Somenishi
Ikäraja: S
Paritus(?): Saizō/Fujimaru
Genre: Apea draama

Summary: "Jos minä jonain päivänä katoan... etsisitkö sinä minua?"

A/N: Fandomina taas sen sortin marginaalisarja että oksat veks, mutta jos tekele on jollekin tuttu, ihan mahtavaa. 8) Löytyy onneksi netistä englanniksi käden käänteessä, vaikkakin käännös nyt on vähän tönkösti aseteltu. Yritin pitkästä aikaa jotain vähän angstihtavaa, mutta ehkä tämä on kuitenkin enemmän draaman puolella. Yhtä lailla sekä Fujimaru että Saizō särkevät sydämeni, se on varmaa.



***



"Saizō..." Fujimarun ääni on tuskin kuiskausta kuuluvampi.

"No?"

"Jos minä jonain päivänä katoan... etsisitkö sinä minua?"

Saizō kohottaa katseensa luolan kovaksi tallotusta maaperästä. Kysymyksessä ei ole järkeä, mutta jos olisi, hän vastaisi myöntävästi hetkeäkään epäröimättä.

"Katoaminen on toisinaan kovin helppoa", Fujimaru sanoo katsomatta häneen päin. Sirot sormet kiertyvät paksun puukalterin ympärille, ja Fujimaru painaa päänsä vankilansa ovea vasten yönmustien hiusten valuessa verhona aina niin viehättävien kasvojen eteen.

"Mitä oikein höpiset?" Saizō sopertaa huultensa välistä, mutta vastaus ei tavoita häntä luolan koleudessa.

Saizō vaikenee, kuten tavallista, ja tuijottaa ristiriitaa edessään.

Fujimaru ei voi kadota, vaikka niin uskoisikin. Siitä pitävät huolen niin luolan seiniin ujutetut puukalterit kuin suuri rautakuula kettingin toinen pää lukittuna hentorakenteisen nilkan ympärille. Katoaminen on mahdotonta, ellei sulaudu luolan kiviseiniin, eikä Fujimarusta kimonoidensa kirkkaissa väreissä ja kuvioissa ole sellaiseen.

Fujimarun uloshengitys värähtää kaikesta siitä, mitä tämä pitää sisällään, mutta kaltereita puristava ote hellittää lopulta.

"Ah, puhun ihan hupsuja", tämä naurahtaa, ja vaikkei Saizō sitä millään muotoa osoitakaan, hento huvittuneisuus repii hänen sydäntään rosoreunaisille haavoille.

"Siinä nyt ei ole mitään uutta", Saizō hymähtää vailla ilon häivää ja istuu alas sellin toiselle puolelle Fujimarua vastapäätä. On helpompaa vaalia kaltereiden tuomaa etäisyyttä kuin edes harkita antautuvansa alhaisille vaistoille. Takaraivossa jyskyttäville vaistoille, jotka haluavat sulkea Fujimarun käsivarsien suojaan ja suudella kalvavan ahdistuksen ja pelot edes vähän pienemmiksi.

Sellaiseen Saizōsta ei kuitenkaan ole, eikä saakaan olla.

"Olet häijy." Fujimaru kurtistaa kulmiaan hienoisesti, ja kiusoitteleva hymy raastaa Saizōa riekaleiksi.

"Sinä taas et tajua vitsiä", Saizō näpäyttää takaisin.

"En ole koskaan pitänyt sinua vitsailijana."

"Hmm, varmaan ihan syystäkin."

"Ehkäpä", Fujimaru virkkoo ja korjaa hartialta valahtanutta kimonoaan jääden tarkastelemaan hihan silkinsäikeissä uiskentelevia taidokkaasti kirjottuja karppeja. "Saizō... Lakkasikohan sade jo?"

"Muutama tunti sitten." Saizō silmää korkealle luolan seinään hakattua ikkunan virkaa toimittavaa aukkoa. "Se kohina kuului takuulla Edoon asti."

"Epäilemättä... Ja pisarat olivat kylmiä kuin syysjää", Fujimaru sanoo värähtäen kuin muistaessaan, miltä sade tuntuu iholla, ja Saizō yrittää etsiä tämän kasvojen kauneudesta jotain vilpittömyyden kieltävää.

"Valuiko tänne vettä?" hän tarkentaa etsien kosteuden merkkejä luolan seinistä.

"Ei suinkaan", Fujimaru vastaa yllättyneenä. "Tarkoitan että ulkona satoi, ja minä olin... minähän..."

Fujimaru antaa lauseensa lopun hiipua ja tarkastelee ympäristöään kuin käsittäen vasta silloin todellisen olinpaikkansa. Nilkkaan kiinnitetty rautaketju kalahtaa lannistuneen kuuloisesti.

"En ymmärrä..."

"Ryhdistäydy. Olet nähnyt unta." Saizō kiroaa itseään sanojen päästessä hänen suustaan tarpeettoman kiivaina. Fujimaru ei ansaitse hänen moitteitaan vähäisissäkään määrin.

"N-niin se kai on, olet oikeassa..." Fujimaru hengähtää kurottaen katsettaan seinään hakatulle aukolle nähdäkseen vilauksen hämärtyvästä taivaasta. "Se vain tuntui niin todelliselta."

Saizōn kokoon kuristuvat sisuskalut vaikeuttavat hänen hengitystään ja hän painaa päänsä osaamatta tarjota etäisintäkään lohtua. Pelkuri hän sisimmässään onkin.

"Jos sinä joskus katoaisit, etsisin sinut vaikka viimeisenä tekonani", hän sanoo hiljaa. "Mutta minä pyydän, älä katoa, Fujimaru..."

Fujimaru katsoo taivaan sijasta vuorostaan häneen niin sietämättömän lempeästi, ettei Saizō kestä sitä.

"Anteeksi, en kuunnellut... Mitä sanoit?"

"En yhtään mitään", Saizō murahtaa noustessaan vaivalloisesti. Hänen on päästävä ulos.

"Saizō..."

Fujimarun pehmeä ääni kaltereiden takaa on romahduttaa hänet maahan, mutta hänen jalkansa kantavat juuri riittävästi.

Pelkurin jalat kantavat aina.

« Viimeksi muokattu: 18.09.2019 23:28:11 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."