Kirjoittaja Aihe: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot  (Luettu 543 kertaa)

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 785
  • kiero ja sarkastinen
HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« : 02.05.2017 20:14:42 »
Fandomit: Harry Potter & Narnia
Disclaimer: J.K. Rowling ja C.S. Lewis ovat hahmot sekä maailmat keksineet, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta luomuksilla leikkimisestä.

Otsikko: Taikamaassa tavanneet
Kirjoittaja: Kaatosade
Hahmot: Harry pääosassa
Ikäraja: Sallittu
Genre: seikkailu, draama
Summary: Hän tajusi myös, ettei enää ollut komerossa.

A/N: En jaksa muistaa, miten kauan tämä idea on odottanut toteutumistaan, mutta lopulta tuli tämäkin näköjään toteutettua. Crossover-haaste IV sai lopulta potkittua toteuttamaan, jee.

Osallistuu lisäksi iankaiken sitten umpeutuneeseen Genrehaasteeseen kohdalla Action/Adventure, sekä FF100-haasteeseen sanalla 028. Lapset. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione).

Tapahtuu joskus ennen kuin Harry on edes kuullut koko Tylypahkasta.



Taikamaassa tavanneet

1.

Harrylla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka oli päätynyt katolle yrittäessään paeta Dudleyn jengiä. Sellaiset asiat vain tapasivat tapahtua hänelle, eikä hän tehnyt mitään outoa. Olisi kuitenkin ollut turha yrittää selittää sitä Vernon-sedälle tämän kuulustellessa häntä tapahtuneesta. Eihän Vernon-setä edes halunnut uskoa häntä, vaan ainoastaan huutaa hänelle viikset väpättäen ja lähettää hänet sen jälkeen komeroon ilman iltapalaa.

Ja toden totta, viiden minuutin karjumisen jälkeen Vernon-setä osoitti raivosta tärisevällä sormellaan kohti komeroa ja ilmoitti, ettei halunnut nähdä Harrya ennen kuin aamulla – mieluiten toki ei silloinkaan.

Harryn korvat soivat ikävästi hänen laahustaessaan portaiden alla olevaan loukkoonsa. Hän veti oven auki ja masentui entisestään tuntiessaan, kuinka kylmää komerosta huokuva ilma oli. Yrittivätkö Dursleyt säästää lämmityskuluissa tai jotain sellaista?

"Ala painua!" Vernon-setä ärjäisi.

Harry huokasi raskaasti ja astui komeroonsa vetäen oven kiinni perässään. Jokin narskui hänen jalkojensa alla. Ehkä Dudley oli taas levittänyt jotakin komeron lattialle. Hän ei ihan äkkiä unohtaisi sitä kertaa, kun Dudley oli pitänyt säkkituolinsa täytteiden tyhjentämistä komeroon hyvänä vitsinä. Styroksirakeista oli ollut mahdotonta päästä eroon, ne tarttuivat kaikkeen vaikka niitä olisi nyppinyt kuinka, ja Harry oli näyttänyt päiväkausia pilkkutautiselta. Niitä löytyi vieläkin sieltä täältä eikä edes Petunian intohimoinen siivous ollut juuri auttanut asiaa.

Hän kumartui tunnustelemaan lattiaa, jolloin hänen sormensa painuivat johonkin jääkylmään; se jokin oli pinnalta kovaa ja sisältä huomattavasti pehmeämpää, ja se suli hänen kätensä lämmössä.

Se oli lunta, jonka pinnan pakkanen oli kovettanut narskuvaksi hankiaiseksi.

Dudley ei mitenkään voinut olla vastuussa siitä, että Harryn komerossa oli pakkasta sekä lunta nilkkoihin saakka.

Hän oli kääntymäisillään takaisin, mutta pysähtyi. Mitä hän muka sanoisi Vernon-sedälle? Ettei voinut pysytellä komerossa, koska siellä oli pakkasta ja lunta? Vernon-setä kuitenkin väittäisi, että Harry oli jotenkin saanut ne aikaan itse tekemällä jotain kummallista. Ja siitä räpsähtäisi vain lisää kotiarestia.

... Oliko hän saanut tämän aikaan itse jollakin keinolla?

Kun Harry oli seissyt aloillaan jonkin aikaa, hän tajusi ettei komerossa ollut pimeää, ennemminkin hämärää johon hänen silmänsä nyt olivat tottuneet. Ja sen tajutessaan hän tajusi myös, ettei enää ollut komerossa.

Hänen hyvin vähäinen omaisuutensa oli tallella kuten myös sänky, jossa hän nukkui, mutta tilan takaseinä oli kadonnut kokonaan. Sen paikalla näkyi vain sinisessä iltahämärässä kylpevä luminen metsä.

Toinen seinä, jossa komeron ovi oli, oli yhä ennallaan. Kun hän avaisi sen, hän olisi taas Likusteritie nelosessa kuuntelemassa setänsä karjumista. Hänellä ei ollut mitään kiirettä tehdä niin.

Harry kurkotteli sänkynsä alle, missä säilytti enimpiä vaatteitaan. Petunia-täti ei halunnut nähdä niitä lojumassa siellä täällä asunnossa, muistuttamassa ikävästi hänen olemassaolostaan. Juuri nyt hän oli siitä iloinen, koska löysi kengät sekä muutaman villapaidan, joilla tarkeni hyvin. Varmuuden vuoksi hän heilautti vielä peiton harteilleen viitaksi, minkä jälkeen hän oli valmis seikkailuun. Kokonainen taikametsä odotti hänen edessään eivätkä Dursleyt osanneet kuvitellakaan, ettei hän kyhjöttänyt komerossaan.

Kuu ja tähdet vaikuttivat kirkkaammilta kuin koskaan, ja Harry eteni vaivattomasti syvemmälle metsään väistellen lumesta raskaita puiden oksia. Hänen askeleensa jättivät hankeen selvät jäljet, joten hän luotti siihen että löytäisi takaisin.

Kun mikään ei tuntunut muuttuvan eikä mukana ollut kelloa, oli vaikea arvioida kuinka kauas oli kulkenut. Oli vain loputtomasti väisteltäviä puunrunkoja sekä oksia, ja silloin tällöin jokin puista ravisti lumiviittansa Harryn niskaan. Hän yritti suojata myös päänsä ja niskansa peitollaan. Hän yritti myös parhaansa mukaan kulkea suoraan, muttei tiennyt onnistuiko siinä vaiko ei.

Ehkä kului puoli tuntia, ehkä tunti. Hän ei ollut tottunut tarpomaan lumessa ja alkoi väsyä, mutta pysähtyessä tuli aina kylmä, joten hän huomasi pian jatkavansa taas matkaa. Hänen hengityksensä huurusi valkoisina pilvinä kelmeässä valaistuksessa.

Hän alkoi lannistua ja pohtia, pitäisikö hänen sittenkin palata komeroon. Likusteritie nelosesta ei voinut sanoa paljonkaan hyviä asioita, mutta ainakin siellä oli lämmintä.

Hän pysähtyi taas hetkeksi miettimään, mitä tehdä. Lumi oli tunkenut lenkkareihin ja sulaessaan kastellut sukat; nilkkoja palelsi. Metsä alkoi tuntua ennemmin tylsältä ja masentavalta kuin täynnä seikkailuja olevalta ihmemaalta.

Silloin hän kuuli musiikkia.

Hän ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista musiikkia, niin puhtaan villiä ja iloista ja taianomaista. Dursleyt olisivat varmasti vihanneet sitä sydämensä pohjasta, mutta Harrya se veti puoleensa. Se ei kuulostanut olevan kovinkaan kaukana, mutta hänen askeltensa narske lumella oli estänyt häntä kuulemasta sitä aiemmin.

Hurjasti piristyneenä hän lähti kiirehtimään kohti ihmeellistä soitantoa. Hän törmäili tohkeissaan puiden oksiin, ja kerran yksi oksista tuntui suorastaan yrittävän varastaa peittoviitan hänen harteiltaan koukkaamalla oudosti sen alle.

Harry pyrähteli mustien runkojen lomitse puolijuoksua, kunnes näki edessäpäin tulen loimotusta. Niin kutsuvalta kuin nuotion kajo sekä musiikki tuntuivatkin, hän hidasti etenemisensä varovaiseksi hiipimiseksi – hän halusi nähdä juhlijat ennen kuin nämä näkisivät hänet.

Dursleyt olivat tarkoittamattaan koulineet Harrysta oikein etevän hiiviskelijän. Hän vältti vetämästä heidän huomiotaan itseensä, koska sillä tavalla elämä vain oli paljon helpompaa. Salaiset käväisyt jääkaapilla Petunia-tädin silmien välttäessä tuntuivat välillä olevan ainoa keino välttää nälkäkuolema, eikä Dudley voinut piinata häntä ellei huomannut missä hän liikkui. Tämä kehittynyt taito ei saanut Dursleyn perhettä pitämään hänestä yhtään enempää – se antoi heille mainion tilaisuuden kauhistella sitä, kuinka epäluotettavan oloinen hän oli.

Nyt taidosta oli hyötyä. Harry oli hiukan ylpeä itsestään hivuttautuessaan lähemmäs tulen loistetta, joka vaikutti tulevan jonkinlaisesta suuresta nuotiosta tai kokosta. Silloin tällöin varjoja vilahteli kajon editse, ja hän alkoi kuulla maan tömisevän. Hän kuvitteli, että juhlijat kenties tanssivat nuotion ympärillä.

He eivät varmasti kuulisi Harryn tuloa ilonpidon äänien yli. Hän asetti toisen jalkansa hangelle niin hitaasti ja kevyesti kuin suinkin saattoi ja siirsi painonsa varovasti sille, ilman minkäänlaista narskahdusta. Varovainen askel seurasi toistaan ja hän eteni parhaansa mukaan puunrunkojen suojassa.

Hän oli vakuuttunut siitä, ettei tarkkakorvaisin villieläinkään olisi kuullut hänen liikkumistaan. Niinpä hän säikähtikin kamalasti, kun jokin terävä täysin yllättäen töykkäsi häntä reiteen. Ensin hän kuvitteli sen olevan puun oksa, ja vilkaisi alas pystyäkseen kiertämään sen. Se, mitä hän näki, sai hänet säikähtämään kahta kauheammin, kompuroimaan useita askelia taaksepäin ja pyllähtämään hankeen.

Otus, joka näytti olevan lähinnä terrierin kokoinen takajaloillaan kävelevä hiiri, heristeli hänelle miekkaa. Ase ei ollut Petunia-tädin neulepuikkoa isompi, mutta näytti paljon terävämmältä.

"Rotta!" hän äännähti ja yritti perääntyä kuin rapu, jotta voisi pitää otusta jatkuvasti silmällä. Sen oli pakko olla rotta, vaikka hän ei ollutkaan tiennyt niiden kasvavan ihan noin isoiksi. Ja miksi sillä oli ase?

"Ettäkö muka olisin rotta!" otus toisti kimakalla äänellä ja tuikkasi Harrya miekkansa kärjellä sääreen. "Minua ei kuunaan ole loukattu yhtä verisesti!"

Harry alkoi olla melkoisen varma siitä, että näki unta. Ajatus oli käynyt hänen mielessään muutamia kertoja jo kävelymatkan aikana, koska tällainen paikka ei mitenkään voinut mahtua hänen komeroonsa eikä jutussa muutenkaan ollut järkeä. Hän ei halunnut herätä, mikä voisi tapahtua, jos otus suuttuessaan tökkäisi häntä miekallaan vieläkin kovempaa.

"Öh, anteeksi", hän sanoi. "En tarkoittanut loukata. En... en vain ole ikinä ennen nähnyt noin... öh, mitään kaltaistasi."

Eläimen viikset värähtelivät sen pohtiessa, uskoako vaiko ei. "Onko minun ymmärrettävä, ettette ole koskaan nähnyt hiirtä?" se kysyi.

En taatusti ainakaan noin isoa ja teititellen puhuvaa, Harry ajatteli. Hän päätti olla sanomatta sitä ääneen ja päätyi aukomaan suutaan sanattomana.

"Olkoon sitten", hiiri myöntyi. Äkkiä se kumarsi sulokkaasti. "Nimi on Riipitsiip. Entä mikä itse mahdatte olla?"

"Öh... Harry."

Vastaus vaikutti tyydyttävän hiirtä. Se selitti, että meneillään oli juhlat kaikille hyville olennoille mutta yhtään harrya ei vielä ollut paikalla. Koska harryt eivät vaikuttaneet vaarallisilta, hän olisi kovasti tervetullut joukon jatkoksi.

Harrysta tuntui, että Riipitsiip oli ehkä ymmärtänyt jotakin väärin, muttei tiennyt miten sanoisi sen. Sitä paitsi juhlat kuulostivat oikein hyviltä, joten hän seurasi hiirtä kohti nuotion loistetta ja yritti olla astumatta sen hännälle.

Nähtyään iloisen juhlijajoukon kunnolla Harry jähmettyi paikoilleen suu auki roikkuen. Moista joukkoa näki vain satukirjoissa, joita Dursleyt eivät halunneet hänen lukevan. Paikalla oli eläimiä oravista ja jäniksistä kauriisiin ja kettuihin, ja hän oli varma siitä että kaikki olivat yhtä puhuvaisia kuin Riipitsiip. Lisäksi hän näki parrakkaita pikkumiehiä, jotka eivät voineet olla mitään muuta kuin kääpiöitä, viisaan oloisia kentaureja, vihertävähiuksisia neitoja, jotka olivat ehkä jonkinlaisia luonnonhenkiä, pukinsorkkaisia fauneja ja ties mitä muuta. Ja kaikki nuo kasvot olivat yhtäkkiä kääntyneet katsomaan häntä ystävällismielisen yllätyksen vallassa.

Harry oli hyvin tietoinen siitä, että oli pukeutunut Dudleyn vanhoihin vaatteisiin, jotka roikkuivat hänen päällään, ja että hänen harteillaan komeili haalistunut, kukkakuvioinen peitto.

"Siinähän sinä olet, Riip!" yksi kääpiöistä sanoi. "Mihin oikein katosit kesken ilonpidon?"

"Kävin vain katsomassa, mitä ihmeen metelöintiä kuulin metsästä", Riipitsiip vastasi.

Harryn kuvitelmat siitä, kuinka hyvä hiiviskelijä hän olikaan, tuntuivat särkyvän yhdellä iskulla kuin lattialle pudotettu peili.

"Löysin harryn!" Riipitsiip osoitti Harrya mahtipontisesti. "Tehkää hänelle tilaa, ystävät!"

"Eikö hän ole ihminen niin kuin mekin?" kysyi yksi juhlijoista. Harry huomasi vasta nyt, että satukirjasta karanneen joukon keskellä istui myös kaksi ihmistä, tyttö ja poika, jotka näyttivät varsin samanikäisiltä kuin hän. Tytöllä, joka juuri oli puhunut, oli niin villi hiuspörrö ettei se paljon eronnut luonnonhenkien kutreista, ja poika taas oli huomattavan luiseva, punatukkainen ja pisamainen.

"Harry on varmaan nimi", poika sanoi.

"Öh, joo", Harry vahvisti.

Seurasi melkoinen puheryöppy, kun kaikki satuolennot tekivät suurta numeroa siitä kuinka paikalle oli eksynyt peräti kolme ihmistä yhtä aikaa. Sitten he alkoivat katsella toisiinsa salaperäisesti ja kuiskailla, että entäpä jos jossakin oli neljäskin – se kuulosti olevan oudon joukon mielestä hyvin merkityksellinen luku. Harry joutui selittämään useaan kertaan, että oli tullut yksin eikä kenenkään toisen kanssa.

Hänelle joka tapauksessa tehtiin juhlallisesti tilaa toisen pojan viereen. Jostakin kumman syystä heitä kutsuttiin Aatamin pojiksi. Harry yritti ilmaista, että hänen isänsä nimi oli kylläkin James eikä Aatami.

"Minä luulen, että he vain kutsuvat ihmisiä sillä lailla", tyttö sanoi. "Ei minunkaan äitini nimi ole Eeva, mutta he sanovat minua silti hänen tyttärekseen."

"Miksi ihmeessä?" Harry kysyi.

"Sen täytyy tulla luomiskertomuksesta, Aatami ja Eeva, etkö sinä muka lue kirjoja?"

Harry ei ollut ihan varma siitä, pitikö tytöstä kovin paljon.

"Äh, kuka välittää?" Punatukkainen poika nappasi lähimmältä vadilta pari herkullisen näköistä keksiä ja työnsi toisen kokonaisena suuhunsa. "Olen muuten Ron. Ja kävelevä kirja on kuulemma Hermione."

Hermione tuhahti, mutta ryhtyi myös napostelemaan herkkuja, joita kaksi majavaa tyrkytti hänelle isolla hopeavadilla.

Harryn vatsa kurahti äänekkäästi hänen tarkastellessaan valkoiselle liinalle katettua herkkulajitelmaa. Vastaavaa hän ei ollut koskaan nähnyt edes Dudleyn syntymäpäiväjuhlissa. Hän ei edes ollut varma siitä jaksaisiko maistaa joka lajia, mutta hän totisesti aikoi yrittää parhaansa ja heittäytyä täysillä elämänsä hauskimpiin juhliin.




2.

Myöhemmin Harry ei koskaan voinut olla varma siitä, oliko hänen seikkailuaan taikamaassa todella tapahtunut. Mutta hän muisti jokaisen yksityiskohdan niin selvästi, ettei uskonut kaiken voivan olla peräisin hänen omasta mielikuvituksestaan.

Hän muisti miten skonssit olivat suorastaan sulaneet hänen kielelleen, nuotion hehkun kasvoillaan, faunien villin musisoinnin. Hän muisti, miten oli ystävystynyt Ronin ja Hermionen kanssa juhlien jatkuessa ja jatkuessa ajattoman iäisyyden verran. Ronin kanssa oli heti ollut niin helppo puhua, ettei Harry ollut ikinä kokenut vastaavaa. Hermionekin oli osoittautunut todella kivaksi, kun tähän oli ensin vähän tottunut.

Hän muisti, että heille oli kerrottu paikan nimen olevan Narnia. Ja he olivat kuulleet siitä paljon mielikuvitusta kutkuttavia juttuja kutsujen aikana.

Lopulta oli alkanut sataa niin paljon lunta, että taivasalla istuskelu oli muuttunut epämiellyttäväksi. Ron ja Hermione olivat alkaneet huolehtia siitä, että heidän vanhempansa olisivat huolissaan. Harry muisti olleensa heille kateellinen – hänellä ei ollut mikään kiire takaisin Dursleyn perheen riesaksi, mutta narnialaiset olivat olettaneet hänenkin tahtovan palata takaisin kotiinsa.

Lumituisku oli peittänyt hänen jälkensä, mutta herra Kettu oli saattanut hänet takaisin komeroon hajuaistinsa avulla. Ja sitten hän oli taas ollut Likusteritiellä, komerossa portaiden alla.

Hän muisti avanneensa komeron oven heti, haluten tietää kuinka kauan oli ollut poissa. Vernon-sedän ärjähdyksestä päätellen hän oli ollut poissa vain pari minuuttia.

Narnia ei voinut olla unta, koska hänellä ei olisi ollut aikaa nähdä niin pitkää ja yksityiskohtaista unta siinä ajassa? Vai?

Mutta vaikka Harry kaipasi kovasti Narniaa, ja kaikkein eniten siellä tapaamiaan uusia ystäviä, mikään hänen avaamansa ovi ei johtanut sinne toista kertaa.




3.

Tylypahkan kirje sekä Hagridin tapaaminen vei Narnian kokonaan Harryn mielestä ja hän miltei uskoi nähneensä unta. Ehkä velhot tapasivat nähdä niin outoja unia, ja hänkin oli velho, vaikkei ollutkaan ennen tiennyt sitä.

Taikamaailma oli sittenkin olemassa, mutta se ei ollut luminen metsä jossa asui satuolentoja, vaan se oli piilotettu tavallisten ihmisten ja tavallisen arjen keskelle.

Harry astui Tylypahkan pikajunaan sydän innosta ja onnesta pamppaillen ja valmiina uusiin seikkailuihin.

Ja parasta oli, kun hän matkalla tapasi Ronin ja Hermionen, jotka myös tunnistivat hänet heti – olivathan he jo kertaalleen tavanneet toisensa ja olleet ystäviä.
« Viimeksi muokattu: 03.05.2017 01:33:25 kirjoittanut Kaatosade »
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 2 663
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« Vastaus #1 : 03.05.2017 12:31:27 »
Olipa tämä aivan valtavan suloinen ficci! :) Tykkäsin hirmuisesti, että Harryn Narniassa tapaamat ystävät olivatkin tulevat Tylypahkan bestikset, ja siitäkin, että tapahtumat sijoittuivat aikaan ennen Harryn omia seikkailuja. Yksinäinen, hyljeksitty poika komerossaan oli tosiaan sitä sorttia, jota Narnia voisi kutsua puoleensa.
Lainaus
Dursleyt olivat tarkoittamattaan koulineet Harrysta oikein etevän hiiviskelijän.
;D ;D ;D Ihana kohta. Varsinkin kun Harryn hiiviskelijän itsetunto myöhemmin hiukkasen latistui. ;)

Lainaus
Harry yritti ilmaista, että hänen isänsä nimi oli kylläkin James eikä Aatami.
Harryn yksinkertainen vilpittömyys oli tässä ficissä jotenkin tosi hellyttävää. :)

Oli ihana lukea yksityiskohtaisesti ja huolella juurikin tuosta siirtymästä ja ihmetyksestä uuden maailman portilla. Itse kekkerit nuotion äärellä faunien musisoidessa jäivät tämän rinnalla sivuosaan ja se toimi oikein hyvin niin. Harryn lapsenomainen ihmetys ja ihastus oli kiehtovaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. :) Kiva, että sait tämän idean toteutetuksi, se oli onnistunut kokonaisuus ja miellyttävää lukea!
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 785
  • kiero ja sarkastinen
Vs: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« Vastaus #2 : 26.05.2017 22:59:56 »
Fiorella: Hauskaa, että joku eksyi lukemaan tämänkin. :) Musta idea oli jotenkin niin söpö, että halusin sen lopulta toteuttaa, vaikka ehti pyöriä vuosikaudet päässä ennen kuin sain tartuttua. Taustalla oli juuri se ajatus, että Harryn jos kenen pitäisi vähän päästä Narniaan pois Likusteritieltä. Ja jotenkin ajatus, että tapaisi siellä tulevat kaverit tuntui oikealta ratkaisulta. Kiitoksia kommentista. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Elfmaiden

  • ***
  • Viestejä: 823
  • haaveilija
Vs: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« Vastaus #3 : 12.08.2017 21:37:51 »
Olipa suloinen tarina,ja loistavaa että se tuli samalla kertaa valmiiksikin, vaikka julkaisun alussa emmin hetken lukunumeron nähdessäni. Narnia kuulosti ihanalta, etenkin kun siellä koettiin vain mukavia asioita. Minulla kesti hetken arvata keitä muut ihmiset olivat, oletin heidät tarinoista tutuiksi sisaruksiksi...
USKO, TOIVO JA (POIKA)RAKKAUS

nominal

  • ***
  • Viestejä: 1 796
Vs: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« Vastaus #4 : 12.08.2017 23:56:35 »
Voi että tämä oli ihana! Rakastin kirjoitustyyliä, sopi tähän aivan täydellisesti. Harry oli tässä aivan täydellinen pikkuharry, ja rakastin sitä, kuinka häntä luultiin harrylajikkeeksi :D Aivan supersuloinen teksti!
Never regret something that once made you smile.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 785
  • kiero ja sarkastinen
Vs: HP/Narnia: Taikamaassa tavanneet, S, one-shot
« Vastaus #5 : 11.10.2017 15:10:43 »
Elfmaiden: Tarinan aikajana oli niin epämääräinen, että tuntui hyvältä idealta selkeyden vuoksi pistää se muutamaan osaan ja laittaa niille numerot, vaikka kyseessä olikin shotti. Oli hauska kirjoittaa teksti, jossa Harrylle tapahtuu vaihteeksi jotain kivaa. Harkitsin jonkin aikaa myös tapaamista Lucyn ynnä muiden kanssa, mutta päädyin sitten siihen, että tulevat ystävykset tapaavat vähän kuin etukäteen.

nominal: Ei ole tullut kovin paljon kirjoitettua Harrysta ihan lapsena ja tämä oli yllättävän hauska kirjoittaa kyllä. Harrylaji huvitti myös mua ihan liikaa. :D

Kiitoksia teille kommenteistanne. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)