Kirjoittaja Aihe: Berserk: Mäntypaarma, S, Serpico & Farnese, oneshot  (Luettu 588 kertaa)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 3 133
  • Kurlun murlun
Ficin nimi: Mäntypaarma
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Berserk
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen Serpico & Farnese
Genre: Draama, slice of life

Summary: Nuorukaisen kädet hakeutuivat epävarmasti hänen selkäänsä, eikä hän osannut muuta kuin hiljaa antaa säikähdyksensä huuhtoutua muutaman tahattoman kiukun kyyneleen mukana. Paha kyllä hänen mieleensä muistui onneton polttopuiden keräämisen yritys ja sitä mukaa joka ikinen mokaus, jonka hän oli onnistunut saamaan aikaan aina siitä lähtien, kun Musta miekkamies oli kelpuuttanut heidät osaksi pientä seuruettaan. Niitä edesottamuksia tuumiessa kyynelpuro ei tyrehtynytkään ihan äkkiä.

A/N: Mistähän lie tämänkinlainen skenaario päähän iskostui. Oli miten oli, se oli ihan pakko laittaa ylös. :D



***



Kerätessään polttopuita yksitoikkoisessa hiljaisuudessa mikään ei estänyt Farnesea vaipumasta ajatuksiinsa ja unohtamasta hetkeksi senhetkistä tilannettaan. Menneiden pohdiskelu ja asioiden jossittelu ei luonnollisestikaan saanut paremmalle tuulelle, ja siksi hän olikin iloinen voidessaan purkaa energiaansa johonkin rakentavaan. Risujen sekä ranteenpaksuisten oksien poimiminen ja kasaaminen käsivarrelle ei ollut vaativuudessaan päätähuimaavaa, mutta ainakin se antoi hänelle tilaisuuden kokea olevansa tarvittu ja hyödyksi.

Ehkä hänen todellinen kutsumuksensa ja tarkoituksensa siinä maailmassa oli poimia nuotiopuita niin paljon kuin kykeni kantamaan, Farnese ajatteli kyynisesti. Välittömästi hän kuitenkin sai muistutuksen metsäelämään soveltumattomuudestaan, kun kasvava pino oksia luiskahti koukkuun jännittyneeltä käsivarrelta ja rojahti maahan hilpeästi kalahdellen.

Suuttumus sai Farnesen tuttuun tapaan keräämään höyryä ohimoilleen. Niin yksinkertainen tehtävä ei voinut tuottaa niin naurettavaa lopputulosta. Hän oli onnistunut tarttumaan yhdestä ainoasta risusta ennen pinon putoamista, ja se vaivainen tynkä suorastaan nauroi päin kasvoja korostaen hänen surkeuttaan. Ärtyneenä huokaisten Farnese viskasi sen muiden joukkoon ja oikaisi selkäänsä vilkuillen samalla ympärilleen tiheässä metsikössä.

Korkeiden mäntyjen latvoihin katsellessaan Farnesen mieleen juolahti, miten yksinkertaista olisikin ollut vain kaataa yksi puista ja pilkkoa siitä tarvittavat puut nuotiota varten. Kaiken logiikan mukaan tuoreen puun olisi kai pitänyt palaakin paremmin kuin ikuisuuksia maassa lojuneiden oksien. Sehän oli tuoretta ihan sananmukaisessa merkityksessä.

Farnese siveli punaruskean männyn runkoa ja nautiskeli kuoren karheudesta sormissaan. Karulla tavalla sitä olisi voinut luonnehtia varsin jalopiirteiseksi. Koskematon luonto todella veti vertoja tasoitetulle nurmelle, siistityille pensasaidoille ja hyvin huolehdituille kukkapenkeille.

Päälakensa korkeudella hän kuuli epämiellyttävää surinaa ja hypähti hivenen etäämmälle. Männyn rungossa pilkistävästä kolosta ryömi esiin jokin sanoinkuvaamattoman kuvottava hyönteinen, pian toinen ja sen jälkeen kolmas. Ne olivat suurin piirtein hänen peukalonsa paksuisia, niiden takapään väri muistutti pihkaa ja verenpunaiset jättikokoiset silmät saivat kylmät väreet selkäpiihin. Siivet väreilivät uhkaavasti kuin ne olisivat hetkenä minä hyvänsä syöksyneet hänen kimppuunsa.

Farnese henkäisi kauhuissaan, kun yksi ötököistä toden totta surahti ilmaan ja alkoi kierrellä hänen päänsä ympärillä. Paniikissa hänen onnistui huitaista sitä niin että se lensi kauemmas, mutta iskun seurauksena puunkolosta ryömi ainakin kolme lisää.

”Ei! Häipykää!” Farnese kirkaisi ja kavahtaessaan taaksepäin onnistui melkein kompuroimaan suoraan pensaaseen. Viheliäiset ötökät kiersivät yhä häntä kuin metsästäjä saalistaan, ja Farnese tunsi jonkin kutittavan päälakeaankin. Silloin hänen viimeinenkin hermonsa petti, ja hän juoksi. Suunnalla ei ollut väliä, kunhan vain hän pääsisi mahdollisimman kauas. Hänen omat kirkaisunsa soivat korvissa, kunnes pian mukaan liittyi uusi ääni.

Lady Farnese!

”Serpico!” hän huusi takaisin juosten äänen suuntaan minkä jaloistaan pääsi.

”Lady Far –” Serpicon henki takertui kurkkuun, kun he miltei törmäsivät toisiinsa rynnätessään yhtä aikaa puiden takaa. ”Mikä hätänä?”

”Älä säikäytä minua noin!” Farnese pudottautui polvilleen tomuiseen maahan.

”Pyydän anteeksi”, Serpico mutisi tuttuun tapaansa ja kumartui itsekin polvilleen tarkastellen häntä päästä varpaisiin loukkaantumisen varalta. ”Mitä oikein tapahtui? Miksi huusitte ja juoksitte?”

Huolestuneet kysymykset ärsyttivät häntä ylenpalttisesti, mutta kipakan vastatokaisun sijaan Farnese halusi vain itkeä jonkun olkaa vasten ja unohtaa äskeisen kamaluuden. Serpico jännittyi, kun hän painoi päänsä tämän hartiaa vasten. Nuorukaisen kädet hakeutuivat epävarmasti hänen selkäänsä, eikä hän osannut muuta kuin hiljaa antaa säikähdyksensä huuhtoutua muutaman tahattoman kiukun kyyneleen mukana. Paha kyllä hänen mieleensä muistui onneton polttopuiden keräämisen yritys ja sitä mukaa joka ikinen mokaus, jonka hän oli onnistunut saamaan aikaan aina siitä lähtien, kun Musta miekkamies oli kelpuuttanut heidät osaksi pientä seuruettaan. Niitä edesottamuksia tuumiessa kyynelpuro ei tyrehtynytkään ihan äkkiä.

”Olen yksi naurettava surkimus!” Farnese kivahti.

”Liioittelette kovin.” Serpicon äänensävy ei olisi saanut kuulostaa niin lohdulliselta. Hän ei ollut ansainnut mitään sellaista. Korkeintaan Serpico olisi saanut luvan kanssa hekottaa hänelle vatsansa kipeäksi.

Farnesella ei ollut aavistustakaan, kauanko hän kokosi itseään, mutta Serpicon läheisyydellä oli aina ollut oma rauhoittava vaikutuksensa. Siitä oli liian kauan, kun hän viimeksi oli ollut niin lähellä toista ihmistä.

Serpicon käsi hakeutui hänen niskalleen ja siitä hiuksille. Vaistomaisesti Farnese säpsähti, muttei löytänyt sydäntä käskeä tätä lopettamaan. Se oli Serpicolta liian rohkeaa, mutta samalla liian lempeää, jotta hän olisi voinut kieltäytyä. Jos hän sitä edes tahtoi.

”Teillä on jotain hiuksissanne.” Kosketus sai uuden merkityksen toteamuksen myötä. Samassa Farnese tunsi pienten jalkojen kutituksen ja kuuli saman surinan, joka oli tehnyt hänet hermoraunioksi vain muutama tovi sitten.

Ei! Ota se pois!” hän huusi rutistaen silmänsä epätoivoisena kiinni. Jo hänelle riitti kaiken maailman hyönteiset!

Tuota pikaa Serpico sai poimittua sormiinsa hänen hiuksiinsa pesiytyneen tunkeutujan ja tuhahti kevyesti tarkastellessaan sitä lähemmin. ”Vaara ohi, lady Farnese.”

Farnese irrottautui syleilystä hieman nähdäkseen ötökän lähempää. Hyönteinen rimpuili jalat joka suuntaan sojottaen Serpicon sormien kevyessä otteessa.

”Mikä tuo on olevinaan?” hän sähähti. ”Tai ei sillä väliä, hoida se vain pois! Liiskaa, polta tai vaikka pistä poskeesi, sama se minulle on!”

”Tappaminen ei valitettavasti ole suositeltavaa.” Serpico suhtautui mokomaan rumilukseen häntä huomattavasti tyynemmin. ”Tämä on näet mäntypaarma. Kuollessaan se erittää niin voimakasta tuoksua ympärilleen, että se houkuttelee nopeasti joukon toisia mokomia tilalle.”

”En minä kaivannut mitään oppituntia”, Farnese huokaisi voipuneena, vaikka luonnollisesti tieto osoittautui hyödylliseksi. Mikäli hän olisi noudattanut alkuperäistä impulssiaan toimia, heitä luultavasti piinaisi nyt koko parvi niitä.

"Ette tietenkään." Serpico ei koskaan ottanut itseensä hänen murjotuksestaan ja piikikkäistä tokaisuista.

”Olin keräämässä polttopuita, kun ne hyökkäsivät kimppuun! Miksi ihmeessä ne sellaista tekisivät noin vain?”

”Olen kuullut, että kirkkaat värit houkuttavat niitä.”

Niinpä tietysti, Farnese ajatteli vilkaistessaan harteitaan peittävää purppuranpunaa. Pitikin sattua.

”Niillä on myös hyvä hajuaisti. Ehkä ne pistivät merkille hiustenne tuoksun.”

Farnese sipaisi leukapieliä hipovia vaaleita suortuviaan, joissa yhä tuoksui miedosti metsälilja. Hän oli kokeillut rypistää pieneen vesiastiaan muutaman poimimansa kukan saadakseen hiuksiinsa hyvää tuoksua, ja yritys olikin kuin olikin onnistunut. Sen saattoi laskea yhdeksi harvaksi menestyskertomukseksi koko sinä aikana, kun hän oli ollut erosta aiemmasta kartanoelämästään. Myös Casca oli ollut mielissään tuoksuvista puhtaista hiuksistaan ja aikansa kuluksi nuuhkinut niitä moneen otteeseen, pistänyt suuhunsakin uudesta elämyksestä hämmentyneenä.

Kaiken kaikkiaan sekin oli silti tainnut olla huono idea.

”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” Farnese riistäytyi ajatuksistaan takaisin kuluvaan hetkeen raivostuneena ja väsyneenä kaikista vastoinkäymisistä.

”Mitä tarkoitatte?”

”Vedän puoleeni pelkkiä harmeja missä ikinä liikunkin.” Saman hän oli todennut ääneen jo kerran aiemmin, mutta nyt sen tuntui tiedostavan entistä paremmin. ”Se on niin... nöyryyttävää.”

Se, miten Serpico vältti hänen katsettaan viittasi hänen nähdäkseen siihen, että ohikiitävä ajatus erämaan hylkäämisestä ja kartanoon palaamisesta ei kiusannut vain häntä itseään. Sen sillan Farnese halusi joka tapauksessa jättää palaneeksi raunioksi selkänsä taakse. Hän oli vähällä varoittaa Serpicoa jälleen tuomasta esiin vaihtoehtoa takaisin palaamisesta, kunnes tämä puhui jälleen juuri ennen kuin hän ehti avata suutaan.

”Tottuminen luonnon läsnäoloon vaatii oman aikansa ja tilansa”, nuorukainen totesi, ja Farnese puolestaan tunsi selittämätöntä helpotusta. Hän todella oli tainnut tehdä jo selväksi halunsa jatkaa valitsemallaan tiellä ja oli iloinen, että Serpico ymmärsi sen. Totuuden nimissä hän olisi päässyt helpoimmalla, jos olisi kääntynyt takaisin.

Se olisi silti koskenut vain fyysistä puolta. Kultahäkki kohteli asukkaitaan hyvin, tarjosi leivän ja suojan, mutta henkisesti hän huohotti vereslihalla sikiöasennossa janoten vapautta, omaa elämäänsä. Kodiksi siitä ei ollut koskaan ollut.

”Minä yritän”, Farnese huokaisi synkkänä.

”Ainoa mitä teiltä puuttuu, on kokemus”, Serpico virkkoi ojentaessaan kätensä, johon hän tarttui päästäkseen paremmin jaloilleen. ”Rohkeutta ja itsepäisyyttä teillä jo on.”

Farnese kurtisti kulmiaan hivenen yllättyneenä. ”Itsepäisyyttä?”

Serpico näytti melkeinpä kauhistuneelta ja päästi hänen kädestään kuin olisi pidellyt siitä kiinni jo ihan liikaa. ”Suokaa anteeksi. Piti sanomani itsevarmuutta.”

”Anna olla.” Farnese hymähti tahtomattaankin ja kääntyi takaisin kohti suuntaa, josta oli juossut paarmoja hätistellen. ”Rohkeudesta en tiedä, mutta sen suhteen taidat olla oikeassa.”

Pelkkää kokemuksen puutetta tai ei, hänellä oli hyvin aikaa oppia. Itsevarmuudella ja itsepäisyydellä ei ollut suurtakaan eroa hänen tapauksessaan.

« Viimeksi muokattu: 04.02.2019 02:02:10 kirjoittanut Ayudara »
"Harakka."
"Oi kyllä! Krää krää."