Kirjoittaja Aihe: Narnian tarinat: Yksin kaikissa mahdollisissa maailmoissa | S | one-shot  (Luettu 4092 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 333
Nimi: Yksin kaikissa mahdollisissa maailmoissa
Fandom: Narnian tarinat
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, hurt/comfort
Yhteenveto: Unet muuttuivat yhä tuskallisemmiksi, kun Lucy tajusi olevansa ainoa, joka enää muisti Narnian.
Haasteet: Tavoita tunnelma #2 Harry Gregson-Williams - The Wardrobe (pianocover), One True Something 20 #2, Angst10 II sanalla pudota ja Otsikoinnin iloja (yli kolmisanainen otsikko)
Vastuuvapaus: C. S. Lewis omistaa enkä minä saa rahaa tästä.
Muuta: Sijoittuu ennen Kaspianin matka maailman ääriin -kirjaa/elokuvaa.

A/N: Kylläpäs minulla nyt on hyvä ficciputki, ja tämä on kolmas minulle uusi fandom, josta kirjoittaa. Vähän huolestuin, että tuleeko tästä angstia laisinkaan, mutta kyllä lopulta tuli. Narnian tarinat ovat rakkautta ♥︎ ja tämä oli erittäin mukava kirjoittaa!


Yksin kaikissa mahdollisissa maailmoissa

Silloin tällöin Lucy uneksi Narniasta. Ensin unet olivat tuoneet iloa. Hän sai taas vaeltaa palatsin käytävillä, kannustaa hevostaan villiin raviin, käyskennellä metsissä ja niityillä ja seurustella narnialaisten kanssa. Uusi seikkailu oli aina seuraavan nurkan takana. Kuningattarena Lucylla oli tietenkin velvollisuutensa, mutta valta ei painanut hänen olkapäitään. Kun sai jakaa kuningaskunnan kolmen muun kanssa, hallitseminen oli mielekästä, ja paljon jäi aikaa tutkimusmatkoihin. Lucy ei voisi koskaan olla kuten siskonsa, joka nautti yksitoikkoisesta hovielämästä. Lucy tahtoi mennä sinne, minne hänen veljensäkin, ja hän menikin.

Unissaan hän sai elää nuo seikkailut uudelleen. Lucy sai kokea kaiken sen riemun, jännityksen, yllätyksen, pelon ja ne uudet ystävät ja tuttavuudet, mutta myös viholliset. Uusi päivä kotona ei sekään tuntunut niin masentavalta, kun hänestä öisin tuli Lucy Uljas, Narnian kuningatar. Pian unet kuitenkin menettivät hohtonsa. Niistä tuli kivuliaita muistutuksia siitä, miten saavuttamattomissa hänen rakas taikamaailmansa oli, ja unet muuttuivat yhä tuskallisemmiksi, kun Lucy tajusi olevansa ainoa, joka enää muisti Narnian.

Hän yritti saada Susanin muistelemaan kanssaan merenneitojen laulua, silkkipukuja ja suurenmoisia tanssiaisia, mutta sisko vain puhahti halveksuvasti.

”Ei minulla nyt ole aikaa sinun mielikuvitusleikeillesi, Lucy”, Susan äyskähti. ”Minun täytyy lukea historian kokeeseen.”

Lucy ei näyttänyt, miten paljon Susanin sanat loukkasivat häntä. Sanoja enemmän kuitenkin Lucyyn sattui se, miten sisko katsoi häntä. Susanilla ei ollut aavistustakaan, mistä hän puhui. Tämän silmissä ei ollut enää sitä salaista, jaettua ymmärrystä. Susanille Narnia voisi aivan hyvin olla mielikuvituksen tuotetta.

Seuraavaksi Lucy kääntyi vanhimman isoveljensä puoleen. Täytyihän Peterin muistaa. Hän sentään oli ollut ylikuningas. Kun Lucy kuitenkin puhui kultaisesta kruunusta, säihkyvästä haarniskasta tai kuninkaallisesta laivastosta, Peter kääntyi pois ja keksi hoidettavakseen äkillisiä askareita. Isoveljen sanaton torjunta murensi viimeisimmänkin toivonhippusen. Edmundilta Lucy ei tohtinut edes kysyä. Hän ei kyennyt kohtaamaan uutta torjuntaa ja epäilevää katsetta.

Lucy tunsi menettäneensä jotain rakasta, jota hän ennen oli vaalinut kalleimpana aarteenaan. Epäilys oli voittanut hänen uskonsa, mutta hän pysyi hiljaa asiasta. Lucy ei voinut huutaa tai itkeä. Hän ei tehnyt sitä urheuden vuoksi. Lucy tuskin muisti, mitä oli olla rohkea. Tyttö vain pelkäsi sitä, että hänen sisaruksensa hylkäisivät hänet kokonaan tai vielä pahempaa: heidän vanhempansa huomaisivat jonkin olevan vialla ja Lucy lähetettäisiin pois. Sitä hän ei kestäisi.

Vähitellen myös Lucyn omat muistot alkoivat haalistua, ja hänen mieleensä juolahti kammottava ajatus: mitä jos Narnia todella oli vain hänen mielikuvituksensa tuotetta? Ehkä hän yritti turvautua johonkin, jota ei vain ollut. Sota saattoi tehdä sellaista ihmisille, niin Lucy oli kuullut. Oliko se hänen tapansa selviytyä? Oliko Narnia vain pikkutytön haaveiden summa?

Lucya itketti. Hänellä oli hirveä ikävä ystäväänsä herra Tumnusta. Herra Tumnus olisi tiennyt, mitä sanoa. Fauni olisi silittänyt hänen tukkaansa ja lohduttanut. He olisivat juoneet kupillisen teetä, ja Lucyn mieli olisi tyytynyt. Ja Aslan, voi Aslan! Häntä Lucy ikävöi niin, että rintaan koski, mutta muisto Aslanista tuntui kaikkein utuisimmalta. Hän ei enää muistanut, miltä Aslanin turkki tuntui sormia vasten eikä hän muistanut hurjaa leijonankarjaisua, vain sen heikkenevän kaiun. Aslanin viisaat, lohduttavat sanat karkasivat tytön mielestä kuin tuuli olisi ne vienyt. Lopulta ajatuskin puhuvasta leijonasta tuntui vain hupsulta.



Lucyn kyky nukkua heikkeni. Yö yöltä hän nukkui yhä vähemmän. Kaikki tuntui kovin raskaalta ja ankealta. Lucy viihtyi huonosti muiden seurassa, hänen keskittymiskykynsä takkuili ja arvosanat huononivat, mutta kaikki se alkoi tuntua toisarvoiselta. Jos Narnia ei ollut todellinen, oliko mikään oikeastaan tärkeää?

”Minä olen ollut vähän flunssainen”, Lucy sepitti opettajilleen ja vanhemmilleen, jotka alkoivat kiinnittää häneen erityistä huomiota. ”Kyllä tämä tästä.”

Lucy hymyili urheasti, mutta kyyneleet eivät olleet kaukana. Hän tunsi olevansa aivan yksin kaikissa mahdollisissa maailmoissa.



Joululomalla hänen sisaruksensa olivat iloisia ja toimeliaita auttaen äitiä ja isää jouluvalmisteluissa. Peter ja Edmund haastoivat tytöt lumisotaan, mutta Lucya ei huvittanut. Joulukin muistutti häntä Narniasta ja Joulupukin ihmeellisistä lahjoista. Susan ja Peter yrittivät piristää pikkusiskoaan, mutta Lucy vetäytyi omiin oloihinsa ikkunan ääreen. Tytön sylissä lepäsi kirja, jota hän tuskin vilkuili. Edmund jäi norkoilemaan ovelle.

”Lucy? Tulisit leikkimään meidän kanssamme”, veli pyysi. Lucy pudisti surumielisenä päätään.

”En jaksa leikkiä tänään. Ehkä huomenna”, tyttö vastasi. Edmund ei vieläkään tohtinut lähteä, ei ennen kuin Lucy kehotti:

”Mene sinä vain.”

Ja viimein Edmund jätti hänet rauhaan. Lucyn kurkkua kuristi, ja hän ikävöi itseään.



Joulupäivää edeltävänä yönä Lucy pyöri vuoteessaan. Väsymys koski silmiin ja päätä kivisti, mutta tuntui liian julmalta nähdä taas unia mahdottomasta. Unet Narniasta ne tekivät hänet sairaaksi ja alakuloiseksi. Saadakseen jotain tekemistä Lucy nousi ylös hakeakseen juotavaa. Hän puki ylleen aamutakin ja sujautti jalkaansa tohvelit. Lucy tassutteli hiljaisia käytäviä pitkin eikä ottanut katsekontaktia vanhojen muotokuvien kanssa. Hän oli portaiden yläpäässä, kun varjoista kuului kuiskaus:

”Lucy?”

Kynttilä putosi hänen kädestään. Lucy säikähti niin, että hän horjahti. Vatsassa tuntui kauhistunut muljahdus, kun pudotus tuntui väistämättömältä. Jos Lucy putoaisi portaisiin, hän voisi loukata itsensä tai vaikka kuolla! Lucyn sydän räpisteli kuin häkkiin vangittu lintu, ja hän lakkasi hengittämästä. Silmät sulkeutuivat, ja tyttö hyväksyi väistämättömän. Pelonsekainen jännitys tuntui oikeastaan suloiselta, ja äkkiä Lucy ei pelännytkään putoamista. Hän tunsi jotain näin voimakasta ja kiihkeää ensimmäistä kertaa kuukausiin. Miten ihanalta se tuntuikaan!

Jokin sai otteen Lucyn takin hihasta ja hänet vedettiin heti turvaan. Lucy kapsahti pelastajansa, joka paljastui Edmundiksi, kaulaan ja rutisti tätä kaikin voimin silkasta kiitollisuudesta.

”Lucy, sinä kuristat minut!” veli toppuutteli ja nosti sammuneen kynttilän. ”Mitä sinä teet valveilla?”

”Olin menossa hakemaan juotavaa”, Lucy sanoi hengästyneenä. Edmund hymähti ja tarjosi sisarelleen käsivarttaan kuin ritari ainakin, ei, ei ritari, kuin kuningas. ”Mennään sitten.”

Kun Lucy oli saanut juodakseen, Edmund tarkasteli häntä alta kulmien.

”En ole nähnyt sinun hymyilevän pitkään, pitkään aikaan”, Edmund sanoi. ”Mikä on saanut sinut niin surulliseksi, sisko?”

Lucy pyöritteli peukaloaan lasin reunalla ja empi. Hän pelkäsi yhä ottaa Narniaa puheeksi. Mitä jos Edmund katsoisi häntä kuin hullua? Tai pahempaa: entä jos veli nauraisi!

”Lucy, kyllä sinä voit minulle kertoa”, Edmund maanitteli. ”Tiedäthän sinä, että Narnian jälkeen uskon mitä vain!”

Lasi melkein lipsahti Lucyn käsistä. Vapisevin käsin hän laski sen pöydälle.

”M-mitä sinä sanoit?” Lucy sopersi. Nähdessään sisarensa kauhun Edmund alkoi pyydellä anteeksi. ”Ei, en minä sitä tarkoittanut! Narnia, sinä muistat Narnian? Ja Aslanin? Ja majavat? Ja kaikki seikkailumme?”

”Totta kai minä muistan!” Edmund sanoi hämmästyneenä. Lucy heittäytyi veljensä syliinsä jo toistamiseen.

”Oi, Edmund!” Lucy nyyhkytti. ”Minä jo luulin menettäneeni järkeni tai kuvitelleeni kaiken! Mutta entä Susan ja Peter – miten he eivät – tarkoitan, olen yrittänyt puhua heille, mutta he työnsivät minut pois!”

”Minä tiedän, Lucy”, Edmund sanoi ja halasi häntä lujasti. ”Minä olen kokenut saman. Minusta tuntuu, että Susan on todella unohtanut, mutta Peter – olen varma, että hän muistaa.”

”Miksei hän sitten ole sanonut mitään?” Lucy kysyi.

”Luulen, että se on Peterille liian kivuliasta”, Edmund pohdiskeli. ”Hän oli ylikuningas ja hän menetti meitä enemmän. Kaikki se valta, kunnia ja arvostus! Uskon, että Peter muistaa meistä eniten siksi, että hän on vanhin, ja siksi menetys tuntuu niin valtavalta.”

”Voi Peter raukkaa”, Lucy henkäisi. ”Jos olisin tiennyt – ”

”Älä syytä itseäsi. Peter kohteli sinua kurjasti”, Edmund vastasi, ”mutta Narnia on totta, ja jonain päivänä me pääsemme vielä takaisin. Uskothan sinä?”

”Uskon, kyllä minä taas uskon!” Lucy kiljahti, ja hän itki ja nauroi samaan aikaan.

”Hyss, Lucy. Muut heräävät!” Edmund yritti rauhoitella, mutta veli nauroi itsekin. Lucy tarttui Edmundia kädestä ja hymyili koko kasvoillaan.

”Hyvää joulua, Edmund!” Lucy toivotti.
 
”Hyvää joulua, Lucy”, Edmund vastasi, ja se oli hänen kaikkein kallein joululahjansa: Lucy ei ollut enää yksin.

« Viimeksi muokattu: 20.10.2019 22:25:54 kirjoittanut Sokerisiipi »

Lunalotta

  • Valon ja ilon tuoja
  • ***
  • Viestejä: 1 064
  • Kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti
    • Smaragdien säihke
Hei ääh tää loppu, mun silmät kostui tuossa lopussa ja jo sitä ennen kun Edmund auttoi ettei Lucy olisikaan tippunut. Mun kävi niin surku Lucya kun se tunsi olevansa ainoa joka uskoi Narniaan - mä en oikeesti voi millään käsittää, miten ja miks Susan viimesissä kirjoissakin tuntuu unohtaneensa ja luovuttaneensa Narnian suhteen! Susan on, tai ainakin oli, mun lempihahmo mutta kun se kielsi Narnian, petyin siihen. ;___; Mutta tää tarina oli ihana! Lucy on suloinen. <3
Ex-SparklingAngel
Tupani on Puuskupuh
Kaakao ja suklaa ovat lähellä sydäntä <3
Laittakaa ihmeessä yksityisviestiä jos haluatte jutella tai tutustua, ilahdun suuresti :)

listaus

Avasta kunniat Fractalle <3

Helyanwe

  • ***
  • Viestejä: 121
Aaaahh, miksi en huomannut tämän olemassaoloa aiemmin! Narnian tarinat on todellakin rakkaus, siitä luetaan kaikki mikä luettavissa on <3 Rakastan näitä kirjoja niin valtavasti, enkä joutunut pettymään yhtään tätä lukiessani. Tämä pysyi hahmoja ja kieltä myöten niin uskollisena kirjoille, etten voi kuin kiitellä.

Lainaus
Ja Aslan, voi Aslan!
Juuri tällaiset pienet lausahdukset toivat tähän kirjojen tunnelmaa. Välillä ainakin itselleni noita yksityiskohtia on vaikea muistaa kirjoittaa, aina pisteet siitä jos joku onnistuu ne ujuttamaan luontevasti mukaan.

Lainaus
eikä hän muistanut hurjaa leijonankarjaisua, vain sen heikkenevän kaiun.
Tykkäsin tuosta lauseesta jotenkin erityisesti, se korostaa muistojen hiipumista hiljalleen.

Lainaus
Hänellä oli hirveä ikävä ystäväänsä herra Tumnusta. Herra Tumnus olisi tiennyt, mitä sanoa. Fauni olisi silittänyt hänen tukkaansa ja lohduttanut. He olisivat juoneet kupillisen teetä, ja Lucyn mieli olisi tyytynyt.
  :'( Voi apua mikä isku Lumnus-shippaajan sydämeen. Oli tästä parituksesta mitä mieltä hyvänsä, nuo kaksi ovat toisilleen silti läheisiä ja on vain julmaa, kuinka heidät erotettiin toisistaan niin. Itseäni aina ärsytti, kuinka myöhemmissä kirjoissa (ennen Viimeistä taistelua) Tumnuksesta tai ikävästä ei juuri puhuta.

Lainaus
”Ei, en minä sitä tarkoittanut! Narnia, sinä muistat Narnian? Ja Aslanin? Ja majavat? Ja kaikki seikkailumme?”

”Totta kai minä muistan!” Edmund sanoi hämmästyneenä.
Tuolla alussa, kun Lucy ei uskaltaudu kysymään Edmundilta Narniasta, kohotin vähän kulmiani, koska itse uskon että sisaruksista juuri Edmund on ensimmäisen seikkailun jälkeen se, joka uskoo Lucya ja on aina siskonsa puolella. Siksi olin tosi helpottunut tästä lopetuksesta.

Lainaus
Uskon, että Peter muistaa meistä eniten siksi, että hän on vanhin, ja siksi menetys tuntuu niin valtavalta.
Tämä on ihan loistava oivallus! En ollut ajatellut asiaa tuolla tavalla, yleensä aina keskityn ficeissäni Lucyn ikävään. Juuri tuo sisarusten välinen erilaisuus Narnian suhteen on hyvää pohjaa ficeille; Susan kenties haluaakin unohtaa, Lucy ikävöi ja Edmund toivoo hiljaisena pääsevänsä vielä takaisin.

Lainaus
mitä jos Narnia todella oli vain hänen mielikuvituksensa tuotetta? Ehkä hän yritti turvautua johonkin, jota ei vain ollut. Sota saattoi tehdä sellaista ihmisille, niin Lucy oli kuullut.
On ihan ymmärrettävää, jos Lucynkin usko välillä hiipuu, varsinkin jos näyttää siltä ettei kukaan muu muista.

Tämä oli tällainen nopea kommentti, koska muuten laiskuudessani unohdan jättää sellaisen.  ;D Lyhyesti; tykkäsin tästä ihan hirveästi ja toivonkin että kirjoittaisit lisää, kun se tuntuu sujuvan näin hyvin. Kiitos <3
"Makuasioista ei voi kiistellä, mutta huonosta mausta on velvollisuus huomauttaa."

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 333
Lunalotta: Voi miten ihanaa! Upeaa, että tämä onnistui liikuttamaan. Minunkin on vaikea tajuta, miksi Lewis hylkäsi Susanin ja jätti tämän ulkopuolelle viimeisistä kirjoista. Kiva, että pidit ja kiitokset kommentista!!

Helyanwe: Oi, kiitokset! Tosi kiva kuulla, että kirjojen tunnelma oli aistittavissa tästä ficistä ja hahmot pysyivät uskollisina itselleen. Se on yksi parhaimmista kehuista, joita ficcari voi saada! ^^ Luulen, että tähän onnistumiseen vaikutti se, että kirjat olivat minulla tuoreena mielessä, kun tätä kirjoitin. Tumnusta jäin minäkin ikävöimään ensimmäisen kirjan ja elokuvan jälkeen! Jes, mahtavaa, että fiilasit Edmundin ja Lucyn keskinäistä hetkeä. Heillä on mielestäni sisaruksista kaikkein läheisin (ja siksi mielenkiintoisin) suhde, ja siksi oli niin ihanaa kirjoittaa tuo loppukohtaus. Jokaisen sisaruksen mielenliikkeitä ja motiiveja Narniasta on kyllä mielenkiintoista pohdiskella! Mukava kuulla, että tykkäsit ja kiitos kommentista!!

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 805
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Olipa tämä kaikessa haikeudessaan kaunista luettavaa. Narnia on ollut osa munkin lapsuutta (etenkin se vanha 80-luvun tv-sarja. Kirjatkin paria lukuun ottamatta oon lukenut, ja uudet leffatkin kävin katsomassa), niin oli ihana palata sen pariin ficin kautta. En olekaan ennen lukenut Narniasta ficejä tai edes huomannut, että niitä olisi! (En kyllä ole etsinytkään, että ei sen puoleen ¯\_(ツ)_/¯ )

Siitä on kyllä aikaa, kun olen niitä kirjoja viimeksi lukenut tai mitään sovitustakaan nähnyt, mutta tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että palaisi kotiin, vaikka Lucysta melkeinpä päinvastaiselta tuntuikin. Pystyn kyllä samaistumaan Lucyn ikävään, koska voih, Tumnus ja Aslan... ♥
Tää oli kirjoitettu tosi luontevaan tapaan, ja itsekin tykkäsin noista pienistä lausahduksista, kuten "Ja Aslan, voi Aslan!", koska mullekin välittyi niistä sopivasti alkuperäissarjan tunnelmaa :3 Voin oikein kuulla mielessäni Lucyn huudahtavan noin. 

Vaikka tää angstia olikin, tykkäsin siitä, että tää oli sieltä pehmeämmästä päästä, ja hurt/comfortin ansiosta ei kuitenkaan liian lohduton. Loppu oli myös ihanan toiveikas. Kyllä he vielä Narniaan pääsevät :) Ja oi että toi maininta kalleimmasta joululahjasta ;-; ♥ Aivan ihana.




セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を

rosegold

  • ***
  • Viestejä: 200
  • Sokerisiiven ava
En itse tykkää Narnian tarinoista, mutta tämä ficci oli kyllä ihana. Raukka Lucy, jolla oli niin kovasti ikävä. Piristi kyllä sitten, kun hän ei ollutkaan ainoa, joka muisti. Kiitos kovasti, oli hieno ❤️