Kirjoittaja Aihe: Tarkoitus | drama, slash, one-shot, Sirius/Remus, S  (Luettu 3064 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Nimi: Tarkoitus
Kirjoitettu: 19.4.2008
Paritus: Sirius/Remus
Genre: drama, slash, one-shot
Ikäraja: S
Summary: Sillä hetkellä tiesin, miten me sukeltaisimme: vain hukkuaksemme - - suutelin häntä niin kauan, että maistoin hänet sen kaiken maanmakuisen veden ja kirpeän heinän läpi.

A/N: Luulin, etten kirjoittaisi ficcejä enää. Tämä on se "oho". Palautteesta tykätään :)

*

Vahinko.

Niin me sanoisimme myöhemmin. James katsoisi meitä vähän epäilevällä katseellaan, sillä tavanomaisella, kun hän ei koskaan voi aivan täysin luottaa mihinkään, mitä ei ymmärrä. Peter tuijottaisi meitä niin kuin olisimme rikkoneet jotain, mutta haluaisi liian lujasti pitää loput ehjänä, eikä siis sanoisi mitään. Ja sitten, kun he olisivat menneet, me olisimme taas kahdestaan, hengittäisimme ainoastaan omaa epäuskoamme, tuijottaisimme peiliin, joka ei suostuisi katsomaan silmiin.

“No se lohduttaakin tosi paljon.”
“Mikä?”
“Etkö sä tajua, mitä juuri sanoit?” hän kysyi minulta otsa rypyssä. “Että me ei itse päästä yli.”
Tuijotin häntä. Totta kai ymmärsin: olin ymmärtänyt vuosia, siitä asti kun ensimmäistä kertaa hänen ranteensa luu osui sormiini ja hengitykseni kiihtyi, ei niin kuin joskus Jamesin kanssa painiessa vaan aivan eri tavalla, aivan liian pettävällä tavalla. Ei niin kuin hengitys kiihtyy silloin, kun suudellaan tyttöä kulman takana varmana siitä, että lähestyvät askeleet ovat Voron, tai kun väistetään ryhmyä juuri ennen kuin se rysähtää olkavarresta läpi.

Hengitykseni kiihtyi, kuin se olisi ollut tarpeeksi: vaivainen ranneluu. Ja kun opimme jotain hänen väsymyksestään täydenkuun öinä, tai minkä takia hän ei mielellään kulkenut ilman paitaa, vaikka me muut rakastimme sitä, ja kun ensimmäisen kerran istuin hänen kanssaan kahdestaan väsyneenä aamuna ja näin hänen arpensa vielä tuoreina, ja kun olisin halunnut hakea kuun taivaalta ja hävittää sen; totta kai opin tietämään, etten pääsisi yli. Kuu pysyisi taivaalla, minä pysyisin sängyn laidalla, katselisin hänen arpiaan ja miettisin, minkä takia en ollut saanut itse valita.

“Niin siinä käy”, Remus mutisi, “Sirius, niin siinä käy. Ja sitten sä vihaat mua, koska olen tehnyt meille sen.”

Mutta siinä hän oli väärässä. Minä se olin, kun hän seitsemäntoistavuotiaana aikuisena seisoi selin minuun metsässä lähellä Jamesin kotia ja valmistautui sukeltamaan liian kylmään veteen. Minä se olin, minä kurkotin häntä kohti ja kosketin hänen hiuksiaan, ja kun hän värähti, mutta ei sanonut mitään, säikähdin vielä pahemmin. Sillä hetkellä tiesin, miten me sukeltaisimme: vain hukkuaksemme. Tietäisimme sen molemmat ja vetäisimme keuhkomme täyteen vettä siitä huolimatta.

Syksyllä oli vaikeaa katsoa häntä silmiin. Olin varma, että olin itse vain kuvitellut: että minä olin se outo tässä leikissä, että minun käteni oli ollut väärässä paikassa ja että hänellä oli vain ollut kylmä, ja että jos hän ei ollut nauranut minun kosketukselleni niin kuin olisi pitänyt, hän oli tehnyt sen vain tajutessaan, miksi minä olin koskenut häneen, ja koska hän itse oli vaivautunut. Remuksen tuntien se ei edes ollut epätodennäköistä: hän vaivautui usein. Hän vaivautui silloinkin, kun yhtenä tuliviskintuoksuisena yönä (joita oli paljon, jonkinlainen vastapaino kuolonsyöjien painon tunteville aamuille) nojasin häneen, etten olisi kaatunut, ja suutelin hänen kaulaansa niin nopeasti, ettei kenenkään pitänyt huomata.

Sen jälkeen hän lopetti minun katsomiseni. “Koska se oli kuin olisi katsonut peiliin”, hän mutisi joskus myöhemmin. Silloin kuitenkin kuvittelin, että hän oli vain kauhuissaan ja inhosi minua. Yritin korjata virheeni sulkeutumalla luutakomeroon yhden kuudesluokkalaisen tytön kanssa, mutta se ei auttanut yhtään mitään.

Me emme oikeastaan edes tarvinneet tuliviskiä. Se oli joulu, se aika, jolloin Remus aina suri itseään, ja minä olisin halunnut valtavan ryhmyn, jonka olisin lyönyt suoraan Kalmanhanaukion tukinivelen läpi. Meidän piti tulla uudeksi vuodeksi Jamesille, mutta täysikuu osui siihen aikaan. James palasi kotiinsa nuolemaan haavojaan; minä nukuin verentuoksuisen ihmisen vieressä Remuksen kodin kellarissa.

Remus heräsi niin kuin aina, liian aikaisin ja liian heikkona, kiertyi pienelle rullalle lapaluut pistäen valkoisesta ihosta ulos kuin tyvestään katkaistut siivet. Minä makasin lattialla valveilla tuijottaen häntä, ja hän oli liian väsynyt kääntymään sivuun tai ehkä nolostumaankaan. Siihen aikaan tiesimme molemmat, vaikka olimmekin muuten niin sokeita.

Remus painoi huulensa kaulaani vasten, hän juuri täydenkuun jälkeen aina inhimillisempänä kuin koskaan. Käteni olivat typerät ja karkeat ja osaamattomat, silitin hänen selkäänsä ja takkuuntuneita, hikisiä hiuksia, veristä jälkeä olkapäässä, otsan ryppyä, joka ei ikinä siitä oiennut.

“Vahinko”, hän sanoi myöhemmin minun sängylläni, istui kädet kiedottuna polvien ympärille ja keinui pienellä liikkeellä edestakaisin, “sitä voisi kutsua vahingoksi. Ihan totta.”
“Ja tuhatta muuta”, minä sanoin.
“Ei niitä ole - “
“Onpas”, minä sanoin ja näin jo ne silmieni edessä: ne tuhat vahinkoa.

Niin kuin seuraavana kesänä, kun seisoimme taas puron rannalla. Peter oli lähtenyt kalastamaan, se hullu, vähän kauemmas kohtaan, jossa puroa olisi melkein pystynyt kutsumaan joeksi, ja James oli jossain. Emme kauheasti välittäneet. Minä seisoin kaikki vaatteet päällä ja uhkasin kastella Remuksenkin, ja kun hän lopulta tippui puunrungolta veteen, suutelin häntä niin kauan, että maistoin hänet sen kaiken maanmakuisen veden ja kirpeän heinän läpi.

“Haluatko sä oikeasti näin?” Remus kysyi äänellä, josta kyllä kuuli, kuinka kipeää se oli. Me olimme kuitenkin vielä vain seitsemäntoista, nuoria ja typeriä, liian nuoria hukuttaaksemme itsemme johonkin, josta emme koskaan pääsisi ylös; liian voimattomia ollaksemme hukkumatta.
“Mitä sä haluat?” minä kysyin.
“Tämän. Mutta mä olen eri tapaus. Sulla olisi kaikki, jos vaan haluaisit.”
“Jos vaan haluaisin?”
Remus katsoi sivuun. “Jos vaan unohtaisit… Ei sun ole pakko olla tällainen, Sirius.”

Sillä hän tarkoitti kai itseään, olin melko varma: ei sinun ole pakko olla tällainen, Sirius, ei sinun ole pakko jäädä minun viereeni täysikuiden jälkeen, ei sinun ole pakko tuijottaa minun takiani peiliin niin kauan, että halveksit peilikuvaasi, ei sinun ole pakko minun takiani -

“Rakastua”, minä mutisin niin kuin vieraan sanan, kirosanan; ehkä se olikin sitä. Tai lupaus.
“Mitä?”
“Ei mitään.” Räpäytin silmiäni. “Ilman sua mulla ei olisi mitään. Tajuatko? Se vaan menee niin.”
Remus pudisteli hitaasti päätään. “Mikään ei ole liian myöhäistä. Sä voit vielä peräytyä.”
“Niin säkin.”
Hän tuijotti minua.
“Tajua nyt. Sä tai ei mitään.”
“Se ei voi olla niin.”
“Valitan”, mutisin käsivarteni hänen sängyllään, silmäni missä tahansa helpommassa kuin hänen silmissään, hänen sydämensä melkein niin lähellä, että saatoin kuulla sen lyövän. “Joku teki virheen. Hypätään nyt vaan.”

“Me hukutaan”, hän mutisi.
“Tiedän.”
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 20:51:45 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Leamire

  • ***
  • Viestejä: 9
Vs: Tarkoitus
« Vastaus #1 : 19.04.2008 19:02:25 »
Ja jälleen olen tyytyväinen siihen, että olet jatkanut kirjoittamista. Älä lopeta. Me lukijat menettäisimme liikaa. Oikeasti.

Tämä one-shotti oli yksinkertaisesti todella kaunis. Käytit paljon tunnelman rakentamiseen sellaisia vihjeellisiä lauseita, joissa et aivan suoraan kertonut ajatustasi, mutta josta sen kuitenkin pystyi arvaamaan. Lisäksi tunnelmallisuutta lisäsi Siriuksen ajatusten... en tiedä, millä sanalla sitä kuvaisin. Abstraktiuus? No, hienon tunnelman olit tähänkin pätkään joka tapauksessa saanut. Jotenkin ihanan hämyisen.

Ja minä rakastan ficin ajatusta siitä, että rakastuminen on kuin tuntemattomaan sukeltamista - tosin Siriuksen ja Remuksen tapauksessa he tiesivät kumpikin, minne se johtaisi, eli siihen veteen hukkumiseen Remuksen ihmissuteuden(kin) tähden. Parhaat kohdat oikeastaan liittyivät juuri tuon ajatuksen esiin tuontiin.

Lainaus
Sillä hetkellä tiesin, miten me sukeltaisimme: vain hukkuaksemme. Tietäisimme sen molemmat ja vetäisimme keuhkomme täyteen vettä siitä huolimatta.

Tässä asiassa lopetus oli omiaan: se oli yksinkertaisesti kaunis - niin kuin koko muukin ficci.
Myös aloitus ja ajatus vahingosta sykähdyttivät. Tämä alla oleva lainaus on yksi lempikohdistani - ellei jopa se kaikista paras.

Lainaus
“Vahinko”, hän sanoi myöhemmin minun sängylläni, istui kädet kiedottuna polvien ympärille ja keinui pienellä liikkeellä edestakaisin, “sitä voisi kutsua vahingoksi. Ihan totta.”
“Ja tuhatta muuta”, minä sanoin.
“Ei niitä ole - “
“Onpas”, minä sanoin ja näin jo ne silmieni edessä: ne tuhat vahinkoa.

Kirjoitusvirheitä en tekstistä löytänyt ja muutenkin ficin taso oli jälleen kerran sinulle ominaisella - erittäin korkealla - tasolla. Tosin edelleenkin tuo puhekielisyys häiritsee, mutta täytyykin muistaa, että kyseessä olen minä.  :)

Jatka siis sitä kirjoittamista. Älä luovuta, lopeta, vaikka aika tuntuisi kaikkeen muuhun kuluvan eikä sitä tuntuisi riittävän kirjoittamiselle.
Kiitos.
Secret to be kept - Lily Potterin salaisuus, jonka Sirius Musta joutui pitämään

Melodie

  • ***
  • Viestejä: 1 355
  • Banneri @ Crysted
Vs: Tarkoitus
« Vastaus #2 : 21.04.2008 13:51:48 »
Hmh. Hunajaherttua ei tullut edes mieleeni... en kyllä tiedä, miksei.
Odotan nostalgiaa.

Oi mutta se on ihana. Luin sen kaksi ja puoli kertaa, ja en voi lukea tasamääriä kun en muista minne puolikkaalla jäin, tai lieneekö sillä niin väliä.
Ranneluita! Olen unohtanut, miten tekstejä kommentoidaan kunnolla, mitä pitää sanoa; pidän tunnelmasta, rauhallisuudesta ja epätoivosta ja ehkä varmuudestakin; siitä kuinka tietää ettei voi kuin hukkua ja hyväksyy sen.

Lainatakseni itsekin, valitsin tällaisen:
Lainaus
“Haluatko sä oikeasti näin?” Remus kysyi äänellä, josta kyllä kuuli, kuinka kipeää se oli. Me olimme kuitenkin vielä vain seitsemäntoista, nuoria ja typeriä, liian nuoria hukuttaaksemme itsemme johonkin, josta emme koskaan pääsisi ylös; liian voimattomia ollaksemme hukkumatta.
“Mitä sä haluat?” minä kysyin.

Se on nätti, yritetään hahmottaa toisen tunteita/ajatuksia ja pelastaa vielä, ja ollaan liian nuoria, ja toisaalta kykenemättömiä.
Rakastua-kohdasta pidän myös, kirosana tai lupaus -merkityksestä. Ja siitä, ettei muita ole unohdettu (ja varsinkaan Peteriä, vaikka tiedän toistavani tätä joka kerta!).
Ihania puolipisteitä. Ja kaksoispisteitä.
Ja liikaa kauniita kielikuvia jotta voisin lainata tai edes mainita ne kaikki lainaamatta suurinta osaa tekstistä, tai sitten venyttämällä tätä turhaankin ja repimällä kaiken irti yhteyksistään.

En ehkä löytänyt ihan nostalgiaa (joka on hassua, mutta ehkä sitä ei olisi pitänyt odottaa), mutta hirveän ihanaa joka tapauksessa, kivaa kun kumminkin ficinkin kirjoitit vielä. Ih. Ja sitä paitsi olen vähemmän väsynyt nyt.

Kiitos.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Tarkoitus
« Vastaus #3 : 11.05.2008 00:08:24 »
Kiitos kovasti teille jokaiselle :) Tuntui tosi tärkeältä saada palautetta, varsinkin, kun oli niin pitkä aika siitä, kun olin viimeksi julkaissut uusia ficcejä. Nyt tuntuu hassulta tehdä tällaista pientä palailua; olen vähän sekaisin muun muassa oman kirjoitustyylini tai -tyylieni suhteen, mutta toisaalta olen siitä ihan tyytyväinenkin, jos vaikka pieni etäytyminen omista kliseistä vähän kirkastaisi päätäkin. Joka tapauksessa piti kauniisti kiittää teitä jokaista siitä, että vaivauduitte kommentoimaan ja uskottelemaan minulle, että kannattaa vielä kirjoittaa ficcejäkin :)

Leamire, kiitos paljon! Olen kauhean iloinen, ettei minua ole ihan kokonaan unohdettu! Toivon kyllä itsekin, että saan vielä ficcejä kirjoitettua; tämä on loppujen lopuksi niin kivaa hommaa, minun vain pitäisi innostua uusista alueista, kun tuntuu, että olen jauhanut Reguluksesta, Remuksesta ja Siriuksesta jo riittävästi :D Niin, minä itse liitän tuon Siriuksen ja Remuksen epäröinnin ihmissuteuden lisäksi vielä ihan homouteenkin; kuvittelen jotenkin 70-luvun lopun taikamaailman kuitenkin melko vanhoilliseksi, ja vaikka ihmissuteus on ehkä ongelmana näkyvämpi ja tietysti tavallaan suurempikin, omassa päässäni Sirius ja Remus ovat aina myös aika järkyttyneitä rakastuessaan toisiinsa jo senkin takia, että ovat samaa sukupuolta olevia ystäviä. Ah, lisädramatiikka.

Melodie, kiitos! Sinun palautteesi kuulosti vähän ficeiltäsi; runolliselta :) Minäkin toistan aina Peteristä; se vaan on joka kerta niin mukavaa huomata, että Peter on otettu mukaan, ja jos ei ole, siitä on mukava valittaa ihan niin kuin ei itsekin usein olisi puoliksi tahallaan työntänyt Peteriä vähän syrjään ihan vaan siksi, että James on jollain tavalla helpompi hahmo. En tiedä edes varsinaisesti miksi, aioin sanoa, että Peterillä on vähemmän lavakarismaa (köh, tekstikarismaa tässä tapauksessa), mutta rupesin miettimään, että kyllähän Peterillä on sitä paljon enemmän: ei nuorena kuoleminen ystävänsä pettämänä ole mitään siihen verrattuna, että on se toinen osapuoli, se joka on ensin ystävä ja sitten aiheuttaa murhan.

huna-chan, kiitoksia! Yritän olla lopettamatta, jos minulla vaan riittää kirjoittamista ja halua kirjoittaa. Mutta voin sanoa, että palaute edistää sitä huomattavasti! :D Hih. Ja niin, itse asiassa tuosta lainaamastasi kohdasta ei puutu sanaa - tai no, kielioppisääntöjen mukaan kyllä puuttuu, mutta arvelen kyllä melko vahvasti, että jostain hämärästä syystä olen tarkoituksella jättänyt siitä verbin pois, joten jätän sen alkuperäiseksi. Hmmm, minä itse olen tässä muutamina päivinä toivonut, että minulla olisi oma Remus! Se on hassua, olen muistaakseni aina valunut enemmän Remuksen kuin Siriuksen suuntaan. Onhan Siriuksella tietysti vatsalihakset ja karismaa vaikka muille jakaa, mutta Remus on vain niin uskomattoman sympaattinen. Ja luotettava. Hih, voisin ruveta vaikka katselemaan oikeita poikia, niin ei tarvitsisi näitä hahmoja... :D

Stargazer, kiitos paljon! Toki saa kysyä; luulen, että olen kirjoittanut hieman reilut kymmenen vuotta, mutta ihan varma en kyllä ole. Olen nyt kahdeksantoista, ja ensimmäiset kirjoitusmuistoni ovat siltä ajalta, kun olin kahdeksan ja kirjoitin lukemieni hevoskirjojen innostamana omia hevostarinoitani. Ficit löysin joskus viisitoistavuotiaana, kun rakastuin Sharran Pakkaskukkiin, ja tietysti oli pakko päästä kirjoittamaan itsekin. Kiitos kannustuksesta; yritän olla lopettamatta!
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

dally

  • Vieras
Vs: Tarkoitus
« Vastaus #4 : 12.05.2008 20:11:08 »
Olen lukenut aikaisemmin joitain sinun tekstejäsi, pidempiä sarjoja kaiketi. Silloin otti pannuun. Tuntui, että oli liikaa kaikkea ja jotain vielä vähän päälle. Tässä sitä ei ollut. Liekö sitten oma kehityksesi vai vaan se, että tyyliäisi on hankala sovittaa joskus pitkään sarjaan ilman, että se alkaa hiljalleen toistaa itseään ja tulee raskaaksi luettavaksi.

Tästä kuitenkin pidin. En ole vuosiin ollut minkään sortin Sirius/Remus -shipperi, mutta olen myös ylittänyt suuret antipatiani ja nautin tekstin yksityiskohdista, näppäristä lauseista ja sanavalinnoista. Tyylisi on toimivaa niin kauan, kun olet sen kanssa jotenkin rauhassa. Tässä pidin juuri siitä, että tuntui siltä, ettet jotenkin hekumoi joillain tietyillä kohdilla tai kikkailuilla liikaa. Kill your darlings ja sitä rataa. Otit hyvän ajatuksen ja annoit sen sitten mennä menojaan. Aiemmin tämä on tuntunut sinulla olevan ongelmallista, tässä se ei pistänyt ollenkaan silmään. Todella hienoa huomata!

Kuvauksesi on tarkkanäköistä ja mielenkiintoista, tässä erittäin toimivaa. Pidin tässä jotenkin hirveästi siitä, miten tuo tyylisi on juuri tasoittunut. Et hieronut sitä naamaan ja lukijalle jätettiin aukkoja ja ihasteltavaa juuri sopivasti. Käytit nyt toistoa harkitsevaisemmin jolloin hahmot eivät enää tuntuneet ylikorostetun herkiltä, ah niin inhimillisen haavoittuvan runoilevilta jne. Siis yleisesti tätä lukiessa tuli sellanen fiilis, että sullakin on ollut hyvä groove tätä kirjoittaessa ja nautit hahmoista ja yksityiskohdista. Se on tosi miellyttävää lukea tälläisena!

Dialogi tärähti hetkittäin silmään, mutta tyylisi on jotenkin hentoa dialogiin verrattuna, se voi olla ihan vaan siitä. Dialogikin kuitenkin pysyi hyvin kurissa ja siis toimiva kokonaisuus! Olipa kiva lukea tälläistä hyvää S/R:ää, kun sitä niin harvoin nykyään vahingossakaan lukee! Hieno homma!