No niin! Ihanaa että sait tämän viimein uunista ulos ja valmiiksi. Olenkin kaipaillut Kalevia, joka on ihan "abikeväällä ei tapahtunut mitään" mutta silti sillä on tuo kipinä, joka leimahtaa Heikistä ajoittain :3 Ja aika pitkään olivatkin pojat (miehet) osanneet pitää kaiken keväällä tapahtuneen jossain muistojen syövereissä (ainakin Kalevi).
Alku oli aivan loistavan rento ja ihanan lämmin kaverillisesti! Muutenkin tunnelma oli aivan ihana ja Heikin toteaminen siitä, että ryyppäämisen perusteet oppi yliopistossa oli loistava :'D Heikin ajatukset tuntuivat olleen tyytyväisesti ihan poissa abikevään tapahtumista, kunnes Kalevi oli pussannut sitä nenänpäähän ja tuli puhe abikeväästä, mutta Kalevin mieli tuntui horjuneen jo aiemmin itse aiheessa. Ja Heikissä itsessään, kun se pohti Heikin hiustenväriä ja muutenkin hermoili ovea aukaistessaan ja hoh hoh
Selvästikin vaikka Kalevin on helpompi kuitata mennyt vain menneeksi ja lakaista se maton alle niin sillä tuntuu kuitenkin rakoilevan jotenkin "helpommin" tai enemmän tuo unohtaminen kuin Heikillä. Nyt en löydä fiksuja sanoja tuon sanomiseen mutta kuitenkin! Kalevi yrittää niin kovin unohtaa ja olla muistamatta että ne tunteet ja muistot nousevat välillä ehkä väkisin pintaan.
Ja tuo eteisen kohtaus oli hieman kuumottava, sellaisella vilpittömällä tavalla. Kalevi ajautuu nurkkaan Heikin läheisyydestä, mutta jokin saa siitä otteen ja saa sen hapuilemaan Heikin kosteaa tukkaa ja ohjaamaan huulet Heikin nenälle. Aww, Kalevi joutui Heikin huumaan hetkellisesti. Näistä kahdesta näkee tässä lyhyessä rapsutarinassa kuinka ne molemmat ovat yrittäneet ja yrittävät epätoivoisesti unohtaa ja haudata menneen, mutta eivät vain kykene siihen, koska se jännite ja kipinä vain on siellä. Melkein sammuneena, mutta se silti saa välillä voimaa jostain äkillisestä tuulenpuhalluksesta. Abikevään kipinä ja jännite on kyllä tässä yhä läsnä. Sellaisena viettelevänä. Varsinkin Kalevia viettelevänä ja kiusaavana. Ja mä niin rakastan tämän tekstin Kalevia, tuota muistot ja tunteen kieltävää ja piiloon painavaa miestä, joka ei kuitenkaan osaa pysyä erossa Heikistä. Nngh. Mööpeli-Kalevi all the way :3 Vaikka se onkin myös vähän rasittava, mutta hyvällä tavalla. Argh.
Ja ja näiden suutelot... Molemmat ovat selvästi hämillään tilanteesta, koska oli sovittu juttu, että näin ei enää tapahdu eikä sitä tapahtunut abikeväänäkään, ainakaan Kalevin mielestä. Ja sitten herra mätkähtääkin Heikin huulille ja avot. Totta kai Heikki on hyvin hämmentynyt ja ihmeissään, mutta totta kai siitä tuntuu myös hyvältä edelleen ja se edelleen haluaa Kalevia. Mä voin niin hyvin nähdä koko skenaarion päässäni ja oon ihan ngh, koska siis nämä kaksi nyt jumalauta. Mä en jotenkin aina kestä näitä, koska tulee hirvittävä turhautumisen olo, kun oon vaan silleen, että älkää olko mööpeleitä! :'D Mutta toisaalta on kivaa kun ne on mööpeleitä ja kaikki on vaikeaa ja hankalaa eikä kaikki menekään juuri niin kuin pitää. Näissä kahdessa vain on niin paljon sähköä, niiden välillä on niin paljon jännitettä, jonka täytyy välillä purkautua.
Tykkäsin tästä lyhykäisestä sarjasta tosi paljon! Oli aivan mainio keino kirjoittaa tämä sadan sanan raapalein, muoto oli siis miellyttävä ja jotenkin sinä aina vain saat hyvin vähäisiin sanamääriin mahtumaan paljon asiaa, tunnetta ja tunnelmaa. Varsinkin vielä näin kymmenessä osassa. Kadehdinkin aina siun raapaletaitoja
Tekstissä vilahteli myös kivoja lauseita, joista yksi lemppareistani oli tuo, kun Kalevi pohti, että humala sai sen tuhlaamaan vuosia kuin ne olisivat olleet sekunteja.
Wää, onneksi meillä onkin tästä jo jatkoa tiedossa, joten ei tarvitse jäädä repimään tukkaa päästään, että mites tästä eteenpäin :'D Kiitos paljon tästä, Heilevistä on aina ilo lukea ♥
