Kirjoittaja Aihe: Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia | S | Anna/Verna  (Luettu 1958 kertaa)

Alice Katarina

  • ***
  • Viestejä: 959
Author: Alice Katarina
Title: Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia
Rating: S
Pairing: Anna/Verna
Genre: draama, femme
Summary: Saari on melkein autio ja siksi juuri sopiva: ei uteliaita silmäpareja tai tungettelevia kysymyksiä. Vernan tummansininen pyörä lojuu vähän matkan päässä ja näyttää yhtä hylätyltä kuin Anna, joka nyppii maasta ruohonkorren toisensa perään ja katsoo horisonttiin hermostuneena. Hiljaisuus on puuduttavaa ja Vernan tekisi mieli edes naputtaa sormiaan maahan tai lauleskella jotain – tai mitä vain mikä saisi Annaan eloa.
A/N: Halusin kirjoittaa lisää edellisen tekstini tytöistä ja lempihaasteeni 12+ virkettä XII antoi siihen oivan mahdollisuuden. Tämän tekstin ymmärtäminen ei mitenkään vaadi aiemman lukemista, vaan ennemminkin se voi toimia jatkona tälle.


Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia

Annalla on silmissään utuinen katse ja hiuksissa heinänkorsia. Viima puhaltaa punertavan ruskeita hiuksia sekaisin ja saa ihon kananlihalle. Annalle matka tänne oli melkoinen koetus, sillä vaikka hän muuta esitti, ei Verna voinut olla huomaamatta, että ahdistus kihisi tytön ihon alla.

”Ei sinun olisi tarvinnut tulla, kun et kerran halunnut”, Verna tietää, että piikikkäät sanat satuttavat toista.

”Totta kai minä tulin”, Anna sanoo ja rakastaa jo, vaikkei sitä vielä myönnäkään.

Saari on melkein autio ja siksi juuri sopiva: ei uteliaita silmäpareja tai tungettelevia kysymyksiä. Vernan tummansininen pyörä lojuu vähän matkan päässä ja näyttää yhtä hylätyltä kuin Anna, joka nyppii maasta ruohonkorren toisensa perään ja katsoo horisonttiin hermostuneena. Hiljaisuus on puuduttavaa ja Vernan tekisi mieli edes naputtaa sormiaan maahan tai lauleskella jotain – tai mitä vain, mikä saisi Annaan eloa.

”Tiedätkö, en koskaan ajatellut, että tuntisin näin paljon näin nopeasti”, Annan äänen poljento hidastuu loppua kohden kun ruskeat silmät nousevat katsomaan Vernan vihreitä.

Vernan huulet koskevat toisen ihoa höyhenen lailla ja saavat aikaan ilmaan katoavia huokauksia. Pilvien lomasta pilkistelevä aurinko värjää loppukesän maiseman ja kaksi melkein heinikkoon häviävää kehoa raukeilla väreillään.

”Ehkä me joskus voimme tulla tänne uudelleen”, Verna hymyilee hieman, ja toiseen poskeen ilmestyy hymykoppa.

”Tai ehkä meidän ei  tarvitse, jos piilottelu on historiaa”, Annan ääni värisee hiukan.

Annan keltainen, leveähelmainen mekko lojuu viltin vieressä, ja vaikka siitä huomaa selvästi, että mekko on rypyssä, ei hän tällä kertaa välitä. Hän tahtoo kerrankin olla oman elämänsä valtias ja vaikka valehdella mekon kohtalosta myöhemmin. Enää hiljaisuus ei tunnu ahdistavalta vaan enemmänkin rauhoittavalta, sellaiselta ettei ole pakko puhua, koska toinen ymmärtää ilmankin.

”Minä olen aina halunnut kylvää jotain, nähdä miten se kasvaa ja alkaa kukoistaa, ja mietin”, Verna silittää toisen vatsaa laiskoin liikkein: ”luuletko, että neuvoisit minua?

Se yksinkertainen ja hupsu toive saa Annan nauramaan, ja hän lupaa näyttää, kunhan Verna tulee mukaan hänen vanhempiensa tilalle. Maailmankaikkeus tuntuu keskittyvän vain heihin kahteen, ja hetken aikaa se riittää, heille molemmille.

Sitten todellisuus lävähtää kasvoille kuin tukistaen kipeästi, kun jostain kuuluu koiran haukuntaa. Annan kasvot ovat vielä punertavat kiireestä ja Vernan ruusukuvioisen mekon ylin nappi on auki, kun he saavat seuraa.

”Eino Viljamaa”, mies kättelee heidät molemmat: ”kaunis päivä retkelle, merikin on tyyni kuin peili.”

Hurrikaanin tavoin mies valtaa heidän tilansa ja istuu vähän liian lähelle Annaa, niin että Verna puristaa helmansa alla käsiään nyrkkiin, jottei tekisi mitään typerää.

”Minä juuri suostuttelin ystäväni kanssani kylvöön ensi keväänä, voitko uskoa, ettei hän ole koskaan osallistunut sellaiseen”, Anna nauraa, ”kuulemma hänen kukkansakin vain lakastuvat, melkoinen kaupunkilaistyttö.”

Annan hieman huvittuneet silmät tuijottavat suoraan Vernaan ja sykkyrä toisen vatsassa lientyy hieman, ei Anna katoaisi mihinkään.
Avasta kiitos Ingrid!

Ja se meni siks ku mä halusin,
ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin,
ja mä kaaduin mut mä nousin uudelleen.

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 120
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia | S | Anna/Verna
« Vastaus #1 : 05.03.2017 19:03:13 »
Tervehdys Kommenttikampanjasta toistamiseen. :) Onpa ihanaa lukea Annasta ja Vernasta onnellisina yhdessä! Vaikka luin Mustavalkohymy-tekstin ennen tätä ja tiedän siis, miten heille lopulta käy, on tällaisesta leppoisasta yhdessäolosta ihanaa lukea. Pääsee ikään kuin kurkistamaan yhteen hetkeen heidän suhteensa varrelta, mikä on mukavaa, koska se syventää entisestään naisten tarinaa. Vaikka tulevat tapahtumat häilyvät väkisinkin varjoina taustalla, ei lukukokemus kuitenkaan latistu mitenkään, koska tämä teksti tarjoaa mahdollisuuden keskittyä vain tähän hetkeen. Eiväthän Anna ja Vernakaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vaan heille nykyhetki on kaikki kaikessa ja varmaan heillä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Toisaalta on raadollista tietää, että heidän yhteinen tulevaisuutensa jää liian lyhyeksi, mutta yritän olla miettimättä sitä. Onhan ihanaa, että heillä on ees sen verran aikaa kuin on. ♥

Tämä teksti maalailee todella kauniita kesäisiä maisemia. Miltei autio saari, heinikko, pilvien lomasta pilkistelevä aurinko, meri... Voi että, iskee sellainen kesäkaipaus kun tätä lukee! Kesä on kaunista aikaa. Minua muuten vähän hämmentää se, kun ensin viima sekoittelee hiuksia ja nostattaa ihonkin kananlihalle, mutta myöhemmin Eino toteaa, että meri on peilityyni. Se tuntuu jotenkin vähän ristiriitaiselta. Tai ehkä tuulenpuuskat ovat satunnaisia ja niin lempeitä, etteivät hetkauta merta mihinkään. Minä en todellakaan tunne meren liikeherkkyyttä, kun olen sen verran vähän elämästäni viettänyt meren äärellä. ;D Oli miten oli, ei tuo mitenkään pahasti häiritse, kiinnittää vain huomion kun tässä on niin elävää kuvailua joka saa miettimään vivahteita.

Onpa jotenkin suloista, että tytöt menevät saareen piiloon katseilta ja nauttimaan omasta rauhasta. Ihanaa että heillä on paikka, jossa he saavat olla aivan vapaasti ja omia itsejään. Toisaalta taas tulee vähän surullinen fiilis, kun miettii, että heidän pitää piilotella muilta. :-\ Tuon ajan yhteiskunta ei varmaan ole ollut ihan suvaitsevimmasta päästä, mitä tulee samaa sukupuolta oleviin pareihin. Harmittaa kun miettii kaikkia ihmisiä, jotka ovat joutuneet näkemään ehkä paljonkin vaivaa pitääkseen rakkautensa salassa. Minua jäi muuten mietityttämään tuo Annan ahdistus -- johtuukohan se juurikin siitä, että pitää piilotella ja pelätä, että joku saa tietää jotain? Onneksi pieni toivonsiemenkin kuitenkin itää:
”Tai ehkä meidän ei  tarvitse, jos piilottelu on historiaa”, Annan ääni värisee hiukan.
Ja onneksi Annakin rentoutuu tarinan edetessä ja jopa vähät välittää rypistyvästä mekostaan. Sellaista kaunista oman elämänsä valtias -meininkiä tosiaankin. ♥

Ihanaa rauhallista yhdessäoloa tässä tarinassa. Anna ja Verna vaikuttavat ihanan läheisiltä. Minuakin hymyilyttää tuo Vernan yhtäkkinen kylvämisajatus, se on suloinen ja kaunis kaikessa randomiudessaan. ;D Kurjaa, että tytöt joutuvat pukeutumaan kiireesti ja taas pystyttämään kulissit, kun paikalle pölähtääkin yhtäkkiä joku ulkopuolinen. Ikävää, miten he joutuvat olemaan varuillaan saaressakin. Onneksi Einon läsnäolo ei vaikuta aiheuttavan mitään suurta kitkaa naisten välille. Tämä on ihana:
Annan hieman huvittuneet silmät tuijottavat suoraan Vernaan ja sykkyrä toisen vatsassa lientyy hieman, ei Anna katoaisi mihinkään.
♥ Vaikka Eino istuukin kovin lähelle Annaa, katse kertoo taas enemmän ja saa Vernan vakuuttumaan siitä, ettei Anna ole häviämässä mihinkään. Vaikka Eino olisikin se sama Eino, jonka kanssa Anna myöhemmin perustaa perheen, ei sillä ole tässä hetkessä mitään merkitystä, sillä Anna ja Verna ovat visusti yhdessä.

Todella kaunis ja ihana tarina tämä. Tämä tuntuu jotenkin kokonaiselta paketilta, ja hämmästyinkin lukemisen jälkeen, kun huomasin, että tämä osallistuu 12+ virkettä -haasteeseen. Tosi hyvin olet saanut kaikki sanat ujutettua mukaan ja vieläpä niin, että tämä tosiaan tuntuu ihan kokonaiselta tarinalta. Ainoat sanat, jotka mua hieman mietitytti, oli justiinsa nuo aiemmin mainitut viima ja peili, mutta muuten en osaisi ilman sanalistan apua ees paikantaa suurinta osaa haasteen sanoista. Hienoa työtä siis.

Kiitos kivasta luettavasta, näistä naisista olisi kivaa lukea joskus vielä enemmänkin! ♥ -Walle


ota kädestä, minut pysäytä, sano ettei tarvii

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 226
Vs: Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia | S | Anna/Verna
« Vastaus #2 : 03.05.2020 14:26:42 »
Moikka kommenttiarpajaisista! :) Minua veti tässä tekstissä puoleensa saarimiljöö, joka oli todella ihastuttavasti kuvailtu - Waulish sanoi omassa kommentissaan hyvin, että tätä lukiessa iskee kesäkaipaus, niin oli myös omalla kohdallani. Tykkäsin paljon ajatuksesta, että miltei autiona saari on Annalle ja Vernalle keino päästä viettämään aikaa yhdessä, piilopaikka ilman tungettelevia katseita, ja jossa voi mahdollisesti myös näyttää tunteensa aiempaa rehellisemmin. Anna oli minusta hahmona erityisen sympaattinen, tuo alun ahdistus ja kuinka hän tahtoo kerrankin olla oman elämänsä valtias ja vaikka valehdella mekon kohtalosta myöhemmin toivat hänestä monenlaisia piirteitä esiin ja tuntuivat hyvin aidoilta. Tämä sananvaihto oli minusta siltä osin myös erityisen koskettava:
Lainaus
”Ehkä me joskus voimme tulla tänne uudelleen”, Verna hymyilee hieman, ja toiseen poskeen ilmestyy hymykoppa.
”Tai ehkä meidän ei  tarvitse, jos piilottelu on historiaa”, Annan ääni värisee hiukan.
Minusta on liikuttavaa, että Anna tahtoo ahdistuksestaan huolimatta uskoa, ettei heidän tarvitsisi enää jossakin vaiheessa piilotella, vaikka sanookin sen ääni väristen. Vernan yritykset Annan piristämiseksi olivat nekin ihania, tykästyin erityisen paljon tuohon hänen kylvämis-kommenttinsa! Hienoa, että sillä oli haluttu vaikutus, vaikka Eino saapuikin paikalle tunnelmaa jossain määrin pilaamaan - ja sitten kuitenkaan ei:
Lainaus
”Minä juuri suostuttelin ystäväni kanssani kylvöön ensi keväänä, voitko uskoa, ettei hän ole koskaan osallistunut sellaiseen”, Anna nauraa, ”kuulemma hänen kukkansakin vain lakastuvat, melkoinen kaupunkilaistyttö.”
Annan hieman huvittuneet silmät tuijottavat suoraan Vernaan ja sykkyrä toisen vatsassa lientyy hieman, ei Anna katoaisi mihinkään.
Oli mukava huomata, että se oli heistä tuossa lopussa juuri Anna, joka haluaa osoittaa, ettei Vernalla ja hänellä ole mitään hätää. ♥ Samalla se oli oikein hyvä kontrasti tuohon tekstin alkuun nähden. Kuvailun puolesta tässä oli paljon kivoja tunnelmaa elävöittäneitä yksityiskohtia, kuten hiuksissa olevat ruohonkorret ja Annan keltainen leveähalmeinen mekko, loppukesän maiseman raukeat värit. Etenkin viimeksi mainittu oli tosi hieno kohta. Pakko myös sanoa, etten olisi uskonut tämän olevan 12+ virkettä -haasteen teksti, ellet olisi siitä maininnut, sait kaikki sanat mukaan tähän todella vaivattomasti. Kiitos paljon lukukokemuksesta! ♥

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © cinnamoonie

Alice Katarina

  • ***
  • Viestejä: 959
Vs: Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia | S | Anna/Verna
« Vastaus #3 : 03.07.2020 23:57:12 »
Waulish, kiitos kommentistasi näin vuosia myöhemmin... Viima ja peili ovat tosiaan saaneet säätilat hieman vaihtelemaan tekstin aikana, mikä huvittaa näin jälkikäteen lukiessa. Onneksi ei häirinnyt kovin paljoa! Ihana, että pidit tekstistä! Yksinäinen saari on näille kahdelle turvapaikka ja on kiva kuulla, että sen rauhallisuus ja luonnon läheisyys välittyy. Nämä naiset ovat kyllä sellainen pari, josta toivon vielä joskus kirjoittavani lisää.  :)

Okakettu, kiva, että päädyit tämän tekstin pariin! Anna on tosiaan tytöistä hieman epävarmempi, mutta samalla lopulta todistelee kuitenkin tunteitaan kateelliselle Vernalle. Kiva kuulla, että kuvailu toimii ja virkehaasteen sanat eivät liikaa pomppaa esiin. Se on lempihaasteeni, ja on aina ihana kuulla, että lopputulokset viihdyttävät muitakin kuin itseäni. Kiitos kovasti kommentistasi!  :-*
Avasta kiitos Ingrid!

Ja se meni siks ku mä halusin,
ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin,
ja mä kaaduin mut mä nousin uudelleen.