Title: Kuilu
Author: LillaMyy
Rating: S
Pairing: Albus/Gellert
Beta: kuuskidi
Genre: angst, drama
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Tarinaa Albuksen ja Gellertin tapaamisesta ja mitä sitten tapahtui...
Challenges: Salainen ystävä II ja Kirjoitusterttu (haaremiterttu)
A/N: Hui, tämä olikin kyllä niin jäätävä urakka, ettei mitään rajaa.
Päätin ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla tätä paritusta ihan vaan, koska haaremiterttu, mutta sitten tämä ottikin niin mielenkiintoisia uria mukaansa, että meinasin jo parisenkymmentä kertaa luopua toivosta, että valmistuisin joku päivä.
Sain kuin sainkin kuitenkin valmista, vaikka tästä tulikin vähän... oudompi kuin oli ehkä tarkoitus. Toivottavasti tästä saa kuitenkin edes jollain lailla otetta, ja hyvää ystävänpäivää, nominal, toivottavasti kelpaan pelastajaksesi tällä!
<3
Kuilu
Kun Albus Dumbledore tapasi Gellert Grindelwaldin ensimmäistä kertaa, hän tiesi heidän olevan erilaisia. Albus halusi kierrellä metsässä ja hengittää sisään pakkasen tuoksua, mutta Gellert halusi itselleen siivet, joilla lentää kauas, kauas pois. Se jos vasta mikä saikin Albuksen kiinnostuksen heräämään, sillä häntä kiehtoi ikätoverinsa erilaisuus.
Gellertistä ja Albuksesta tuli nopeasti hyvät ystävykset erilaisuudestaan huolimatta, tai kenties jopa sen takia, ja vaikka Albus alkoikin lopulta haluta enemmän, hän ei koskaan tehnyt mitään edistääkseen asiaa. Syvällä sisimmässään nuorukaisista vanhempi hyväksyi heidän välillään olevan juovan, vaikka haaveilikin sen ylittämisestä.
Aikaa myöten juopa syveni kuiluksi, Albuksen sielun ennen niin eloisa metsämaisema muuttui sammaloituviksi keloiksi, joilla vesipisarat saattoivat tanssia. Aiemmin metsässä olisi voinut loikkia iloinen, pieni lumikko surutta, mutta nyt Albus eksyi sinne itsekin. Ehkä joskus hän löytäisi taas tiensä ulos metsän siimeksestä. Tai sitten ei.
Joka kerta, kun Albus näki Gellertin, hänen sydämessään tuntui sykkivän kipua. Hän tiesi, ettei voisi koskaan saada toista kokonaan, muttei pystynyt täysin unohtamaankaan. Godrickin notko tuntui kutistuvan, kun Albuksen tuli mahtua sinne Gellertin kanssa yhtä aikaa. Etenkin sen jälkeen, kun he molemmat olivat osasyynä Arianan kuolemaan.
Gellert muutti pois, mikä tuntui aluksi helpottavan Albuksen oloa, mutta sitten alkoi ikävöinti, kun toinen ei asunutkaan enää naapurissa. Ei voinutkaan enää nähdä toista joka päivä ja toivoa, sillä tien toinen puoli oli vaihtunut kokonaan toiseksi maaksi. Monta kertaa Albus alkoi jo kirjoittaa Gellertille koukeroisella käsialallaan (jota Gellert oli kutsunut joskus kalligrafiaksi), mutta sitten hän muisti Arianan ja myttysi jälleen kerran pergamenttinsa.
Aikojen saatossa hengittäminen ehkä helpottui, mutta unohdusta sekään ei tuonut. Muistot saivat kultaisen reunan eikä muistelu sattunut enää niin paljon kuin aiemmin. Gellertin nouseminen mantereella valtaan muutti kuitenkin kaiken. Kultareunuksiset muistot alkoivat taas nousta pintaan sellaisina, kuin ne oikeasti olivat ja vanha tuttu kipu alkoi taas sykkiä rinnassa.
Kun Albusta viimein pyydettiin nousemaan elämänsä rakkautta vastaan, hän taisteli pitkään sisäisen minänsä kanssa, pystyisikö siihen. Olisiko hänestä kukistamaan Eurooppaa kurittava velho, jonka kanssa oli joskus ollut samaa mieltä asioista, vaikka heidän motiivinsa olivatkin poikenneen toisistaan? Etenkin, jos huhut pitivät paikkansa, ja Gellert olisi todella saanut itselleen Seljasauvan, josta he olivat yhdessä haaveilleet. Pystyisikö hän voittamaan voittamattomana pidetyn sauvan haltijan?
Viimein Albus päätti kokeilla onneaan Gellertiä vastaan, kun muut sitä häneltä niin hanakasti pyysivät, eivätkä suostuneet luopumaan ajatuksestaan. Taistelu oli pitkä, väsyttävä ja tasaväkinen, mutta lopulta Albus vei voiton entisestä ystävästään. Hän ei kuitenkaan tuntenut iloa, vaan enemmänkin surua katsellessaan, kuinka Gellert vietiin Nurmengardin korkeimmalla olevaan selliin. Siellä tämän oli tarkoitus istua elämänsä loppuun asti, ja Albus tunsi tunnontuskia siitä ajatuksesta, että hän itse oli syypäänä entisen ystävänsä vangitsemiseen.
Taistelun myötä Seljasauvan omistajuus siirtyi Albukselle, joka alkoi taas haaveilla Kuoleman varjeluksista. Erityisesti Elpymyskivi vetosi häneen, mutta sen olinpaikkaa hän sai miettiä kauan. Vuosien saatossa sekä kivi että Näkymättömyysviitta kulkivat Albuksen käsien kautta, mutta kumpikaan ei viipynyt hänellä kovin pitkään, eikä hänellä missään vaiheessa ollut kaikkia kolmea kerralla.
Kun viimein koitti Albuksen aika poistua elämän näyttämöltä, hän toivoi epätoivon vimmalla suunnitelmansa toimineen, tai nuori teinipoika joutuisi hänen vuokseen liiankin suuren haasteen eteen.
Pienestä muotokuvastaan Albus katseli ylpeänä, kuinka Harry kertoi voittaneensa Tom Valedron ja tiputtaneensa elpymyskiven vahingossa jonnekin Kiellettyyn metsään. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi pojasta.