1990
>> Hitto, mikä friikki! >> huudahdus kaikuu koulun pihalla.
Sherlock vetää takkinsa hupun päähänsä ja koettaa olla välittämättä. Koska eihän se ollut mitään uutta. Kaikki nimittelevät häntä melkein jatkuvasti. Ja vain koska hän on heitä huomattavasti älykkäämpi, todella huomattavasti.
Opettajat eivät kiinnitä ikinä mihinkään huomiota – ja jos he sattuvatkin huomaamaan muiden pilkkaavan Sherlockia, he eivät puuttuneet siihen, koska, no, he myös pitävät Sherlockia todella kummallisena.
Onneksi koulupäivä on pulkassa siltä päivältä: Sherlock saa jättää ne typerykset taaksensa huomisaamuun saakka. Elämä on tukalaa, kun pitää viettää monia päiviä sellaisten ihmismielten kanssa, jotka ovat tuskallisen hitaita, tylsiä ja ennalta arvattavia. Sellaisten keskellä nerokas mieli turhautuu varsin nopeasti.
Sen sijaan, että jäisi odottamaan koulubussin tuloa, Sherlock lähtee kävelemään. Hänellä ei todellakaan ollut aikomusta nousta vapaaehtoisesti bussiin kuuntelemaan häntä huomattavasti vähä-älykkäämpien solvauksia.
Sherlock suuntaa askeleensa kohti keskustaa. Sinne olisi lyhyempi matka kuin kotiin – sitä paitsi hän ei halua sillä hetkellä tavata äitiään, jolla on vapaapäivä töistä.
Äiti on hänelle vihainen, koska hän oli onnistunut räjäyttämään puutarhavajan ilmaan tieteellisillä kokeillaan (mutta oikeasti se oli ollut sen samperin kissan vika, joka oli ahdistellut häntä jo viikkojen ajan, muttei äiti sitä ollut uskonut – eikä hän nyt
oikeasti ollut puutarhavajaa ilmaan räjäyttänyt,
melkein vain). Rangaistukseksi äiti oli jäädyttänyt hänen viikkorahansa (ja myös takavarikoinut varmuuden vuoksi hänen säästönsä pahanpäivän varalle) sekä antanut hänelle arestia – jota hän parhaillaan rikkoo suuntaamalla toiseen suuntaan kuin missä koti sijaitsee. Mutta ainahan hän voisi väittää jääneensä jälki-istuntoon, se ei ollut mitenkään harvinaista.
Sherlock potkaisee turhautuneena tielleen osuvaa kiveä. Rahojen menettäminen, saati sitten tavanomainen aresti, ei vaivaa häntä erikoisesti. Hän on jo tottunut siihen, sillä hän on usein ongelmissa. Mutta nyt äiti oli keksinyt uuden ”aseen” häntä vastaan: Redbeardin. Hän ei saanut puoleen kuukauteen hoitaa koiraa, ulkoiluttaa sitä tai lukea sille merirasvoista kertovia tarinoita. Se ei ollut reilua, ei häntä eikä Redbeardia kohtaan.
Sherlock pysähtyy hetkeksi seisomaan tienreunaan. Jos hän ei nyt mene suoraan kotiin eikä äiti usko jälki-istunto selitystä, äiti varmasti pidentäisi hänen rangaistustaan koiran suhteen. Pelkkä ajatuskin on jo ahdistava.
Sherlock melkein kääntyy ja lähtee kävelemään kotia päin – melkein. Ajatus vihaisesta äidistä kuitenkin pel… kylmää häntä, joten hän jatkaa matkaansa kohti keskustaa.
Aamulehdessä ollut juttu korukaupan ryöstöstä myös kiehtoo häntä. Hän haluaa päästä tutkimaan sitä. Poliisit kuitenkin mokaisivat asian niin kuin viimeksi. Jos he olisivat kuunnelleet häntä, he olisivat ratkaisseet sen teini-ikäisen pojan murhan pari kuukautta sitten.
Vaikka keskusta onkin lyhyemmän matkan päässä kuin koti, vie matka jalan melkein puolituntia. Kotona äiti huomaisi pian Sherlockin puuttumisen. On siis liian myöhäistä katua. Ei niin, että Sherlock katuisi erityisemmin tekemisiään.
Ollessaan lopulta perillä Sherlock seisoskelee hetken korukaupan vastakkaisella kadulla. Hän tuijottaa kauppaa herkeämättä ja miettii parasta strategiaa, jolla pääsisi tutkimaan kaupan läheisyyttä, ympäristöä ja tiloja herättämättä epäilyksiä. Salakavala toiminta voisi olla viisain tapa. Pysyä näkymättömissä kuin ninja ja olla hiljaa kuin kiltti pieni lapsukainen, joka tottelee vanhempiaan.
Pälyiltyään ympärilleen Sherlock ylittää kadun, hieman viistosti, jotta ei päätyisi suoraan korukaupan eteen. Liikkeen edustan tutkiminen olisi vaikeaa ihmisten takia, joten se hänen olisi jätettävä väliin. Olisi parhainta aloittaa liikkeen takapihalta ja sivustalta.
Sherlock vilkuilee muutamaan otteeseen vielä ympärilleen ja ollessaan varma, ettei kukaan kiinnittäisi häneen huomiota, hän luikahtaa sivukadulle. Ripein askelin hän liikkuu takapihaa ympäröivän aidan luokse. Sen portti on lukossa ja aita sen verran korkea, että Sherlockin täytyy keksiä keino, jolla päästä kipuamaan aidan toiselle puolen.
Keino on helppo keksiä, sillä sivukujalta löytyy melkein kaikki, mitä sivukujilta voisi odottaa löytävänsäkin: roskatynnyri ja laatikoita. Sherlock siirtää roskatynnyrin vaivalloisesti aidan lähettyville. Hän kasaa tynnyrin päälle pari laatikkoa ja yhden laatikon hän laskee maahan roskatynnyrin viereen.
Sherlock kipuaa laatikkoa apuna käyttäen roskatynnyrin päälle ja siitä sitten päällimmäiselle laatikolle, jolloin hän pystyy kurkkaamaan aidan toiselle puolelle. Takapihalla on muutamia jätesäkkejä, pahvilaatikoita, pari tuolia pikku pöydän ympärillä, multasäkki ja kumisaappaat. Aidan vieressä sillä puolen ei ollut oikeastaan mitään, joka olisi auttanut Sherlockia laskeutumaan alas. Ainoastaan aidan nurkkauksessa seistä jököttää kukkapurkki, jonka kasvit ovat lakastuneet aikoja sitten. Kukkapurkista ei ole hänelle mitään hyötyä, se on siihen hätään liian kaukana.
Sherlock kohauttaa olkiaan. Hänen on vain heilautettava itsensä aidan yli ja toivottava parasta.
Hän ottaa aidasta tukevan otteen ja heilauttaa sitten molemmat jalkansa yhtä aikaa aidan ylitse. Vasen polvi ottaa hieman ilkeää osumaa aidan reunasta, mutta Sherlock puree huulensa vain yhteen ja päästää irti aidasta.
Hän ei putoa takamukselleen niin kuin arveli käyvän. Hän putoaa kunniakkaasti jaloilleen vaikkakin hieman horjuen.
Saatuaan tasapainonsa hallintaan Sherlock putsaa käsiään yhteen ja katselee ympärilleen takapihalla saadakseen siitä paremman kuvan. Sitten hän pudottautuu polvilleen. Takin sisätaskusta löytyy suurennuslasi ja sitä apuna käyttäen Sherlock alkaa tutkia laatoitettua piha-aluetta erittäin tarkasti.
Hän käy joka neliösenttimetrin läpi etsien vihjeitä ja johtolankoja, jotain mikä eroaa normaalista. Jotain, mikä ei kuulu joukkoon. Tärkeät todisteet hän kerää varoen talteen äidiltänsä lainaamiin suljettaviin pakastepusseihin – paremman puutteessa.
Sherlock tarkastaa aukinaisen multasäkin ja tupakantumpit tuhkakupin virkaa toimittavasta haljenneesta kukkaruukusta. Hän käy myös jätesäkit läpi huolellisesti tietäen saavansa äidiltänsä satikutia siitä. Kukkapurkin tutkimisen jälkeen hän siirtyy tutkimaan oven edustalla olevaa laatoitusta. Hän ei jätä yhtäkään laatan väliä väliin, hän tekee tarkkaa ja huolellista työtä.
Laatoituksen tutkittuaan Sherlock nousee pystyyn ja tarttuu oven, jonka maali on lohkeillut, kahvaan. Hän vääntää kahvaa alas ja virnistää tyytyväisenä sille faktalle, ettei ovea ole lukittu. Hän avaa oven varoen, sillä niistä ei koskaan tiedä miten hyvin niitä on huollettu (narisevat saranat ovat todella rasittavaa kuultavaa).
Saatuaan ovea auki sen verran, että mahtuisi luikahtamaan sisälle rakennukseen, yllättäen kuuluva ääni säikäyttää hänet jähmettymään paikoillensa. >> Mitä sinä oikein teet? >>
Sherlock kääntyy ympäri paikoillaan, mutta ei näe pihalla ketään. Koska ääni ei tullut oveltakaan, hän siirtää katseensa aidan puoleen. Aidan reunaan nojailee rennosti tuttu tummapää.
>> Ömm, en mitään luvatonta >>, Sherlock vastaa lopulta.
>> Salapoliisin työtäkö sinä teet? >> Clara kysyy ääni täynnä uteliaisuutta.
>> Hmm, kyllä >>, Sherlock myöntää pienen miettimisen jälkeen.
>> Miksi, jos saan kysyä? >> Clara utelee.
>> No saat, vapaa maahan tämä on >>, Sherlock tokaisee.
>> No? >> Clara kysyy, kun kiharapää ei vastannut muuta. >> Murron takiako? >>
>> Juuri niin. Jonkun on pakko selvittää se, ja koska poliisit eivät osaa mitään, niin minä aion ratkaista tapauksen >>, Sherlock selittää hieman vastentahtoisesti – vaikka hän pitää Clarasta, tämä on kuitenkin aikuinen ja aikuiset eivät pidä siitä, että lapset työntävät nenänsä aikuisten asioihin.
>> Vai niin >>, Clara sanoo mietteliäänä. >> No, kuinka tutkimuksesi sujuvat? Oletko löytänyt johtolankoja? >>
Sherlock kurtistaa kulmiaan. Hän ei ole täysin varma siitä, että onko nainen tosissaan vai ei. Pitääkö tämä häntä pilkkanaan ja lapsellisena, kun hän kuvittelee ratkaisevan tapauksen? Koska eihän lapsi mitään rikoksia voisi selvittää, sillä lapset ovat tyhmiä.
Claran äänessä ei kuitenkaan ole vähättelevää sävyä eikä tämä muutenkaan vaikuta aliarvioivan häntä. Sherlockin mieleen muistuu se, miten tummapää kohteli häntä silloin, kun hän oli eksyksissä ollessaan viisi. Silloinkin tämä oli kohdellut häntä täysin eri tavalla kuin muut aikuiset häntä kohtelevat.
Clara on siis oikeasti kiinnostunut siitä, että onko hän löytänyt jotakin. Tämä uskoo, että hän voisi oikeasti ratkaista murtovarkauden huolimatta siitä, että hän on lapsi. Miten kummallista. Hyvällä tapaa kummallista.
>> Olen, paljonkin. Tiedän jo melko varmasti, kuka murron takana on, mutta minun on käytävä sisällä, jotta saan varmistuksen sille >>, Sherlock selittää.
>> Oh! Niinkö? No, mene sitten sisälle! Ei kun ei, odota hetki, tulen mukaasi – katsomaan ainoastaan, en puutu tutkintaasi, lupaan pyhästi >>, Clara intoilee.
Sherlock seisoo paikoillaan ja katsoo, kun Clara kiipeää aidan ylitse. Tältä se käy helpommin, sillä tämä on häntä pidempi. Tosin, Sherlock laittaa huomiolle, Claran jalat eivät ylety maahan, kun tämä heilauttaa itsensä aidan toiselle puolelle. Mutta pudotus jää huomattavasti lyhyemmäksi kuin mitä Sherlockilla itsellään, sen vuoksi Clara laskeutuu alas maahan ongelmitta.
>> No niin, sinä edellä >>, nainen sanoo ja huitaisee hiussuortuvan kasvoiltansa.
Sherlock nyökkää vain ja pujahtaa sisälle koruliikkeen takahuoneeseen. Hän katselee tarkkaavaisesti ympärilleen, painaen jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Pienehkön ja suttuisen ikkunan alla on pakastin, yhtä seinää peittää kirjahylly, joka on täynnä kansiota, opaskirjoja, että muuta kirjallisuutta, ja koreja, jotka pursuivat ties mitä tavaraa. Kirjahyllyn edessä on pieni puinen pöytä, jonka ympärille on asetettu pari jakkaraa. Ikkunaa vastapäisellä seinällä on kiinni kolme hyllyä, jotka ovat täynnä kansioita, että pahvilaatikoita. Kirjahyllyä vastapäätä on nuhjuinen nojatuoli, jota vasten nojaa musta nahkasalkku, ainoa siistiltä näyttävä tuote – siitä on ilmiselvästi pidetty hyvin huolta.
Clara jää seisomaan ovea vasten, kun Sherlock alkaa tutkia huonetta yksityiskohtaisemmin. Hän käy joka nurkan läpi erittäin tarkasti. Mikään ei jää häneltä huomaamatta. Hän on kuin ammattilainen.
Jokainen pahvilaatikko, kansio ja kori käydään lävitse vainukoiran tarkkuudella. Sherlock penkoo pakastimenkin välittämättä siitä, että sormia alkaa paleltaa pian, kun hän koluaa kohti pohjaa. Hän tarkistaa lattian läpikotaisesti ryömien, hän etsii johtolankoja matonkin alta.
Tutkittuaan jokaisen kolkan huoneesta Sherlock läimäyttää kätensä yhteen ja virnistää tyytyväisenä.
>> No, etsivä, saitko puuttuvan palasesi, mitä tarvitsit tapauksen ratkaisemiseen? >> Clara kysyy.
Sherlock nyökäyttää päätään. >> Kyllä vain. Nyt tiedän kuka on syyllinen – ja sen on sata prosenttisen varmaa. >>
>> Todellako? Oletpa sinä taitava >>, Clara sanoo näyttäen vaikuttuneelta – eikä hän ollut ehtinyt edes kertomaan, miten hän oli tapauksen ratkaissut.
Ennen kuin Sherlock ehtii vastata, liiketiloihin vievä ovi aukeaa ja paljastaa takaltansa kaksi henkilöä: toinen lyhyt ja tanakka, liituraitapukuun pukeutuneena, kaulassa viininpunainen kravatti ja molemmissa peukaloissa ja etusormissa kultaiset sormukset - sellaiset joita yleensä näkee elokuvissa rikollispomojen sormia koristamassa – toinen on hontelo ja hieman tanakampaa pidempi, jolla on yllään poliisin univormu. Molempien kasvoilla on yllättynyt ilme, kun he näkevät takahuoneessa olevan kaksikon. Sekunnissa tanakan miehen ilme muuttuu vihaiseksi, kun taas poliisi näyttää edelleen hämmentyneeltä.
>> Mitä helvetti täällä tapahtuu? >> tanakka mies urahtaa. >> Varkaissako sitä ollaan? >>
>> Ei olla! >> Sherlock tiuskaisee.
>> Ette te asiakkaitakaan ole. Eikä takahuoneeseen ole ulkopuolisilla asiaa >>, tanakka mies urputtaa ja heristää nyrkkiään.
>> Noh, noh >>, poliisi avaa suunsa – tämä on saanut jo koottua itseänsä ja kasvot ovat peruslukemilla. >> Annetaan heidän selittää. Tähän on varmasti viaton selitys, vai mitä neiti? >>
Sherlock ei pidä siitä, että poliisi jättää hänet huomiotta ja kohdistaa sanansa Claralle. Clara ei kuitenkaan vastaa mitään vaan tuuppaa hieman Sherlockia selästä kuin sen merkiksi, että hänen pitäisi kertoa, mitä he tekevät takahuoneessa (luvatta).
>> Tietysti on >>, Sherlock sanoo vetäen poliisin huomion itseensä, >> me tulimme tänne... >>
>> Aivan varmasti, pikkuinen, mutta aikuiset keskustelevat nyt >>, poliisi keskeyttää.
>> Kuunnelkaa nyt mitä hänellä on sanottavanaan >>, Clara toteaa ja kehottaa nyökkäyksellään Sherlockia jatkamaan.
>> Me olemme täällä selvittämässä murtoa >>, Sherlock alkaa alusta. >> Oikeastaan, selvitimme sen jo – tiedämme kuka murron takana on! >>
Poliisi hymähtää pilkallisesti: on selvää, että tämä ei ainakaan usko häntä, vielä. Koruliikkeen (ilmiselvä) omistaja kurtistaa kulmiaan. Mies näyttää epäileväiseltä, mutta on huomattavastikin kiinnostunut kuulemaan sen, että kuka syyllinen on Sherlockin mielestä.
Sherlock jatkaa puhumista ennen kuin poliisi alkaa höpöttää omiansa väliin. >> Tarkan tutkimisen jälkeen olen saanut selville syyllisen henkilöllisyyden. >>
>> Ja kuka tämä syyllinen nyt sitten muka on? >> poliisi kysyy vähättelevä sävy äänessään.
Sherlock pyörittää silmiään. Typerä poliisi. Mutta vieläpä tämä typerä hymy hyytyy, kunhan hän esittää todisteensa, vankkumattomat todisteensa.
>> Syyllinen on korukauppias itse >>, Sherlock paljastaa ja osoittaa sormellansa tanakkaa koruliikkeen omistajaa.
Clara henkäisee yllättyneenä. Poliisi katsahtaa hämmentyneenä vieressään seisovaa miestä. Korukauppiaan kasvoilla välähtää hätääntynyt ja pelästynyt ilme, mutta tämä kokoaa itsensä pian eikä kasvoilla ole jälkeäkään muusta kuin puhtaasta raivosta. Tämän kasvot punertavat punaisemmin kuin yksikään tomaatti ja silmät näyttävät pullistuvan päästä.
>> Mitä sinä…? Saatanan pentu, kuinka kehtaat tulla minun liikkeeseeni ja väittää tuollaista potaskaa? Minäkö ryöstäisin muka itseni? Ja hah! >> korukauppias ärhentelee.
>> Juuri niin! Ja minulla on… >>, Sherlock sanoo rauhallisena.
>> Pidä suusi kiinni, ipana, kun et mistään mitään tiedä! Nyt ulos minun liikkeestäni tai minä…! >> korukauppias uhittelee, mutta poliisi keskeyttää tämän.
>> No, no herra Rocher, ei ole syytä hiiltyä. Hän on vasta lapsukainen, antakaa kun minä hoidan tämän >>, poliisi rauhoittelee ja kumartuu sitten Sherlockin puoleen. >> Kuules nyt, nuori herra, on todella tuhmaa ja edesvastuutonta esittää syytöksiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Normaalisti sellaisesta saisi maksaa, mutta koska olet vasta lapsi, niin katson – tämän kerran – asian läpi sormieni. >>
>> Mutta kun olen tosissani! Hän on syyllinen, minulla on todisteet! Voin näyttää ne! >> Sherlock väittää vastaan turhautuneisuus kasvoilta paistaen.
>> Niin, niin. Jätetäänpäs nyt rikosten selvittäminen ammattilaisille. Sinä voit suunnata äitisi kanssa kotiin ja jatkaa siellä poliisin ja rosmon leikkimistä, kuten kunnon lapset konsanaan >>, poliisi sanoo olematta kiinnostunut Sherlockin todisteista.
>> Ei hän ole minun äitini! >> Sherlock äyskäisee. >> Te mokaatte tämän homman, ette te mitään osaa. Uskokaa jo, minulla on todisteet, en minä mitään leiki. Hänellä on ongelmia talousasioiden kanssa ja… >>
>> Konstaapeli Winters, vaikka tuo onkin vasta lapsi, joka ei ymmärrä mitään aikuisten maailmasta, niin ette voi kuvitella, että seison tässä ja kuuntelen hänen loukkaavia valheitaan ja perättömiä syytöksiään! Jos tuollaiset leviävät asiakkaiden korville, niin sitten minä ainakin olen perikadossa >>, korukauppias suoltaa.
>> Aivan niin, herraa Rocher, olette oikeassa. Kuulkaas nyt, meillä ei ole aikaa tällaiselle, meidän pitää selvittää tämä kamala rikos ja te häiritsette työtämme. Joten olkaa hyvät ja poistukaa paikalta >>, konstaapeli Winters sanoo kärsivällisesti.
>> Kuuntelisitte nyt häntä. Hän on tehnyt todella tarkkaa työtä ja uskon, että hän saattaa… >> Clara puolustaa Sherlockia.
>> Rouva hyvä, te olette jo niin vanha, että jos jatkatte tuota rataa, niin teidän tienne vie poliisikamarille. Lapselta voin vielä tuollaista odottaa ja katsoa läpisormien, mutta te rouva… Olkaa nyt vain hyvät ja lähtekää >>, konstaapeli Winters sanoo.
>> Älkääkä ikinä astuko jalallennekaan liikkeeseeni enää koskaan >>, herra Rocher huudahtaa kiukkuisena.
Sherlock avaa suunsa, mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, Clara tarttuu häntä olkapäästä. >> Hyvä on, me menemme. >>
Sherlock mulkaisee kiukkuisena Claraa – tämäkin petti hänet! Tummapään kasvot ovat liimautuneet poliisiin ja korukauppiaaseen. Tämän katse on tuima, silmät hehkuvat vihaisina ja kuvastavat myös suurta pettymystä.
Sherlock kurtistaa kulmiaan. Hän taisi hätiköidä. Ei Clara tainnutkaan pettää häntä. Tämä tuntuu yhä olevan hänen puolellaan.
>> Tule, mennään >>, Clara sanoo katsahtaen häneen. >> Ja älkääkä huoliko, herra Rocher, emme aio tulla enää liikkeeseenne. >>
Sherlock mulkaisee korukauppiasta ja poliisia. Hetkellisestä päähänpistosta hän astuu lujaa poliisin jalan päälle ja näyttää vielä kieltänsä kaupanpäälliseksi ennen kuin lähtee Claran perässä ulos.
Clara läimäyttää oven lujaa kiinni heidän takanaan ja huokaisee raskaasti. Tämä hieroo niskaansa ja näyttää pohtivan jotain.
Sherlock potkii maata murjottaen. Tämä on jo toinen kerta, kun poliisi ei kuuntele häntä. Jos he olisivat kuunnelleet häntä viimeksi, niin he olisivat aivan varmasti ratkaisseet uimaripojan, Carlin, tapauksen, sen sijaan että se edelleen on ratkaisematon.
No, omapahan on vikansa. Nyt poliisit tulisivat mokaamaan myös tämän tapauksen ja se saisi heidät noloon valoon. Ja vain siksi, että he vaivautuneet kuuntelemaan häntä, koska hän on ”vain pieni lapsukainen, joka ei tiedä aikuisten maailmasta ja rikosten selvittämisestä mitään”.
Hah! Hän tietää enemmän kuin poliisit itse! Mutta nämä ovatkin niin typeriä myöntääkseen mitään. Olisi siis aivan oikein heille, että tapaus jäisi ratkaisematta. Mutta se hemmetin korukauppias - jonka tyytyväinen ilme, kun poliisi ei uskonut häntä, ärsyttää häntä - ei ansaitse päästä kuin koiraveräjästä
>> Tule Sherlock, mennään muualle >>, Clara sanoo äkisti.
Sherlock ei vastaa vaan lähtee Claran perässä kukkapenkin luo. Tummapää kehottaa Sherlockia kiipeämään ensin aidan ylitse kukkapenkkiä apuna käyttäen.
Kun he molemmat ovat aidan toisella puolella, Clara ojentaa kättään hänelle, johon hän tarttuu edes ajattelematta asiaa. He poistuvat kujalta ja ylittävät kadun suunnaten sitten pieneen kahvilaan, joka on melkein suoraan koruliikettä vastapäätä.
>> Haluatko juotavaa tai syötävää? >> Clara kysyy katsellen ympärilleen kahvilassa – tämä etsii selvästi jotain.
>> Minulla ei ole rahaa mukana >>, Sherlock mumisee synkkänä (kahta vuotta vanhemmat oppilaat olivat pöllineet hänen äitinsä antamat lounasrahat – ja loput rahat ovatkin äidillä).
>> Ei se mitään, minä voin maksaa >>, Clara sanoo. >> Kerro mitä haluat ja mene sitten valitsemaan meille paikka. >>
Kerrottuaan tilauksensa Claralle Sherlock suunnistaa erääseen nurkkaukseen, joka vapautui juuri. Hän ei välitä edellisten asiakkaiden jättämistä astioista, hän vain työntää ne syrjään, jonka jälkeen hän painautuu miltei kiinni ikkunaa. Hän tuijottaa herkeämättä koruliikettä.
Sen edustalla ei tapahdu oikeastaan mitään. Yhtäkään asiakasta ei kulje sisälle liikkeeseen taikka sieltä ulos. Ainoastaan poliisiauto seisoo sen edessä parkissa.
Sherlock tahkoaa nenäänsä harmistuneena. Se ettei poliisi uskonut häntä, kirvelee hänen mieltänsä. Miksi kukaan ei usko, että lapsikin voisi ratkaista rikoksen? Ainakin sellainen lapsi, joka on älykkäämpi kuin muut lapset, jopa älykkäämpi kuin suurin osa aikuisista.
Onneksi edes Clara oli uskonut häntä. Mutta se saattoi johtua siitä, että tämä oli nähnyt kuinka tarkkaavaista työtä hän oli asian eteen…
Hetkinen. Miten Clara sattuikaan siihen paikalle, juuri silloin kun hän oli siellä? Miten tämä osasi kurkistaa aidan taakse (niin no, ehkä hänen väsäämällään kasallaan oli siihen vaikutusta)? Miten tämä sattui täysin samalle kujalle kuin hänkin? Vakoiliko nainen häntä (tuskin, mutta se on yksi mahdollinen vaihtoehto, joten sitä ei voinut sulkea pois)?
Sherlock kääntää katseensa Claraan, joka juuri parhaillaan on asiointivuorossa. Tämä hymyilee tiskin takana olevalle harjoittelijalle ja naputtaa oikean käden etusormea tummanpunaisen lompakkonsa yläkulmaan. Tämän tummanruskeat hiukset ovat auki, joitakin suortuvia on työnnetty korvan taakse paljastaen korvassa roikkuvan topaasikorun.
Yllään Claralla on musta nahkatakki, joka on auki, indigon sininen mekko, joka yltyy polviin asti, ja jonka helmaan on ommeltu vaaleansinistä pitsiä, mustat legginsit verhoavat jalkoja ja tämän kengät ovat tummansiniset viktoriaanisen tyyliset nilkkurit.
Tarkastellessaan Claraa Sherlockin valtaa häiritsevä tunne. Jokin naisessa häiritsee häntä, mutta vaikka hän kuinka yrittää keksiä mistä se johtuu, hän ei saa päähänsä mitään järkevää syytä. Ei vaikka hän kuinka koettaa pinnistellä.
>> Kaikki hyvin? >> Clara kysyy tullessaan Sherlockin luokse.
>> Joo >>, Sherlock mutisee ja ottaa limutölkin tarjottimelta.
>> Varmasti? >> Clara varmistaa ojentaen samalla hänelle lasia, josta juoda limsa.
Sherlock nyökkää. >> Joo. >>
>> Hyvä on sitten. Näytit vain siltä, että mietit jotain kuumeisesti. Jos se… >>, Clara selittää ottaessaan omenapiirakan palasen ja teemukinsa tarjottimelta.
>> Minä vain mietin sitä, että miten sinä satuit paikalle? >> Sherlock keskeyttää. >> Sinne kujalle. >>
Clara kohottaa kulmakarvojaan. >> Ahaa. No, lyhyestä virsi kaunis, minä näin kun livahdit sinne kujalla, ja kun uteliaisuus heräsi minussa, seurasin perässä. >>
>> Vai niin >>, Sherlock sanoo mutristellen suutansa. >> Mitä sinä täällä teet? >>
>> Tulimme ystäväni kanssa tänne tutkimusretkelle, mutta sitten hän katosi sillä väliin, kun kävin vessassa. Olin etsimässä häntä, kun satuin näkemään sinut >>, Clara kertoo.
>> Ai jaa >>, Sherlock toteaa.
>> Ja ystävästäni puheen ollen, haluan sinun kertovan ja näyttävän hänelle todisteesi, joilla korukauppiaan saa kiinni rikoksestaan >>, Clara sanoo hiljaisemmalla äänellä.
>> Miksi sinä uskot minua? >> Sherlock kysyy äkkiä.
Clara ei näytä hätkähtävän kysymyksestä. >> Koska sinä muistutat ystävääni, todella paljon. Ellen tietäisi paremmin, voisi vaikka luulla, että olette yksi ja sama henkilö. Mutta ette te ole, kyllä minä sen tiedän, älä huoli. >>
>> Onko ystäväsi viisas? >> Sherlock utelee.
>> On, todella viisas. Oikea nero >>, Clara vastaa. >> Ja on selvää, että sinäkin olet erittäin viisas. Olen myös varma siitä, että jonain päivänä tulet olemaan yhtä nerokas kuin ystäväni. >>
>> Mistä tiedät, etten jo ole? >> Sherlock kysyy tuntien olonsa loukatuksi.
>> Sinun on ensin nähtävä maailmaa ja tutkittava sitä >>, Clara sanoo. >> Oh! Siinä hän on! Odota, tulen pian takaisin! >>
Sherlock katsoo, kun Clara hypähtää pystyyn ja rientää ulos. Hän seuraa ikkunasta, kun Clara juoksee harmaapäistä miestä vastaan. Onko tuo vanha mies tummapään ystävä?
Clara selittää kiireen vilkkaasti jotain miehelle ja nyökkää melkein huomaamattomasti kohti korukauppaa. Sherlock säpsähtää hieman, kun Clara osoittaa häntä kohti ja mies kääntää julman näköiset kasvonsa häntä päin. Tuimat silmät tutkivat häntä sekunnin sadasosan verran ennen kuin ne kääntyvät takaisin Claraan, joka on alkanut kuin säihkyä kasvoiltansa.
Hetken vielä kestävän sanan vaihdon jälkeen Clara ja tämän ystävä (joka tunkee jotain takkinsa taskuun) tulevat sisälle kahvilaan. Sherlock terästäytyy paikoillansa, kun kaksikko tulee pöydän luokse. Clara viittoo miestä istumaan ensin.
>> Sherlock, tässä on ystäväni, josta äsken puhuin, Tohtori >>, Clara esittelee istuutuessaan takaisin omalle paikallensa. >> Tohtori, tässä on Sherlock. >>
Pöytään laskeutuu hiljaisuus. Kukaan ei sano enempää. Tohtoriksi kutsuttu mies tuijottaa Sherlockia tiiviisti ja hän tekee tälle samoin. Clara on syventynyt teehensä.
Sherlock puristelee käsiänsä pöydän alla. Hän ei tiedä pitäisikö hänen sanoa jotain. Esittää vain tietonsa ja toivoa, että Tohtori uskoisi häntä?
Uskoisiko mies edes häntä? Vaikka tämä onkin Claran ystävä, se ei pakosti tarkoittaisi sitä, että mies uskoisi häntä. Ehkä tämäkin pitäisi häntä vain lapsena, joka ei tiedä paikkaansa, ja onkin tässä nyt vain Clara takia.
Clara huokaisee yllättäen ja tökkäisee kyynärpäällään Tohtorin käsivartta. Tohtori mulkaisee Claraa nopeasti, joka vain mulkaisee tätä takaisin yhtä tuimasti – tai jopa tuimemmin. Harmaapää nostaa tuuheita kulmakarvojaan kuin myöntymisen merkiksi ja kääntää katseensa takaisin Sherlockin puoleen.
>> Clara tässä sanoi, että sinä tiedät kuka tuon vastapäisen liikkeen on ryöstänyt >>, Tohtori sanoo viimein ja tämän äänestä kuultaa vahva skottiaksentti.
Sherlock kurtistaa kulmiaan. Aksentista huolimatta hän on aivan varma siitä, että mies ei ole Skotlannista. Joten miksi aksentti?
Pohtimatta asiaan kuitenkaan sen enempää Sherlock nyökkää. >> Niin tiedänkin. >>
>> Vai niin >>, Tohtori sanoo. >> No, kerropa minulle sitten miten sait sen selville. >>
Sherlock vilkaisee pikaisesti Claraa. Tämän nyökättyä rohkaisevasti hän alkaa kertoa Tohtorille tutkimuksistaan. Hän selittää kaiken hyvin yksityiskohtaisesti ja esittää löytämänsä todisteet.
Tohtori kuuntelee tarkkaavaisena ja tutkii Sherlockin todisteita. Tämä ottaa taskustaan, jonkin oudon vempeleen, joka tuo etäisesti mieleen hassun taskulampun, ja osoittelee sillä jokaista todistuskappaletta. Vempeleestä tulee vihreää valoa ja se pitää eriskummallista, surisevaa ääntä, joka aivan varmasti kiinnittää muiden asiakkaiden, että henkilökunnan, huomion.
Sherlock kertoo myös kuinka koruliikkeen omistaja ja poliisi olivat yllättäneet heidät kesken kaiken ja kuinka häntä ei uskottu, vain koska hän on lapsi. Ei vaikka Clarakin oli pyytänyt kaksikkoa kuuntelemaan häntä.
>> Ja sitten meidät ajettiin sieltä ulos >>, Sherlock päättää kertomuksensa ja ottaa hörpyn juomastaan.
Tohtori ei sano mitään. Tämä tutkii tavaroita edelleen ja hieroo leukaansa.
Se saa Sherlockin tuntemaan olonsa kärsimättömäksi. Hän haluaa tietää uskooko mies häntä vai ei! Mitä nopeammin, sen parempi, sillä hän ei halua joutua odottamaan kauan vain kuullakseen, että hän on hölmö lapsi, jonka pitäisi jättää tällaiset asiat aikuisten hoidettaviksi.
>> Sinä olet aivan oikeassa. Nämä todistavat, että korukauppias on syyllinen. Tietysti, olisi ollut hyvä, jos olisin saanut nähdä tilitositteet ja kirjanpidon, mutta… Voin vilkaista niitä myöhemmin >>, Tohtori sanoo lopulta.
>> Enkös minä sanonutkin? >> Clara melkein huudahtaa.
>>Kyllä, kyllä. Minä hoidan homman puolestasi loppuun, poika >>, Tohtori toteaa. >> Olet tehnyt hienoa työtä, saat olla ylpeä itsestäsi. >>
Sherlock ei osannut odottaa, että mies uskoisi häntä, saati kehuisi. Ja kehun kuuleminen tuntemattomalta aikuiselta tuntuu yllättävän mukavalta.
>> Clara, katso sinä, että poika pääsee kotiinsa, ei ole hyvä, jos hän on paikalla >>, Tohtori sanoo. >> Sitten… saat viedä hilavitkuttimen TARDIS:iin. >>
Clara nyökkää. >> Selvä. >>
>> Hyvä. Nyt minä tästä lähdenkin. Oli kiva tavata poika, sinusta tulee varmasti vielä jotain suurta, jos jatkat samalla tiellä >>, Tohtori sanoo nousten seisomaan.
Clara nousee ja päästää Tohtorin pois loosista. Tohtori mumisee vielä jotain Claralle, mitä Sherlock ei harmikseen kuule. Sitten Tohtori heilauttaa kättään epämääräisesti, luultavastikin hyvästeiksi, ja poistuu kahvilasta. Mutta tämä ei suuntaa koruliikkeeseen vaan täysin päinvastaiseen suuntaan.
>> Hei! Väärä suunta, hän menee… >>, Sherlock älähtää.
>> Älä huoli, hän hoitaa asian. Hänen pitää tehdä vain ensin pari juttua >>, Clara keskeyttää. >> Syödään ja juodaan nämä pois, sitten hoidetaan sinut kotiin. Ja usko pois, asia on hoidettu huomiseen mennessä. >>
*
Seuraavan aamun suurin lööppi on, kuinka koruliikkeen velkoihin hukkuva omistaja oli lavastanut murron liikkeeseensä huijatakseen vakuutusyhtiöltä rahaa petoksellaan. Jutussa mainittiin myös Sherlockin löytämät todisteet kirjanpidoista muutamiin koruihin (jotka olivat löytyneet multasäkistä ja roskien joukosta). Niiden lisäksi oli löytynyt muitakin todisteita (luultavasti Tohtorin löytämiä) ja loput ”varastetut” arvoesineet. Liikkeestä oli kuulemma löytynyt myös valvontakameran videokuvaa ”ryöstöhetkeltä”. (Se on Sherlockista kummallista. Edellisessä lehdessä oli painotettu, että liikkeessä ei ollut valvontakameraa asennettuna, sillä omistaja ei ollut ehtinyt vielä hankkia sellaista – kuinka sopivaa se olikaan ollut. Joten, mistä kyseinen – taikka kyseiset – valvontakamera oli ilmestynyt yhtäkkiä liikkeeseen?)
Jutussa ei tietenkään mainittu Sherlockia eikä edes Tohtoria vaan kunnia nopeasta ja huolellisesta työstä annettiin poliiseille. Hah, ihan kuin nämä olisivat tapausta koskaan edes itse ratkaisseet. Ilman heidän apuansa tapauksen ratkaisussa olisi kestänyt niin kauan, että korukauppias olisi saanut korvausrahansa ja sattunut sitten katoamaan kuin maan nielemänä. Joten poliisit saisivat olla kiitollisia, että heitä autettiin tapauksen ratkaisemisessa!
Se on kaikki mitä Sherlock tietää lehteen kirjoitetun. Hän ei ollut itse saanut lukea lehteä, koska se kuuluu hänen pidennettyyn rangaistukseensa (äiti ei ollut uskonut jälki-istunto-valhetta), mutta hänen onnekseen hänen vanhempansa keskustelivat siitä aamupalan ääressä ajatustenvaihdon yhteydessä.
Sherlockia kaihertaa se, ettei kukaan tulisi koskaan saamaan tietää sitä, että hän oli se joka tapauksen oikeasti ratkaisi. Hän ei voisi kertoa siitä edes vanhemmilleen, sillä siitähän se riemu syntyisi (lisää arestia, ei kiitos!). Eikä Mycfortille kertomista kannattanut edes harkita, sillä tämä olisi kuitenkin kannellut äidille, sillä jostain syystä tällä on meneillään äidin mielittämiskausi (liittyen jotenkin Ranskan reissuun, jota hän on suunnitellut jo jonkin aikaa yliopistoystäviensä kanssa).
No, onneksi edes Clara tietää, kuka tapauksen oikeasti ratkaisi. Se tuo koko asiaan edes jotain positiivista perspektiiviä.
