Nimi: Tuulen tuoma, sateen viemä
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: Bluji ♥
Ikäraja: S
Genre: Drama, angst
A/N: Tämä oli pitkästä aikaa todella haastava kokonaisuus, mutta pienellä potkimisella ja kannustuksella sain tämän viimein kasaan ja Blujin asiantuntevan ruodinnan jälkeen julkaisukuntoonkin.
Otsikko tuli ihanasta
Otsikko etsii tarinaa II -haasteesta, sen lisäksi lyön tämän seuraaviin haasteisiin:
Vuosi raapalehtien VI, Kirjoitusterttu (musiikki-inspiraatioterttu), Otsikoinnin iloja (yli kolmesanainen otsikko), Immuniteettia etsimässä (toinen tartunta) ja Tavoita tunnelma kappaleella Nomy - If you can hear this.Tuulen tuoma, sateen viemäSade hakkaa kantapäitä. Ympärillä avautuva havumetsä kohisee hiljaa pisaroiden osuessa neulaspeittoon. Kumpikin vaimentaa toistaan, sade metsää ja metsä sadetta, ja näkymä on utuisen harmaa. Siellä on yksinäisen hyvä olla, kun elämän värit sumenevat harmahtavaksi massaksi, ja hetken voi kuvitella päässeensä karkuun toiseen todellisuuteen.
Sade pyrkii paidan alle ja sen läpi, hiukset ovat kastuneet ajat sitten ja tiukkuvat vettä. Silti ei voi liikahtaa askeltakaan, kuin pienikin liike rikkoisi illuusion siitä, että sisällä kaihertava yksinäisyys ja ikävä ovat vain harhaa. Illuusion, että vierellä seisoo joku.
Sade hakkaa lapaluiden väliin, kun käsi viimein liikahtaa, muttei löydä toista kättä, johon tarttua. Illuusio on rikkoutunut.
*
Kylmä kulkee kehon läpi ja jättää matkallaan luihin ja lihaksiin syvään juurtuvan kolkkouden. Vilunväre tuo mukanaan yksinäisen todellisuuden. Sydän vuodattaa suloisen katkeria kyyneleitä, kun kuvajainen karkaa suljettujen silmäluomien alta.
Mielikuvien pehmeä hymy haihtuu jättäen jäljelle ilmeettömät kasvot, joiden väri on kadonnut. Silmät aukeavat harmaaseen todellisuuteen yhtä kosteina kuin ympäröivä metsä. Yksinäisenä on kamala ikävöidä. Mieli tahtoo luvan unohtaa, pistää syrjään, päästää irti, mutta sydän huutaa. Samaa mieltä. Eri mieltä. Kykenemättä kuuntelemaan omaa eripuraisuuttaan sydän huutaa lujempaa.
Sillä tavoin syntyvät ne katkerat kyyneleet, päättämättömyydestä ja päättömästä ikävästä, kaiken katkeroittamasta yksinäisyydestä. Siitä, kun tahtoisi vain päästää irti, muttei osaa, eikä ainakaan uskalla.
*
Polku jatkuu eteenpäin, tekee loivan mutkan vasemmalle ja tiukan oikealle ennen kuin häviää näkyvistä. Miten vaikea onkaan seurata polkua, jonka kulkusuunnasta ei ole varma, jonka reittiä ei tunne. Taivaanrannan harmaan pilviverhon takaa voi nähdä vuorenhuipun luoman varjon. Polku viettää samaan suuntaan, mutta mikään ei takaa sen vievän vuoren juurelle, saati sen rinnettä ylös.
Polvet iskeytyvät läpimärkään neulaspeittoon, kun jalat viimein antavat periksi. Kylmyys on kotiutunut kehoon niin, ettei mikään ruumiinosa muista, miltä lämpö tuntuu, saati kuuluuko sitä kaivata. Vielä yksinäisyys kiristää otettaan, rutistaa viimeisen kerran, ennen kuin päästää irti. Kylmyys turtuu tunnottomuuteen ja havujen alla sammal tuntuu pehmeältä ohimoa vasten.
*
Kevätauringon keveä kosketus iholla, ja hentoa kukkaistuoksua. Kieloja ja lemmikkejä, koiranputkea ja siankärsämöä. Lempeitä värejä, pastellisävyjä, idyllistä kukkaketoa silmänkantamattomiin niin, ettei mieli pysy perässä, eikä tiedä mistä kaikki alkaa ja minne se loppuu. Kuin henkiin herännyt muisto, uni, jonka ei tahdo päättyvän.
Sormet kiertyvät sormiin, sulattavat ne kohmeesta, ja siinä on taas se lempeän lämmin hymy. Yksinäisyys jää kodittomaksi, ja ikävä päästää viimein irti. Ote sormista tiukkenee, kuin se ei ikinä aikoisi päästää irti, eikä se aiokaan.
Kevyt tuulenvire hivelee hiuksia hellin ottein ja kuiskii samalla hiljaisia salaisuuksia korviin. Se on se sama tuulenvire, joka aikanaan toi sinut minun luokseni.