Kirjoittaja Aihe: Tuulen tuoma, sateen viemä, S  (Luettu 8788 kertaa)

Saappaaton

  • Pretentious /af/
  • ***
  • Viestejä: 2 122
  • Sateenvarjounelmia
Tuulen tuoma, sateen viemä, S
« : 05.02.2017 17:57:21 »
Nimi: Tuulen tuoma, sateen viemä
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: Bluji ♥
Ikäraja: S
Genre: Drama, angst

A/N: Tämä oli pitkästä aikaa todella haastava kokonaisuus, mutta pienellä potkimisella ja kannustuksella sain tämän viimein kasaan ja Blujin asiantuntevan ruodinnan jälkeen julkaisukuntoonkin. :-* Otsikko tuli ihanasta Otsikko etsii tarinaa II -haasteesta, sen lisäksi lyön tämän seuraaviin haasteisiin:
Vuosi raapalehtien VI, Kirjoitusterttu (musiikki-inspiraatioterttu), Otsikoinnin iloja (yli kolmesanainen otsikko), Immuniteettia etsimässä (toinen tartunta) ja Tavoita tunnelma kappaleella Nomy - If you can hear this.


Tuulen tuoma, sateen viemä

Sade hakkaa kantapäitä. Ympärillä avautuva havumetsä kohisee hiljaa pisaroiden osuessa neulaspeittoon. Kumpikin vaimentaa toistaan, sade metsää ja metsä sadetta, ja näkymä on utuisen harmaa. Siellä on yksinäisen hyvä olla, kun elämän värit sumenevat harmahtavaksi massaksi, ja hetken voi kuvitella päässeensä karkuun toiseen todellisuuteen.

Sade pyrkii paidan alle ja sen läpi, hiukset ovat kastuneet ajat sitten ja tiukkuvat vettä. Silti ei voi liikahtaa askeltakaan, kuin pienikin liike rikkoisi illuusion siitä, että sisällä kaihertava yksinäisyys ja ikävä ovat vain harhaa. Illuusion, että vierellä seisoo joku.

Sade hakkaa lapaluiden väliin, kun käsi viimein liikahtaa, muttei löydä toista kättä, johon tarttua. Illuusio on rikkoutunut.

*

Kylmä kulkee kehon läpi ja jättää matkallaan luihin ja lihaksiin syvään juurtuvan kolkkouden. Vilunväre tuo mukanaan yksinäisen todellisuuden. Sydän vuodattaa suloisen katkeria kyyneleitä, kun kuvajainen karkaa suljettujen silmäluomien alta.

Mielikuvien pehmeä hymy haihtuu jättäen jäljelle ilmeettömät kasvot, joiden väri on kadonnut. Silmät aukeavat harmaaseen todellisuuteen yhtä kosteina kuin ympäröivä metsä. Yksinäisenä on kamala ikävöidä. Mieli tahtoo luvan unohtaa, pistää syrjään, päästää irti, mutta sydän huutaa. Samaa mieltä. Eri mieltä. Kykenemättä kuuntelemaan omaa eripuraisuuttaan sydän huutaa lujempaa.

Sillä tavoin syntyvät ne katkerat kyyneleet, päättämättömyydestä ja päättömästä ikävästä, kaiken katkeroittamasta yksinäisyydestä. Siitä, kun tahtoisi vain päästää irti, muttei osaa, eikä ainakaan uskalla.

*

Polku jatkuu eteenpäin, tekee loivan mutkan vasemmalle ja tiukan oikealle ennen kuin häviää näkyvistä. Miten vaikea onkaan seurata polkua, jonka kulkusuunnasta ei ole varma, jonka reittiä ei tunne. Taivaanrannan harmaan pilviverhon takaa voi nähdä vuorenhuipun luoman varjon. Polku viettää samaan suuntaan, mutta mikään ei takaa sen vievän vuoren juurelle, saati sen rinnettä ylös.

Polvet iskeytyvät läpimärkään neulaspeittoon, kun jalat viimein antavat periksi. Kylmyys on kotiutunut kehoon niin, ettei mikään ruumiinosa muista, miltä lämpö tuntuu, saati kuuluuko sitä kaivata. Vielä yksinäisyys kiristää otettaan, rutistaa viimeisen kerran, ennen kuin päästää irti. Kylmyys turtuu tunnottomuuteen ja havujen alla sammal tuntuu pehmeältä ohimoa vasten.

*

Kevätauringon keveä kosketus iholla, ja hentoa kukkaistuoksua. Kieloja ja lemmikkejä, koiranputkea ja siankärsämöä. Lempeitä värejä, pastellisävyjä, idyllistä kukkaketoa silmänkantamattomiin niin, ettei mieli pysy perässä, eikä tiedä mistä kaikki alkaa ja minne se loppuu. Kuin henkiin herännyt muisto, uni, jonka ei tahdo päättyvän.

Sormet kiertyvät sormiin, sulattavat ne kohmeesta, ja siinä on taas se lempeän lämmin hymy. Yksinäisyys jää kodittomaksi, ja ikävä päästää viimein irti. Ote sormista tiukkenee, kuin se ei ikinä aikoisi päästää irti, eikä se aiokaan.

Kevyt tuulenvire hivelee hiuksia hellin ottein ja kuiskii samalla hiljaisia salaisuuksia korviin. Se on se sama tuulenvire, joka aikanaan toi sinut minun luokseni.
« Viimeksi muokattu: 12.02.2017 15:31:51 kirjoittanut Saappaaton »


I push my fingers into my eyes
it's the only thing that slowly stops the ache

Aewyn

  • ***
  • Viestejä: 75
  • Syöksylaskija
Vs: Tuulen tuoma, sateen viemä, S
« Vastaus #1 : 21.02.2017 22:57:44 »
Okei, first off, pahoitteluni tämän kommentin viivästymisestä. Oli niin monta rautaa tulessa, että tämä sitten epähuomiossa jäi. Mutta tässä tämä nyt olisi!

Ensimmäinen ajatukseni luettuani tämän oli se, että teksti oli tosi kaunis. Tosi kipeä tietysti, mutta tosi kaunis. Luot kuvailulla ihanan vahvoja mielikuvia, melkein voi kuvitella, miltä sammal tuntuu ohimoa, tai neulaspeitto polvia vasten. Käytät sellaisia sanojakin, jotka tavallaan jo itsessään tuovat tekstiin ihan erilaista eloa, kuin jotkin muut ehkä toisivat, esimerkiksi hiukset tiukkuvat vettä. Muutenkin teksti oli täynnä ihan epätavallisia ilmaisuja, sade hakkaa kantapäitä, sade hakkaa lapaluiden väliin. Toiston käyttäminenkään tuskin oli vahinko  ;) Tekstissä oli paljon ihania pieniä yksityiskohtia, jotka selvästi olivat harkittuja. Alussa puhuttiin neulaspeitosta (joka myös jo sanana loi vahvan mielikuvan ypäristöstä) ja toisiksi viimeisessä kappaleessa käytettiin jälleen sanaa neulaspeitto, oltiin tavallaan taas takaisin samassa paikassa, kuin aluksi. Sieltä voisin itseasiassa nostaa koko tekstin lempikohtanikin!

Lainaus
Polvet iskeytyvät läpimärkään neulaspeittoon, kun jalat viimein antavat periksi. Kylmyys on kotiutunut kehoon niin, ettei mikään ruumiinosa muista, miltä lämpö tuntuu, saati kuuluuko sitä kaivata. Vielä yksinäisyys kiristää otettaan, rutistaa viimeisen kerran, ennen kuin päästää irti. Kylmyys turtuu tunnottomuuteen ja havujen alla sammal tuntuu pehmeältä ohimoa vasten.

Kylmyys on kotiutunut kehoon, mikään ruumiinosa ei muista, miltä lämpö tuntuu, saati kuuluuko sitä kaivata. Todella kaunista sanojen käyttelyä, huh!

Jää aika pitkälti lukijan oman kokemuksen varaan, mitä tässä tapahtuu, minne tästä mennään, ja pidin siitä tässä aivan erityisesti. Jotenkin itse ajattelen, että tämä tarinan päähenkilö ehkä kuolee ja tavallaan kuolemassa sitten pääsee viimein sen rakkaansa luo, jonka kanssa ei ole voinut olla siellä kipeässä ja harmaassa todellisuudessa. Itse en kyllä ole yhtään uskonnollinen, enkä usko mihinkään kuoleman jälkeisiin elämiin, mutta jostain syystä tässä kohtaa olisin taipuvainen ajattelemaan tällä tavoin ennen kuin niin, että nämä kaksi saivat toisensa oikeasti.

Mutta siis tapahtui mitä tapahtui, niin kontrasti viimeisen kappaleen ja kaiken muun välillä on todella suuri ja se on toteutettu hyvin. Surullisen ja lamauttavan harmauden jäkeen yllättävä ja yhtäkkinen käänne koko tekstin luonteessa ja tunnelmassa jotenkin teki alun angstista vielä angstisempaa ja sehän sopii minulle, olen oikea sucker sellaiselle. Yllättävyys toimi mahtavasti, tosi hyvä tehkeino tämä. Ja jotenkin se, että loppu on kaunis ja onnellisentuntuinen kaiken surun ja ahdistuksen jälkeen toi sellaisen tunteen, että tähän täytyy olla jokin koira haudattuna. Ehkä se sitten luo tämän kuolema-ajatuksen. Tietysti konkreettisesti sellaista mielikuvaa luo myös lopun maahankaatuminen. Ai juku, tällainen monitulkintaisuus on kyllä ihanaa! Ja kuitenkin hassua on se, että luettuani tämän, oloni oli aika tyhjä ja surullinen. Ei tämä ollut onnellisen tuntuinen loppu, vaikka tavallaan olikin.

No joo, tämä kyllä vetäisi melko hiljaiseksi, en taida pystyä analysoimaan enempää. Todella hieno originaali kyllä, kiitos tästä!
Toiveitten tunkio, sielu tuskiemme.

LillaMyy

  • ekoterroristi
  • ***
  • Viestejä: 3 655
  • "Oot pönttö :D <3" "ja ylpeä siitä! :D"
    • Sulkakynän rapinaa
Vs: Tuulen tuoma, sateen viemä, S
« Vastaus #2 : 28.09.2017 20:16:51 »
Mur, voitit pelaajavedon, joten täältä pesee sitten ensimmäinen kahdesta palkinnostasi. u_u

Minusta tämä on kovin surullisen kaunis, kun tässä tuo kuvailu on tosi kaunista, vaikka se kuvaakin tosi surullista aihetta. Tykkään tosi paljon, etenkin tuosta sopivasta toistosta sopivissa väleissä! Tuolla ensimmäisessä pätkässä esim. tuo yksinäinen/yksinäisyys, illuusio ja käsi -kohdat on just sopivassa suhteessa toisiinsa, kun niitä toistetaan. Ei tunnu siltä, että tässä nyt väkipakolla väännettäisiin jotain, vaan ne soljuvat tosi kivasti muun tekstin mukana. (: Tässä on muutenkin tosi kiva rytmitys näillä lauseilla, kun on lyhyttä ja pitkää, ja pilkulla jaksotettua; se tuo tähän sellaisen tosi kivan melodian tavallaan, kun tätä lukee itsekseen.

Mun mielestä on myös tosi kiva, että tämä on jaettu tällä lailla osioihin, joista jokaisen voi teoriassa lukea itsenäisenäkin, mutta jotka tukevat toisiaan hienosti. Näissä jokaisessa on musta myös vähän erilainen tunnelma, vaikka kaikissa kolmessa ekassa onkin selkeästi vallitsevana tunnelmana synkkyys, mutta olen kuitenkin aistivani niistä eriasteista synkkyyttä, ja sitten on tämä viimeinen, joka on selkeästi iloisempi kuin muut, vaikka siinäkin on pohjavireenä synkkyys. Aewynin tavoin itsekin tulkitsin tämän niin, että tämä kertoja kuolee tässä ja tapaa "sinut" tuossa lopussa, mikä tuo sinne sen eräänlaisen iloisuuden. Tykkäsin myös siitä, että tässä selvästi vaihtui maiseman kuvailukin iloisemmaksi, kun aikaisemmin oli sadetta ja syksyistä fiilistä, kun taas tässä vikassa on kukkia, aurinkoa ja kevättä. (:

Tykkäsin tästä tosi paljon, kiitoksia siis tästä, ja onnea vielä vedon voitosta! (: <3

"Durin's folk do not flee from a fight."
ava & banneri © Ingrid

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Tuulen tuoma, sateen viemä, S
« Vastaus #3 : 12.07.2023 21:52:51 »
Pelasin joskus yli kymmenen vuotta sitten Sims 2:sta perheellä, jonka sukunimi oli Tuulentuoma, ja tunsikin sen takia vahvaa vetoa ja kiintymystäkin tämän otsikkoon :D Se on muutenkin tosi kaunis ja aika runollinen. Tyyliltään siis aikas täydellinen tälle, koska mulle tuli monessa kohdassa sellainen fiilis, että ihan kuin olisinkin runoa lukemassa. Jotenkin juuri sen tyylistä kielellä ja sanoilla leikittelyä. Kielenkäyttö tässä oli muutenkin vahvimmillaan, hyvä soljuvuus, mukavasti sointuvia sanavalintoja ja virkkeiden rakenteita. Elävää tekstiä. Vaikka istunkin just nyt melkoisen kuumassa makkarissani, melkein tuntuu kuin olisin itsekin tuolla metsässä, kylmässä sateen keskellä vaatteet läpimärkinä. (Valitsen kyllä mieluummin tämän oman vähän turhan kuuman kämppäni :P)

Kokonaiskuvaan sopii tosi hyvin myös se, että kertomuksen pohjimmaista merkitystä ja sitä, mitä varsinaisesti edes tapahtuu, joutuu itsekseen miettimään. Mä en kyllä alkuun oikein osannut ajatella mitään, kun lähinnä keskityin vain fiilistelemään käytettyä kieltä, mutta toisella lukukerralla keskityin enemmän myös sisältöön. Melko avoimeksi kaikki kuitenkin jäi, kielikuvien verhoon. Aewynin pohdinnat siitä, että tässä hahmo kuolee ja pääsee kuoleman jälkeisessä elämässä rakkaansa luokse, kuulostavat kyllä potentiaaliselta mahdollisuudelta. Tai jokin muu vastaava. Angst-genrellä ei mitään iloista ainakaan voi odottaa :D Vaikka loppu tuokin (tuulen) mukana kaunista lohtua. Sitä lukiessa mielikin ihan herkistyi vähän 🥲

Oli kyllä hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kiitän.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti