Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Olla ihminen, K-11, John/Sherlock, S4 fix-it  (Luettu 1743 kertaa)

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 537
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: John/Sherlock
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Viittauksia väkivaltaan.
Disclaimer: Nykyversion tilasta kiitokset Moffat & Gatiss -tiimille sekä BBC:lle. Lainaan mielelläni.

Tiivistelmä: John Watsonin oli aika herätä unesta.
A/N: Neloskauden viimeinen jakso ei uponnut meikäläiseen, joten tämä on fix-it versio kyseisen jakson tapahtumista. Eli puhdasta terapiaa omalle aivokopalle kyseisen sarjan suhteen.  :D



O l l a   i h m i n e n

John heräsi huoneesta, jota ei tunnistanut omakseen. Jokin laite piipitti tasaisesti taustalla, mutta etäisesti tutusta äänestä huolimatta John ei heti osannut hahmottaa ympäristöään. Pää tuntui niin raskaalta, että John ei harkinnutkaan asentonsa kohentamista, mutta kipua ei varsinaisesti ollut. Lääkäripuoli hänen aivoistaan yritti kovasti kertoa hänelle jotakin, mutta ajatukset hänen mielessään olivat vielä vaimeita ja jäsentyivät sekamelskan lailla - siis kovin huonosti. Naisen kasvot piirtyivät hänen tajuntaansa, mutta hiusten väri ei ollut enää punainen tai harmaa, vaan pikimusta, ja oli kerrottava Sherlockille... jotain. Aseen vakaa piippu oli savunnut ja pimeys oli vaihtunut uneen, jossa oli kamppailtava henkiinjäämisestä eikä nainen ollut jättänyt häntä rauhaan.

"Jestas", John ähkäisi ja kurkkua kivisti kuin se olisi ollut kuiva jo päiviä. Unen ja valveen kokemukset menivät yhä sekaisin, mutta yhden asian hän kykeni jo itselleen selittämään todeksi. Häntä oli ammuttu. Sormien liikuttelu ja piippaavan äänen tarkempi kuuntelu auttoivat seuraavan päätelmän tekemisessä. Hän oli sairaalassa. Tokkurainen olotila oli kipulääkkeiden huumaa, ja kun John oikein terästi aistejaan, oikealla ohimolla kivisti. Luoti oli osunut häntä päähän. Syke kiihtyi muiston voimasta ja hän vetäisi syvään henkeä kuin varmistaakseen että oli elossa.

"John."

Tuoli rasahti hänen sänkynsä vierellä ja ahdistuneiden ajatusten tilalle valui helpotuksen keveä ote, sillä Sherlockin piirteet terästyivät hänen silmiensä edessä ja olo oli kuin hänet olisi pelastettu taas. John muisti kaivon, mutta se taisi olla vain unta. Olkapäiltä oli kuitenkin vaikea karistaa pelkoa, joka oli kulkenut hänen mukanaan tajuttomuuden ja kuvitelmien mailla.

"Sherlock, luoja, sinun täytyy tietää... se nainen.."

"...melkein tappoi sinut."
   
John vaikeni, sillä sanoissa oli liian paljon surua. Unessa kuka tahansa pystyi olemaan sotilas, mutta se ei ollut koskaan ollut Sherlockin todellinen ominaisuus ja sen näki selkeästi nyt, kun miehen katse viipyili Johnin ohimolla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka monta päivää hän oli ollut tajuttomana, mutta ennen pitkää Sherlock selittäisi hänelle kaiken minkä pystyi. Joitakin asioita Johnin oli varmistettava epätosiksi myös oman mielenterveytensä tähden. Toisinaan unet olivat liian aitoja.

"Kuinka lähellä... se oli? Tiedäthän", John kysyi kierrellen, mutta Sherlock harvoin tarvitsi suoria kysymyksiä pystyäkseen antamaan vastauksia. Suu painautui kuitenkin suoraksi viivaksi ja mies oli haluton vastaamaan, mitä tapahtui tuskin koskaan, ja John luki hiljaisuudesta kaiken tarpeellisen. Selkärankaa pitkin mateli kylmänväreiden inhottava juopa, ja silmät painuivat kiinni, kun huone pyöri yhtäkkiä liikaa. Mielikuviin välähti oitis naisen kylmäkiskoiset kasvot, ja John nappasi kourallisen peittoa sormiensa väliin.

"John? Sinä täriset."

Niin hän todellakin teki. Mieli oli liian voimakas ja se kiusasi hänen kehoaan minkä ehti, eikä mikään pysäyttänyt rynnivää huonoa oloa, se kiskoi hänen sisuksiaan ja kuristi kurkussa, mutta tyhjästä mahasta ei tullut mitään ulos.

"Hei. Hei! John", Sherlockin ääni tavoitti hänet ennen kuin etsivän pitkät ja lempeät sormet tarttuivat häntä hartioilta. Se oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä, kun John pysähtyi täysin muuten paitsi sydämeltään, ja se pamppaili rinnassa eloa kuihtuneeseen mieheen. Kerta toisensa jälkeen Sherlock veti hänet takaisin luokseen, vaikka kuilut olivat välillä leveät ja Johnin sydän liian turta. Alitajunnan syvissä lokeroissa mieli kuiski helliä sanoja, olisiko jo aika rakastaa, ja John haukkoi happea. Niskaan osui  Sherlockin lämmin hengitys ja se kävi katkonaiseksi, kunnes sormi rohkeni koskettaa sänkeä Johnin poskella. Jokin kauan sitten alkanut kuroutui vihdoin umpeen.

"Hän ei satuta sinua enää", Sherlock totesi eikä selittänyt enempää, mutta tuli samalla paljastaneeksi totuudesta olennaisen. Nainen oli elossa enää Johnin päässä. Siellä se tyyntyisi vain pahaksi muistoksi, jonka päälle John rakentaisi ehjää ja eheää elämää.

"Hei, Sherlock."

Sormi hänen poskellaan ei liikahtanutkaan. Se odotti. Sherlock odotti. John kokeili hymyillä.

"Voinko tulla jo kotiin?"

Sormi lipsahti hänen leualleen, ja vastaus tuli rohkeimmassa mahdollisessa muodossa suoraan Johnin huulille. Suudelmaan hukkui aika, se vei järjen, ja teki heistä molemmista viimein ihmisiä. Sellaisia, joiksi he olivat jo kautta vuosien halunneet tulla.   

Saivat vihdoin vain olla.

ja ilo viilsi heitä miekan lailla
ja heidän ajatuksensa liitivät maille joilla tuska ja ilo virtaavat yksiin
ja kyyneleet ovat siunauksen viini.

listaus

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 6 034
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Tervehdys Kommenttikampanjasta. :) Onpa mukavaa lukea Sherlockia, en ole pitkään aikaan lukenut mitään tästä fandomista! Neloskauden jaksot sentään katselin tuossa jokin aika sitten läpi.

Johnin tokkurainen olotila on kuvailtu minusta todella hienosti ja elävästi. Voin hyvin kuvitella, että pitkän tiedottomuuden jälkeen olo on juuri tuollainen: ympäristöä ja sen ääniä on vaikea hahmottaa, uni ja valve sekoittuvat, ei saa oikein kiinni mistään ja tietämättömyys ahdistaa... Pidän todella paljon alun kuvailusta, kun John hiljalleen palailee tähän hetkeen ja paikkaan, oi että. Erityinen lempparini on tämä kohta ahdistavuudestaan huolimatta:
Tokkurainen olotila oli kipulääkkeiden huumaa, ja kun John oikein terästi aistejaan, oikealla ohimolla kivisti. Luoti oli osunut häntä päähän. Syke kiihtyi muiston voimasta ja hän vetäisi syvään henkeä kuin varmistaakseen että oli elossa.
Tuntuu jotenkin kovin realistiselta, miten ampuminen palautuu Johnin mieleen kivun ja sen paikallistamisen myötä. Johnin reaktio saa minunkin sykkeeni melkein kiihtymään, koska huh, on varmasti hurjaa tajuta joutuneensa ampumisen kohteeksi ja olevansa edelleen hengissä. Ehkä ampumistilanteen adrenaliinihyökykin palaa tuossa tilanteessa, kun makaa vielä melkeinpä puolitiedottomana asian tajutessaan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että Eurus onkin ampunut Johnia siinä terapiaistunnossa oikeasti eikä tainnutusnuolella, mutta toisaalta John aattelee hiusten värin muuttumista ja kaivoa, joten ampuminen onkin ehkä tapahtunut myöhemmin. Tosin minusta tuntuu siltä, että kaivo ja kaikki muu onkin ollut unta, varsinkin kun John miettii unien aitoutta ja todentuntuisuutta. Ja tämähän on fix-it. Ehkä Eurus siis todella ampui Johnia silloin ja loppu on vain karmean todentuntuista selviytymiskamppailua unessa. Oli miten oli, John ei tunnu itsekään vielä aivan varmasti tietävän, mikä on unta ja mikä ei, joten minäkin tyydyn tietämättömyyteen. Eikä tietämättömyys haittaa lainkaan, koska ficin pääpointti kuitenkin on jossain muualla kuin edeltävissä tapahtumissa.

Minäkin olen helpottunut tuossa kohtaa, kun John huomaa Sherlockin läsnäolon. On varmasti helpottavaa, kun ei tartte olla yksin pitkästä tiedottomuudesta valvetilaan palaillessa, ja ehkä vielä helpottavampaa siitä tekee se, että läsnä on tuttu ja turvallinen läheinen eikä kuka tahansa hoitaja tai lääkäri. Minusta on ihanaa ja liikuttavaa, miten Sherlock on oottanut Johnin vierellä tämän heräämistä.

Sherlock harvoin tarvitsi suoria kysymyksiä pystyäkseen antamaan vastauksia.
Tuntuu niin Sherlockilta, että tekee mieli hihkua. Hieno ja osuva luonnehdinta. Ja tuo, miten John lukee hiljaisuudesta ja Sherlockin ilmeestä kaiken tarpeellisen... No, siitä välittyy todella hienosti kaikki tarpeellinen myös lukijalle. Lähellä on taidettu käydä, huhhui.

En ole aikoihin ollut kovin innoissani Johnlockista, mutta tämän ficin myötä innostuin taas, koska apua. Tässä kaikki tuntuu niin uskottavalta ja aidolta ja oikealta, että sydäntä lämmittää ja melkein kihelmöi. Minusta on mahtavaa, miten niin vähin sanoin ja hienovaraisesti tulee ilmi se, että kaikki on alkanut jo kauan sitten ja kytenyt jo pitkän aikaa ja nyt vihdoin on aika avoimesti rakastaa, kun toinen on käynyt niin lähellä kuolemaa. Kaunis ajatus, että molemmista tulee tämän avoimuuden myötä vihdoin kokonaisia. Pidän myös tekstin nimestä tähän liittyen. Ja siis oikeasti, en ole aikoihin lukenut näin kihelmöivää suutelukohtausta! Tuo, miten Sherlock ensin koskettaa sänkeä Johnin poskella ja sitten sormi lipsahtaa leualle ja... Huiui, oon ihan fiiliksissä tästä lopetuksesta. Enpä olisi uskonut, että Johnlockilla voisi nyt yhtäkkiä olla tällainen vaikutus minuun! ;D

Kiitos tästä kauniista tarinasta, tätä oli ilo lukea! -Walle
« Viimeksi muokattu: 16.04.2017 19:53:19 kirjoittanut Waulish »

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 537
Waulish: Ooh, ihanaa että oot pohtinut tuota, että mitä tapahtui Johnille! Ammuttiinko terapiassa ja kaikki oli sen jälkeen unta, vai mikä oli unta ja mikä ei... Kirjoitin tuota tarkoituksella vähän tulkinnanvaraisesti, vaikka itselläni oli tapahtumien suhteen jonkinlainen visio. Lukija voi kuitenkin valita, että mihin uskoo ja uskooko mihinkään.  ;D Hihii, oot tykänny tuosta suudelmasta! Voisin oikeasti kirjoittaa fikin pelkästä suutelemisesta ja oon onnessani, kun tällaisia mahdollisuuksia tulee että pääsee vain tunnelmoimaan kaiken ikävän jälkeen. Oi että, pitäisi taas päästä kirjoittamaan jotain tällaista...

Kiitos hurjasti! Ja ei muuta kuin lukemaan lisää.  ;)

ja ilo viilsi heitä miekan lailla
ja heidän ajatuksensa liitivät maille joilla tuska ja ilo virtaavat yksiin
ja kyyneleet ovat siunauksen viini.

listaus

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 210
Koska neloskauden vika jakso ei uponnut muhun(kaan) missään määrin ja koska kyseinen jakso tai no, ihan koko kausi mietityttää yhä näin vuosien perästäkin, luin tämän fikin ilolla! Yhteenveto lupasi hyvää ja olisin kovasti toivonut, että John olisi voinut jostain kammottavasta unesta herätä itse sarjassakin, mutta kun ei niin ei. Oon itse asiassa nähnyt yhden tosi hienon fanivideon siitä, että Sherlockin vika jakso olisikin ollut pelkkää Johnin unta. Tällainen skenaario tuntuu mielestäni varsin mahdolliselta ja kaikin puolin paremmalta vaihtoehdolta. Oijoi, sydämeni tykkäsi kovasti ja tuntui paikkautuvan tätä lukiessa.

Lainaus
"Sherlock, luoja, sinun täytyy tietää... se nainen.."

"...melkein tappoi sinut."
   
John vaikeni, sillä sanoissa oli liian paljon surua.
Oih voih, voi Sherlock, joka on ollut Johnin sängyn vieressä ties kuinka kauan (toisaalta, kerrankin näin päin) ja jonka sanoissa on liikaa surua, ja sitten toisaalta VOI JOHN, jota on ammuttu ohimoon ja joka on silti jollain ilveellä selvinnyt! Odotin jo kauhuissani, että millainen aivovamma hänelle on jäänyt, mutta ei onneksi menty tässä fikissä siihen, niin sydämeni sai rauhassa jatkaa parantumista.

Lainaus
Kerta toisensa jälkeen Sherlock veti hänet takaisin luokseen, vaikka kuilut olivat välillä leveät ja Johnin sydän liian turta. Alitajunnan syvissä lokeroissa mieli kuiski helliä sanoja, olisiko jo aika rakastaa, ja John haukkoi happea.
Aah miten ihana kohta! Todellakin olisi jo aika rakastaa! Voi että leveitä kuiluja ja Johnin liian turtaa sydäntä! <3

Lainaus
Suudelmaan hukkui aika, se vei järjen, ja teki heistä molemmista viimein ihmisiä. Sellaisia, joiksi he olivat jo kautta vuosien halunneet tulla.   

Saivat vihdoin vain olla.
Suudelma veisi järjen kyllä minultakin! :-* Oi miten oikeanlainen loppu, ihan liikutuin kun nämä saavat viimein olla haluamiaan ihmisiä ja saavat vain olla! Aivan täydellistä! Ihanaa myös että tämä ihmisenä oleminen oli saanut nousta fikin nimeksi.

Tästä fikistä tuli hirmuisen hyvä mieli ja kestän neloskauden kauheudet taas vähän paremmin! Kiitos siis tosi paljon tästä!
« Viimeksi muokattu: 28.03.2021 20:25:48 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Unohtumaton

  • Uno
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 537
Sisilja: En ole tainnut neloskauden vikaa jaksoa katsoa uudestaan sen jälkeen, kun tämän kirjoitin, enkä liioin koko sarjaa, kun jotenkin se loppu oli niin plääh. Mutta tunnistan tästä kyllä näin vuosien jälkeenkin, että tekstissä on purettu tunteita, joihin sarja ei lopulta kyennyt vastaamaan. Oli kiva lukea, millaisia ajatuksia tämä herätti vielä näin vuosien jälkeenkin, kun neloskauden lopusta on jo aikaa – mutta jonka tapahtumat saavat yhä aikaan halun lukea toisenlaisista lopuista. <3 Kiitos kauniista kommentista!

ja ilo viilsi heitä miekan lailla
ja heidän ajatuksensa liitivät maille joilla tuska ja ilo virtaavat yksiin
ja kyyneleet ovat siunauksen viini.

listaus