Kirjoittaja Aihe: Silmarillion: Tyhjyyteen tuomitut | S | Melkor/Mairon | 12+ virkettä, jälleennäkeminen  (Luettu 723 kertaa)

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 179
  • brick by brick
Nimi: Tyhjyyteen tuomitut
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Silmarillion
Ikäraja: S
Paritus: Melkor/Mairon eli Morgoth/Sauron
Genre: Runollinen jälleennäkemisfluff
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Onnellinen loppu henkilöille, jotka eivät sitä oikeasti todellakaan ansaitse
Yhteenveto:
“Sauron”, viimeisenä loukkauksena Manwë puhuttelee häntä haltioiden antamalla nimellä, joka kohottaa vihaisen ja häpäistyn punan Maironin kasvoille, “hyvityksenä rikoksistasi ainuria, Erun lapsia ja koko Ëaa kohtaan, minä otan sinulta pois vapauden ja suljen sinut ikuisiksi ajoiksi Yön oven taakse.”

A/N:

Lähdin mukaan 12+ virkettä -haasteeseen ensimmäistä kertaa, ja tää oli kyllä hurjan hauskaa! Näistä virkkeistä tuli ihan hirviömäisen pitkiä, mutta miusta tähän tuli kuitenkin aika hieno tunnelma! :)
Osallistuu myös Rare10-haasteeseen sanalla harmaa.


Spoiler: Sanat • näytä
1. sammal
2. harmaa
3. heiveröinen
4. pisara
5. marmori
6. vapaus
7. antaa
8. napata
9. vaara
10. yhdessä
11. ettei
12. kevät
13. musta
14. vihollinen
15. pilvi
16. kantaa
17. viilto
18. pilari
19. kai
20. kulmikas
21. ristikko
22. ilo
23. hiljaisuus
+jokeri
24. iho
25. varma



-


Tyhjyyteen tuomitut

Viimeiset asiat, jotka Mairon muistaa Ardasta, ovat voimaton kipu ja kiukku - ne täyttävät hänen aistinsa kun sormus tuhotaan, kun hänen torninsa sortuu, kun hänen kituva henkensä hajoaa tuhkahiutaleiksi - ja ensimmäinen asia, jonka hän näkee Valinorissa, ovat Yavannan silmät, vihreät kuin sammal mutta vanhan lempeyden sijaan kovat ja kylmät.

Koko valarin värikäs ja mahtava joukko on kokoontunut Máhanaxarin Tuomiorinkiin, ja Mairon seisoo heidän edessä kahlehdittuna ja harmaana, kuin hänestä olisi pesty pois väri ja elämä. Hajotessaan hän luuli kuolevansa niin kuin kukaan ainu ei häntä ennen ollut kuollut, mutta nyt hän on tässä tuomittavana, heiveröisenä syntiensä taakan alla; ei hän kadu mitään, mutta hän tietää, että valarin vaakakupissa hänen elämänsä painaa vähemmän, kuin kaikki ne elämät, jotka hän turmeli.

Valar puhuvat toistensa päälle, kiistelevät hänen kohtalostaan, kunnes Nienna surusilmä korottaa äänensä, kyyneleitä suurina pisaroina poskillaan, ja sanoo lähes lempeästi: “Eru Ilúvatar loi hänet uudelleen siitä, mitä hänestä oli jäljellä, kaiken hänen tuottamansa tuhon jälkeenkin, ja Eru tuntee kohtalon paremmin kuin meistä kukaan - siksi seuratkoon tämä maia vanhan herransa jalanjäljissä samaan rangaistukseen, jonka Eru on hyväksynyt.” Muu valar istuu ylväinä marmorivaltaistuimillaan, katsoen alas Maironiin, ja hänen uudelleensyntynyt fyysinen olomuotonsa vaikuttaa heidät Niennan puheen totuudesta.

“Sauron”, viimeisenä loukkauksena Manwë puhuttelee häntä haltioiden antamalla nimellä, joka kohottaa vihaisen ja häpäistyn punan Maironin kasvoille, “hyvityksenä rikoksistasi ainuria, Erun lapsia ja koko Ëaa kohtaan, minä otan sinulta pois vapauden ja suljen sinut ikuisiksi ajoiksi Yön oven taakse.”

Mairon ei enää jaksa taistella, joten hän sulkee silmänsä ja nyökkää, antaa heidän viedä hänet Valinorin poikki ja todellisuuden kerrosten läpi ovelle, joka aukeaa vain yhteen suuntaan ja vain valarin yhdistetyllä voimalla. Viime hetkellä hänen tekee mieli napata kiinni ovenkarmeista, tekee mieli langeta polvilleen, rukoilla ja anella anteeksiantoa, mutta tämän oven reunoista ei saa kiinni, eikä Mairon lopulta voi tehdä mitään, kun Manwë syöksee hänet Olemattomuuteen.


-


Tyhjyys tuntuu samaan aikaan pahemmalta ja paremmalta kuin Mairon osasi odottaa: näin kaukana maailmasta vanhat kivut ja väsymyskin tuntuvat kaukaisemmilta, mutta toisaalta loputtomassa valkeudessa kelluminen synnyttää selittämättömän vaaran tunteen. Olemattomuutta jatkuu silmänkantamattomiin, ja vaikka hän lähtee kävelemään määrätietoisesti eteenpäin, hän ei tiedä eteneekö yhdessä liikkeessä mittaamattoman pitkän matkan, vai kelluuko oikeasti paikoillaan pääsemättä mihinkään, muuttumatta lainkaan.

Mairon sulkee silmänsä tyhjältä kirkkaudelta, heittää pois turhaksi käyneen näköaistin ja sen sijaan kuuntelee; Melkor on täällä jossakin, ja Mairon kieltäytyy hyväksymästä mahdollisuutta, ettei välttämättä koskaan löydä tätä vaa päätyy harhailemaan iäisyyden yksin ja peloissaan.


-


Hän etsii ja kulkee kauan, viikkoja, vuosia, kenties iän ja toisenkin: ulkopuolella aika kuluu, kevät seuraa talvea ja sukupolvi toista, mutta Mairon ei tiedä siitä mitään.

Kaikki muuttuu, kun lopulta hänen korvansa tavoittavat hennon soinnun, tyhjyydessä leijuvan ja kaukaa kantautuvan melodian jossa kaikuu musta voima ja synkänhaalistunut yksinäisyys, ja sitten Mairon juoksee, korottaen oman karheutuneen äänensä vastaavaan säveleen.


-


Valarille ja Ëalle Melkor on yhä vihollinen, julma ja tuhoava painajaiskuva, mutta kun Mairon vihdoin löytää tämän luokse, hänen repaleisen sydämensä valtaa ilo ja helpotus, ja hänen huuliltaan pääsee hiljainen nyyhkäys. Melkor näyttää erilaiselta: hänellä on yllään yksinkertainen valkoinen kaapu ja hänen hiuksensa ovat lyhyemmät, leijuvat tyhjyydessä kevyenä tummana pilvenä, ja hänen kalpeankolkot kasvonsa puhkeavat leveämpään, aidompaan hymyyn, kuin Mairon muistaa hänellä koskaan ennen nähneensä.

“Mairon”, Melkor kuiskaa laulamisesta käheällä äänellä, joka kuitenkin kantaa tyhjyyden halki selkeämpänä ja tärkeämpänä kuin mikään muu, ja saa kivuliaat kyynelet kohoamaan Maironin silmiin. Hän kompuroi Melkorin luokse yhtäkkiä heikoiksi muuttuneilla jaloilla, ja kun Melkor ottaa hänet kiinni ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen, hän tuntee ensimmäisen kyyneleen valahtavan silmästä poskelleen, polttavan matkallaan kuin veitsen viilto.

“Minulla on niin paljon kerrottavaa ja sanottavaa”, Mairon kuiskaa valan kaulan lämmintä ihoa vasten, nojaa Melkoriin kuin tämä olisi ainut pilari, joka häntä enää pitelee pystyssä. “Tein niin paljon sinun nimessäsi, niin paljon hyvää ja niin paljon pahaa, ja koko ajan ajattelin, että kunhan armeijani on tarpeeksi suuri ja mahtava, minä marssitan sen Valinoriin ja pakotan heidät avaamaan Yön oven - mutta lopulta en kai ikinä olisi voinut olla tarpeeksi vahva”, hän sanoo, ja lopulta ääni sortuu nyyhkytyksiksi, sillä hän on ollut niin yksin, ja nyt kun Melkor on tässä, tämän läsnäolo tuntuu uskomattomalta, melkein liian hyvältä.

Melkor vetäytyy hiukan taaksepäin, niin että pystyy katsomaan Maironiin ja ottamaan hänen kasvonsa käsiinsä, ja kulmikkaat rystyset hipaisevat poskipäätä. Mairon huomaa ensi kertaa, että siinä, missä hänen oma uudelleenluotu kehonsa on taas virheetön ja neitseellinen, Melkorin ihoa halkoo edelleen arpien ristikko, ja tämän kädet hänen ihollaan ovat yhä palaneet ja karheat.

“Pieni tulenhenkeni”, Melkor nimeää hänet yksinkertaisesti, ja sanoissa on ylpeyttä ja iloa ja anteeksianto, jota Mairon ei tiennyt tarvitsevansa eikä uskonut saavansa. Heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus, mutta enää Tyhjyyden äänettömyys heidän ympärillään ei tunnu ahdistavalta, sillä Mairon tuntee Melkorin hengen ympärillään. Vala kumartuu hänen ylleen ja heidän otsansa painuvat yhteen heidän jakaessaan ajatuksia ja tunteita, kietoutuessaan yhteen ensimmäistä kertaa ikuisuuteen. Melkorin iho tuoksuu yhä jäältä ja tuhkalta, ja Maironin huulten alla hän maistuu pimeydeltä, kodilta.

Mairon on varma, ettei elo kaksin tyhjyydessä tule olemaan helppoa, mutta hän tietää myös, etteivät he tule enää koskaan päästämään toisistaan irti, ja yhdessä he tulevat tekemään kaikkensa avatakseen uuden oven Tyhjyyden ja maailman välille, ja senkin hän tietää, että heidän voimillaan he lopulta onnistuvat.



-

A/N2: Kiitos lukemisesta! <3 Kommentti piristäisi päivääni kovasti.
« Viimeksi muokattu: 03.04.2020 00:54:35 kirjoittanut Pura »
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
I HAVE SO. MANY. FEELINGS.

AAaaaahh!!! Mistä minä edes aloittaisin. Rakastan. En edes tiedä, miten voin rakastaa kahta näin hirveää hahmoa näin paljon, mutta niin minä teen. Ja rakastan myös tätä tekstiä. Koska en osaa edes kuvitella miten hyvältä Maironista - joka on ollut yksin kaikkien niiden tuhansien ja tuhansien vuosien ajan, tuntuu nähdä Melkor jälleen. Ja jollain tapaa, vaikka olit maininnut tuossa, etteivät nämä henkilöt näin onnellista loppua todellakaan ansaitse, en itse halua uskoa loputtomaan kärsimykseen. Myös kaikista turmeltuneimmat sielut ansaitsevat minusta, vaikka eivät kenties onnea, niin ainakin rauhaa kuoleman jälkeen, ja sitä Melkor ja Mairon tässä todellakin saavat.

Tuo virkehaaste on minulle vähän vieras, mutta vaikka ne rajoittivatkin tarinan kulkua, ei minulla tässä missään vaiheessa tuntunut siltä, että jokin lause olisi omituinen tai pakotettu, eivätkä virkkeiden pituudetkaan häirinneet yhtään. Olit käyttänyt kieltä tässä ihan hirmu kauniisti, ja teen taas pari nostoa:

Lainaus
Mairon seisoo heidän edessä kahlehdittuna ja harmaana, kuin hänestä olisi pesty pois väri ja elämä.

Mairon ei enää jaksa taistella, joten hän sulkee silmänsä ja nyökkää, antaa heidän viedä hänet Valinorin poikki ja todellisuuden kerrosten läpi ovelle, joka aukeaa vain yhteen suuntaan ja vain valarin yhdistetyllä voimalla. Viime hetkellä hänen tekee mieli napata kiinni ovenkarmeista, tekee mieli langeta polvilleen, rukoilla ja anella anteeksiantoa, mutta tämän oven reunoista ei saa kiinni, eikä Mairon lopulta voi tehdä mitään, kun Manwë syöksee hänet Olemattomuuteen.

Valarille ja Ëalle Melkor on yhä vihollinen, julma ja tuhoava painajaiskuva, mutta kun Mairon vihdoin löytää tämän luokse, hänen repaleisen sydämensä valtaa ilo ja helpotus, ja hänen huuliltaan pääsee hiljainen nyyhkäys.

Hänen kalpeankolkot kasvonsa puhkeavat leveämpään, aidompaan hymyyn, kuin Mairon muistaa hänellä koskaan ennen nähneensä.

Melkorin iho tuoksuu yhä jäältä ja tuhkalta, ja Maironin huulten alla hän maistuu pimeydeltä, kodilta.

Mairon on varma, ettei elo kaksin tyhjyydessä tule olemaan helppoa, mutta hän tietää myös, etteivät he tule enää koskaan päästämään toisistaan irti, ja yhdessä he tulevat tekemään kaikkensa avatakseen uuden oven Tyhjyyden ja maailman välille, ja senkin hän tietää, että heidän voimillaan he lopulta onnistuvat.

Tuo ensimmäinen lainaus oli minusta niin hieno juuri siksi, koska Mairon on minun mielikuvissani niin värikäs ja räiskyvä ja näkyvä, kuten tulenhengen kuuluukin, joten hänen näkemisensä noin himmennettynä tuntuu todella väärältä. Toisessa lainauksessa taas oli vaan niin paljon hienoa: tuo yhteen suuntaan aukeava ovi, karmittovat ovet ja tuo toisen virkkeen pituus, joka tekee siitä tietyllä lailla hengästyttävän ja täydellisen noin vääjäämättömään ja nopeaan hetkeen. Tuo "repaleinen sydän" oli taas minusta upea kielikuva, ja omaan sydämeeni taas otti kun kuvittelin Melkorin hymyilevän Maironille ensi kertaa tuhansiin vuosiin. <3 Tuossa tokaksiviimeisessä lainauksessa taas oli niin hienoja kaikuja Ihailtava, iljettävä, julma, kaunis-tekstiin, ja loppulainaus oli tosi vahva ja vaikuttava, enkä yhtään epäile, etteivät Melkor ja Mairon tekisi kaikkea taivuttaakseen maailmaa uudelleen tahtoonsa.

Lisäksi vielä tuo tyhjyyden kuvaus oli tosi hieno! Tänään aiemmin kun kyselit tuota Discordissa, aloin jotenkin miettimään tuota tosi paljon, ja mieleeni tuli jostain syystä sellainen pelivideo, missä Witcher 3:sta pelataan minimigrafiikoilla, ja sen ansiosta koko peli redusoituu yksittäisiksi pikseleiksi ja polygoneiksi, kun siitä riisutaan pois kaikki yksityiskohtia lisäävät kerrokset. Lopputuloksena on sitten sellainen hiukan painajaismainen ja vain monella tapaa väärä lopputulos. Samalla tapaa todellisuus koostuu lukemattomista ja lukemattomista kerroksista, joista edes muutaman puuttuminen tekisi maailmasta jollain tapaa poikkeuksellisen, erilaisen ja vääränlaisen. Jotenkin juuri tuolla tapaa kuvittelin tuota tyhjyyttä - mutta sitten vielä yksinkertaistetumpana, paikkana joka kerta kaikkiaan on niin vieras, että siellä edes näitä vääristyneitä yksityiskohtia ei ole.

Kiitos ihan superina, liikutuin tästä kovasti. <3<3<3


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.