Kirjoittaja Aihe: Ihmeotukset: Uusi vuosi Scamandereilla / S / Lisko Scamander  (Luettu 2883 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Spoilaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat –elokuvaa!

Ficin nimi: Uusi vuosi Scamandereilla
Kirjoittaja: Rowena
Tyylilaji: Romance
Ikäraja: S
Henkilöt: Lisko Scamander ja Leta Lestrange, rouva Scamander, hänen hevoskotkansa sekä gäätä nimeltä Poppy.
Yhteenveto: Hyvää uutta vuotta 1914!
Vastuunvapaus: Rowlingin maailmaa, ei minun!
A/N: Lupasin itselleni kirjoittaa joululomalla tutkielmaani muinaisista merihirviöistä, mutta ficcien kirjoittaminen ihmeotuksista on melkein sama asia, eikö?



Uusi vuosi Scamandereilla

Rouva Scamanderin nuorempi poika oli tuonut kotiinsa niin haiskuja, puhpalluroita kuin metsinkäisiäkin, mutta yhtään ainutta tyttöä Lisko ei koskaan ollut tuonut. Niinpä Rouva Scamanderia jännitti ja ilostutti kovasti, kun hän kuuli, että 16-vuotias Lisko oli vihdoin kutsunut tytön kotiinsa Dorsetiin.

“Äiti, äh, Leta ei ole mikään tyttö, hän on minun paras ystäväni”, Lisko sanoi varmaan kymmenennen kerran uuden vuoden aattona ollessaan ruokkimassa hevoskotkia äitinsä kanssa. Liskon äiti kasvatti työkseen hevoskotkia, joten kunnioitusta herättäviä otuksia oli Scamanderin kodin takapihalla isossa aitauksessa lähes puolitusinaa.

“Mutta hän on kuitenkin tyttö”, rouva Scamander sirkutti ja heitti lihanpalan korkealle ilmaan. Valkoinen hevoskotka, Lilith, ampaisi leikiten korkeuksiin ja nappasi lihanpalan vaivatta nokkaansa.

“En minä haluaisi tehdä tästä mitään numeroa”, Lisko mutisi hiljaa ja ojensi lumotun aidan raosta lihanpalan pienimmälle hevoskotkalle, Leviatanille. Leviatan oli Liskon suosikkihevoskotka, vaikka tietenkin hän rakasti niistä jokaista. Mutta hontelo ja arka hevoskotka oli kuoriutumisestaan saakka ollut Liskolle erityisen rakas. Leviatan oli syntynyt kaksi kesää sitten. Leviatanin äiti, Kraken, oli muninut hauraan, värisevän munan, mutta pelästynyt sitä sitten niin, ettei ollut suostunut hautomaan sitä. Lisko ja hänen äitinsä olivat lämmittäneet munaa lumotun tulen avulla lähes vuorokauden, ennen kuin se oli kuoriutunut. Lisko ei ollut ikinä nähnyt mitään kauniimpaa kuin pienen hevoskotkan, joka päästi ilmoille kimeän kirkaisun Liskon nostettua sen äitinsä kehotuksesta syliinsä. Siinä vaiheessa myös Kraken kiinnostui jälkeläisestään ja tuli varovasti puskemaan Liskon kämmenten välissä rimpuilevaa poikasta. Poikanen oli kuitenkin nähnyt Liskon ensimmäisenä ja kiintynyt häneen välittömästi. Lisko olisi halunnut antaa sille nimeksi Reino, mutta rouva Scamanderin mielestä se oli liian arkinen nimi Krakenin, hänen parhaan hevoskotkansa, poikaselle. Niinpä poikanen sai nimekseen Leviatan. Leviatanin syntymän muisto sai hymyn Liskon huulille, mutta se kuihtui nopeasti pois, kun hän muisti jälleen jännittää Letan vierailua.

“Lupaan käyttäytyä siivosti, kun ystäväsi on täällä. Onneksi veljesi ja isäsi eivät ole kotona, heistä en menisi takuuseen”, rouva Scamander hymähti ja tyhjensi viimeiset lihanpalat isosta ämpäristään aitaukseen. Hevoskotkat säntäsivät kirkuen niiden kimppuun.

“Leta tulee tänne vain siksi, että hänellä oli hankala joulu kotona, ja hän haluaisi viettää edes uuden vuoden rauhassa.”

“Ongelmia äidin kanssa, niinhän se oli?”

“Niin”, Lisko vastasi eikä rouva Scamander kysellyt enempää. Kirpeässä pakkassäässä äiti ja poika kävelivät kotiinsa, kaksikerroksiseen punaiseen puutaloon. Scamanderien koti oli täynnä kirjoja, erilaisia kelloja (herra Scamander keräsi niitä) sekä paljon valokuvia. Talo oli sisustettu sieltä täältä haalituilla huonekaluilla ja se näkyi. Alakerrassa oli vanhempien makuuhuone, keittiö sekä olohuone. Yläkerrassa oli Liskon sekä hänen jo poismuuttaneen isoveljensä Theseuksen huone sekä varasto, jonne herra Scamander oli sullonut kelloja ja rouva Scamander hevoskotkien tarvikkeita. Scamandereilla kuului satojen kellojen eriparista tikitystä, hevoskotkien kirkumista sekä Liskon lemmikkigäädän, Poppyn, kovaäänistä kehräämistä. Liskon mielestä heidän kotinsa oli paras mahdollinen. Varsinkin näin joulukuussa, kun takan päällä paloi kymmenen eripituista kynttilää, keittiössä tuoksui munuaispiiras ja ikkunasta näkyi lumessa kisailevia hevoskotkia.

”Lumisade näyttää yltyvän. Moneltako Leta sanoikaan saapuvansa?” rouva Scamander kysyi ja vilkaisi keittiön kelloseinälle. Herra Scamader oli mahduttanut seinälle 35 taikakelloa ja 28 jästikelloa. Lisko piti eniten epävireisesti laulavasta käkikellosta, jonka isä oli ostanut jästien vanhan tavaran liikkeestä. Muun perheen suosiossa oli Godrick Rohkelikon peruja ollut kultainen kello, jonka keskellä asui pieni leijona. Aina tasatunnein leijona karjui, muuten se nukkui ja välillä jopa kehräsi. Herra Scamander oli perinyt sen isältään ja siitä hänen kelloinnostuksensa oli saanut alkunsa.

”Noin tunnin kuluttua”, Lisko mutisi ja tunsi punastuvansa kevyesti otsastaan. Rouva Scamader hymyili.

”Hyvä! Autatko minua kattamaan? Otatko esiin ne paremmat lautaset, ne, missä on hippokamppeja ja neilikoita.”

*

Leta istui poimittaislinjan takapenkillä suureen ääneen kuorsaavan velhon ja vahvasti kermakaljalta haisevan, hikkaavan noidan välissä. Mitä lähemmäs Dorset tuli, sitä enemmän Letan kämmenet hikosivat. Hän ei oikein edes tiennyt, miksi. Lisko oli ollut hänen paras ystävänsä melkein kuusi vuotta, mutta he eivät koskaan olleet vierailleet toistensa kotona. Leta ei ollut nähnyt edes Liskon äitiä, paitsi ohimennen juna-asemalla. Ja nyt hän viettäisi kokonaisen vuorokauden Scamandereilla. Mitä puhuttavaa Leta keksisi rouva Scamanderin kanssa? Entä jos rouva Scamander olisi yhtä varautunut ja hiljainen kuin Lisko (tai siis Lisko silloin, ennen kuin Leta tutustui häneen kunnolla) ja sitten koko uusi vuosi olisi vain kiusallista pönöttämistä? Mutta oli miten oli, Leta oli varsin iloinen siitä, että sai vähän lomaa omasta äidistään. Vaikka Leta näki häntä vain lomilla, heille tuli välittömästi riitaa. Mutta Leta ei välittänyt nyt miettiä sitä, sillä poimittaislinja jarrutti, luisui jäisellä tiellä pitkän matkan poikittain ja pysähtyi sitten kuin seinään (noustessaan ylös Leta huomasi, että bussi todellakin oli iskeytynyt päin rähjäisen kapakan seinää).

”Dorset!” Kuljettaja huudahti, mutta sen Leta jo tiesikin. Hän näki Liskon seisovan kapakan oven edessä, tuijottaen hermostuneena bussiin. Leta puikkelehti nahkalaukkunsa kanssa ketterästi läpi poimittaislinjan käytävän ja hypähti ainoana bussista ulos. Linja-auto ampaisi matkaan heti, jahka Letan mustat saapikkaat olivat osuneet lumihankeen.

Satoi lunta, missään ei näkynyt ketään, paitsi tietenkin Lisko, joka tuli Letaa vastaan pieni hymy huulillaan. Hän pysähtyi Letan eteen kuin epäröiden, mitä sanoisi. Leta päätti helpottaa pojan oloa ja kapsahti hänen kaulaansa.

”Kiitos, kun suostuitte ottamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla! Äiti oli taas aivan mahdoton”, Leta sanoi ja tunsi vasta sitten, miten Lisko kietoi kömpelösti kätensä hänen ympärilleen.

”Totta kai”, Lisko mutisti, päästi Letasta nopeasti irti, ja kumartui nostamaan Letan maahan laskeman laukun, ”me asumme tässä ihan lähellä.”

”Täällä on tosi kaunista!”

”On näin talvisin, kun on lunta. Näetkö tuon metsän tuolla kauempana? Se on mahtava! Viime kesänä siellä oli kokonainen ilkiöpesue. Yhtenä aamuna heräsin kammottavaan huutoon, ilkiöt olivat nostaneet meidän naapurissa asuvan rouva Finniganin korvista kuusen latvaan. Isä ja Theseus menivät auttamaan korkeita paikkoja pelkäävää rouva Finnigania ja minä ja äiti keräsimme ilkiöt talteen ja veimme ne Taikaministeriöön. Tietenkin ensin vähän tutkimme niitä…” Lisko sanoi ja Leta kuunteli sujuvasti, vaikka oli kuullut tarinan ennenkin. Mutta hänestä oli ihanaa, miten Lisko innostui aina, kun puhe kääntyi taikaotuksiin. Letakin rakasti taikaotuksia, varsinkin kaikkia isoja ja pelottavia.

”Me asumme tässä”, Lisko henkäisi ja osoitti punaista kaksikerroksista taloa. Se näytti kodikkaalta, paljon mukavammalta kuin Letan kolkko koti. Leta nielaisi, kun Lisko avasi oven. Siinä samassa rouva Scamander ilmestyi eteiseen.

”Leta! Miten hauskaa, että tulit!” rouva Scamander hihkaisi ja halasi Letaa voimakkaasti. Leta huokasi helpotuksesta: Lisko ei totisesti ollut perinyt varautuneisuuttaan äidiltään.

”Kiitos, että sain tulla, rouva Scamander”, Leta sanoi. Rouva Scamander hymyili leveästi. Hän oli todella hauskannäköinen noita, hänellä oli punertava tukka, paljon pisamia kasvoissaan ja tarttuva hymy. Oikeastaan aivan samanlanen hymy kuin vanhimmalla pojallaan Theseuksella.

”Sano minua Artemiaksi, kultaseni!” rouva Scamander sanoi ja sipaisi otsatukkansa pois silmiltään. Vasta silloin Leta näki pitkän arven, joka ulottui Artemian otsalta hänen vasempaan korvaansa saakka. Artemia huomasi Letan katseen: ”Ooh, tämä on hevoskotkan tekosia. En kunnioittanut ensimmäisen hevoskotkani omaa tilaa tarpeeksi”, Artemia nauroi ja Leta hymyili. Hänen katseensa siirtyi Liskoon, joka seisoi äitinsä selän takana ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

”Viedäänkö minun laukkuni sinun huoneeseesi?” Leta kysyi ripustaessaan lumista ulkoviittaansa naulakkoon. Lisko nyökkäsi ja lähti kohti portaita.

”Viekää ja tulkaa sitten syömään! Oh, kylläpä tuo lumisade vain yltyy.”

*

Lisko veti syvään henkeä kivutessaan ylös narisevia rappusia. Hän ei ymmärtänyt, miksi Letan seura jännitti häntä nyt todella paljon, vaikka he olivat olleet ystäviä Tylypahkan ensimmäisestä vuodesta saakka. He olivat pystyneet puhumaan keskenään kaikesta mahdollisesta, mutta koko talven heidän välillään oli ollut jotakin outoa. Jotakin, mitä Lisko ei ihan ymmärtänyt. Hän totisesti toivoi, että outous menisi ohi nopeasti ja he voisivat nauraa ja vitsailla yhdessä yhtä rennosti kuin ennenkin, tai olla hiljaa ilman, että se tuntui kiusalliselta.

Heti, kun Lisko avasi huoneensa oven, sieltä ampaisi ulos jotakin karvaista ja oranssia.

”Oi, Poppy, terve!” Leta hihkaisi ja nosti Liskon kovaan ääneen kehräävän gäädän syliinsä. Leta ja Poppy olivat hyviä ystäviä.

”Tässä on minun huoneeni”, Lisko sanoi, vaikka tiesi sen kuulostavan typerältä. Totta kai Leta tiesi, kenen huoneen kynnyksellä seisoi laikukas gäätä sylissään. Leta antoi katseensa kiertää Liskon huoneessa: katse pysähtyi ensin yhden seinän peittävään täyteen ahdettuun kirjahyllyyn, sitten sekasortoiseen työpöytään ikkunan edessä ja lopuksi Liskon sänkyyn. Sitä peitti valkoinen päiväpeitto, jota pitkin tepasteli lumottuja tassunjälkiä edestakaisin. Sängyn yläpuolella oli Letan Liskolle syntymäpäivälahjaksi maalaama taulu, jossa haisku nukkui päiväunia kaljuunakasassa. Leta hymyili sen nähdessään.

”Tosi kiva huone!” Leta sanoi ja laski Poppyn sylistään. Poppy maukaisi ja tepasteli Liskon avonaiseen salkkuun. Poppy nukkui aina siellä, paitsi kylminä öinä, jolloin se käpertyi Liskon kuumavesipullon viereen.

”Joo, mutta vähän pieni. Äiti sijasi sinulle vuoteen Theseuksen huoneeseen. Se on tässä vieressä”, Lisko sanoi ja nyökkäsi Letaa seuraamaan.

Theseuksen huone oli samankokoinen kuin Liskon, mutta ihan erilainen. Siellä työpöydällä oli ainoastaan yksi pergamenttikäärö ja sulkakynä, kirjahyllyssä oli huispauspokaaleja ja valkoisessa päiväpeitossa seikkaili sieppi ja ryhmyjä. Seinälle oli ripustettu suuri maailmankartta.

”Toivottavasti saat nukuttua täällä. Viereisessä huoneessa on varasto ja siellä on yksi isän kello, joka saa aina välillä hepuleita.”

”Minulla on hyvät unenlahjat”, Leta sanoi ja laski laukkunsa Theseuksen pöydälle, ”ja myös sudennälkä. Mennäänkö syömään?”

*

Illallinen muotoutui varsin mukavaksi: munuaispiiras maistui hyvältä, takassa rätisi tuli, ja Leta ja Artemia tulivat hyvin toimeen. Erityisen ilahtunut Artemia oli kuitenkin nähdessään, millainen Lisko oli parhaan ystävänsä seurassa: Artemia ei ollut nähnyt aikaisemmin samanlaista iloa poikansa silmissä muiden kuin taikaotusten seurassa. Ja vaikka Artemia huomasi poikansa olevan hiukan hämmentynyt tästä uudesta tilanteesta, Letasta kotonaan, Artemia ei voinut kuin kiittää Merliniä siitä, että hänen ujo ja hiljainen poikansa oli löytänyt itselleen samanhenkisen ystävän.

Kun ateria oli syöty ja astiat korjattu, Artemia ehdotti jotakin sellaista, mitä eivät kaikki Scamanderin talossa vierailevat saaneet kuulla:

”Hevoskotkatkin kaipaavat iltapalaa. Haluaisitteko tulla auttamaan?”

Letan silmät levisivät teelautasten kokoisiksi, ja Liskokin katsoi äitiään hämmästyneenä.

”Minä – ihan totta? Saanko?” Leta henkäisi.

”Totta kai! Oletko ollut ennen hevoskotkan lähellä?”

”Kerran isän kanssa. Se meni ihan hyvin, mutta siis… teillä on niitä monta?”

”Viisi, mutta ne ovat kilttejä. Muistat vain katsoa silmiin ja kumartaa. Pukekaa kunnolla päälle, pakkanen on kiristynyt”, Artemia sanoi ja lähti eteiseen. Kolinasta päätellen hän kauhoi siellä olevasta isosta arkusta ruokaa ämpäreihin.

”Pitääkö minun kumartaa niille kaikille?” Leta kysyi Liskolta. Letan ruskeat silmät olivat yhä selällään.

”Ei, vain niiden johtajalle, Krakenille. Se on niistä kaikista isoin. Tunnistat sen kyllä, se tulee aina ensimmäisenä ruokailemaan. Mutta ei sinun ole pakko tehdä tätä, jos et halua. Minä voin mennä auttamaan äitiä ja sinä voit sillä välin –”

”Totta kai haluan!” Leta sanoi topakasti ja lähti kohti eteistä. Lisko hymyili yllättyneenä ja lähti hänen peräänsä.

*

Lunta satoi melkein vaakatasossa, ja pakkanen todellakin oli kiristynyt. Kaulahuivit tiukasti nenään asti kiedottuina kolmikko harppoi ämpärit käsissään läpi kinosten hevoskotkien aitausten luo. Siellä Artemia laski vähän huiviaan, jotta pystyi puhumaan paremmin:

”Hevoskotkat syövät vain kevyen iltapalan, jotta jaksavat nukkua. Ämpäreissä on kuivattuja kärpäsiä ja fletkumatoja. Hevoskotkat ovat järjestystä rakastavia eläimiä, joten niillä on tarkat ruokailuvuorot. Kraken syö ensin. Minä kutsun sitä kohta. Katso sitä suoraan silmiin ja jos se katsoo takaisin, kumarra.”

Leta nyökkäsi ja pusersi jännittyneenä ämpäriään. Hänen sydämensä jätti pari lyöntiä väliin, kun Artemia vihelsi kimeästi. Aitauksen päädystä kuului saman tien vastaus, kimeä kirkaisu. Vasta silloin Leta huomasi, että aitauksen päässä oli suuri paksuista risuista tehty pesä, jonka päälle oli taiottu lumottu katto. Pimeässä näkyi, miten monet kiiluvat silmäparit tuijottivat uteliaina Letaa, Liskoa ja Artemiaa. Sitten näkyi liikettä ja yksi hevoskotkista nousi jaloilleen ja venytteli siipiään. Leta ei voinut olla henkäisemättä ihastuksesta, kun se tuli lähemmäs.

”Tässä on Kraken, lauman johtaja”, Artemia sanoi äidillistä ylpeyttä äänessään. Leta puraisi huultaan ja naulitsi katseensa Krakenin keltaisiin silmiin. Kraken katsoi ensin Artemiaa, sitten Liskoa ja lopulta Letaa. Leta nielaisi ja kumarsi varovasti. Hetken oli täysin hiljaista. Sitten Leta kuuli, miten Lisko hänen vierellään vetäisi henkeä terävästi.

”Se kumartaa!” Lisko huudahti ja Leta nosti nopeasti päätään. Todellakin, suuri hevoskotka oli kumartanut ja nousi nyt ketterästi ylös ja käveli aivan aidan viereen.

”Totta kai se kumarsi! Kraken tunnistaa ystävänsä”, Artemia sanoi ja kaatoi ämpärinsä sisällön Krakenin eteen. Se alkoi syödä ahnaasti.

”Nyt sitä ei kannata häiritä, kun se syö. Mutta jos huomenna on parempi sää, voit koittaa ratsastaa sillä. Tai jollakin pienemmällä.”

Leta ei tiennyt, mitä sanoa. Kiiltävänmusta hevoskotka oli upein hänen koskaan näkemänsä eläin. Hän ei voinut edes kuvitella, miltä tuntuisi ratsastaa niin suurella ja ylväällä eläimellä.

Kun Kraken oli syönyt, se kirkaisi kiitokseksi. Kirkaisu oli myös merkkinä kahdelle seuraavalle hevoskotkalle, Behemotille ja Tiamatille, että oli heidän vuoronsa tulla syömään. Lisko tyhjensi oman ämpärinsä sisällön ruskeille hevoskotkille, jotka hotkivat ruokansa nopeasti.

Viimeisenä vuorossa olivat Leviatan sekä lauman ainoa valkoinen hevoskotka, Lilith. Pakkasesta huolimatta Leta tunsi käsiensä hikoavan, kun oli hänen vuoronsa kaataa nälkäisten hevoskotkien eteen niiden iltapala. Lilith alkoi heti ahmia fletkumatoja, mutta Leviatan katsoi uutta tulokasta pitkään, ennen kuin kumartui syömään.

”Jos haluat, voit silittää Leviatania. Se ei ole niin tarkka ruokarauhastaan”, Lisko sanoi ja työnsi oman kätensä aidanraosta. Leviatan nosti hetkeksi katsettaan, mutta jatkoi sitten syömistä. Lisko silitti sen mustaa höyhenpeitettä ja Leta tuli varovasti lähemmäs.

”Oletko varma, ettei se pahastu?”

”Täysin varma.”

”Kunhan et tee äkillisiä liikkeitä”, Artemia lisäsi ja nosti tyhjät ämpärit syliinsä. Leta työnsi kätensä varovasti aidan läpi. Leviatan hätkähti, kun Letan käsi kosketti sen höyhenpeitettä, ja niin hätkähti Letakin, mutta Lisko tarttui hänen käteensä ja painoi sen rauhallisesti, mutta varmasti Leviatanin kyljelle. Varovasti Leta silitti mustan hevoskotkan lumista höyhenpeittoa. Leviatan ei ollut millänsäkään, söi vain ja välillä päästi kurkustaan hauskaa kurlutusta.

”Se on iloinen”, Lisko sanoi ja taputti Leviatania selälle. Hevoskotka pudisteli höyhenpeitettään niin, että lumi pöllysi.

”Ne ovat niin kauniita!” Leta henkäisi, kun sekä Leviatan että Lilith olivat syöneet ja lähtivät vierekkäin astelemaan kohti pesäänsä. Artemia taikoi lumotun nuotion lämmittämään hevoskotkiensa unta.

”Ovathan ne. Tosin sille päälle sattuessaan pahuksen omapäisiä. Mutta nyt sisälle, ennen kuin vilustutte!”

*

Vuoden viimeinen ilta kului mukavasti: Lisko ja Leta pelasivat velhoshakkia ja Artemia luki Päivän Profeetan uuden vuoden tuplanumeroa. Kun iltatee oli juotu, alkoi ulkoa kantautua pauketta.

”Tuhannen tulimmaista, joko ne nyt aloittivat”, Artemia äyskähti ja nousi pöydästä niin nopeasti, että takan edessä nukkunut Poppy säikähti pahanpäiväisesti. Artemia harppoi eteiseen ja alkoi vetää ulkoviittaa päälleen, ”minä menen hevoskotkien luo. Ne eivät pidä kovista äänistä.”

”Tahdotko apua?” Lisko kysyi, mutta Artemia pudisti päätään.

”Pärjään kyllä, olkaa te täällä lämpimässä. Äh, minä en ymmärrä, minkä Merlinin tähden tällaisessa säässä pitää loitsia ja pamautella!”

Jupisten itsekseen Artemia katosi lumipyryyn. Lisko korjasi teekupit pois ja Leta seisoi ikkunan edessä katsomassa hevoskotkia, jotka olivat heränneet ja korskuivat vauhkoina aitauksessaan. Kraken kuopi maata niin, että lumi pöllysi korkealle. Mutta kun Artemia tuli, hevoskotkat rauhoittuivat oitis. Ne kerääntyivät emäntänsä luo ja Artemia näytti puhuvan niille ja silittävän niistä jokaista vuorotellen. Taivaalla näkyi värikkäitä valoja ja paukahdukset vavisuttivat välillä koko taloa: lähiseudun noidat ja velhot olivat aloittaneet uuden vuoden juhlinnan.

”Uskotko, että tuollaiset pahankarkoitusloitsut auttavat pitämään pahan poissa ensi vuodesta?” Leta kysyi Liskolta, joka oli tullut hänen viereensä seisomaan.

”En tiedä. Ehkä? Kai niistä ainakin tulee sellainen olo, että on yrittänyt tehdä edes jotain saadakseen itselleen onnellisen vuoden. Tosin minä uskon, että onnellisuus riippuu pikemminkin omasta asenteesta ja lähellä olevista ihmisistä kuin kovaäänisistä pahankarkoitusloitsuista.”

Leta katsoi Liskoa, ja pitkästä aikaa poika katsoi häntä silmiin. Koko talven Liskon katse oli etsiytynyt jatkuvasti muualle kuin hänen silmiinsä. Varovasti Leta tarttui Liskoa kädestä. Yhdessä he katselivat lumiselle taivaalle heijastuvia monivärisiä loitsuja. Suurin osa niistä oli muodottomia, kirkkaita välähdyksiä, mutta aina välillä niistä pystyi lukemaan kirjoitusta: ”Hyvää uutta vuotta 1914!” ”Rauhaa!” ”Tykkään sinusta, Huitsuntaussuon Hillevi!”
Kun pahankarkoitusloitsujen pauke kävi yhä kovemmaksi, Leta arveli vuorokauden vaihtuneen. Varovasti hän kääntyi kohti Liskoa ja tuijotti poikaa kuin hevoskotkaa tuijotetaan. Lisko vastasi katseeseen ja Letasta tuntui, että hän nyökkäsi melkein huomaamattomasti. Leta nousi varpailleen ja kurottautui sipaisemaan Liskon poskea. Hetken poika näytti siltä kuin perääntyisi hetkenä minä hyvänsä, mutta päätti sitten jäädä. Varovasti Leta painoi huulensa Liskon huulille ja poika hätkähti, vaikka varmasti oli aavistanut, mitä oli tulossa.

Suudelma oli lyhyt ja hapuileva, täynnä varovaisuutta, mutta silti Leta oli onnellisempi kuin haisku kaljuunakasassa. Lisko hymyili hämmentyneenä ja oli juuri sanomassa jotakin, mutta sitten koitti maailmanloppu. Tai siksi Leta meteliä ensin luuli: yllättäen leijona alkoi karjua, käki kukkua ja varmaan puolensataa erilaista kelloa löi epätahtiin vuodenvaihtumisen merkiksi. Leta ei tiennyt, kumpiko rääkäisi pelästyksestä pahemmin, hän vai Poppy, mutta Lisko nauroi, otti ikkunalaudasta tukea ja nauroi.

”Olisit nähnyt ilmeesi! Unohdin kertoa, että kellot sekoavat puoliltaöin.”

”Sinä olet outo, Lisko Scamander, outo!” Leta mutisi ja hieroi rintaansa. Hänen sydänparkansa ei kestänyt tällaisia tunnekuohuja. Lisko virnisti ja nosti yhä paniikissa maukuvan Poppyn syliinsä.

”Oletko kunnossa?” Lisko kysyi, eikä Leta ollut aivan varma, oliko kysymys tarkoitettu hänelle vai gäädälle. Luultavasti gäädälle. Samalla hetkellä ulko-ovi kävi ja luminen Artemia astui sisälle:

”Hyvää uutta vuotta! Olkoon vuosi 1914 parempi kuin edeltäjänsä!”

”Hyvää uutta vuotta”, Leta vastasi ja hymyili itsekseen. Vaikka hän ei vieläkään tiennyt, halusiko Lisko mitään muuta kuin ystävyyttä, ei poika ainakaan ollut säikähtänyt kuoliaaksi suudelmasta. Ja jos Leta jotakin ystävästään tiesi, niin sen, että Liskoa oli lähestyttävä samalla tavalla kuin taikaotusta: varovasti, rauhallisesti ja puhtain aikein.

”Hyvää uutta vuotta”, Lisko vastasi katse tiukasti pelokkaassa gäädässä.
« Viimeksi muokattu: 23.10.2020 14:44:49 kirjoittanut Rowena »

Tippi

  • ex-Hopeakettu
  • ***
  • Viestejä: 653
  • avatar ja banneri Ingridiltä
Lainaus
Lupasin itselleni kirjoittaa joululomalla tutkielmaani muinaisista merihirviöistä, mutta ficcien kirjoittaminen ihmeotuksista on melkein sama asia, eikö?

Toki toki! :D Ja mikä onkaan parempi tapa juhlistaa vuodenvaihdetta kuin julkaisemalla Ihmeotukset-ficci... ;)

Tämä oli minusta aivan upea. Tykkäsin kauheasti siitä, miten olit tavallaan jatkanut Liskon maailmaa muun muassa keksimällä hänen äidilleen luonteenpiirteitä ja kehittelemällä Scamandereille kodin. Tämä vei mennessään ihan täysillä ja pidin siitä, miten tähän sai oikeasti upota ja unohtaa hetkeksi kaikki huolensa ja murheensa. :)

Voi, jotenkin suloista, että Lisko ja Leta molemmat jännittivät yhteistä uutta vuotta, vaikka olivatkin tässä ilmeisesti tunteneet jo vuosia. ♥ Jotenkin toivoin, että heidän suhteensa olisi jäänyt vain ystävyystasolle, tosin on sanottava, että kuvailit tuon suukon tosi söpösti. Hih.

Artemia oli tosi kiva hahmo, hän oli ihanan reipas ja avoin ja jotenkin rakastava. Liskokin oli hienosti toteutettu, joskin hän oli mielestäni ehkä vähän liian puhelias omaksi itsekseen - mutta toisaalta, ystävien seurassa on helpompi olla avoin, ja voihan olla, että Liskosta on tullut hiljaisempi vasta vanhempana.

Rakastuin noihin yksityiskohtiin, jotka selvästi viittasivat velhomaailmaan, kuten hippokamppilautasiin (tai ainakin ymmärsin sen velhoviittaukseksi). Ja sekoavat kellot, ihan parasta! :D Muutenkin tämä oli ihanan yksityiskohtainen, muttei liian täyteen ahdettu. :) Kerrontasi oli todella elävää ja saatoin melkein nähdä kaikki tapahtumat silmieni edessä. Taikaeläimet olivat tosi kivoja, ja oli jotenkin ihan liskomaista pitää pienestä ja hennosta ja arasta Leviatanista (joskin olen Liskon kanssa samaa mieltä, että Reino olisi ollut hienompi nimi :D).

Välillä ficissä kuitenkin oli vähän selittämisen makua. Sillä tarkoitan sitä, että esimerkiksi tuo Scamanderien kodin esittely ensimmäisessä osiossa oli hiukan kankeaa "siellä oli sitä ja täällä oli tätä" -tyyppistä kuvailua. Toki oli hyvä, että kuvailit taloa, mutta ehkäpä siitä olisi voinut tehdä yhtä eläväistä kuin kerronta muutenkin oli. Nimikin on hiukan tylsä, olisin kaivannut siihen jotain pientä säväystä, joka houkuttelisi entistä enemmän tarttumaan tähän. Lisäksi rivinvaihto repliikkien yhteydessä olisi ollut minusta ihan tarpeen, nyt lukeminen oli vähän vaikeaa.

Sitten muutama lempikohtani:

Lainaus
Poppy maukaisi ja tepasteli Liskon avonaiseen salkkuun.

Salkku! On ihana ajatus, että Liskolla oli se jo näin nuorena. Minua alkoi kiinnostaa, mistä hän on sen saanut... Hmm. :D

Lainaus
" - - Viereisessä huoneessa on varasto ja siellä on yksi isän kello, joka saa aina välillä hepuleita.”

Tämä sai minut hymyilemään. :D

Lainaus
" - - Tosin minä uskon, että onnellisuus riippuu pikemminkin omasta asenteesta ja lähellä olevista ihmisistä kuin kovaäänisistä pahankarkoitusloitsuista.”

Tämä oli lempikohtani! Jotenkin niin liskomainen repliikki, voin hyvin kuvitella hänet sanomaan näin. Tykkään. ♥

Lainaus
”Tykkään sinusta, Huitsuntaussuon Hillevi!”

Apuaa nauran itseni halki :D :D

Lainaus
Suudelma oli lyhyt ja hapuileva, täynnä varovaisuutta, mutta silti Leta oli onnellisempi kuin haisku kaljuunakasassa.

Suudelma oli tässä tosi söpösti kuvailtu, ja haisku kaljuunakasassa on aivan loistava vertaus, tykkään siitä miten se viittaa niin vahvasti velhomaailmaan.

Lainaus
Lisko hymyili hämmentyneenä ja oli juuri sanomassa jotakin, mutta sitten koitti maailmanloppu. Tai siksi Leta meteliä ensin luuli: yllättäen leijona alkoi karjua, käki kukkua ja varmaan puolensataa erilaista kelloa löi epätahtiin vuodenvaihtumisen merkiksi.

Maailmanloppu... :D Tämäkin oli tosi huvittava, mielikuva on hulvaton. :D

Kiitokset tästä upeasta ficistä, toivottavasti kirjoitat lisää Ihmeotuksista! :)

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 723
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Oi että miten tulin tästä ficistä hyvälle tuulelle! :D Kiitos paljon kun jatkoit tästä aiheesta kirjoittamista. Kaikki tuntui niin kotoisalta ja tutulta, vaikka olit luonut ihan uusia juttuja tätä varten. Se kertoo vain siitä, että tämä oikeasti toimi tosi hyvin. :) Tykkäsin kodin kuvailusta ja perheestä, jonka olit Liskolle kehitellyt. Isän hassut kellot, jotka elivät omaa elämäänsä,  äidin hevoskotkien lauma, joka herätti kunnioitusta ja tiivisti jännitystä tarinaan... Ja mitä mahtoi tämä tuntematon Hillevi Huitsuntaussuolla tykätä nähdessään rakkaudentunnustuksen julistettuna koko maailmalle? ;)

Oli hellyttävää ja kaunista, miten herkkä oli nuorten välinen tunnelma, ja miten äiti herkistyi nähdessään vähän erikoisen poikansa löytäneen samanhenkisen ystävän.

Lainaus
Lisko olisi halunnut antaa sille nimeksi Reino.
Awww. Ja äiti ei mokoma ottanut kuuleviin korviinsa.

Tykkäsin tästä ihan hirveästi. Kiitos paljon ja pyydän, kirjoita lisää lisää lisää! Olen kuin lapsi, joka ei malta jättää iltasatua kesken.  :D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Emoji

  • Entinen Pringles
  • ***
  • Viestejä: 42
Iik, Ihmeotukset-ficci<3
Ihana lukea Newtin (jep, sanon Newt, Lisko kuulostaa tyhmältä.) lapsuudesta:3 Isä kerää kelloja, äiti kasvattaa hevoskotkia, pystyin hyvin kuvittelemaan Newtin vanhemmat tuollaisiksi:3

“Äiti, äh, Leta ei ole mikään tyttö

*reps* Ai ei Leta ole tyttö? Mikäs sitten?

 
Lainaus
Lisko olisi halunnut antaa sille nimeksi Reino

Oh my god. Reino? Ihana nimi, kun muilla hevoskotkilla on hienot ja erikoiset nimet:)

Lainaus
Poppy maukaisi ja tepasteli Liskon avonaiseen salkkuun. Poppy nukkui aina siellä, paitsi kylminä öinä, jolloin se käpertyi Liskon kuumavesipullon viereen.

Salkku! Aaaw, ihana yksityiskohta leffasta:3

Lainaus
”Olisit nähnyt ilmeesi! Unohdin kertoa, että kellot sekoavat puoliltaöin.”
”Sinä olet outo, Lisko Scamander, outo!”

Aws:3 <3

Kiitos tästä pätkästä ja hyvää vuotta 2017:3

kuinka helvetin paljon mä noita kolmosia käytän...
"Ei, mademoiselle, en halua lasten ruokalistaa. Olen varma, että lasten ruokalista itsessään maistuu paremmalta kuin siinä luetellut annokset" ~Artemis Fowl

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 017
Tulipa hyvä mieli kommenteistanne! Kiitos!

Hopeakettu, myönnän, että otsikko on aivan kamala :D. Painin sen kanssa pitkään, mutta mikään ei tuntunut oikein sopivan tähän ficciin. Lopulta valitsin sen kaikkein ilmeisimmän, koska no, se ainakin kuvaa ficciä :'D. Ja joo, hyvä pointti nuo rivitykset, kieltämättä nyt on aika sumpussa teksti, ilmavuus tekisi varmasti hyvää.
Ihanaa kuulla, että teksti vei mennesään! Minullakin oli mukavaa tätä kirjoittaessani. Juurikin noiden uusien asioiden keksiminen, Liskon hahmon historian syventäminen, oli kaikista antoisinta. Ja juu, hippokampit on poimittu Ihmeotukset-kirjasta. Salkun päätyminen Liskolle, siinä olisi kieltämättä mielenkiintoinen ficciaihio...

Fiorella, voi että, ihana kuulla, että tulit tästä hyvälle tuulelle <3! On ollut tosi kiva kirjoittaa näitä Ihmeotus-ficcejä! Todella kaivattua vaihtelua kaikkien akateemisten tekstien vastapainoksi! On myös hauskaa, että poimit tästä ficistä juuri niitä asioita ja tunnelmia, joita halusin välittää! Ja ehkä Huitsuntaussuon Hillevi pääsee vielä seikkailemaan ;D.

Emoji, kiva kuulla, että pidit tästä :3! Ja hyvää uutta vuotta sinullekin :)! Mulle on jotenkin luontaisempaa käyttää Liskoa kuin Newtiä. Luin Ihmeotukset suomeksi silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa, ja opin silloin tuntemaan Liskon Liskona. Vaikea enää niksauttaa häntä Newtiksi, vaikka se onkin sinällään kivempi nimi.

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 508
Tämä tuntui sopivan tähän uuden vuoden jälkeisiin tunnelmiin, joten valitsin tämän arpajaisiin. Ja en olekaan hetkeen lukenut mitään Ihmeotuksista tai Liskosta. En koskaan tykännyt leffojen Letasta tai oikeastaan en sen puoleen myöskään Tinasta, mutta tässä Leta tuntui ihan tavalliselta, kivalta teinitytöltä, sopivalta Liskon ensi-ihastukselta (näin ainakin oletan). ^^ Lisko oli ihana oma itsensä, arka ja innostuu vain puhuessaan taikaolennoista. :D Tykkäsin tosi paljon, kun tässä ei oikeastaan hirveästi mitään tapahtunut, oli vain yhdessäoloa, vähän hevoskotkien ruokkimista ja hyvää ruokaa. Tuli höpö olo itsellekin. ^^ Ikävää, että Letan on pitänyt lähteä karkuun kotiolojaan, vaikka on kyllä kiva, että hänellä on paikka, minne mennä. :) Artemia oli hellyyttävä, kun oli niin innoissaan poikansa tuodessaan kylään ensi kertaa tytö, vaikka Lisko sanoikin, että Leta ei ole tyttö, ah mikä teinipojan vastaus äidillensä. ;D

Hevoskotkien syöttäminen oli jännittävää. Olit antanut tosi upeat nimet eläimille ja tykkäsin Leviatanin syntymästä, ei ihme, että Lisko kiintyi siihen. :) Lisko ylipäätään koko ficin ajan oli niin oma itsensä, kun tuo kotiin tyttöjen sijaan haiskuja tai alkaa kertomaan samaa tarinaa ilkiöistä miljoonatta kertaa tai osaa puhua parhaiten lähinnä gäätä lemmikilleen. :D Voi Liskoa, kun kohtaa outoja, uusia tunteita, eikä oikein ota selvää, mitä ne tarkoittavat. :3 Se on hirveän söpöä, kun kavereista hiljalleen tulee enemmän kuin kaverit ja eritysen söpöä se on, kun toinen osapuoli on tällainen tyyppi kuin Lisko, joka ei edes tajua, mitä tapahtuu. Heissä oli kavereina kiva tasapaino, Leta halasi heti heidän tavatessaan Liskoa ja siitä Lisko uskalsi alkaa pajattaa tarinaansa. Samoin suudelmassa oli sama fiilis, Leta teki aloitteen, jotta suhde voisi edetä ja Liskokin kyllä halusi suudelmaa, vaikka epäröi enemmän. :)

Lainaus
Suudelma oli lyhyt ja hapuileva, täynnä varovaisuutta, mutta silti Leta oli onnellisempi kuin haisku kaljuunakasassa.

Oi niin olin minäkin! Ihana, pieni hetki, jonka tuli vielä murtamaan upeasti nuo kellot. Tykkäsin niin paljon tästä haisku sanonnasta, olit tosi kivasti viljellyt samanlaisia yksityiskohtia, että tuli tosiaan tunne, että ollaan syvässä taikamaailmassa. Erikoiset kellot olivat ihan älyttömän nerokkaita jokainen ja lopuksi vielä pistivät maailmanlopun metelin pystyyn. Tykkäsin niin paljon myös pahankarkoitusloitsuista, tassulakanoista ja Huitsuntaussuosta ja kelloista vielä pakko nostaa Rohkelikon leijonakello, upea idea! Scamanderien talo kuulosti ihanan asutulta myös kaikista näistä yksityiskohdista johtuen.
Kiitos ihanaisesta uudenvuoden tunnelmoinnista! ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚