Kirjoittaja Aihe: Jääkukat | K11 | osa 25/25 | joulukalenteri 2016  (Luettu 16298 kertaa)

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Title: Jääkukat

Author: senna

Genre: drama, romance

Rating: K11

Pairing: Bellatrix/OFC(Ina), OFC(Ina)/Rabastan, Bellatrix/Rodolphus ja mahdollisesti muitakin mainintoja

Disclaimer: Kaikki, minkä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi, on hänen. Minä omistan Inan, muutaman muun hahmon, mielikuvitukseni ja liian vähän aikaa kirjoittamiseen.

Description: Joulukuu on saapunut ja tuonut mukanaan valmistelut keskitalven juhlaan. Joulun kuuluisi olla rauhoittumisen aikaa, mutta voiko se olla sitä, kun täytyy valmistella juhlia, ostaa lahjat ja koristella koti joulukuntoon? Tuleeko kaikki valmiiksi ajallaan vai vietetäänkö kodeissa unettomia öitä? Piparin tuoksua, lumisia päiviä, lämmintä tunnelmaa ja joulun taikaa.

Quote: ”Ethän toki tahdo joulun henkien vihoja niskoillesi?”

Warnings: mainintoja itsetuhoisuudesta, väkivallasta ja seksistä, alkoholin (maltillista) käyttöä

A/N: Lähestyvän joulun kunniaksi teki mieli kirjoittaa siirappista jouluhöttöä kalenterin muotoon. Paitsi että minä ja siirappihöttö emme sovi yhteen, joten tästä tuli kaikkea muuta. Ficin nimi on lähtöisin samannimisestä kappaleesta, jota laulaa Suvi Teräsniska. Jääkukkien ohella minua inspiroivat monet muut joulu- ja talviaiheiset laulut, joista yksi on aina toiminut yhden osan inspiraatiokappaleena. Niistä jokainen on aina linkitetty kyseisen osan alkuun, jotta voitte kuunnella niitä (tai olla kuuntelematta). Tästä piti tulla ficlet-sarja, mutta käsissäni teksti paisui ”hieman”, joten tämä päättikin sitten muodostua oneshot-saagaksi. Oneshotit (toivottavasti) toimivat yksinäänkin, mutta yhdessä muodostavat kokonaisuuden.

Jääkukat on spinoff rakkaimmalleni Minne tuuli kuljettaa [K11] sekä sen jälkeläiselle Minne tuuli kuljettaa II: Vapaa [K15], mutta uskoisin tämän toimivan, vaikkei noita olisi lukenutkaan. Jääkukat sijoittuu jälkimmäisen ficin aikaan.

Omistan tämän teille, Natte ja Lumille, olette rakkaita ♥

Ja taianomaista joulun odotusta kaikille.

Challenges: FF50:een sanalla 006. Viikot. Joulumieltä-haaste.






On joulukuu 1974...
”Älä viitsi olla tylsä aikuinen.”

… ja velhomaailma valmistautuu...
”Kai sinä ostat minulle joululahjan?”
”Voin harkita sitä.”
”Siinä tapauksessa minäkin voin harkita käyttäytyväni hyvin sinun juhlissasi.”

… ottamaan joulun vastaan.
”Älä viitsi mököttää. Ihan tosissaan, älä jaksa olla tuollainen. Pilaat vain joulumielen kaikilta, etenkin itseltäsi.”

Eräässä perheessä kärsitään koti-ikävästä...
”Olisin niin kovasti tahtonut näyttää sinulle talvisen Lapin kauneuden. Kaiken sen mystiikan, susien laulun pimenevissä metsissä, noitarummut, seidat, Lapin shamaanit, kaiken.”
”Sinä ehdit vielä näyttää sen kaiken minulle. Mennään sinne sitten ensi vuonna, kun vauvakin on syntynyt.”
”Sitten minä vien teidät tuntureille ja opetan valjastamaan revontulia.”

… toisessa hermoillaan juhlavalmistelujen parissa...
”Emmekös me pitäneet joulujuhlan viime vuonnakin? Miten se voi taas olla meidän tehtävämme?”
”Koska sinä sanoit kyllä, kultaseni. Siksi se on taas meidän tehtävämme.”

… ja kolmannessa kaivataan maailmalle kadonnutta lasta.
”Minä menen syksyllä kouluun. Ina ei ole täällä silloin. Ina ei ole täällä kertomassa, mitä minun pitää tehdä. Minä joudun pärjäämään ihan yksin. Minä tarvitsen Inan tänne. Ina tietää, mitä tehdä. Ina tietää aina.”

Joulu yhdistää jokaista perhettä.
”Tiesitkö, että täältä alhaalta on aika hyvät näkymät helmojesi alle?”
”Äh, pää kiinni ja laske minut alas.”
”En tiedä, viitsinkö. Minun puolestani voisit vaikka jäädäkin sinne loppupäiväksi.”

Joulu tuo heidät lähelle toisiaan.
”Te olette siskoksia aina loppuun saakka. Ja sano minun sanoneen, se on parasta, mitä sisarusten välillä voi koskaan olla.”

Jouluna jokainen tuntee olevansa jälleen kotona.
”Nähdään joulujuhlassa, serkkulikka!”

Jouluna jokainen on rakastettu.
”Sinä asetit minulle ansan.”
”Niinkö?”
”Älä kiellä, ettetkö muka tahallasi johdattanut minua mistelin alle.”

Jouluna kaikki saavat rauhan...
”Luotamme poistuneet voivat toisinaan palata linnun hahmossa.”

… eikä kukaan jää yksin.
”Me emme kai koskaan osaa lopettaa. Me emme vain pääse eroon toisistamme tai tunteistamme.”
”Rod kerran sanoi, ettei meitä ole ilman toisiamme.”


sennamiila pictures ylpeänä esittää:
”Odotahan vain, kun pääsen tästä ylös. Sillä silloin minä näytän sinulle taivaan merkit.”
”Miksi? Minä tunnen jo tähtikuviot.”


”Tuntuu, että kaikki on vain harhaa tai unta tai hallusinaatioita minun ympärilläni. Että sinäkin olet vain mielikuvitukseni tuotetta, sillä minä en ole tehnyt mitään hyvää ansaitakseni elämääni jonkun sinun kaltaisesi ihmisen.”


Tämä joulu on oleva täynnä...
”Sinä olet ihan typerä.”
”Kiitos kohteliaisudesta. Ja sinä puolestasi olet aivan mahdoton. Mutta minä pidän todella paljon sinun mahdottomasta puolestasi.”
”Minäkin pidän sinun typerästä puolestasi aina toisinaan.”

… taikuutta...
”Tuntui kuin koko muu ympäröivä maailma olisi unohtunut, kuin sitä ei olisi ollut edes olemassa.”

… satuja...
”Tuossa illassa ja yössä oli jotakin taianomaista.”

… salaisuuksia...
”Voinko minä kertoa sinulle jotakin?”
”Ihan mitä tahansa.”

… kiellettyjä tunteita...
”Vain yksi suudelma. Ei sen enempää. Eikä se merkitse mitään, eihän?”
”Ei tietenkään.”

… muistoja...
”Sinä olit silloin kauniimpi kuin muistinkaan.”
”Et itsekään näyttänyt hassummalta.”

… ystävyyttä...
”Olet sinä kyllä kauhean vanha. Ajattele, melkein kolmekymmentä jo.”
”Ole sinä hiljaa. Itse olet ihan pentu vielä.”

… romantiikkaa...
”Sinä olet humalassa.”
”Ihan vähän vain. Sen verran, että voin mennä tuonne yläkertaan naimaan sinun kanssasi, eikä se kaduta ennen kuin vasta aamulla. Paitsi ettei se kaduta silloinkaan, jos toisena osapuolena olet ollut sinä.”

… ja ennen kaikkea lämpöä ja läheisyyttä.
”Kiitos tästä illasta.”
”Eipä mitään. Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”
« Viimeksi muokattu: 25.12.2016 00:05:39 kirjoittanut sennamiila »


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | traileri 28.11. | joulukalenteri 2016
« Vastaus #1 : 28.11.2016 21:31:13 »
Tästä tulee jotain niin hienoa ♡ parempaa joulukalenteria ei vois toivoa! Joulumieliä ihana <3


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 1/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #2 : 01.12.2016 12:02:33 »
Lumille: No aww, olet ihana ♥ Joulumieltä sinnekin.

A/N: Se olisi sitten joulukuu eli aika avata kalenterin ensimmäinen luukku.


Joulukuun ensimmäinen 1974


Tää tuntuu sadulta,
kun höyhensadetta
nuo taivaan lumipilvet pudottaa.
Aika pimeä
kauas haihtuu mielestä,
kun joulun halla ihmeen tarjoaa.

~ Jääkukat


”Huomenta”, Rodolphus toivotti Päivän Profeetan takaa astuessani ruokasaliin. Murahdin jotakin huomenen tapaista vastaukseksi ja istuuduin pöydän ääreen häntä vastapäätä saaden eteeni välittömästi höyryävän kuuman kupillisen teetä.

Rodolphus taitteli lehden ja laski sen pöydälle. Hän katseli minua pitkän aikaa huvittunut hymy huulillaan ennen kuin ärtyneenä aloin tivata, mikä kumma häntä oikein hymyilytti niin aikaisin aamusta. Minusta aamuissa ei ollut mitään hymyiltävää.

”Sinä se olet aina yhtä ihanan aamuäreä”, Rodolphus naurahti ja ehti juuri vetäytyä pöydän taakse piiloon ennen kuin iskin häntä kirouksella päin naamaa. Jos miestä vielä useamman avioliittovuoden jälkeen jaksoi huvittaa minun aamuinen olemukseni, saisi luvan mennä nauramaan naurunsa jonnekin muualle. Minä en sellaista jaksaisi katsella ollessani pahalla päällä. ”Näytät kauniilta ilman meikkiä ja tukka hapsottaen.”

”Painu hiiteen tai kiroan sinut uudestaan ja tällä kertaa en enää tähtää ohitsesi.”

”Ihan rauhassa, Bella. Olen jo lähdössä.”

Rodolphus nousi ja kiersi pöydän toiselle puolen taakseni. Hän kumartui suukottamaan minua poskelle kuiskaten samalla uudestaan huomenet minun korvaani. En reagoinut häneen enää millään tapaa, kohotin vain teekupin huulilleni ja otin siitä pitkän siemauksen.

Rodolphuksen lähdettyä hymähdin hiljaa itsekseni. Hölmö mies. Että olikin pitänyt mennä naimisiin mokoman kanssa.

Oikeastaan olin kyllä ihan tyytyväinen valintaani. Rodolphus oli, jos ei muuta, niin ainakin kiintynyt minuun ja hän oli aina kohdellut minua hyvin. Rodolphus ei ollut koskaan painostanut minua mihinkään, ei edes hankkimaan lapsia hänen kanssaan, vaikka varsin hyvin tiesin anoppini vaatimuksista sekä mieheni omista haaveista. Minä en tahtonut lapsia, Rodolphus tiesi sen ja kunnioitti minun toiveitani ja siitä jos mistä olin hänelle kiitollinen.

Vilkaisin Päivän Profeettaa, mutta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, joten viskasin sen suoraan samaan pinoon vanhojen lehtien kanssa. Kotitontut lähettivät minulle keittiöstä aamiaisen, jonka söin hyvällä halulla. Lautasen punainen koristereuna kuitenkin kiinnitti huomioni. Se ei voinut tarkoittaa kuin yhtä asiaa, ja minä en ollut aivan kartalla päivämääristä. Nyt oli joulukuun ensimmäinen. Näitä astioita ei käytetty kuin joulunalusaikana, enkä muistanut näitä ainakaan edellispäivänä nähneeni.

Olikohan tänä vuonna meidän vuoromme järjestää joulujuhla?

”Rod!” huutelin suunnatessani oleskeluhuoneeseen. ”Rodolphus!”

”Niin, rakkaani?” kuului ääni suuresta nojatuolista.

En jaksanut enää edes välittää hänen sanavalinnoistaan.

”Muistatko sinä, oliko tänä vuonna meidän vuoromme järjestää joulujuhla?” kysyin.

”Kyllä se niille puheille taisi jäädä.”

”Hei hetkinen, emmekös me pitäneet joulujuhlan viime vuonnakin? Miten se voi taas olla meidän tehtävämme?”

”Koska sinä sanoit kyllä, kultaseni. Siksi se on taas meidän tehtävämme.”

”Muistuta minua, että ensi vuonna tämä homma lankeaa jollekin muulle. Vaikka Cissylle ja Luciukselle. Tai Inalle ja Rabastanille, sillä minä en järjestä juhlia enää kolmatta vuotta peräkkäin. Se oli hyvä ajatus. Ina ja Rabastan pitävät juhlat ensi vuonna. Sinä saat kertoa sen heille.”

”Mikset itse kerro? Ina on sinun ystäväsi.”

”Sitten? Rabastan on sinun veljesi. Sinä kerrot.”

”Kyllä, kulta.”

Hymyilin tyytyväisenä. Rodolphuksen kanssa oli niin helppo saada tahtonsa läpi. Hän teki miltei mitä tahansa miellyttääkseen minua ja katsoi minulta paljon läpi sormien, sillä tahtoi pitää minut tyytyväisenä. Ehkä Inan sanoissa oli ollut jotakin perää. Ehkä Rodolphus tosiaan rakasti minua.

Oikeastaan se tuntui minusta aika pahalta, vaikken sitä myöntänyt kenellekään, en edes itselleni. Se, että joku rakasti minua. Joku, jota en kyennyt rakastamaan takaisin.

Tulin toki toimeen Rodolphuksen kanssa, suhteellisen hyvin vieläpä, siitä ei ollut kysymys. Meidän avioliittomme oli varsin toimiva, eikä siltä muuta vaadittukaan tässä vanhoillisessa maailmassa. Minä en ollut mennyt naimisiin rakkauden tähden, eikä sitä ollut tehnyt myöskään Rodolphus. Hän vain oli vuosien saatossa kasvanut rakastamaan minua.

Me jaoimme aviovuoteen ja annoin Rodolphuksen täyttää aviolliset velvollisuutensa, mutta siinä kaikki. Tiesin toki varsin hyvin mieheni toisinaan juoksevan vieraissa, mutta ei se minua haitannut. Jos Rodolphus sai näin kaipaamaansa lämpöä ja läheisyyttä, olkoon sitten niin. Minun puolestani Rodolphus oli vapaa menemään niin kuin itse tahtoi.

Kyllä minä välitin Rodolphuksesta ja sen takia annoin hänen tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Antoihan hänkin minulle oman vapauteni.

Tavallaan Rodolphus oli pelastanut minut. Hänen kanssaan kihlautuminen ja lopulta avioliittoon astuminen oli avannut minulle portin pois lapsuudenkodistani ja siellä vaanivista varjoista. Olin päässyt pois keskeltä sen nurkissa piileskeleviä kauhuja, joista ulkopuoliset eivät tienneet mitään, sillä heidän nähtensä pidettiin yllä täydellisen perheen kulissia. Ei mainittu sääntöihin sopeutumatonta vanhinta tytärtä tai nuorimmaista, joka tuskin koskaan saisi elämässään mitään aikaiseksi, saati sitten keskimmäistä tytärtä, joka oli karannut kuraverisen matkaan. Minä olin päässyt pois pelon ilmapiiristä. Rodolphus oli pelastanut minut viitoittamalla tien vapauteen. Hän oli kantanut minut mukanaan uuten elämään, avioliitto hänen kanssaan oli suonut minulle mahdollisuuden liittyä Mestarin riveihin. Rodolphus oli tarjonnut minulle paikan, jonne paeta vanhempieni, etenkin isäni, hirmuvaltaa.

Olin onnellisempi Rodolphuksen luona kuin ikinä suostuisin myöntämään. Täällä minun oli hyvä olla. Olin miehelleni enemmän kuin kiitollinen elämäni pelastamisesta.

”Rod?” kysyin yhä ajatuksissani.

”Niin?”

”Millaiset juhlat meidän pitäisi tänä vuonna järjestää?”

”Hienommat kuin viime vuonna.”

”Eivätkö viimevuotiset sitten olleet tarpeeksi hienot? Minä ja Ina näimme kuule niiden eteen aika hiivatin paljon vaivaa.”

”Tiedän sen. Mutta aina täytyy pistää edellisvuotista paremmaksi, eikö niin?”

”Voihan se olla. Jos tekisimme tästä jääpalatsin? Niin kuin silloin... Muistatko? Sinun viimeiset joulutanssiaisesi Tylypahkassa? Silloinhan Suuri sali oli muuttanut muotoaan jääpalatsiksi. Se oli upea. Muistatko sinä sen?”

”Kuinka voisin unohtaa? Se oli ainoa kerta, kun sinä suostuit minun parikseni, vaikka joka ikinen vuosi olin kyllä yrittänyt.”

Virnistin. Niinhän se tosiaan oli tainnut mennä. Olin torjunut Rodolphuksen joka ainoa vuosi, mutta lopulta tämän viimeisenä Tylypahkan-vuotena antanut suostumukseni ja ilmestynyt joulutanssiaisiin hänen käsipuolessaan.

”Minä en varmaan sanonut sitä silloin, mutta sinä näytit upealta.”

”Niinkö?”

”Niin. Taisin mennä sanattomaksi sen kaiken kauneuden edessä.”

”Äh, älä viitsi.”

”Viitsinhän. Sinulla oli yönsininen leninki, hiuksesi olivat ylhäällä ja osa kiharoista valui vallattomina niskaan.”

”Kaikkea sinäkin muistat. En muista itsekään, mitä puin päälleni minäkin vuonna, saati sitten, miten olen laittanut hiukset. En minä muista tuolta vuodelta kuin sen jääpalatsin. Ne kaikki jääpatsaat ja muut saivat minut tuntemaan kuin olisin astunut satujen maailmaan. Se oli jotakin niin... niin uskomatonta. Sinä iltana kaikkialla oli taikaa.”

”Yllättävää sinänsä.”

”Ei mutta ihan oikeasti. Et sinä ymmärrä. Se oli erilaista kuin yleensä. Kaikkialla vallitsi niin kummallinen tunnelma. Minun sisälläni oli rauha. Minä... Minä todella nautin niistä tanssiaisista, vaikka en yleensä välittänyt koko typeryydestä. Tuntui kuin koko muu ympäröivä maailma olisi unohtunut, kuin sitä ei olisi ollut edes olemassa.”

”Tiedätkö, mistä huomaa, että olet viettänyt liikaa aikaa Inan seurassa?”

”No?”

”Alat jo kuulostaakin häneltä.”

”Enhän ala.”

”Kyllä sinä alat. Puhut aivan samalla tavalla. Tuollaista, mitä äsken sanoit, voisi olettaa kuulevansa Inan suusta, ei sinun. Inahan se teistä kahdesta elää omissa haavemaailmoissaan aivan liian usein.”

Pieni hymy nousi huulilleni.

”Tiedän. Ja se tekee hänestä hänet. Hei muuten, eikös niissä tanssiaissa ollut joku kuvaajakin paikalla? Meillähän pitäisi siinä tapauksessa olla meistä jokin kuva siltä illalta.”

”Kyllä se kai jossakin on. Muistelen nähneeni sellaisen joskus.”

”Minun on pakko löytää se. En muuten usko, että muistat oikeasti, mitä minulla oli silloin päälläni.”

Rodolphuksen kulmakarvat kohosivat.

”Ihan miten vain. Mutta usko pois, kyllä minä muistan. Kuinka edes voisin koskaan unohtaa? Minä autan sinua etsimisessä.”
« Viimeksi muokattu: 02.12.2016 00:30:16 kirjoittanut sennamiila »


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 1/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #3 : 01.12.2016 22:06:07 »
Yllätyin ja rakastuin siihen, että tää on kirjoitettu Bellan näkökulmasta! Vähänkö kiva, että näitä osia tulee tosiaan joka päivä. Ootan jo innolla huomista!


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 2/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #4 : 02.12.2016 00:29:33 »
Lumille: Joo, ensimmäinen osa (ja tämä toinenkin) ovat Bellan näkökulmasta. Muitakin näkökulmia tulee liittymään joukkoon, kunhan pidemmälle päästään.

A/N: Tämän päivän osa sisältää kuvalinkin, se on heti siinä alussa.


Joulukuun toinen 1974


Dancing bears, painted wings,
Things I almost remember.
And a song someone sings
Once upon a December.
Someone holds me safe and warm,
Horses prance through a silver storm,
Figures dancing gracefully across my memory.

~ Once Upon a December


Kiljahdin riemusta vetäessäni piirongin laatikon pohjalta valokuvan seuraavana päivänä. Sen kulmat olivat käpristyneet, mutta muutoin se oli varsin hyvässä kunnossa. Riemuni vaihtui kuitenkin pian myrtymykseen, kun tajusin Rodolphuksen olleen oikeassa sen suhteen, miltä olin näyttänyt tanssiaispäivänä joulukuussa 1968.

Vaikkei se mustavalkokuvassa näkynytkään, muistin tuon nimenomaisen leningin olleen yönsininen mustilla, hyvin minimaalisilla koristeilla. Hiukseni oli koottu ylös, mutta kiharat valuivat kurittomina kehystämään kasvoja. Meikkini oli tummaa niin kuin aina, eikä koruja ollut.

Takanani seisova Rodolphus näytti kieltämättä komealta. Hänellä oli vahva, kiiltävä tukka ja tumma parta, joka oli kaikkea muuta kuin sovinnainen niin nuorella miehellä, mutta se toi hänen ulkomuotoonsa tiettyä särmää, josta muistin kiinnostuneeni tuona vuonna. Se oli saanut Rodolphuksen näyttämään yhdeltä niistä pahoista pojista, joihin yleensä olin kiinnittänyt huomioni. Rodolphus oli vetänyt minua puoleensa kuin olisin ollut kutsuloitsun alla, mutta olin tehnyt parhaani pitääkseni häneen saman etäisyyden kuin aina ennenkin. Olin kohdellut häntä yhtä kylmäkiskoisesti ja jos hän oli yrittänyt lähestyä, olin työntänyt hänet vain pois.

Kunnes lopulta Rodolphuksen sinnikkyys oli palkittu ja minä olin ottanut hänet kavaljeerikseni joulutanssiaisiin.

Vaikken sitä silloin ollutkaan myöntänyt, enkä kyllä myöntänyt vieläkään, olin ihastunut ikihyviksi Rodolphuksen esitettyä minulle pyyntönsä. Mutta joululoman jälkeen kaikki oli ollut ennallaan. Rodolphus oli palannut lomalta kouluun siloposkisena, yhtä tylsänä ja ärsyttävänä kuin aina ennenkin, enkä minä ollut sietänyt häntä enää silmissäni.

Silloin olin tullut miettineeksi, että kaikenlaisiin nuoriin miehiin sitä olikin tullut langettua vain koska nämä olivat näyttäneet joltakin. Ikään kuin ulkonäkö olisi ollut kaikkein keskeisimmässä roolissa parinvalinnassa. Vaikka olihan se tietenkin tärkeää näyttää hyvältä joulutanssiaisissa. Minua ja Rodolphusta ei ollut turhaan ylistetty sen vuoden juhlien upeimmaksi pariksi.

”Löysitkö sinä sen?” Rodolphus kysyi tullessaan teesalonkiin ja nähdessään minut sohvalla tutkailemassa käsissäni olevaa valokuvaa.

”Löysin”, vastasin hymy huulillani.

”No? Olinko oikeassa?”

”Niin kipeää kuin tekeekin tämä myöntää niin olit.”

Rodolphus katsoi minua varsin tietäväisenä.

”Ja uskallakin sanoa 'minähän sanoin'”, uhkasin. ”Sen jos teet, heitän sinua kirouksella.”

”Ehkä taidan pysyä vain hiljaa.”

”Suosittelen lämpimästi.”

Rodolphus tuli vierelleni istumaan, tarttui kuvaan ja katseli sitä pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Muistojen nostattama hymy koristi hänen huuliaan, hänen silmiinsä nousi uneksuva katse, enkä voinut estää itseäni hymähtämästä huvittuneena. Jäädessään muistelemaan tapahtuneita asioita Rodolphus aina ikään kuin jähmettyi paikoilleen. Minusta se oli kummallinen tapa.

Sillä kertaa jähmettyminen ei kestänyt kauaa, kun hänen kehonsa rentoutui ja hän katsoi minua yhä hymyillen hölmösti. Toinen suupieleni kohosi hiukan ylöspäin. Rodolphus kietoi kätensä hartioilleni ja veti minut kylkeensä kiinni.

”Älä”, mutisin kiusaantuneena, mutta sillä kertaa en työntänytkään häntä pois. Sen sijaan laskin pääni hänen olkapäälleen. Kyllä minä sentään joskus annoin mieheni osoittaa hellyyttä minua kohtaan. Ja jos totta puhuttiin, minä välillä myös tarvitsin ja kaipasin sitä.

”Sinä olit silloin kauniimpi kuin muistinkaan”, Rodolphus sanoi katse valokuvassa.

”Et itsekään näyttänyt hassummalta.”

”Tuntuu kuin tuostakin olisi jo ikuisuus aikaa.”

”Niin. Niinpä.”

”Mitä meille oikein tapahtui tanssiaisyön jälkeen?”

”Kuinka niin?”

”Lähdimme joululomalle ja sieltä palatuamme sinä taas työnsit minut pois luotasi, torjuit minut täysin, etkä suostunut enää puhumaan minulle sanaakaan.”

”Se oli vain yhden illan taikaa, etkö sinä sitä ymmärrä?”

”En. Sinä kiehnäsit minussa kiinni koko illan ja yön, vietit aamuyön varhaiset tunnit minun sängyssäni, minun käsivarsillani ja lomalta palattuamme olit kuin meidän välillämme ei olisi koskaan tapahtunut mitään.”

”Eihän meidän välillämme tapahtunutkaan.”

”Tarkoitatko, ettei sillä ollut sinulle lainkaan merkitystä? Minä luulin, että sinä oikeasti olit kiinnostunut minusta.”

”Niin minä silloin olinkin. Silloin joulutanssiaisissa.”

”Mutta et sen jälkeen enää? Loman jälkeen sinulla oli jo uusi saalis kaikkarissa.”

”Minä olin vain utelias, kokeilunhaluinen. Minä olin vasta lapsi. Et voi syyttää minua.”

”En minä syytäkään, ihmettelen vain. Sinua on niin hankala tulkita, on aina ollut. Sinä särjit aika monta sydäntä Tylypahkan-vuosinasi.”

Huokaisin hiljaa mielessäni. Olin varsin tietoinen siitä, että ollessani Tylypahkassa minulla oli ollut miestennielijän maine. Silloin olin kantanut sitä koko ylpeydelläni. Minä olin ollut se, joka oli niin halutessaan saanut kaikki lankeamaan jalkoihinsa, minun edessäni kaikki muut olivat olleet pelkkiä roskia ja minä olin ollut heidän yläpuolellaan. Olinhan sentään aito Musta, niin sydämeltäni kuin sielultanikin.

Enää en ollut ylpeä silloisesta maineestani. Minä olin muuttunut. En voinut olla ylpeä siitä, mitä olin silloin tehnyt. Oli eräs tapahtuma, joka oli muuttanut mieleni täysin, mutta sitä en välittänyt pahemmin muistella. Se oli murentanut maailmani ja tehnyt minusta edes jollakin saralla paremman ihmisen.

”En ole koskaan sanonut olevani ylpeä siitä. Etenkään yhdestä.”

”Minä tiedän, ettet sinä rakasta minua.”

”Mitä sitten? En kai ole antanut sinun olettaakaan niin? Et sinäkään minun kanssani naimisiin rakkaudesta mennyt vaan koska sait siitä tuntuvaa hyötyä ja aika hyvät myötäjäiset, vaikket valkoista morsianta saanutkaan.”

”Olet oikeassa. Mutta oletko sinä koskaan osannut rakastaa ketään?”

”Olen minä... erästä.”

”Ketä?”

Kulmani kurtistuivat aavistuksen. Eikö Rodolphus tosiaan tiennyt totuutta? Varmasti kaikki Tylypahkassa olivat silloin tienneet, myös Rabastan, mutta oliko tämä todella jättänyt sellaisen asian kertomatta veljelleen? En saattanut uskoa sitä todeksi, mutta Rodolphus näytti siltä, ettei oikeasti tiennyt tapahtuneesta mitään.

”Väitätkö, ettei Rabastan muka ole kertonut sinulle?” kysyin yhä hyvin epäluuloisena. ”Hänhän on sinun veljesi.”

”Ei Rabastan ole kertonut minulle mitään, mutta kerro sinä.”

”Kun olin viimeistä vuottani Tylypahkassa, minulla oli suhde... Inan kanssa.”

”Inan? Siis Rabastanin vaimon?”

”Niin, niin. Montako Inaa sinä oikein tunnet?”

”Häntäkö sinä olet rakastanut? Ihan oikeasti rakastanut?”

”Niin.”

”Mitä teille sitten oikein tapahtui? Eikö Ina rakastanut sinua?”

”Rakasti!”

”Mutta?”

”Luoja, Rod, onko sinun pakko tietää aivan kaikki?”

Minulla ei todellakaan ollut minkäänlaista halua puhua minun ja Inan välillä tapahtuneista asioista. Syyllisyys kalvoi minua yhä ja tuskin koskaan pääsisin siitä täysin eroon. Saatoin paikkailla vaurioitunutta omatuntoani vain kohtelemalla Inaa nyt hyvin ja pyrkimällä siihen, etten enää koskaan satuttaisi häntä sillä tavoin.

”Minä tahdon vain yrittää ymmärtää sinua”, Rodolphus sanoi. ”Olen sentään miehesi, joten kai minulla on siihen oikeus? Mutta ilmeisesti Rabastan tietää tästä jotakin, joten jos sinä et suostu puhumaan, voin tietysti aina kysyä häneltä, mitä tapahtui.”

”Minä särjin Inan sydämen! Minä makasin Rabastanin kanssa!”

Se sai Rodolphuksen viimein menemään hiljaiseksi hyvin pitkäksi aikaa. Tunsin hänen kehonsa jännittyvän vierelläni, kun painoin otsani vasten hänen olkaansa. Minä olisin tahtonut paeta maan alle pois kaikkien näkyviltä. Se, mitä olin tehnyt, kadutti minua edelleen. En tiennyt, voisinko koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että minun takiani Ina oli miltei suistunut tappamaan itsensä.

”Oletko sinä maannut minun veljeni kanssa?” Rodolphus lopulta kysyi.

”Ethän sinä vihaa minua siitä syystä?” mutisin hänen olkapäähänsä.

”Miksi vihaisin? Et sinä ole silloin ollut minun kanssani naimisissa.”

”Mutta hän kuitenkin on sinun veljesi. Ja minä olin silloin suhteessa Inan kanssa ja hän sai meidät kiinni melkein itse teossa ja oli tappaa itsensä viikkoa myöhemmin. Se oli kaikki minun syytäni. Minä olin typerä ja ajattelematon ja lapsellinen. En varmaan ikinä pääse tästä syyllisyydentunteesta eroon.”

”Sinä yksin et ole syyllinen. Rabastanin olisi pitänyt myös pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tekee. Mutta minä muistan, millainen Rabastan oli kuusitoistavuotiaana. Hän ei juuri piitannut yhtään mistään. Ina on kuitenkin tainnut antaa teille molemmille anteeksi. Ei kai hän muuten olisi mennyt Rabastanin kanssa naimisiinkaan.”

”Ei olisi.”

”Niin. Suotta sinä siis enää kannat syyllisyyttä. Se on mennyttä, eikä sille voi enää mitään. Ina vaikuttaa hyvin onnelliselta Rabastanin kanssa.”

”Ina on onnellinen Rabastanin kanssa.”

”Ja minä olen onnellinen sinun kanssasi. Toivon, että sinäkin olet onnellinen.”

”Olen minä. Tämä toimii ihan hyvin, paremmin kuin odotin.”

Rodolphus veti minut hetkeksi tiukasti itseään vasten ja painoi suudelman hiuksiini. Ainakin vastaukseni toi hänelle hyvän mielen ja ainakaan hän ei ollut kuristanut minua veljensä kanssa vehtaamisesta, vaikka se kuinka oli tapahtunut vuosia sitten.

Pakko myöntää, minun oli todella hyvä olla Rodolphuksen lähellä. Ainakin niin kauan kuin hän jättäisi kaikki hellyydenosoitukset neljän seinän sisälle ja pitäisi näppinsä erossa minusta, kun paikalla oli muitakin. Täytyihän minun sentään pitää kiinni maineestani.

”Pakko myöntää, olimme me kyllä hyvännäköisiä”, Rodolphus sanoi katse harhautuen jälleen valokuvaan, jota hän yhä piteli sormissaan.

”Sinä olisit pysynytkin hyvännäköisenä, jos olisit pitänyt tuon parran”, totesin.

”Luuletko, että äiti antoi minun pitää sitä? Ei todellakaan. Kun tulin joululomalle kotiin, hän ensi töikseen huolehti siitä, että leukani ajeltiin takaisin kuosiin.”

”Siitäkö se johtuikin, että kun palasit kouluun, näytit ihan yhtä tylsältä kuin aina ennenkin? Tiesinhän minä, ettei sinusta ole mitään vastusta äidillesi, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan.”

”Kyllä varmasti on. Aika paljon olen joutunut kuule nousemaan häntä vastaan sinun takiasi, koska te ette edes yritä tulla toimeen keskenänne ja teet kaiken hänen tahtonsa vastaisesti vain ärsyttääksesi häntä. Mutta mitä luulet, pitäisikö minun kasvattaa uudestaan tuollainen parta?”

”Ei missään nimessä. Se saisi sinut näyttämään vain täydeltä idiootilta.”

Rodolphus vain nauroi sanoilleni saaden myös minut virnistämään.

”Arvostan tätä, Bella.”

”Minä tiedän sinun arvostavan.”

”Mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että olimme hemmetin hyvännäköinen pari noissa joulutanssiaisissa. Emme me enää ole. Meistä on tullut vanhoja, Bella. Eikö ole kamalaa?”

”Puhu vain omasta puolestasi. En minä nyt ihan niin vanha vielä ole. Eikä noista sitä paitsi kovin kauaa ole, vain kuusi vuotta.”
« Viimeksi muokattu: 14.03.2017 22:19:54 kirjoittanut sennamiila »


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 2/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #5 : 02.12.2016 19:56:23 »
Mä niin rakastan sun Bellaa ja Rodolphusta ♡ ihana luku jälleen. Kuvakin oli todella kaunis! Huomiseen : )


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 3/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #6 : 03.12.2016 11:58:26 »
Lumille: Mä olen tätä kirjoittaessani jotenkin älyttömästi ihastunut Bella/Rodiin. On ne vaan niin suloisia yhdessä ♥


Joulukuun kolmas 1974


Pyydän lisää tunteja,
kun arjen kellot soittaa,
kun kiire ottaa vallan
ja rauhan tunteen voittaa.
Pyydän viisautta sydämeen.
Vielä jos saan mä pyytää,
että löydän rakkauden.

~ Joulun henki


Minä välitin Bellatrixista. Ei, minä olin oppinut jopa rakastamaan häntä ja minä tahdoin, että vaimollani olisi kaikki hyvin. Olin valmis tekemään uhrauksia sen eteen.

Ollessamme Tylypahkassa, olin ollut ihastunut Bellatrixiin. Ei sillä, niin oli ollut moni muukin, joten siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Bellatrix oli lumonnut meidät salaperäisellä kauneudellaan. Jouduttuani pari kertaa torjutuksi olin luovuttanut hänen suhteensa. Veljeni oli ollut sinnikkäämpi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Bellatrixilla oli ollut kouluaikanaan kaksi liikanimeä, sydäntensärkijä ja jääkuningatar. Molemmat olivat kuvanneet häntä silloin paremmin kuin hyvin.

Viimeisiin joulutanssiaisiini olin lopulta saanut Bellatrixin suostumaan parikseni. Meillä oli ollut yhdessä uskomaton ilta ja upea yö. Sen jälkeen oli vain tapahtunut jotakin, mitä en ollut pystynyt ymmärtämään. Joululoman päätyttyä Bellatrix oli kylmästi työntänyt minut pois luotaan, kääntänyt päänsä, jos olin yrittänyt lähestyä häntä, eikä ollut sanonut minulle enää sanaakaan.

Bellatrix oli nyt viimein selittänyt silloista käytöstään minulle ja tavallaan ymmärsin häntä. Tai ainakin yritin parhaani mukaan ymmärtää. Hän oli ollut vasta lapsi, juuri täyttänyt seitsemäntoista, eikä hänen ollut vielä tänäkään päivänä kovin helppo sitoutua mihinkään pidemmäksi aikaa. Hän oli toki vannoutunut Pimeyden lordille sekä avioliitossa luvannut itsensä minulle, mutta siinä kaikki. Enkä tietenkään voinut mennä takuuseen, oliko Bellatrix uskollinen minulle, sillä olin antanut hänelle vapauden tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Kuinka olisin voinut edes odottaa Bellatrixilta uskollisuutta, kun en itsekään aina ollut uskollinen hänelle? Myös hän oli suonut minulle vapauteni, kunhan en puhuisi niistä asioista hänen kuultensa.

Välillä toivoin, että hän olisi pidellyt minusta tiukemmin kiinni.

Bellatrix saattoi välittää minusta jollakin tapaa. Ehkä. Hän ei näyttänyt kiintymystään oikein kenellekään, eikä suostunut kuulemaan sanaakaan mokomasta heikkoudesta. Ainoa, joka siinä suhteessa teki poikkeuksen, oli Ina. Niin kuin vaimoni oli minulle kertonut, hän oli aikoinaan rakastanut parasta ystäväänsä, ehkä rakasti edelleen, sitä en voinut tietää. Nykytilanteesta Bellatrix ei ollut maininnut sanallakaan. Mutta kyllä hän Inaa rakasti ainakin ystävänä, jos ei muutoin.

Kerran Bellatrix oli sanonut minulle, että rakastaminen oli heikkoja varten, että rakkaus toista kohtaan antoi viholliselle heikon pisteen, johon iskeä. Rakkautta saattoi käyttää aseena, sillä mikäpä olisi murtanut ihmisen helpommin kuin rakastetun satuttaminen? Minun täytyi myöntää, että Bellatrixin sanoissa oli perää, vaikkakaan en täysin allekirjoittanut hänen väitettään rakastamisen heikkoudesta. Joku, en kyennyt muistamaan kuka, oli kerran sanonut, että vain vahva ihminen uskaltaa näyttää tunteensa. Niin kuin sanottua, Bellatrix hyvin harvoin näytti tunteitaan, ainakaan jos kyse oli rakastamisesta, pelosta tai murheesta. Aivan kuin hän pelkäisi tulevansa tuomituksi tunteidensa tähden. Bellatrix pelkäsi näyttää pelkoaan ja heikkouttaan, joten piti kuorensa kovana. Minun nähdäkseni hänen ajatuksissaan oli valtava ristiriita.

Mutta kun kyseessä oli Bellatrix, sen saattoi jollakin kieroutuneella tavalla ymmärtää. Bellatrixin kanssa oli täysin turha tehdä minkäänlaisia olettamuksia, sillä hän kuitenkin romutti ne kaikki. Vaikka hänen olisi olettanut tekevän päinvastoin kuin odotettiin, hän silti onnistui tekemään toisella tavalla. En ymmärtänyt, kuinka hän sen teki, mutta Bellatrixin kohdalla aivan kaikki tuntui olevan mahdollista.

Minä tunsin toisinaan syvän yhteyden vaimoni kanssa, mutta vain ollessamme kahden. Muiden nähden Bellatrix torjui minut kerta toisensa jälkeen. Yhteys kuitenkin oli olemassa, mistä olin onnellinen, kiitollinenkin. Viettäessämme aikaa kahdestaan Bellatrix saattoi toisinaan hakeutua lähelleni, antaa minun koskettaa häntä, painaa hänet itseäni vasten, jopa suudella, mihin hän ei olisi koskaan suostunut toisten nähden. Se olisi antanut viholliselle aseen meistä kumpaa tahansa vastaan ja Bellatrix tahtoi suojella meitä. Ehkä hän ei rakastanut minua, mutta ainakin välitti minun turvallisuudestani sen verran, ettei antanut kenenkään nähdä minun heikkoa kohtaani.

Minun vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet toisiaan, ja tiesin sen varsin hyvin, joten siksi tilanteeni Bellatrixin kanssa ei hätkähdyttänyt minua. Hän ei ainakaan koskaan ollut antanut minun olettaa, että rakastaisi minua. Tilanne oli tuttu lapsuudesta, enkä ollut edes osannut odottaa rakkaudessa täytäntöönpantua avioliittoa. Minun vanhempanikin olivat vain täyttäneet aviolliset velvollisuutensa ja saaneet kaksi lasta, mutta siinä kaikki. Tai oli heillä ollut kolmaskin lapsi, minua kahdeksan vuotta nuorempi, mutta Rolanda oli kuollut vain parin päivän ikäisenä. Hän oli ollut heikko syntymästään saakka. Äiti oli sanonut olleen parempi, että Rolanda oli menehtynyt miltei heti syntymänsä jälkeen, sillä Lestranget eivät olleet heikkoja. Minä en vielä tänäkään päivänä kyennyt sulattamaan hänen sanojaan.

Bellatrix ei tahtonut lapsia ja hän oli tehnyt sen minulle harvinaisen selväksi. Minä olisin tahtonut lapsia, edes yhden, mutta en tahtonut pakottaa vaimoani mihinkään vastoin tämän omaa tahtoa. Ei sillä, että olisin edes voinut pakottaa Bellatrixin yhtään mihinkään käyttämättä komennuskirousta ja sitä en aikonut tehdä. Niin itsetuhoinen en sentään ollut. Minä olin hyväksynyt asian, ettei meille tulisi lasta. Vaikka Bellatrix tietysti saattaisi vielä muuttaa mielensä. Meillä olisi vuosia aikaa harkita asiaa uudestaan, nuoriahan me olimme.

Saattoi olla, että Bellatrix tavallaan pelkäsi myös lapsen saamista. Hänellä itsellään ei ollut ollut mitenkään kovin helppo lapsuus ja nuoruus, eivätkä hänen vanhempansa olleet lainkaan edesauttaneet asiassa. Ehkä hän pelkäsi siitä syystä olevansa huono äiti ja antavansa lapselleen samanlaisen elämän kuin hänelläkin oli ollut?

Ei minunkaan lapsuuteni ollut missään vaiheessa ollut kovin helppo. Suhde vanhempiini oli ollut vähintäänkin monimutkainen. Isä oli aina ollut hyvä minulle ja veljelleni. Ja oli äitikin, tavallaan, mutta hänen hyvyytensä takana oli ollut kylmä ja laskelmoiva nainen. En ollut nuorempana ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärsin, miksi oloni oli aina ollut kovin epämukava äidin ollessa lähettyvillä. Hän oli jatkuvasti yrittänyt kääntää meidät isää vastaan, saada minut ja Rabastanin omalle puolelleen.

Isäni kuoli minun ollessani kaksikymmentä, Rabastan oli ollut silloin kahdeksantoista. Isä oli väsynyt äidin hirmuvallan alla ja tavallaan kai kuihtunut pois. Hän varmaan oli tahtonutkin kuolla. En olisi lainkaan ihmetellyt sitä ja saatoin kiittää onneani, ettei minun vaimoni muistuttanut äitiäni millään tapaa.

Vain minä, Rabastan ja äiti tiesimme isän todellisen kuolinsyyn. Kaikille muille kerroimme hänen saaneen surmansa taistelussa, sillä sankarikuolema sopi isälle. Hän oli toki sairastellut paljon ennen kuolemaansa, mutta kerroimme hänen lähteneen puolustamaan puhdasverisyyttä, joutuneen taisteluun ja kaatuneen siellä. Edes Bellatrix ja Ina eivät tienneet totuutta. Totuus oli meidän salaisuutemme.

Joka vuosi joulun aikaan palasin muistelemaan isää, palasin aatoksiini avioliitosta, rakkaudesta ja välittämisestä. Isän kuolemasta tulisi pian kolme vuotta ja minä kaipasin häntä yhä joka päivä. Äiti oli epäonnistunut yrityksissään, minä ja Rabastan olimme aina pysyneet isän puolella, isän lähellä, sillä hänen välittämisensä oli ollut aitoa. Minun vanhempani eivät olleet rakastaneet toisiaan, mutta se ei ollut koskaan estänyt isää rakastamasta poikiaan. Eikä se estänyt minua rakastamasta vaimoani, vaikkeivät tämän tunteet minua kohtaan olleetkaan samanlaiset.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 3/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #7 : 03.12.2016 21:05:18 »
Ihanaa pohdiskelevaa tekstiä Rodilta ♡ huomiseen!


Natural

  • Ravenclaw
  • ***
  • Viestejä: 685
  • I no speak this country's language! Bye bye!
Vs: Jääkukat | K11 | osa 3/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #8 : 03.12.2016 23:35:47 »
Tämähän on vallan hauska ja kiva joulukalenteri ! Ja ihan minulle? Kiitos, olet ihana ! :-*

Tässä on kivaa, kuinka esille tuodaan Bellan ja Rodolphuksen avioliittoa seinien sisällä. Kolmannessa luukussa oli kivoja aatoksia Rodolphukselta (on muuten kettumainen nimi kirjottaa, murrr..) heidän avioliitostaan ja avioliitosta/läheisyydestä/vanhemmuudesta yleensä.

Jään odottelemaan seuraavia luukkusia, kiitos näistä :)

Tonttulakkia nostaen,
Natte


"Greed may not be good, but it’s not so bad, either. You humans think greed is just for money and power! But everyone wants something they don’t have."

Ava & Bannu By: Odo

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 4/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #9 : 04.12.2016 12:42:49 »
Lumille: Rod on tuollainen suloinen pohdiskelija ♥
Natte: On muuten vaikeaa kirjoittaa näitä jonkun muun kuin Inan näkökulmasta, kun on niin tottunut siihen. Tervetuloa mukaan seurailemaan, olet ihana ♥

A/N: Tässä osassa hypätäänkin sitten toisen Lestrangen perheen joulunviettoon.


Joulukuun neljäs 1974


Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen.
Ja sitten, kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sä siunaa se maa muistojen.
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mul ain Suomenmaa.
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.

~ Sylvian joululaulu


Kuuntelin vaimoni laulua viereisestä huoneesta. En ymmärtänyt siitä sanaakaan, sillä hän lauloi omalla kielellään. Oikeastaan hänellä oli kolme kieltä, joita hän puhui, mutta nyt hän lauloi kotimaansa kielellä. Sen verran osasin sanoa, että vaimoni kuulosti surulliselta. Kenties hän kaipasi lapsuutensa kotia.

Ovi oli raollaan ja kurkistin sisälle teesalonkiin. Ina käveli siellä ympäriinsä järjestellen paikkoja ja loitsien koristeita. Ikkunat olivat jo saaneet ylleen huurrekuorrutteen, kattokruunusta riippui sulamattomia jääpuikkoja, jotka kimaltelivat kynttilöiden valossa. Ja niiden kanssa kilpaa kimaltelivat Inan kyyneleet.

Sitten tuli syvä hiljaisuus.

Ina seisoi pitkän aikaa paikoillaan, kunnes lopulta liikahti eteenpäin, istuutui lähimmälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään. En ollut varma, olisiko minun pitänyt mennä hänen tuekseen vai tahtoiko hän olla yksin. Inasta oli aina kovin vaikea ottaa selkoa. Hän kätki niin paljon asioita sisälleen, eikä koskaan puhunut kovin paljoa. Ja harvoin, hyvin harvoin, hän edes näytti todellisia tunteitaan.

Minä päätin antaa Inan olla rauhassa ja lähdin pois katselemasta. Hän ei pitänyt siitä, että joku näki hänen itkevän ja teki yleensä kaikkensa estääkseen sen, joten en tahtonut häiritä vaimoani tälläkään kertaa, vaikka hän näyttikin siltä, että kaipaisi tukea ja lohdutusta. Ina vain oli huono ottamaan vastaan minkäänlaista apua ja koetti aina pärjätä omillaan niin pitkälle kuin suinkin pystyi ja mielellään vielä pidemmälle.

Joitakin minuutteja myöhemmin huoneesta kantautuivat uudet sävelet, hieman iloisemmat tällä kertaa. Sanoja en vieläkään tunnistanut, mutta sen tajusin, että kieli oli vaihtunut toiseksi. Se, että Inalla oli taas kaikki hyvin, sai minut huoahtamaan helpotuksesta ja vajoamaan muistoihini.

Minä muistin 17-vuotiaan vaalean tytön, joka oli vaihto-oppilaana tullut kouluumme viimeiseksi lukuvuodekseen. Jo silloin hän oli kiehtonut minua, mutten ollut uskaltautunut lähestymään häntä. Ina oli ollut hyvin sulkeutunut ja pitänyt mieluummin reilua välimatkaa meihin muihin. Jostakin syystä, mitä en vieläkään ymmärtänyt, hän oli päätynyt ystävystymään Bellatrixin kanssa. Eikä sitä ollut ymmärtänyt kukaan muukaan. Hehän olivat olleet kuin yö ja päivä, erilaisia kaikin mahdollisin tavoin. Mutta he olivat viihtyneet toistensa seurassa ja löytäneet toisistaan ihmisen, jollaista olivat elämäänsä kaivanneet.

Minä olin lopulta rohkaissut itseni ja pyytänyt Inaa parikseni joulutanssiaisiin Bellatrixin torjuttua minut. Inakin oli kieltäytynyt, sillä hänellä oli ollut jo pari. Bellatrix, niin kuin olin joulutanssiaisissa saanut sitten tietää. Siinä vaiheessa epäilykseni heidän kahden suhteen olivat heränneet, etteivät he olleet olleet vain ystäviä vaan jotakin enemmän.

Minun vaimoni ja veljeni vaimo olivat aikoinaan rakastaneet toisiaan. Olin ollut siitä silloin varsin tietoinen, sillä Tylypahkassa juorut olivat kulkeneet ääntä nopeammin. Kun olimme tammikuussa 1970 palanneet joululomalta takaisin kouluun, olivat kaikki välittömästi tienneet näiden olevan pari.

Samoin kuin kaikki olivat tienneet, miksi Ina ja Bellatrix olivat eronneet, että minä olin maannut Bellatrixin kanssa. Kaduinko sitä? Kyllä. Tekisinkö kaiken toisin, jos minulle nyt annettaisiin mahdollisuus? Ehdottomasti. Minä ja Bellatrix olimme molemmat tehneet valtavan virheen antautumalla toistemme käsivarsille ja meidän harkitsemattomuutemme, lapsellisuutemme oli ollut vähällä johtaa tuhoisiin seurauksiin.

Riita kahden tytön välillä oli kestänyt pienen ikuisuuden, eikä kukaan ollut uskonut, että heidän välejään olisi enää koskaan mahdollista korjata. Lopulta he kuitenkin olivat onnistuneet sopimaan ja se oli huomattavasti helpottanut kireää ilmapiiriä koko Luihuisen tuvassa.

Ehkä he rakastivat toisiaan edelleen, sitä en voinut tietää. En ollut puhunut asiasta koskaan Inan kanssa ja minun nähdäkseni heidän välinsä olivat täysin platoniset. Minusta oli hyvä nähdä, että yhä, kaiken tapahtuneen jälkeen, he olivat kyenneet pysymään ystävinä. Ina ja Bellatrix todella tarvitsivat toisiaan. Ina hillitsi vallatonta Bellatrixia ja Bellatrix rohkaisi ujoa ja hiljaista Inaa. Ilman toista ei ollut toista, ja Inan lähdettyä Bellatrix oli jäänyt yksin.

Minä en osannut millään tapaa kuvitella vaimoni koti-ikävää. Kuinka edes olisin voinut? Minun ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä sellaisesta. Saatoin vain yrittää ymmärtää Inaa ja tukea häntä parhaani mukaan. Vaikka olihan se tietenkin totta, että Britannia oli Inalle kuin toinen kotimaa, mutta hänen perheensä ei ollut täällä ja se aiheutti hänessä suurimman ikävän. Inan sisko ja vanhemmat olivat käyneet vain kerran, minun ja Inan mennessä naimisiin kesällä.

Olin puhunut siitä Inan kanssa, olin ehdottanut, että kutsuisimme hänen perheensä meille jouluksi, mutta Ina oli sanonut heidän menevän Lappiin kuten joka joulu. Hän ei tahtonut perheensä rikkovan jokavuotista perinnettään. Ja samaan aikaan näin suunnattoman kaipauksen kuvastuvan hänen silmistään.

Kun Ina astui oleskeluhuoneeseen, kaunis hymy koristi hänen kasvojaan. Alakuloisuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään, kyyneleet olivat kadonneet silmistä. Minä hymyilin hänelle takaisin ja pyysin luokseni. Ina tuli, jolloin vedin hänet istumaan syliini.

”Onko kaikki hyvin?” kysyin.

”Tietenkin”, Ina sanoi ihmettelevä sävy äänessään. ”Miksei olisi?”

”Kuulostit vain kauhean surulliselta laulaessasi niin jäin miettimään. Kerro vain, jos jokin painaa mieltäsi. En minä tahdo, että sinun on paha olla.”

Ina lepuutti päätään olkapäälläni. Hänen sormenpäänsä vaeltelivat hiljakseen rintakehälläni. Hyväilin hänen niskaansa ja annoin ottaa oman aikansa vastatakseen. Ja aikaa todella meni. Asia oli vaikea Inalle, tiesin sen, mutta toivoin hänen puhuvan siitä ihan vain oman hyvinvointinsa kannalta. Hänelle tulisi itselleenkin parempi mieli, kun saisi purettua ajatuksensa jollekin.

”Oikeastaan minä kaipaan kotia”, Ina mutisi lopulta olkapäätäni vasten. ”Minä kaipaan Lapin talvea, kaamosta ja revontulia ja kaikkea. Kaipaan takaisin tuntureille. Harmi, ettemme päässeet tänä vuonna lähtemään. Olisin niin kovasti tahtonut näyttää sinulle talvisen Lapin kauneuden. Kaiken sen mystiikan, susien laulun pimenevissä metsissä, noitarummut, seidat, Lapin shamaanit, kaiken.”

”Sinä ehdit vielä näyttää sen kaiken minulle. Mennään sinne sitten ensi vuonna, kun vauvakin on syntynyt.”

”Sitten minä vien teidät tuntureille ja opetan valjastamaan revontulia. Siitä tulee upeaa. Meidän pitää mennä käymään siellä myös joku kesä niin näette Bihcosgoržin vesiputouksen. Se on upea. Vanhemmillani on mökki Pihtsusjoen rannalla ja siitä on vain parin kilometrin matka putoukselle. Luudanvarsilla se taittuu nopeasti.”

Hyvin nopeasti alakulo oli vaihtunut lapsenomaiseen innokkuuteen. Ina vetäytyi minusta kauemmas asettaen kätensä olkapäilleni.

”Minä niin tahdon näyttää sinulle sen kaiken. Sinulla ja lapsellemme. Lappi on oikeasti todella kaunis, odota vain, kun näet sen. Se on upea sekä kesällä että talvella. Minä rakastan sitä paikkaa todella paljon. Babuška ja deduška asuivat siellä ennen ja me kävimme aina vierailulla. Jo lapsena Lappi valloiti sydämeni täysin.”

Kohotin käteni sipaisemaan Inan vaaleita suortuvia.

”Mennään sinne ensi jouluksi.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 4/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #10 : 04.12.2016 21:00:24 »
Oii, vihdoin Inaa ♡ mä niin rakastan tuota Sylvian joululaulua. Ihanaa kun Suomi on mukana jossain Harry Potter ficissä, se ei oo kovin tavallista. Ihana luku jälleen ja huomista odotellessa!


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 5/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #11 : 05.12.2016 00:15:39 »
Lumille: Sylvian joululaulu on ihana, ehdottomasti yksi omia suosikkejani ja etenkin tuo viimeinen säkeistö varmasti kuvaa paremmin kuin hyvin Inan ikävää kotimaataan kohtaan.


Joulukuun viides 1974


Sataa lunta hiljalleen, on valkoinen jo maa.
Tyttö kulkee mietteineen ja häntä paleltaa.
Lämpimikseen lumeen hän tekee enkelin,
se poistaa huolet, ikävän,
siks tekee toisenkin.

~ Lumienkeleitä


”Rabastaaan!” kaikui Inan ääni läpi koko kartanon hänen etsiessään minua. Nousin ylös kellarin portaita ja Ina tulikin minua vastaan eteishallissa. ”Siinähän sinä olet. Olen etsinyt sinua joka paikasta. Mitä sinä kellarissa teit?”

”Kävin hakemassa viiniä päivälliselle”, sanoin ja näytin kantamaani pulloa. Ina tuhahti ja pisti kätensä puuskaan. ”Mitä? Kai minä saan yhä ruuan kanssa juoda viiniä, vaikka sinulta se onkin kielletty?”

”Saat, saat, en minä sillä.”

”Mitä sitten?”

”Lähde ulos minun kanssani. Siellä on niin kaunis talvinen ilma. Aivan kuin olisi helmikuu, kun aurinko paistaa ja kaikkea. Minä haluan lähteä kävelylle metsään.”

”Ole hyvä vain.”

”Ei se ole kivaa yksin.”

Inan kulmat kurtistuivat ja huulensa vetäytyivät mutruun. En voinut estää itseäni hymähtämästä hänen näyttäessään siinä lähinnä pikkulapselta, joka ei saanut tahtoaan läpi. Hän katsoi minua uhmakkaana silmiin kuin olisi sillä tavalla voinut vaikuttaa minun tahtooni. Ehkä hän tavallaan onnistuikin tavoitteessaan.

”Hyvä on”, naurahdin. ”Mennään sitten. Käyn vain viemässä tämän pullon keittiöön.”

Palatessani eteishalliin Ina oli jo vetänyt turkisreunaisen talviviitan ylleen ja odotti minua malttamattomana. Kun olin saanut oman viitan hartioilleni, Ina oli kadonnut ulos yhdessä hopeisen kankaan välkähdyksessä.

Ina hyppelehti lumisella pihamaalla aivan onnessaan. Lumi vain pöllysi ympärillä, kun huopatöppöset tömähtivät hankeen kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Lopulta Ina pysähtyi, katsahti minua ja kaatui selälleen puuterilumen sekaan. Hänen kätensä ja jalkansa alkoivat tehdä edestakaista liikettä.

”Mitä sinä teet?” ihmettelin astellessani hänen vierelleen.

”Lumienkeleitä”, Ina vastasi kuin asia olisi ollut maailman yksinkertaisin. Ja ehkä se hänelle sitä olikin. ”Me teimme näitä aina talvella Danian kanssa koko pihan täyteen. Niin ja Bellan kanssa teimme näitä silloin Tylypahkassa ollessamme. Tule sinäkin.”

”En minä taida.”

”Äh, Rabastan, älä viitsi olla tylsä aikuinen. Tule nyt vaan.”

Inan lapsenomainen innokkuus sai minut sulamaan hymyyn ja kellahtamaan hankeen hänen vierelleen. Katsahdin vaimoani, jonka huulia koristi ilkikurinen hymy. Otin mallia hänestä lumienkelin tekoon ja pian pihamaalla makasikin kaksi enkeliä, toinen suuri ja toinen pieni. Kun nousimme ylös, olivat talviviittamme aivan lumen peitossa. Inan hiuksissa kimalteli jäätimantteja. Hän näytti aivan keijukaiselta seistessään siinä pisamanenäisenä ja onnellisena, auringon kultasäteet hiuksillaan.

Ina päästi riemastuneen kiljahduksen heittäytyessään kaulaani. Käteni kiertyivät hänen vyötäisilleen, kun pyöräytin häntä ympäri ja ympäri suostumatta enää laskemaan takaisin maahan. Pitelin vain Inaa itseäni vasten tahtoen pitää hänet siinä ikuisuuksiin saakka ja mieluummin vieläkin pidemmälle. Siinä syleilyssäni oli vaimoni, joka kantoi sisällään meidän yhteistä lastamme. Mikään ei olisi voinut tehdä minua onnellisemmaksi.

Viimein Inan jalat alkoivat sätkiä ilmassa ja minun oli pakko pudottaa hänet alas. Ina tarttui käteeni.

”Sinä olet ihan lumen peitossa”, huomautin.

”Ei se haittaa”, Ina sanoi heilauttaen kättään varsin huolettomasti. ”Niin olet itsekin. Tule, mennään metsään kävelemään.”

Ina veti minut mukaansa. Kävelimme pitkän aikaa ihmetellen metsän ja talven kauneutta, joka Inan sanojen mukaan muistutti häntä hieman kotimaastaan, vaikkakin oli tavallaan myös hyvin erilaista. Lunta oli kuulemma edelleen aivan liian vähän ja metsän puustokin aivan vääränlaista.

”Vaikka kyllä minulla on kotoisa olo täälläkin”, Ina sanoi. ”Isä kertoi aina tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan täällä ja sen takia olen aina tahtonut tänne. Se oli kai suurin syy siihen, miksi lähdin vaihto-oppilaaksi. Tahdoin nähdä koulun, missä isä aikoinaan opiskeli.”

”Sinä et ole koskaan kertonut, että isäsi kävi Tylypahkaa.”

”Enkö? Mutta eikö sen pitäisi olla itsestäänselvyys, kun hän muutti täältä pois vasta parikymppisenä?”

”En minä ainakaan tiennyt. Missä tuvassa hän oli?”

”Korpinkynnessä.”

”Ja sinusta tuli luihuinen.”

”Niin. Isä oli hieman epäileväinen sen suhteen, kun kirjoitin heille päätyneeni luihuiseen. Minähän en tiennyt tuvista oikeastaan mitään etukäteen, vain sen, että niitä oli neljä ja niiden nimet. Mutta kun isä oli ajatellut asiaa tarkemmin, hän sanoi, ettei oikeastaan voinut edes kuvitella minun päätyvän mihinkään muuhun tupaan. Olen enemmän isäni kaltainen, joten Korpinkynsi olisi toki voinut olla mahdollinen, mutta kyllä minä nyt tiedän, että luihuinen on sisälläni hyvin vahvana.”

”Greengrassien suku on perinteisesti ollut luihuisia. Samaan tapaan kuin myös vaikkapa Mustat tai Lestranget tai Malfoyt.”

”Niin olen kuullut. Isäni äiti nimittäin oli luihuinen. Lovettit taas ovat olleet perinteisesti korpinkynsiä, niin kuin isä ja hänen isänsä. Katso, Rabastan! Trixie on täällä!”

Katsoin Inan osoittamaan suuntaan ja totta, kissa tosiaan oli metsässä yrittämässä pyydystää lintuja. Se juoksenteli puiden lomassa, hyppelehti sinne tänne ja koetti tarttua lintuihin kiinni hampaillaan ja kynsillään.

Kissan tuhoontuomitut yritykset saivat meidät molemmat nauramaan. Kuullessaan äänemme Trixie jähmettyi paikoilleen ja kääntyi katsomaan meitä. Loukkaantuneena se pörhisti karvojaan ja aivan kuin näyttääkseen taitonsa loikkasi lähimpään puuhun ja kiipesi useamman jalan korkeuteen oksalle istumaan.

”Minusta tuntuu, ettemme taida uskaltaa kävellä tuon puun ali”, sanoin. ”Trixie kuitenkin hyppäisi vain niskaamme.”

”Niin minäkin luulen. Kostaisi meille, kun kehtasimme nauraa hänen toivottomille pyydystysyrityksilleen.”

Ennen kuin ehdimme lähteä metsäaukealta, Trixie hyppäsi jo alas puusta ja tuli jalkoihimme kiehnäämään. Ina kyykistyi silittämään kissaansa, joka välittömästi kosketuksen tuntiessaan alkoi kehrätä kovaan ääneen. Kun jatkoimme matkaamme, Trixie seurasi meitä päästäen aina lujan maukaisun, jos emme huomioineet sitä tarpeeksi.

Ina hyräili hiljakseen ja laski lopulta irti kädestäni lähtien hyppelemään edelläni. Trixie liittyi pian hänen seuraansa ja kohta nuo kaksi kirmailivat kilpaa lumen peittämillä poluilla. Minä koetin vain pysyä heidän vauhdissaan, enkä voinut olla ihmettelemättä, mistä Ina oikein repi tuota energiaansa oltuaan jo useamman viikon ajan hyvin pahoinvoiva. Kai hänellä sitten oli jokin salainen, sisäinen energianlähteensä, josta hän ammensi.

”Rabastan, tule nyt!” Ina huikkasi ollessaan jo kaukana. ”Älä ole aina noin hidas!”

Inan posket punoittivat kirpeästä pakkasilmasta. Hän oli hengästynyt juoksemisesta, mutta se ei näyttänyt millään tapaa haittaavan hänen menoaan, sillä kun olin päässyt Inan ja Trixien luokse, Ina pyrähti jälleen juoksuun.

”Pakenetko sinä minua?” huusin hänen jälkeensä.

Sain vastaukseksi vain helisevää naurua.

Päätäni pudistellen lähdin myös juoksuun saavuttaakseni Inan. Vihdoin päästessäni tarpeeksi lähelle, kiedoin käteni vaimoni vyötäisille ja pysäytin etenemisen vetämällä hänet itseäni vasten. Inan selkä painautui vasten vatsaani, kun laskin leukani hänen päälaelleen. Ina rimpuili hetken aikaa päästäkseen vapauteen, mutta huomatessaan vastustelut turhaksi, antoi kehonsa rentoutua.

”Rabastan?” Ina kysyi. ”Aiotko sinä kauankin pidellä minusta kiinni?”

”Aion”, vastasin. ”En päästä sinusta enää koskaan irti.”

”Sinä olet ihan typerä.”

”Kiitos kohteliaisudesta. Ja sinä puolestasi olet aivan mahdoton. Mutta minä pidän todella paljon sinun mahdottomasta puolestasi.”

”Minäkin pidän sinun typerästä puolestasi aina toisinaan.”

Inan sanat saivat minut nauramaan. Hän kuulosti vakavalta, mutta jokin nyki hänen suupieliään jatkuvasti ylöspäin. Hellitin hieman otettani, laskin leukani pois Inan päälaelta ja kumarruin vaimoni puoleen. Ina kikatti huulteni hipoessa hänen korvanlehteään.

”Vain toisinaanko?” kysyin.

”Ehkä vähän useamminkin.”

Siinä samassa Trixie ponkaisi maasta meitä vasten saaden minut menettämään tasapainoni. Kaaduin selälleni hankeen vetäen Inan mukanani. Ina kiljahti säikähtäneenä, mutta tajutessaan tilanteen puhkesi nauruun, johon en voinut olla yhtymättä.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Natural

  • Ravenclaw
  • ***
  • Viestejä: 685
  • I no speak this country's language! Bye bye!
Vs: Jääkukat | K11 | osa 5/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #12 : 05.12.2016 00:28:36 »
Anteeksi, puhelin kommentti, jote typot ja lyhkäisyys.

Tää on vaan niin kiva kalenteri, tykkään! Ja sinäkö et osaa kirjoitta söpöily höttöä? Viides luukku oli pelkkää söpöilyä! Jotenkin niim herttaista luettavaa, että ihan hymyilytti.

Huomisen luukkua odotellessa,
Natte-tonttu


"Greed may not be good, but it’s not so bad, either. You humans think greed is just for money and power! But everyone wants something they don’t have."

Ava & Bannu By: Odo

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 6/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #13 : 06.12.2016 00:03:12 »
Natte: En ainakaan myönnä osaavani kirjoittaa söpöilyä. Okei, tällainen vielä menee, mutta kun tullaan sinne ällösöpön pusuttelun ja siirapin alueelle niin ei todellakaan. En halua edes yrittää, siitä tulisi vain katastrofi.


Joulukuun kuudes 1974


Sinulla on raskas mieli ja unen maku suussa,
pohjoistuulen kanssa oma salakieli
ja lunta lokakuussa.
Ja sinä karkaat taas yksin nukkumaan.
Saisinko tulla mukaan?

~ Karhuveljeni


Joulukuun alussa Rodolphuksen valtasi aina kumma melankolia. Tai aina ja aina, oli vallannut viimeiset kaksi vuotta. Eikä se oikeastaan ollut edes millään tapaa kummallinen tilanne. Tiesin kyllä, mistä se kaikki johtui, mutta en koskaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi, ellei Rodolphus itse ensin alkanut puhua.

Rodolphus ei tahtonut puhua siitä lähes koskaan yhtään kenenkään kanssa. Minulle hän joskus saattoi raottaa menneisyytensä verhoa, mutta harvemmin. Olin toisinaan ehkä jopa hieman huolissani, olihan hän kuitenkin mieheni, vaikkei meillä suurempia tunteita ollutkaan toisiamme kohtaan. Tai minulla ei ainakaan ollut. Rodolphus kertoi toisinaan rakastavansa minua. Ehkä se oli pelkkää valhetta, ehkä ei, mutta se toi minulle lämpimän tunteen sisälle.

Rodolphuksen isä oli kuollut joulun alla kolme vuotta sitten ja se oli syy mieheni alakuloon. Me söimme lounasta hiljaisuuden vallitessa koko kartanossa. Hiljaisuus jatkui vielä teeaikaan ja päivälliselläkin. En voinut sille mitään, että oloni muuttui todella epämukavaksi ja tukalaksi. Minä en pitänyt näistä painostavista hiljaisuuksista, vaikka useimmiten toivoinkin Rodolphuksen jättävän minut rauhaan. Mutta tässä oli eroa. Kumpikaan meistä ei tuntunut osaavan sanoa mitään, mikä sai ainakin minut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Uskoin Rodolphuksen tuntevan samoin, sen verran olin oppinut miestäni lukemaan neljän vuoden aikana.

Neljä vuotta olimme nyt olleet naimisissa, meidät oli vihitty minun ollessani yhdeksäntoista, noin puoli vuotta Tylypahkasta valmistumiseni jälkeen. Se oli ollut järkiavioliitto meidän molempien puolelta. Mutta kuten olin todennut, se ei ollut sitä enää Rodolphuksen osalta. Ei, Rodolphuksen osalta kaikki oli muuttunut aivan toisenlaiseksi ja minä yritin jatkuvasti tehdä kaikkeni sen eteen, ettei hän kuvittelisi liikoja minun suhteeni. Sen verran saatoin sanoa välittäväni Rodolphuksesta, etten tahtonut satuttaa häntä, saati millään tapaa loukata hänen tunteitaan.

Miehenäni Rodolphuksella olisi toki ollut oikeus tehdä minulle mitä tahansa. Niin tahtoessaan hän olisi voinut vaikka tappaa minut. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä siihen hänen sydämensä oli liian suuri. Rodolphus saattoi kylmästi tappaa hänelle määrätyt uhrit, mutta niitä kohtaan, joista hän oikeasti välitti, hän ei koskaan sauvaansa nostanut. Rodolphus kunnioitti minua ja antoi minun päättää itse omasta kehostani. Siitä minä olin hänelle kiitollinen, sillä kovin monen vaimon tilanne ei ollut yhtä hyvä kuin minulla. Mieheni ei koskaan pakottanut minua mihinkään vastoin omaa tahtoani, vaikka äitinsä mukaan mies olikin herra talossa ja vaimon tehtävä oli palvella miestään.

Onnekseni Rodolphus oli perinyt lempeän, rakastavan luonteensa isältään. Hänessä ei ollut tippaakaan äitinsä kylmäkiskoisuutta, tunteettomuutta. Rodolphus ei välittänyt perinteisistä arvoista, eikä vaalinut perinteitä vaan uskoi maailman uudistumiseen.

Rodolphuksen isä, herra Louarn Lestrange, oli ollut Tylypahkassa Luihuisen tuvassa, samalla luokalla Mestarin kanssa. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä kuolonsyöjistä, mikä oli yksi syy siihen, että olin kunnioittanut häntä valtavasti.

Appeni oli kuollut vain vuosi naimisiinmenomme jälkeen ja poikiensa lisäksi myös minä olin jäänyt kaipaamaan häntä. Herra Lestrangesta oli tullut minulle kuin isähahmo huolimatta siitä, etten ollut koskaan tullut toimeen hänen vaimonsa kanssa. Herra Lestrange oli aina huolehtinut, että minulla oli ollut kaikki hyvin ja saanut minut tuntemaan oloni arvokkaaksi. Hän oli ollut kuin suoranainen vastakohta kylmälle ja laskelmoivalle vaimolleen.

”Huomenna on isän kuolinpäivä”, Rodolphus viimein puhui juodessamme iltateetä salongissa. Sisälläni huokaisin syvään helpotuksesta, tukala hiljaisuus oli viimein särkynyt. ”Siitäkin on jo kolme vuotta, en voi uskoa sitä. Menen käymään hänen haudallaan huomenillalla.”

Katsahdin miestäni. Hän näytti aivan maansa myyneeltä, hän näytti siltä aina, kun tuli puheeksi hänen isänsä kuolema. Rodolphus oli ottanut sen kovin raskaasti, eikä mieluusti edes puhunut siitä. Se tuntui edelleen olevan hyvin arka paikka. Niin kuin Rodolphus oli kertonut, hänen isänsä oli kuollut taistellessaan Mestarin aatteen puolesta. Minulla oli syyni epäillä hänen puheitaan. Taistelussa kaatuminen olisi ollut sankarikuolema, ylpeyden aihe suorastaan, mutta Rodolphus ei tuntenut tippaakaan ylpeyttä, vaikka muuta väittikin.

”Tahdotko, että lähden mukaasi?” kysyin.

”Lähtisitkö sinä?” Rodolphus kohotti hieman hämillään katseensa minuun.

”Tietenkin.”

”Sitten minä tahdon, että sinä lähdet.”

Rodolphus tuli vierelleni ja kietoi käsivartensa ympärilleni painaen minun kehoni tiukasti omaansa vasten. Toinen kämmen löysi paikkansa niskastani, kun hän yritti hakeutua niin lähelle minua kuin vain suinkin kykeni. Tunsin kuinka hänen nenänsä painui kaulaani vasten, tunsin kuuman hengityksen vasten ohutta ihoa.

Loppuiltaa emme enää onneksi olleet vaiti, ainakaan koko aikaa. Koetin saada Rodolphuksen ajattelemaan hieman muutakin kuin vain seuraavaa päivää, mutta aina silloin tällöin hän vajosi takaisin synkkyyteen kieltäytyen puhumasta kanssani. Välillä näin kyyneleet hänen lasittuneessa katseessaan ja se teki oloni hankalaksi. Noina hetkinä en osannut tehdä juurikaan muuta kuin lepuuttaa päätäni Rodolphuksen olkapäällä ja tarjota hänelle toisinaan siemauksen tuliviskiä.

Vaikka puhuimmekin harvakseltaan, tunsin jopa noista vähistä keskusteluista suurta helpotusta. Ne katkaisivat hiljaisuudet pieniksi hetkiksi kerrallaan, ne toivat täytettä tyhjyyteen. Olisin tahtonut sanoa ymmärtäväni Rodolphusta, mutta enhän minä ymmärtänyt. En minä voinut tietää, miltä tuntui menettää rakas isänsä niin äkillisesti. Minä en ollut koskaan välittänyt omastani, pelännyt ainoastaan, enkä uskonut tuntevani mitään, kun hän kuolisi. Sama päti äitiini. Häntä tosin en ollut pelännyt, vihannut vain.

Rodolphus lähti nukkumaan, kun minä jäin vielä hetkeksi lukemaan oleskeluhuoneeseen. Aukinaisesta ovesta näin hänen nousevan portaita pää kumaraan painuneena. Näky sai minut huokaisemaan hiljaa. Ehkä minun sittenkin pitäisi seurata miestäni yläkertaan, ehkä Rodolphus tarvitsi minua nyt.

Kun vaihdoin yömekkoon, Rodolphus ei vilkaissutkaan minua, ei edes siinä vaiheessa, kun seisoin alasti hänen edessään. Se jos mikä oli huolestuttavaa. Pukeuduttuani hyppäsin sänkyyn vatsalleni onnistuen viimein kiinnittämään Rodolphuksen huomion edes pariksi sekunniksi.

”Rod”, sanoin hiljaa piirrellessäni sormenpäällä pieniä ympyröitä hänen rintakehäänsä, ”tiedätkö... Minäkin kaipaan häntä aika paljon.”

”Isä piti sinusta”, Rodolphus vastasi. ”Hän muisti aina kertoa minulle, kuinka onnekas olin, kun sain sinut vaimokseni, kuinka minun tulisi aina muistaa kunnioittaa sinua ja osoittaa sinulle kaikki rakkauteni. Niin hän toivoi kuolinvuoteellaan minun tekevän, ja minä tahdon kunnioittaa hänen viimeisiä toiveitaan.”

Kaivauduin Rodolphuksen kainaloon ja lepuutin päätäni hänen rinnallaan. Rodolphus kohotti kätensä silittämään hiuksiani. Siinä minä tunsin itseni rauhallisemmaksi kuin aikoihin ja se ihmetytti minua. Missä vaiheessa minusta oli tullut näin riippuvainen Rodolphuksen läheisyydestä? Oliko se vain joulun mukanaan tuomaa turvallisuudenkaipuuta, vaiko sittenkin halua pitää huolta allapäin olevasta miehestäni, en kai minä sentään ihan oikeasti ollut muuttumassa sellaiseksi? En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö minun sillä hetkellä olisi ollut todella hyvä olla Rodolphuksen lähellä.

”Sinä olet todella tärkeä minulle, Bella, muista se”, Rodolphus sanoi ja suuteli minua päälaelle.

”Niin sinäkin minulle”, mutisin. Ja sillä hetkellä minä oikeasti tarkoitin sitä.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 6/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #14 : 06.12.2016 17:43:18 »
Mä niin jotenkin rakastan tätä ja kaikkia näitä hahmoja ♡ viides luku oli aivan ihana, Ina ja Rabastian on kyllä suloisia. Myös Karhuveljeni ja Lumienkeleitä on aivan ihania. Ootan jo sitä huomista 3000 sanan lukua :D


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 7/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #15 : 07.12.2016 00:06:08 »
Lumille: No ei tässä nyt kuitenkaan ihan sitä 3000 sanaa ole, vain 2500... Ina ja Rabastan on aika söps ♥

A/N: Niin siis minunhan oli tarkoitus kirjoittaa noin tuhannen sanan mittaisia oneshotteja. Tämä yksi hieman paisui.


Joulukuun seitsemäs 1974


Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?

~ Konsta Jylhän joululaulu


Jo heti aamulla Rabastan oli vetäytynyt kauas minusta, eikä suostunut päästämään minua lähelleen. Uusi tilanne hämmensi minua syvästi, enkä tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Rabastan näytti tahtovan olla omissa oloissaan, mutta koska en ymmärtänyt syytä hänen käytökseensä, se sai minut huolestumaan.

”Ina?” Rabastan kysyi viimein lähestyessään minua illan jo alkaessa hämärtää. ”Lähtisitkö mukaani käymään isäni haudalla?”

”Tietenkin.”

Seurasin Rabastania eteishalliin, jossa hän auttoi viitan harteilleni. Hän vaikutti kovin vaisulta, enkä ihmetellyt sitä lainkaan, jos hän oli koko päivän ajatellut isäänsä. Jos olin oikein ymmärtänyt, isän kuolema oli ollut Rabastanille ja Rodolphukselle aika kova paikka. Se oli ollut isku, jota he eivät olleet osanneet odottaa. Eikä se ollut ihmekään, heidän isänsähän oli kuollut taistellessaan Pimeyden lordin aatteen puolesta. Äkillinen kuolema oli läheisille aina pahin.

Niin kuin babuškan kuolema oli aina ollut kova paikka äidilleni. Minä olin ollut silloin vielä niin pieni, etten oikein muistanut siitä mitään. Minä tiesin vain sen, mitä äiti oli kertonut. Että babuška oli ollut jakomielitautinen. Että babuška oli tappanut itsensä. Äiti oli löytänyt babuškan kuolleena kotoaan.

Se oli ollut äidilleni niin kova isku, ettei hän ollut suostunut puhumaan asiasta moneen vuoteen. Usein hän iltaisin oli istunut takana edessä katsellen babuškan kuvaa, hymyillen sille, välillä jopa puhuen. Minun ollessa kymmenvuotias äiti oli ensimmäisen kerran vastannut kysymykseeni siitä, mitä babuškalle oli tapahtunut.

Minä en voinut edes kuvitella, miltä tuntui ylipäätään menettää oma vanhempansa, saati sitten niinkin nuorella iällä. Rabastan oli ollut vasta kahdeksantoista.

Kävelimme käsi kädessä pitkin autiota kylätietä. Lunta sateli hiljalleen pimenevältä taivaalta. Kiteitä kiinnittyi hiuksiimme, suli vasten lämpöä ja jäi vesihelmiksi suortuville. Kun lumipyry alkoi yltyä, vedin hopeaviitan hupun hiuksilleni. Hautausmaalle ei onneksi ollut kovinkaan pitkä matka kävellä.

”Isän kuolemasta tulee tänään kolme vuotta”, Rabastan kertoi. ”Minulla on ollut tapana käydä haudalla aina hänen kuolinpäivänään. Kun se kaikki tapahtui juuri ennen joulua... No, me vietimme aika mustan joulun.”

En vastannut mitään, hakeuduin vain lähemmäs miestäni. Minusta tuntui, ettei Rabastan edes odottanut minun vastaavan. Hän vaipui takaisin aatoksiinsa, kun lähestyimme lyhdyin valaistua hautausmaata.

Rabastan johdatti minut pientä kujaa pitkin kohden hautausmaan keskustaa, jonne oli rakennettu useampia mausoleumeja. Jokaisen hautakammion päädyssä luki suvun nimi ja viimeisessä niistä luki Lestrange. Rabastan sai lukitun oven avautumaan painamalla kämmenensä sitä vasten. Hän astui sisään vetäen minut mukanaan.

Kammiossa oli monia suvun kuolleita aina 1400-luvulta lähtien. Katseeni vaelsi kymmenissä haudoissa, joiden useimpien laatat olivat niin vanhat ja kuluneet, ettei niistä saanut enää mitään selvää, mutta näin siellä ainakin kaksi Rabastania sekä yhden Rodolphuksen. Hauta lähimpänä ovea oli uusin. Laatan teksti oli laadittu koristeellisin kirjaimin ja minulla kesti hetki ymmärtää, mitä siinä luki.


Rakastettu isä, veli ja aviopuoliso
   LESTRANGE, Louarn
   s. 3.10.1926
   k. 7.12.1971



Rabastan puristi tiukasti kättäni. Saatoin nähdä, kuinka tämä oli hänelle vaikea paikka ja parhaani mukaan koetin sanoitta tukea häntä surunsa edessä. Minusta ei tuntunut oikealta puhua, ei sillä hetkellä. Sen sijaan pujahdin Rabastanin kainaloon ja painoin pääni hänen rinnalleen. Rabastan vilkaisi minua ja hymyili hiljaa kietoessaan kätensä ympärilleni, vetäessään minut tiukasti itseään vasten.

”Hän oli hyvä mies”, Rabastan sanoi. ”Toivon, että voisin joskus olla edes suunnillen hänen veroisensa. Kaipaan häntä.”

”Tietenkin sinä kaipaat”, kuiskasin. ”Hän oli sinun isäsi.”

”Voinko minä kertoa sinulle jotakin?”

”Ihan mitä tahansa.”

”Minun isäni ei kuollut taistelussa.”

”Eikö? Kuinka sitten?”

”Hän oli sairastellut jo pitkään ennen kuolemaansa, mutta minä luulen... minä luulen, että hän väsyi äitiimme. Äiti on aina ollut aika... kylmä ihminen ja minä ja Rod pelkäsimme häntä, kun olimme lapsia. Isä oli ihan erilainen, hän oli aina hyvä meille. Äiti toki huolehti, että meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme ja mielellään vielä enemmänkin, mutta minä tunsin oloni aina kauhean epämukavaksi hänen seurassaan, tunnen yhä. Hän yritti ostaa kiintymyksemme.”

”Silloin ennen kuin me menimme naimisiin, sinun äitisi moneen kertaan teroitti minulle, ettei yksikään nainen voi olla tarpeeksi hyvä hänen pojilleen. Bella sanoi, että äitinne jumaloi teitä.”

”Se voi hyvinkin olla niin, mutta minä en koskaan ole kokenut sitä sellaisena. Minä näin sen mustasukkaisuutena ja omistushaluna. Hän lahjoi meitä, kantoi meille jatkuvasti tavaraa, jotta niiden avulla saisi meihin kontrollin. Hän haukkui isää meille, jotta kääntyisimme isää vastaan. Äidin mielestä hänen pitäisi olla ainoa ihminen tässä maailmassa, kenelle me osoitamme kiintymystä, ainoa nainen meidän elämässämme, mutta toisaalta hän tahtoo myös lapsenlapsia...”

”Bella kehotti minua pitämään varani sinun äitisi suhteen. Hän kuulemma yrittäisi omia lapsemme samaan tapaan kuin on ominut sinut ja Rodolphuksen.”

”Sitä minäkin pelkään. Joskus mietin, jos pistäisi vain kokonaan välit poikki hänen kanssaan. Minä olen välillä kauhean väsynyt häneen.”

”Se on ihan ymmärrettävää.”

”Mutta onneksi minulla on sinut. Lupaan, että jos äiti yrittää omia meidän lapsemme tai kohtelee sinua huonosti tai mitä tahansa, hänellä ei sen jälkeen ole enää sijaa minun elämässäni. Meidän elämässämme.”

Nyökkäsin. Oli hyvä kuulla ne sanat Rabastanin suusta. Olin alkanut arastella hänen äitiään häidemme jälkeen, joten tuntui hyvältä, etten ollut ainoa, joka näki vanhan rouvan negatiivisessa valossa, että jopa hänen oma poikansa oli häntä vastaan. Se antoi minulle suurta tyydytystä.

Rabastan sytytti kynttilän ja laski sen isänsä haudan eteen.

”Lepää rauhassa, isä”, hän sanoi. ”Kaipaan sinua yhä joka päivä.”

Saatoin nähdä, kuinka Rabastan taisteli kyyneleitä vastaan.

Kun seisoimme jälleen mausoleumin ulkopuolella, näin kahden ihmisen lähestyvän käsi kädessä. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin nämä. Kaksikko ei kuitenkaan ollut huomannut meitä, he olivat syventyneet omaan, hiljaiseen keskusteluunsa.

”Rabastan, katso”, kehotin. Hän käänsi katseensa nähdäkseen saman minkä minä.

”Rod?” hän kysyi uskomatta silmiään.

Rodolphus ja Bellatrix jähmettyivät niille sijoilleen tajutessaan meidän olevan paikalla. He katsoivat meitä vähintäänkin yhtä hämmentyneinä kuin me katsoimme heitä.

”Mitä te täällä teette?” Rabastan jatkoi ihmettelyään.

”Tulimme käymään isän haudalla”, Rodolphus vastasi. ”Hänen kuolemastaan tuli tänään kolme vuotta.”

”Tiedän sen. Mutta minä... En minä tiennyt sinun vierailevan täällä.”

”Kai minä nyt oman isäni haudalla käyn?”

”Et ole koskaan lähtenyt minun kanssani, kun olen pyytänyt.”

”Olen halunnut käydä yksin.”

”Niinkö?”

Rabastan katsahti Bellatrixia, joka ei suostunut katsomaan meistä ketään silmiin. Minä taas en saanut katsettani irti Bellatrixin ja Rodolphuksen yhteen liitetyistä käsistä. Saattoiko sittenkin olla, että Bellatrix välitti miehestään enemmän kuin antoi toisten ymmärtää? Saattoiko olla, että hän oli lähtenyt Rodolphuksen mukaan tämän isän haudalle tukeakseen miestään aivan kuten minäkin omaani?

”Bella on välillä... lähtenyt mukaani”, Rodolphus sanoi.

”Hän oli aina hyvä minulle”, Bellatrix mutisi hieman kiusaantuneena. ”Hän kohteli minua hyvin, eikä koskaan sanonut minulle pahaa sanaa.”

”Toisin kuin äiti”, Rabastan totesi.

”Niin”, Bellatrix nielaisi.

”Isä piti sinusta”, Rodolphus sanoi. ”Hän kertoi sen minulle monta kertaa. Hän sanoi, että olin onnekas, kun sain sinut vaimokseni ja minun sietäisi olla kiitollinen. Ja minä olen aivan varma, että isä olisi pitänyt myös Inasta.”

Hätkähdin kuullessani oman nimeni lausuttavan ja kohotin katseeni Rodolphukseen. Hän piteli vapaassa kädessään kynttilää sekä pientä valkeaa kukkaa. Hän ei katsonut minuun, eikä Rabastaniin vaan jonnekin kaukaisuuteen meidän ohitsemme.

”Me menisimme nyt tervehtimään isää”, Rodolphus sanoi.

”Tietenkin”, Rabastan nyökkäsi. ”Kuule, Rod... Mitä jos menisimme sitten kaikki meille? Miltä se kuulostaisi? Voisimme istua iltaa ja lämmin tee voisi tehdä hyvää kirpeän pakkasilman jälkeen, ehkä hieman tonttuviiniäkin...”

Rodolphus katsahti Bellatrixia vierellään.

”Mitä sinä sanot?” hän kysyi.

”Mennään vain”, Bellatrix vastasi.

Rodolphus nyökkäsi ja astui sitten Bellatrixin kanssa mausoleumin yhä avonaisesta ovesta sisään. Minä ja Rabastan jäimme ulkopuolelle odottamaan, sillä tahdoimme tarjota heille oman rauhansa. Kun he tulivat ulos joitakin minuutteja myöhemmin, näin kyyneleet Bellatrixin silmissä. Näin, kuinka hän yhä puristi tiukasti Rodolphuksen kättä. En ymmärtänyt sitä. Bellatrix oli aina niin kovasti vakuuttamassa, ettei välittänyt Rodolphuksesta tippaakaan, eikä tarvinnut tätä yhtään mihinkään ja nyt kuitenkin he pitelivät toistensa käsiä hakien turvaa toisistaan.

Palasimme kotiin tienpiennarta pitkin. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, Bellatrix ja Rodolphus takanamme. Kukaan meistä ei sanonut sanaakaan, kukaan ei tahtonut rikkoa hetken haurautta. Minä en uskaltanut vilkaistakaan taaksepäin, puristin vain tiukasti Rabastanin kättä omassani koko matkan ajan.

Kotona keskustelumme oli hyvin vaimeaa ja tavallaan jopa vaivaantunutta, kun siirryimme teesalonkiin, jonka olin vain muutamaa päivää aiemmin koristellut sulamattomalla huurteella ja jääpuikoilla. Minä ja Rabastan emme olleet osanneet odottaa kohtaavamme Rodolphusta ja Bellatrixia herra Lestrangen haudalla, ja toisinpäin, joten luultavasti juuri se loi välillemme hieman kiusallista ilmapiiriä. Ainakin siihen saakka, kunnes Rabastan käski kotitontun tuoda meille juotavaa. Vain hetkeä myöhemmin Vinka kantoi meille tarjottimella lasilliset tonttuviiniä.

”Nuori rouva Lestrangen on tuo etummainen”, Vinka sanoi. ”Siinä ei ole alkoholia.”

”Kiitos, Vinka”, hymyilin saaden kotitontun silmät taas kerran kostumaan. Nämä eivät kai koskaan tottuisi siihen, että kiittelin heitä vähän väliä avusta. Minä vain olin kotona oppinut, että henkiolennoille, tontuille ja muille, piti olla ystävällinen tai ne voisivat saada suurta tuhoa aikaan.

Otimme jokainen lasimme käteen.

”Isälle”, Rodolphus sanoi ääni hieman painoksissa.

Kohotimme maljat ja kilistimme. Vein lasin huulilleni ottaakseni pienen siemauksen. Puhelimme hiljaa, enkä minä kyennyt vieläkään muuta kuin vain katsomaan Bellatrixia, joka oli ollut kummallisen vaisu koko illan. En voinut olla miettimättä, oliko hänelle käynyt jotakin vai oliko hän vain tosiaan niin murheellinen miehensä isän kuolemasta, joka oli tapahtunut kolme vuotta takaperin.

Lopulta minun oli pakko tehdä asialle jotakin ja pyysin Bellatrixin mukaani hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Hän kysyi, eivätkö kotitontut voisi tuoda sitä, mutta minä vaadin häntä tulemaan. Bellatrix nousi ja seurasi minua keittiöön, jossa kotitontut häärivät. Sain käteeni pullon tonttuviiniä heti, kun olin sitä pyytänyt.

Kävelimme oleskeluhuoneeseen, jossa kehotin Bellatrixia istuutumaan. Itse tulin hänen vierelleen. Laskin viinipullon sohvapöydälle ja tartuin ystävääni kädestä kiinni. Bellatrix kohotti katseensa silmiini.

”Minä näen, että sinua vaivaa nyt jokin”, sanoin. ”Kerro, minä kuuntelen.”

Bellatrix veti syvään henkeä ja painoi jälleen katseensa.

”Herra Lestrange oli hieman kuin isähahmo minulle”, hän kertoi. ”Hän kohteli minua aina niin hyvin, paljon paremmin kuin omat vanhempani. Hän todella oli kuin isä minulle, enemmän kuin omani koskaan. Sen takia minä välitin hänestä niin paljon, sen takia hänen kuolemansa oli minulle aika vaikea paikka.”

”Bella rakas”, huokaisin. Muuta en osannut sanoa, olin aina ollut huono lohduttaja, joten kiedoin vain käteni Bellatrixin ympärille ja halasin häntä lujasti. Bellatrix laski päänsä olkapäälleni.

”Se oli todella vaikea paikka myös Rodille ja Rabastanille. He todella välittivät isästään.”

”Näin olen ymmärtänyt.”

”Herra Lestrange oli oikeasti hyvä ihminen, monta kertaa parempi kuin vaimonsa. Hän oli ystävällinen kaikille ja kutsui minua suosikkiminiäkseen. Ikään kuin hänellä olisi muita edes ollut, mutta se tuntui hyvältä. Tuntui, että minua oikeasti arvostettiin ja että minusta pidettiin minun itseni takia. Ei sukuni takia, ei sen takia, että olin kuolonsyöjä vaan minun omien ansioideni tähden. Herra Lestrangen kuoleman jälkeen minusta alkoi tuntua, etten ollut enää mitään. Sinä tiedät, ettei vanha rouva pidä minusta, ei ole koskaan pitänyt ja hän saa hieman liiankin usein minut tuntemaan oloni mitättömäksi. Hän on hyvin paljon samankaltainen minun vanhempieni kanssa.”

”Bella -”

”Mutta onneksi minulla on sinut. Sinun seurassasi minä saan olla, mitä olen. Sinä olet niin tottunut näkemään minulta kaikenlaista ja tiedän, ettet tuomitse minua. Eikä tuomitse myöskään Rod, onneksi. Meillä on ihan toimiva avioliitto, vaikkei meillä kai suurempia tunteita ole toisiamme kohtaan. Minä välitän Rodista ja hän -”

”Rakastaa sinua.”

”Niin... niin kai sitten.”

Vaikenimme hetkeksi. Olimme siirtyneet vaikeista aiheista vielä vaikeampiin, enkä tiennyt, kuinka pääsisimme niistä eroon. Bellatrix onneksi ratkaisi sen minun puolestani.

”Tulisitko joku päivä auttamaan minua joulujuhlan valmistelussa?” hän kysyi yllättäen minut täysin.

”Mielelläni”, sain vastatuksi. ”Jos tulisin vaikka jo huomenna käymään?”

”Se sopii. Mutta nyt minä menen käymään kylpyhuoneessa ja jos sitten menisimme takaisin salongin puolelle vahtimaan, etteivät nuo veljekset keksi tehdä siellä pahojaan.”

Virnistin.

”Tehdään niin.”

Bellatrix suuntasi käytävään ja minä lähdin kohden teesalonkia napaten viinipullon käteeni. Kuullessani Rabastanin ja Rodolphuksen keskustelun jähmetyin paikoilleni oven taakse. En vain voinut mennä sinne ja keskeyttää heitä, sillä veljesten puhe kuulosti kovin vakavalta. Kenties heidänkin tarvitsi olla hetki kahden ja käydä tiettyjä asioita lävitse.

”Rod, minä...” kuulin Rabastanin äänen. ”Minä kerroin Inalle, kuinka isä kuoli.”

”Sitten?” Rodolphus kysyi.

”Kerroin, miten hän oikeasti kuoli. En minä voi pitää sellaista salaisuutta vaimoltani. Tee sinä omat ratkaisusi vaimosi suhteen, mutta Ina tietää nyt.”

Rodolphus huokaisi syvään.

”Rabastan, me teimme sopimuksen, ettei tästä puhuta perheen ulkopuolelle.”

”Minä tiedän, mutta Ina on perhettä, hän kantaa minun lastani sisällään, joten hänellä on oikeus tietää. Lapsellakin on oikeus tietää, kunhan on tarpeeksi vanha. Minä lupasin Inalle, että jos äiti alkaa liian päällekäyväksi, meidän ei tarvitse kestää häntä, että me voimme poistaa hänet elämästämme. Sinä tiedät, millainen äiti osaa olla ja minä tahdoin kertoa, mitä hän teki isälle. Tahdon Inan tietävän, että olen hänen puolellaan, etten minäkään pidä asioista, mitä äiti sanoo tai tekee. Sinä toki päätät itse, mitä kerrot Bellalle, mutta minusta hänelläkin olisi oikeus tietää. Sinä tiedät, kuinka paljon Bella vihaa äitiä, joten hänen pitäisi tietää, että olet hänen puolellaan.”

”Bella tietää, että olen hänen puolellaan ja tekisin hänen vuokseen mitä tahansa.”

”Ihan miten haluat. Se on sinun päätöksesi.”

Keskustelu näytti tulleen loppuunsa. Avasin oven ja astuin oleskeluhuoneeseen viinipullo käsilläni. Kannoin pullon pöydälle ja istuuduin Rabastanin tuolin käsinojalle. Rabastan laski kätensä reidelleni saaden sillä tavoin huomioni.

”Kiitos”, Rabastan sanoi. ”Mihin Bella jäi?”

”Hän tulee pian.”

Paria minuuttia myöhemmin Bellatrix liittyi seuraamme. Rodolphus tarkasteli vaimoaan hieman epäröiden, kunnes viimein karaisi kurkkuaan saaden kaikkien huomion puoleensa. Hänen katseensa vaelsi meissä pysähtyen lopulta Bellatrixiin.

”Minun täytyy tunnustaa jotakin”, Rodolphus sanoi. Hän epäröi pitkään ennen kuin jatkoi. ”Minä... minä valehtelin sinulle, kun kerroin isän kuolleen taistelussa Mestarin aatteen puolesta. Se ei ole totta missään muodossaan. Isä kuoli, koska ei jaksanut enää. Äiti niin sanotusti imi hänet kuiviin.”

Meidän kaikkien yllätykseksi Bellatrix hymyili.

”Minä tiedän sen, Rod”, hän sanoi.

”Mistä muka?” Rodolphus hämmentyi.

”Minä näen kyllä sinusta, jos valehtelet. Olen tiennyt, tai pikemminkin arvannut, totuuden pitkän aikaa.”

”Mutta sinä et ole sanonut mitään.”

”Koska tiedän, ettet halua puhua siitä aiheesta kenenkään kanssa, koska se sattuu sinuun yhä. Se, mitä sinun äitisi teki... Tarkoitan, että isäsi, teidän isänne”, Bellatrix katsahti Rabastania, ”kuoli hänen takiaan ja se antaa minulle vain entistä suuremman syyn vihata häntä.”

”En aio kieltää sinun vihaasi.”

”Onko meidän aivan pakko kutsua hänet joulujuhlaan? Hänkin nimittäin vihaa minua.”

”Tiedän, että vihaa, mutta kohteliaisuudesta äidin on myös saatava kutsu. Mutta ei sinun tarvitse olla tekemisissä hänen kanssaan, jos se tuntuu sinusta pahalta. Tiedän, ettei äiti ole koskaan ollut kovin hyvä sinulle. Ei samalla tavalla kuin isä oli. Olen pahoillani hänen töykeydestään.”

”Eihän se sinun syytäsi ole. Ja sitä paitsi alan olla jo aika tottunut. Enkä ole enää yksin tässä tilanteessa, sillä joku muukin minun lisäkseni saa lokaa niskaansa.”

Katsahdin Bellatrixia, jonka toinen suupieli kohosi hymyyn hänen katsoessaan suoraan minuun.

”Yhdessä me kestämme tämän, eikö vain?” hän kysyi.

”Varmasti kestämme.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 7/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #16 : 07.12.2016 21:36:13 »
Ihana luku jälleen kerran♡


sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 8/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #17 : 08.12.2016 14:03:31 »
Lumille: Kiitos ♥


Joulukuun kahdeksas 1974


Viime yönä satoi lunta, aamu sarastaa,
koko talven valtakunta on kuin satumaa
ja askeleeni painan maahan valkoiseen
mieli palaa niin kuin aina lapsuuteen.

~ Jouluna taas lapsi olla saan


Matkasin hormiverkoston kautta Lestrangen kartanolle jo heti aamupäivällä. Bellatrix oli yksin kotona, joten oli varsin ilahtunut, kun liityin hänen seurakseen. Söimme yhdessä lounaan, paahtopaistia perunoilla ja kasviksilla, jonka jälkeen kiertelimme pitkän aikaa ulkona puutarhassa puhumassa kaikkea turhanpäiväistä.

Palattuamme sisälle Bellatrix päätti, että oli teeaika, enkä voinut kieltää, etteikö jokin lämmin juoma olisi tehnyt hyvää pakkasessa vietetyn ajan jälkeen. Joten kun Bellatrix lähti kohden keittiötä, en tiennyt, miksei hän käyttänyt kotitonttuja, minä suuntasin oleskeluhuoneeseen. Istuskelin hetken aikaa nojatuolissa katsellen ympärilleni, kunnes huomioni kiinnittivät valokuvat piirongin päällä. Olin aiemminkin niitä katsellut, mutta sinne näkyi ilmestyneen uudet kehykset, joten nousin tuolistani ja astelin kuvien luokse.

Keskimmäisissä kehyksissä oli kuva minusta ja Bellatrixista. Olimme siinä kahdeksantoista vuoden ikäisiä, juuri valmistuneet Tylypahkasta. Kuva oli otettu viimeisenä koulupäivänämme Suuren salin ovien edustalla. Vieressä oli kuva Rodolphuksesta ja Rabastanista, sitten Bellatrixista ja Narcissasta, kun nämä olivat lapsia ja vielä kuva herra Lestrangesta, Rodolphuksen ja Rabastanin isästä. Kumpikin pojista oli perinyt hyvin paljon isänsä näköä. Oli Bellatrixin ja Rodolphuksen hääkuva, jossa kumpikin näyttivät kuolemanvakavilta ja sen näkeminen sai joka kerta hymyn pyrkimään kasvoilleni. Aivan kuin he olisivat olleet häiden sijasta hautajaisissa. Viidennessä kuvassa, jota en ollut ennen nähnyt, olivat myös Bellatrix ja Rodolphus, mutta he näyttivät paljon nuoremmilta.

Pyörähdin ympäri, kun kuulin ääniä takaani. Bellatrix palasi oleskeluhuoneeseen teetarjotinta kantaen.

”Mikä tämä on?” kysyin häneltä.

”Mikä niin?” Bellatrix ihmetteli. Tartuin kehyksiin ja näytin kuvaa Bellatrixille hänen tullessa viereeni. Hän katsoi sitä lämpimästi hymyillen, enkä voinut uskoa, että jokin muisto, mihin liittyi Rodolphus, saattoi saada hänessä sellaisen reaktion aikaan. ”Tämä on joulutanssiaisista vuodelta 1968, kun Rod oli kavaljeerini. Meillä tuli nämä tanssiaiset puheeksi yksi päivä ja Rod väitti muistavansa, mitä minulla oli silloin päällä, joten etsimme sitten tämän kuvan käsiimme.”

”Muistiko hän?”

”Valitettavasti.”

”Ne taisivat olla kivat tanssiaiset.”

”Niin olivat. Suuri sali oli koristeltu muistuttamaan jääpalatsia. Se oli todella upea. Ja muutoinkin tuossa illassa ja yössä oli jotakin taianomaista. Kun puhuimme siitä, Rod väitti, että olen viettänyt ihan liikaa aikaa sinun seurassasi, kun aloin kuulemma jo kuulostaakin sinulta, kun puhuin saduista ja taikuudesta ja ties mistä. Mutta sano minun sanoneen, me emme voi viettää liikaa aikaa yhdessä.”

”Emme todellakaan voi. Rabastankin aina valittaa, että olen oppinut sinulta pahoja tapoja. Siitä olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Tosin opin niitä jo kouluaikana, enkä vieläkään ole päässyt niistä eroon.”

”Mitä? Eihän minulla ole pahoja tapoja.”

”Eipä.”

Laskin kuvan käsistäni takaisin omalle paikalleen piirongin päälle. Bellatrix oli siinä siis seitsemäntoista vuoden ikäinen, kuva oli otettu vajaata vuotta ennen kuin olin tavannut hänet ensimmäisen kerran. Hän näytti kauniilta ja onnelliselta, paljon onnellisemmalta kuin hääkuvassaan, enkä voinut olla ihmettelemättä, mitä siinä välissä oli tapahtunut. Kuinka joulutanssiaisten onnellisesta parista oli tullut hääkuvan iloton pari?

”Eikö Rod ole vielä aika hyvännäköinen siinä kuvassa?” Bellatrix kysyi astellessaan sohvan luokse. Hän istuutui ja otti teekupin käteensä.

”Ei hän minusta kovin pahalta näytä nytkään”, vastasin.

”Mutta näyttää paljon paremmalta tuossa, eikö niin? Kun hänellä on tuo partakin.”

”No... jos sinä niin sanot.”

”Rod väittää, että meistä on tullut vanhoja. Minä en usko häntä, vanhentukoon keskenään. Ei tuosta kuitenkaan ole aikaa kuin vasta kuusi vuotta. Ei se niin kauhean paljon ole, eihän? En minä nyt kovin vanha ole.”

”Et tietenkään. Sinähän olet vasta kaksikymmentäkaksi.”

”Kaksikymmentäkolme, Ina.”

Bellatrixin sanat hämmensivät minua, mutta samassa tajusin myös hänen olevan oikeassa. Minun muistini oli se, joka sillä kertaa oli pettänyt.

”Niin, niin tietenkin”, sanoin. ”Vastahan sinulla oli syntymäpäivä viime kuussa. Minä en vain ikinä muista, että olet minua vuoden vanhempi.”

”Vaikutanko minä muka niin nuorelta?”

”Ei vaan se johtuu tasan siitä, että olimme samalla luokalla. Tämä teidän systeeminne on ihan typerä, että kouluun mennään, kun ollaan yksitoistavuotiaita, mikä tarkoittaa sitä, että samalla luokalla on kahtena eri vuonna syntyneitä oppilaita.”

”Miten sitten pitäisi olla?”

”Että kouluun mennään sinä vuonna, kun täytetään yksitoista.”

”Tuossa sinun ajatuksessasi ei ole mitään järkeä.”

”Minusta se on paljon järkevämpi kuin teidän systeeminne täällä.”

Keskustelumme jatkui tauotta niin kuin yleensäkin sekä vailla päätä ja häntää. Puheenaiheemme poukkoilivat koulusta töihin ja joulusta kesään. Bellatrix kertoi haaveestaan, kuinka tahtoisi saada kotinsa joulujuhlassa näyttämään siltä lumotulta jääpalatsilta, jolta Suuri sali oli näyttänyt Rodolphuksen viimeisenä vuonna Tylypahkassa. Suunnittelimme, kuinka sellaisen voisi toteuttaa, mutta emme juuri päässeet puusta pitkään.

”Jos minulla vain olisi revontulia”, huokaisin. ”Ne kruunaisivat koko illan. Lapin revontulet ovat oikeasti todella upeita, sinun pitäisi nähdä ne. Olen varma, että ihastuisit ikihyviksi. Niihin ei voi olla rakastumatta.”

”Oletko varma?” Bellatrix kysyi.

”Olen.”

”Enkö edes minä? Minähän olen kylmä ja tunteeton, enkä välitä kuin omasta edustani ja -”

”Pää kiinni, Bella. Sinä et ole tippaakaan tuollainen ja minä jos kuka sen tiedän. Sinä olet lämmin, sinulla on tunteet, sinä välität myös toisista... Mitä muuta? Tai en minä tiedä, oletko sinä sittenkään niin lämmin. Välillä minusta tuntuu, että olet joko tulikuuma tai jääkylmä. Mutta kai sinä joskus olet kädenlämpöinenkin?”

Bellatrix katsoi minua silmät ilkikurisesti kipunoiden ja huulet vetäytyneenä hampaat paljastavaan virnistykseen.

”Mitä?” kysyin nähdessäni hänen ilmeensä. Se ei voinut luvata hyvää, se ei koskaan luvannut hyvää.

”Mitä mitä?” hän esitti vastakysymyksen yrittäen teeskennellä viatonta – turhaan.

”Miksi sinä katsot minua noin?”

”Miten?”

”Sinulla on selkeästi pahuuksia mielessäsi. Sinulla on aina, kun näytät tuolta. Mutta älä kuvittelekaan, että minä tällä kertaa lähtisin mukaan, sillä minä en lähde. Sen saat uskoa. Tästä lähtien minä pysyttelen sinusta turvallisen välimatkan päässä.”

”Älä nyt, Ina. En minä sentään aina ole pahuuksia suunnittelemassa. Enkä tällä kertaa ainakaan.”

”Tuota sinä et kyllä usko edes itse.”

Bellatrix oli hetken vaiti ja vilkaisi ulos. Sitten hän iskosti katseensa takaisin minun silmiini.

”Olet oikeassa, en uskokaan”, hän myönsi virnistäen. ”Mennäänkö ulos?”

”Ulos? Oletko tosissasi? Vastahan me tulimme sisälle.”

”Mutta siellä on aika kaunis sää.”

”Ja nyt sinä alat puhua säästä. Olet totisesti päästäsi vialla. Tosin olet kyllä oikeassa. Mennään sitten.”

Pakkanen kipristeli poskillani välittömästi, kun astuin ovesta ulos. Joulukuu oli siihen saakka ollut yllättävän kylmä ja luminen, ei lainkaan niin leuto ja lumeton kuin edellisvuonna. Tosin minä en sitä pistänyt lainkaan pahakseni, olin tottunut viettämään jouluni paljon ankarammissa olosuhteissa lämpötilan ollessa jopa kolmekymmentä astetta miinuksen puolella. Nämä kymmenen asteen pakkaset eivät olleet mitään verrattuna niihin. Minä vain nautin täysin siemauksin, kun oli lunta ja oli pakkasta. Ne muistuttivat minua talvista kotona ja saatoin hetkeksi tuntea koti-ikävän haihtuvan, vain palatakseen pian takaisin.

Kävelimme pitkin metsän reunaa ja Bellatrix keksi pudottaa puun oksalta lumet niskaani. Jonkin aikaa hänellä oli hulvattoman hauskaa katsellessaan, kun pudistelin lunta viitaltani ja koetin päästä pois ympärilleni muodostuneesta lumikasasta. Pian sain onneksi hänen hymynsä hyytymään, kun kaadoin hänet hankeen ja pudotin lumet päälle seuraavalta oksalta. Bellatrix hautautui lumen alle kokonaan.

”Olisin kuvitellut sinun osaavan käyttäytyä aikuismaisemmin”, Bellatrix mutisi noustessaan istumaan ja pyyhkiessään lunta pois kasvoiltaan. ”Odotahan vain, kun pääsen tästä ylös, Ina. Sillä silloin minä näytän sinulle taivaan merkit.”

”Miksi? Minä tunnen jo tähtikuviot.”

”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”

”Sinä et ole yhtään minua parempi. Sinäkin pudotit lunta minun päälleni. Et osaa käyttäytyä sitten lainkaan ikäsi edellyttämällä tavalla. Ei uskoisi, että olet jo kaksikymmentäkolme. Olet sinä kyllä kauhean vanha. Ajattele, melkein kolmekymmentä jo.”

”Ole sinä hiljaa. Itse olet ihan pentu vielä.”

Bellatrix kauhaisi lunta käsiinsä, pyöritteli siitä pallon ja viskasi kohden minua. Väistin nauraen, mutta heti perässä seurannut pallo osui minua suoraan otsaan. Törmäys pudotti myös minut istualleni hankeen. Katsoin Bellatrixia silmiäni siristäen ja hän kohotti kätensä ilmaan kuin vakuuttaakseen syyttömyyttään. Jälleen turhaan, sillä pian hänkin sai osuman lumipallosta päähänsä.

Nousin ylös aikomuksenani palata sisälle kuivattelemaan, mutta huuto takanani pysäytti minut.

”Ina! Ina! Älä mene! Auta minua!”

Katsahdin Bellatrixia. Hän istui maassa jalat yhä hautautuneena lumeen. Hän koetti päästä ylös, mutta yrityksensä olivat hyvin onnettomia. Lumi piti Bellatrixista kiinni ikään kuin liimaten hänet paikoilleen.

”Auta minut ylös”, Bellatrix käski.

”En”, nauroin. ”Istu siinä loppuilta niin et ainakaan tee pahojasi.”

”Ina!”

”Sellaista se on. Toisinaan pilkka osuu omaan nilkkaan.”

Käänsin Bellatrixille selkäni ja lähdin astelemaan kohden puutarhaa.

”Ina! Et varmasti jätä minua tänne!”

Kohotin käteni ja vilkutin Bellatrixille olkani yli. Pian tunsin lumipallon iskeytyvän takaraivooni. Lunta lensi ympärilleni ja valui kaulaani pitkin. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ennen kuin pyörähdin ympäri. Bellatrix katsoi minua kauempaa kädet puuskassa, myrtynyt ilme kasvoillaan. Hän näytti kieltämättä hyvin paljon kiukkuiselta viisivuotiaalta.

”Auta minut ylös”, Bellatrix vaati.

”Mitä? Et kai sinä vain ole jumissa?”

”Nyt, Ina. Jos et sitä tee, vannon, että kiroan muutaman lumipallon seuraamaan sinua ja iskeytymään päähäsi.

”Hyvä on, hyvä on. Ei tarvitse hermostua.”

Astelin Bellatrixin luokse, tartuin häntä käsistä kiinni ja kiskoin ylös. Kävellessämme takaisin kohden kartanoa Bellatrix vielä kerran heitti minut hankeen ja tunki lunta hupustani sisään. Kiemurtelin ja kiljuin hänen vahvassa otteessaan, lumi valui jäätävänä vanana pitkin selkärankaani, mutta saatuaan näin kostonsa toteutettua Bellatrix oli tyytyväinen ja saatoimme vihdoin palata sisälle.

Kuivasimme toisemme loitsulla, mutta se ei poistanut kehon valtaansa ottanutta kylmyyttä. Istuuduimme takan eteen lämmittelemään jo kangistuneita jäseniämme. Bellatrix veti minut kainaloonsa, ja minä laskin pääni hänen olkapäälleen. Tunsin lämpeneväni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

”Tiedätkö”, sanoin, ”minulla on joskus ollut sellainen kirja, missä on kaikkia erilaisia talviloitsuja. Siellä oli ainakin sellainen, millä luotiin keinotekoinen lumisade. Jos löydän sen niin tahtoisitko lainata sitä? Siitä voisi olla hyötyä joulujuhlan valmistelussa, että saatte tänne sen lumotun jääpalatsin.”

”Se voisi olla hyvä. Jos sinä vain löydät sen niin lainaisin sitä mielelläni.”

”Minä yritän löytää sen jostakin.”


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

sennamiila

  • miss Lestrange
  • ***
  • Viestejä: 716
  • Slytherin Pride
    • Haaveeni hulluuden tatuoimat
Vs: Jääkukat | K11 | osa 9/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #18 : 09.12.2016 00:07:10 »
Joulukuun yhdeksäs 1974


Lumen alla luomakunta
nukkuu tuulen kanssa talviunta.
On vaan yksinäisyys seuranaan,
hiljaisuus.

~ Hiljaisuus


Joulun aikaan minut valtasi usein merkillinen melankolia. En tiennyt yhtään, mistä se oli lähtöisin. Minut valtasi kaipuu tuntureille katselemaan revontulia ja kuuntelemaan susien laulua. Tahdoin vain vetäytyä yksin jonnekin, enkä nähdä ristinsielua.

Vanhempani eivät olleet päästäneet minua yksin tunturiin, me olimme viettäneet joulumme aina Lapissa, ennen kuin olin ollut kuudentoista vuoden ikäinen ja saanut tunturikasteen. Se oli Pohjolan akatemian eräänlainen aikuistumisrituaali seitsemäsluokkalaisille. Vuosittainen traditio toteutettiin aina alkaen vuoden ensimmäisenä päivänä, jolloin jokainen seitsemäsluokkalainen oli jo täyttänyt viisitoista. Meidät vietiin tuntureille ja meidän tuli selviytyä siellä keskenämme kaamoksen päättymiseen saakka. Minun luokkani oli viety Ridnitšohkkalle. Nuotiotulemme oli palanut yötä päivää, sillä olihan ollut kaamosaika. Kaikki valo oli tullut liekeistä, kuusta, tähdistä ja revontulista. Me olimme kyhänneet havumajoja, joissa olimme nukkuneet yömme. Tai ainakin olimme uskoneet nukkuneemme yöaikaan, vaikka tietenkään meillä ei ollut ollut siitä minkäänlaista varmuutta, kun aurinko oli pysytellyt piilossaan.

Päivät olivat olleet rankkoja. Meidän oli pitänyt hankkia itse ruokamme ja kaikki muukin, emme olleet saaneet mukaan muuta kuin vaatteet päällämme ja taikasauvat. Nälkä oli ollut jatkuvaa ja olimme vaeltaneet pitkiäkin matkoja ruuan perässä. Leirinuotio Ritnijárven rannalla oli ollut kiintopisteemme, jonne olimme aina palanneet.

Kokemus oli ollut myös hyvin antoisa, tietenkin. Olimme oppineet olemaan yhtä luonnon kanssa, kunnioittamaan sen mahtavuutta ja pyytämään siltä apua. Olimme oppineet työskentelemään henkiolentojen kanssa. Välillä ne olivat tuoneet meille kiitokseksi avustamme jotakin syötävää.

Kuinka paljon olimmekaan nähneet tunturikasteemme aikana. Kuinka paljon olimmekaan oppineet. Aurinko oli vieraillut ensimmäisen kerran 17. tammikuuta, jolloin opettajamme olivat hakeneet meidät takaisin koululle. Myöhemmin keväällä, lumien jo sulettua, me olimme jokainen saaneet kasteen Govdajohkan vesiputouksen hyisessä vedessä.

Sen jälkeen olin saanut talviaikaan mennä yksin tuntureille valjastamaan revontulia. Kun olin palannut takaisin mökillemme Pihtsusjoen rannalle, olin aina muun perheen, etenkin Danian, iloksi vapauttanut revontulet takaisin taivaalle. Dania oli rakastanut sitä. Dania oli katsonut suu auki lumoutuneena lasipurkissa räiskyviä revontulia, jotka kannen avattuani olivat sinkoutuneet takaisin peittämään taivaankantta.

Kesäisin me olimme tehneet retkiä Bihcosgoržin vesiputoukselle. Jästeille matka oli hankala taivaltaa, sillä vaellus sinne kesti useita päiviä. Mutta meillä oli ollut mökki lähialueella ja meillä oli ollut luudanvarret, joten meidän ei tietenkään ollut koskaan tarvinnut huolehtia vaikeakulkuisesta maastosta. Olimme suunnitelleet Rabastanin kanssa, että olisimme menneet tänä vuonna sinne jouluksi, mutta sitten oli tullut minun raskauteni, pahoinvoinnit ja muut, joten minulla ei todellakaan ollut jaksamista lähteä niin pitkään matkaan. Pysyisimme siis joulun kotona.

Rabastan oli toki ehdottanut, että perheeni olisi tullut tänne jouluksi, mutta en tahtonut rikkoa heidän perinteitään. Me voisimme sitten seuraavana vuonna viettää joulumme Lapissa heidän kanssaan, sitten, kun lapsemmekin olisi jo syntynyt. Siitä ei vain päässyt mihinkään, että minä kaipasin lapsuuteni jouluja. Kaipasin perhettäni ja ikävöin Lapin kaamosta.

Meidän joulumme olivat olleet juhlaa toisensa jälkeen, sekoitus kolmen eri maan kulttuuria, jotka erosivat toisistaan melko tavalla. Juhlinta oli alkanut aina aattoaamuna, jolloin olimme yhdessä koristelleet kuusen. Joululounaalla oli ollut tarjolla kinkkua, rosollia ja laatikoita. Illalla meillä oli kyläillyt sarvipäinen joulupukki ja olimme saaneet osan lahjoista. Loput lahjat olivat ilmestyneet joulukuusen alle yön aikana ja sinä päivänä olimme syöneet kalkkunaa karpalokastikkeella.

Joulunviettomme oli huipentunut tammikuun seitsemänteen päivään, jolloin vierailulla olivat käyneet Pakkasukko lapsenlapsensa Lumitytön kanssa. Ollessani lapsi deduška oli tuona päivänä ottanut minut polvelleen istumaan ja kertonut tarinoita kotimaastaan. Minä olin kuunnellut häntä silmät suurina, niin vaikuttuneena kertomuksista, että olin toivonut pääseväni joskus käymään juurillani. Äitikin oli aina toivonut pääsevänsä vielä kerran näkemään synnyinmaansa, josta he olivat joutuneet vainojen aikana pakenemaan äidin ollessa vain neljävuotias.

Vielä tähän päivään mennessä emme olleet päässeet tekemään vierailuamme, sillä Neuvostoliiton rajat olivat tiukasti suljetut. Sinne ei päässyt tunkeutumaan edes taikakeinoin. Mutta minä elättelin toivoa, että vielä joskus pääsisin näkemään tuon maan, josta olin vain kuullut deduškan ja babuškan kertomuksissa.

Deduška oli kuollut minun ollessani kahdeksanvuotias, kolme vuotta vaimonsa jälkeen, joten hän ei ollut enää ollut kertomassa tarinoita Danialle. Mutta me olimme jatkaneet perinteitä ja minä ja äiti olimme kertoneet Danialle sen, minkä olimme muistaneet. Ja Dania oli kuunnellut meitä silmät ihmetyksestä pyöreinä, aivan niin kuin minäkin aikoinaan.

Minä en vain ollut koskaan päässyt kertomaan noita tarinoita tammikuun seitsemäntenä. Dania oli syntynyt minun ollessani neljäntoista eli olin ollut koulussa jo viiden vuoden ajan ja meidän joululomamme oli päättynyt aina tammikuun ensimmäisenä päivänä. Mentyäni Pohjolan akatemiaan en ollut päässyt juhlimaan joulukautemme päätöstä. Mutta minä olin tarinoinut Danialle aina joululomani aikaan.

Nyt minulla ei ollut ongelmaa, milloin olisin jouluani viettänyt. Oli vain yksi päivä, joka oli tärkein ja se oli joulupäivä. Ei tarvinnut miettiä oman kotimaan kulttuuria, ei äidin kotimaan kulttuuria vaan vain tätä yhtä. Isän kotimaan kulttuurista oli tullut yksi ja ainoa, vaikkakin tahdoin tuoda siihen myös tuulahduksen kotoa. Se auttoi minua lievittämään ikävääni, joten olin päättänyt kokeilla, kuinka minulta onnistuisi piparkakkujen ja joulutorttujen leipominen sekä glögin keittäminen.

Kun olin kysynyt Rabastanilta, sopisiko hänelle sellainen, hän oli vain murahtanut myöntävän vastauksen lehtensä takaa ja sanonut, ettei minun ollut sopivaa viettää liikaa aikaani keittiössä. Se taas ei minua liikuttanut. Minä nautin siitä, että sain toisinaan tehdä asioita itse, enkä todellakaan tahtonut kotitonttujen tekevän kaikkea puolestani. Minä tarvitsin tekemistä torjuakseni levottomuutta ja ahdistusta.

Meidän oli ollut tarkoitus viettää joulua kaksin – tai kolmin, miten sen nyt otti – mutta olimme molemmat nyt pikkuhiljaa alkaneet kallistua siihen suuntaan, että kutsuisimme Rodolphuksen ja Bellatrixin liittymään seuraamme jouluksi. He kuitenkin olivat meille lähintä perhettä ja eikös joulun sanottu olevan perhejuhla? Lopullista päätöstä emme olleet vielä tehneet, mutta sillä hetkellä näytti, että viettäisimme joulua yhdessä. Sikäli mikäli Rodolphus ja Bellatrix vain suostuisivat. Ja miksi eivät olisi suostuneet?

Olihan heillä toki oma joulujuhlansa ja siinä riitti järjestelemistä takuulla aivan tarpeeksi, joten ehkä heidän olisi mukavakin sitten tulla valmiiseen joulupöytään. Minä en tahtonut edes kuvitella, kuinka paljon sellaisten juhlien järjestäminen vei aikaa ja voimavaroja. Mutta kai he olivat tottuneet, kun olivat vastaavat järjestäneet edellisvuonnakin.

Jos olin oikein ymmärtänyt, puhdasveristen piireissä oli tapana, että yksi perhe vuorollaan järjesti joulujuhlat toisille. Sitä en ymmärtänyt, millä logiikalla Bellatrix ja Rodolphus järjestivät ne kahtena vuonna peräkkäin. Onneksi se työ ei kuitenkaan ollut langennut meille, sillä itseni tuntien olisin mitä todennäköisimmin vain panikoinut ja hermoillut koko joulukuun. Minä tein sitä jo nyt ihan tarpeeksi, vaikkei minun olisi tarvinnut järjestää yhtään mitään.

Ehkä ihan hyvä vain, että minulla oli Rabastan, joka toisinaan rauhoitti menoani, kun aloin käydä ylikierroksilla.


Ja mulla kiire etsimään taas uusi syy,
miksen voi olla onnellinen nyt
ja rakastaa sitä, mitä mun vieressä odottaa.

Lumille

  • Virhe ohjelmoinnissa
  • ***
  • Viestejä: 164
Vs: Jääkukat | K11 | osa 9/25 | joulukalenteri 2016
« Vastaus #19 : 09.12.2016 21:52:50 »
Musta on ihan mielettömän ihanaa, millaisen taikakulttuurin oot keksinyt Suomeen ja Lappiin! Ja tuntuu taas ihanan tutulta lukea Inaa♡ huomiseen  :)