Kirjoittaja Aihe: Suojelijani mun (slice of life, fantasia, one-shot, S)  (Luettu 1660 kertaa)

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 1 998
  • Clara, my Clara
Nimi: Suojelijani mun
Kirjoittaja: tirsu
Genre: Slice of life, fantasia elementti, one-shot
Henkilöt: Stina ja Sirpale
Ikäraja: S
Summary: Hän läimäyttää kädet suullensa ja näyttää kauhistuneelta.
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun.
A/N: Tämä on tällainen pieni syntärificci Kuuskidille. Toivottavasti pidät siitä. Oikein paljon onnea ja iloa syntymäpäivääsi! :)
Otsikko on olevinaan lapsen käsialla kirjoitettu (eli toisin sanoen: minä kirjotin sen vasemmalla kädelläni). Sain vain sellaisen idean, kun aloin tätä kirjoittaa. Että otsikon oli oltava sellainen kuin Stina olisi itse kirjoittanut sen. Stina on tässä siis seitsemänvuotias tyttö, ekaluokkalainen (kävelee kui nainen – olen pahoillani, minun oli avain pakko). Sirpale on (näöltään ainakin) vuoden pari nuorempi.
Tästä tuli dialogipainoitteisempi kuin piti, mutta ei se mua oikeastaan haittaa. Tarina itse vaati sitä.




Kaikkialla näkyy vihreää sen erisävyissä. Vihreää siellä, vihreää täällä, ihan joka puolella: ylä- että alapuolella. Ihan liikaa vihreää!

Stina katsoo ympärilleen. Äitiä ei näy missään. Hätä puristaa pienen tytön rinnassa, kun hän pyörii ympyrää paikallansa. Kuusia, mäntyjä, kivenmöhkäleitä, sammalta ja pensaikkoja, niitä hän näkee runsain määrin, mutta vilaustakaan äidistä ei.

He olivat lähteneet äidin kanssa lounaan jälkeen pikkuisella kuplavolkkarilla kaupungin laitamilla sijaitsevaan metsään poimimaan sieniä ja miksei marjojakin, jos niitä löytyisi. Stinallakin oli oma kori, johon kerätä sieniä ja marjoja. Kirjankin äiti oli antanut, johon oli merkannut rastit niiden sienien kohdalle, joihin ei missään nimessä saisi koskea.

He olivat jättäneet auton hiekkatien reunaan ja lähteneet rämpimään metsään. He olivat kulkeneet ja kulkeneet matkan, joka oli tuntunut Stinasta ikuisuudelta. Lopulta äiti oli pysähtynyt ja todennut hymyillen löytäneensä loistavan apajapaikan. Mitä se sitten tarkoittikaan.

Äiti oli kyykistynyt maahan ja alkanut tutkimaan sieniä. Stina itse oli mennyt lähimmän pensaikon luokse. Laskettuaan korin maahan hän oli alkanut tutkia kirjaansa. Lukeminen ei ihan vielä onnistunut häneltä, ei ainakaan ilman tavuviivoja, joten hän keskittyi katsoman kuvia ja etsimään äidin merkkaamia rasteja. Kirjassa käsiteltiin vain sieniä eikä marjoja, joten Stina ei ollut varma saisiko pensaassa olleita marjoja poimia. Ne olivat olleet pieniä pyöreitä ja sinertävän mustia, ihan kuin mustikoita tai mustaherukoita.

Epäröiden hän oli poiminut muutaman kourallisen verran marjoja korinsa pohjalle. Jos ne olivat joko mustikoita tai mustaherukoita, niitä voisi hyvin poimia.

Äiti oli alkanut vihellä poimiessaan sieniä maasta. Hitaasti tämä oli siirtynyt eteenpäin kerryttäen saalistaan.

Stina oli seurannut äitinsä esimerkkiä ja siirtynyt myös eteenpäin. Hän oli poiminut hieman punaisiakin marjoja ja muutamia sieniä hän oli uskaltautunut kirjan turvin koriinsa laittamaan.

Yhä edettyään ja edettyään edemmäs hän oli yhtäkkiä havahtunut siihen, ettei äidin viheltelyä enää kuulunut lainkaan. Kun hän oli sitten kääntynyt katsomaan sinne, missä äidin olisi pitänyt olla, hän ei ollut nähnyt tätä. Äitiä ei ollut näkynyt missään.

Stina oli lähtenyt kulkemaan takaisin samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta silti äitiä ei näkynyt missään. Epätoivo oli alkanut nostaa päätään hänen sisällään ja hän tunsi pakokauhunkin olevan lähellä. Hän oli koettanut juosta, mutta se ei onnistunut kummoisesti, siitä olivat pitäneet huolen hänen liilat kukkakuvioidut kumisaappaansa, että metsän kasvillisuus. Kumisaappaat olivat lonksuneet jaloissa, sillä niissä oli kasvuvaraa hänen pienille jaloilleen, jottei tarvitsisi heti ostaa uusia tilalle (sitä paitsi kyseisiä saappaita ei ollut löytynyt hänen jalkansa varsinaisessa koossa, joten äiti oli suostunut ostamaan hänelle koon isommat mutisten villasukista jotakin).

Ja sitten oli tullut eteen se typerä puunjuuri, joka oli kaivanut tiensä maanpinnan läpi ja peitellyt itsensä sitten sammaleella sulautuakseen maastoon. Stina ei ollut huomannut maankamaralle kohonnutta juurta hätänsä takia, minkä vuoksi hän oli kompastunut siihen. Onnekseen hän ei ollut sentään lentänyt pitkin pituuttaan, mutta kompuroinut hän oli silti sen verran, että pari sientä oli lennähtänyt korista pois.

Nostettuaan sienet takaisin koriinsa Stina oli jäänyt seisomaan paikoilleen ja katseli ympärilleen. Kaikkialla näytti ihan samalta eikä äitiä ollut näkynyt vieläkään missään. Hän oli ottanut muutaman epäröivän askeleen ennen kuin oli pysähtynyt jälleen. Kurkkua oli alkanut kuristaa, kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan hänen pitäisi mennä. Äiti voisi olla missä vain ja kaikki näytti samalta, hyvin vihreältä. Mitä nyt jostain pilkisti hieman ruskanvärejä.

Kyynelten polttaessa silmissään Stina istuutuu maahaan puristaen koria tiukasti käsissään. Hän ei löydä takaisin äidin luo, sillä kaikkialla näyttää samalta. Hän ei osaa sanoa, että mistä suunnasta hän oli sittenkin tullut vaikka hän oli aivan varmasti lähtenyt kulkemaan siihen suuntaa, josta oli tullut. Ehkä hän oli kääntynyt jossain vaiheessa? Mutta jos oli, niin kumpaan suuntaan, oikealle vai vasemmalle?

Hän on eksynyt. Ja ties kuinka syvälle metsään! Mahtaakohan äiti löytää häntä koskaan? Onkohan tämä jo huomannut hänen kadonneen? Jäisikö hän metsään yksinään – ikuisesti? Löytäisikö kukaan häntä koskaan? Mitä jos häntä ei löydetä ikinä?

Ajatusten kiertäessä noidankehää Stinan päässä kyyneleet alkavat virrata punaisia poskia pitkin vuolaina. Hän ei halunnut jäädä metsään yksin! Metsä on aivan kauhea paikka! Siellä liikkuu kamalia eläimiä! Karhuja, kettuja, ilveksiä, susia ja hirviä! Ja käärmeitäkin! Eikä hän saisi ruokaakaan, sillä ei metsässä ollut suklaavanukkaita tai muusia ja nakkia tarjolla!

Nyyhkytykset kovenevat, kun Stina ajattelee metsässä asuvia eläimiä ja ruuan puutetta. Hän ei voisi jäädä metsään! Ei hän pärjäisi siellä!

Voi kunpa äiti löytäisi hänet pian! Hän halaisi äitiä tiukasti ja sitten he lähtisivät kotiin. Kotona hän saisi lämmintä juomaa ja suklaavanukasta ja äidin huolenpitoa ja suloisia suukkosia nenänpäähän.

Stina nieleskelee kyyneleitään. Hän ei tiedä kuinka kauan hän on jo istunut siinä maassa odottamassa, että äidin kirkkaan keltainen sadetakki näkyisi kohta vihreiden oksien lomasta. Varmaan aika kauan, sillä kohmelo alkaa hiipiä ylemmäs pitkin hänen jäseniään.

Mitäs jos äiti on lähtenyt kotiin? Unohtanut, että hän oli mukana? Niin voisi käydä, sillä joskus äiti on hajamielinen. Kerran äiti oli unohtanut tulla hakemaan hänet esikoulusta, mutta onneksi silloin Sannin äiti oli antanut hänelle kyydin kotiin, sillä hän asui matkan varrella.

Nyyhkytykset karkaavat taas ilmoille. Stina päästää irti korinsa kahvasta ja vie kätensä kasvoilleen. Hän koettaa pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta niitä tulee jatkuvalla syötöllä koko ajan lisää.

>> Mitä shinä itket? >> lapsekas ääni kysyy saaden Stinan säpsähtämään.

Stina katsoo ympärilleen ja huomaa pian oikealla puolellaan seisovan tytön. Tytön, joka ei näytä kovin vanhalta, ehkä hänen ikäiseltään tai nuoremmalta. Stina ei osaa sanoa.

Tytöllä on punertavat hiukset, jotka ovat ihan sekaisin ja täynnä käpyjä, risuja ja kellertäviä lehtiä. Tämän pyöreät posket ovat punaiset ja nykerönenässä on jokin musta tahra. Suu on isossa hymyssä ja rusehtavat silmät loistavat.

Säähän nähden tyttö on pukeutunut hyvin kummallisesti. Tällä ei ole yllään sadetakkia niin kuin Stinalla tai sen alla olevaa paksuhkoa toppatakkia. Tällä ei ole edes villapaitaa taikka lämpimiä housuja aluskerraston kera eikä sukkia saati kenkiä. Ei, tytöllä on yllään oranssi mekko, jossa on lyhyet hihat, ja jalat ovat paljaat. Ihan kummallista!

>> Mitä shinä itket? >> tyttö kysyy uudelleen kallistaen päätään.
Stina nielaisee ja miettii hetken – vain hetken. >> Olen eksynyt. >>
>> Ekshynyt? Mitä she tarkoittaa? >> tyttö kysyy.
>> Öh >>, Stina sanoo häkeltyneenä. >> Se tarkoittaa sitä, että en löydä äitiäni mistään! >>
>> Ai. Shepä on shurullishta. Äidit ovat ihania ja on kamalaa, josh he katoavat. Tiedän shen >>, tyttö toteaa nyökytellen.

Stina nyökkää hitaasti. Hänen on vähän vaikea saada selkoa tytön puheesta, sillä tämä puhuu aika hassusti. Hänen on keskityttävä kuuntelemaan tytön sanoja, jotta hän ymmärtää ne.

>> Etkö sinäkään löydä äitiäsi mistään? >> Stina kysyy ja pyyhkii kyyneleitä kasvoiltaan pois.
>> Voi en. En ole löytänyt häntä pitkään aikaan >>, tyttö vastaa astellessaan hänen eteensä. >> Eräänä aamuna äiti vain katoshi ja sen jälkeen ishä on ollut hyvin shurullinen. >>
>> Sinulla on isä? >> Stina esittää uuden kysymyksen.
>> Tietyshti. Eikö shinulla shitten ole? >> tyttö toteaa asian itsestäänselvyytenä.
>> On minulla. Mutta hän ei asu meidän kanssa >>, Stina kertoo empien.
>> Shepä kummallishta. Mikshi ei? >> tyttö utelee.
Stina kohauttaa olkiaan. >> En tiedä. Eräänä päivänä hän vain lähti naapurin Annaliisan kanssa. >>
>> Vai niin. Shepä outoa >>, tyttö toteaa.
>> Sinä puhut hassusti >>, Stinalta lipsahtaa.

Hän läimäyttää kädet suullensa ja näyttää kauhistuneelta. Tyttö tosin ei ole moksiskaan. Kohauttaa vain olkiaan.

>> Minustha shinä olet she, joka puhuu hasshhushti >>, tyttö sanoo. >> Kuka shinä olet? Minä olen Shirpale. >>
>> Sirpale? Mikä nimi se on? >> Stina kysyy.
>> She on minun nimeni >>, Sirpale vastaa vain.
>> Onpa hassu nimi >>, Stina sanoo. >> Minun nimeni on Stina. >>
>> Shtina? Shinulla on nätti nimi >>, Sirpale kehuu.
>> Kiitos >>, Stina hymyilee hieman.

Sirpale tahkoaa etusormella nenäänsä hetken ja kävelee kerran kaksi Stinan ympäri. Ihan kuin tämä tutkisi häntä. Stina ymmärtää sen hyvin, hänenkin uteliaisuus toisen suhteen on herännyt.

>> Kuule, minä voin odottaa kansshhashi äitiäshi >>, Sirpale sanoo viimein istuutuessaan hänen vierelleen. >> Olen varma, että hän tulee kohta hakemaan shinua. >>
>> Niinkö? >> Stina kysyy.
>> Kyllä vain. Nyt shinun ei tarvitshe olla ykshin ja itkeä, kun minä pidän shinulle sheuraa. Olen haushka tyttö, kuule, >> Sirpale nyökyttelee päätään.
>> Sinä olet mukava! >> Stina sanoo.
>> Mukava? Yleenshä minua shanotaa villikshi >>, Sirpale kertoo. >> Tämä on enshimmäinen kerta, kun joku shanoo minun olevan mukava. Pidän shiitä. >>
>> Tuohan on surullista. Miksi sinua sanotaan villiksi? >> Stina ei voi olla utelematta.
>> Koshka minä olen aika villi >>, Sirpale ei selitä sen enempää.
>> Ai jaa, siis niin kuin Juho >>, Stina sanoo tietäväisesti.
>> En tiedä mikä she juho on, mutta niin varmaan shitten >>, Sirpale kohauttaa olkiaan ja nostaa katseensa taivaalle. >> Kohta alkaa shataa. >>

Stina nostaa katseensa myös taivaalle. Aiemmin valkoiset hattarapilvet ovat nyt synkän harmaita ja raskaan oloisia. Kohta alkaisi aivan varmasti sataa. Toivottavasti äiti löytäisi hänet ennen sitä.

>> Meidän täytyy noushta ja mennä shuojaan >>, Sirpale sanoo hypähtäen pystyyn.
>> Mutta entä äitini…? >> Stina kysyy huolissaan.
>> Kyllä hän löytää shinut shilti vaikka menemmikin shuojaan shateelta >>, Sirpale vakuuttaa. >> Kashtuminen shykshyllä ei ole kivaa. Ushko poish. >>

Stina empii. Hän ei tahtoisi liikkua paikaltaan, sillä mitä jos äiti ei löytäisikään häntä? Hän jäisi aivan yksin metsään!

Mutta ei hän halunnut kyllä kastuakaan. Vaikka hänellä oli sadetakki ja kumisaappaat, niin housut siinä ainakin kastuisivat ja sitten tulisi kauhean kylmä.

Huokaisten Stina kömpii pystyyn ja nostaa korin myös ylös maasta. Sirpale hymyilee hänelle leveästi ja viittoo häntä seuraamaan.



Heidän matkansa on lyhyt. Metsän selvästi kuin omat taskunsa tunteva Sirpale johdattaa heidät pienen kielekkeen alle. Ei ole pelkoa siitä, että sateen alkaessa he kastuisivat edes vähäsenkään, sillä he molemmat mahtuvat oikein hyvin kielekkeen alle.

Hiljaisuus on laskeutunut heidän ylleen. Stina ei osaa päättää pitääkö hän siitä vai ei. Mutta hän ei keksi juuri siihen hätään mitä voisi edes sanoa. Hän on kuitenkin sen verran arka, erityisesti uusien tuttavuuksien seurassa.

Äsken niin puhelias Sirpalekin on ihan hiljaa. Tämä tuijottaa vain eteensä kuin odottaen jotain. Silmäkulmasta tyttöä seuraten Stina huomaa toisen nenän värisevän hieman – ihan kuin tämä haistelisi jotain. Kuinka hassua.

Stina kohauttaa olkiaan ja vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Hän ei haista mitään ihmeellistä, vain metsäisen tuoksun, johon on sekoittunut ilman kirpeyttä. Metsä tuoksuu jokseenkin makealta, se johtuu luultavasti kuusista ja männyistä. Ainakin hän on huomannut aikaisemmin samantyyppisen makean tuoksun kumpaisenkin lajin neulasista.

Sateen lopulta puhjetessa Sirpale kyykistyy ja painaa sormensa sammaleeseen. Se saa Stinan kääntämään katseensa tähän kokonaan. Hän tuijottaa uteliaana, kun toinen näyttää kyntävän maata. Touhussa ei tunnu olevan järjen hiventäkään.

>> Mitä sinä teet? >> Stina kysyy.
Sirpale nostaa katseensa häneen. >> Ai, minä kaivan maata. >>
>> Niin mutta miksi? >> Stina haluaa tarkennuksen.
>> En tiedä. Tykkää vain aina shateella kaivaa maata >>, Sirpale selittää kohauttaen olkiaan. >> She tuo shateen tuokshun minushta paremmin eshille. >>
>> Ai jaa >>, Stina toteaa ja kyykistyy toisen viereen.
>> Shiinä toshin keshtää tovin ennen kuin shen tuntee >>, Sirpale sanoo.
>> Minäkin tykkään sateen tuoksusta >>, Stiina sanoo. >> Se on niin raikas ja piristävä. Varsinkin kesäisin. >>
>> Keshä illatkin tuokshuvat hyvälle >>, Sirpale toteaa.
>> Niin kai >>, Stina vastaa kiinnittäen katseen samalla toisen paljaisiin käsivarsiin. >> Eikö sinun ole kylmä? >>
>> Ei oikeashtaan. Mikshi niin? >> Sirpale kääntää silmiensä katseen häneen.
Stina osoittaa tämän mekkoa. >> Sinulla on aika kevyt vaatetus säähän verrattuna. Eikä sinulla ole kenkiäkään! >>

Sirpale siirtää katseensa yllään olevaan mekkoon. Mekosta katse siirtyy paljaisiin jalkateriin, jotka ovat likaiset ja pienillä naarmuilla. Tyttö heiluttelee hieman varpaitaan ennen kuin siirtää katseensa takaisin Stinan kasvoihin.

>> Onhan tämä aika kevyttä >>, tämä sanoo kohauttaen olkiaan. >> Yleenshä minulla on tähän aikaa vuodeshta lämpimämpää yllä, mutta joshtain shyyshtä tänä vuonna she on myöhässhhä. >>
>> Ai. No, toivottavasti et tule kipeäksi >>, Stina toteaa.
>> Shinä olet kova huolehtimaan, ihan niin kuin minun ishäkin >>, Sirpale sanoo.

Stina hämmentyy sanoista. Äitikin sanoo hänelle samaa – että hän on kova tyttö huolehtimaan asioista ja maailmanmenosta. Ei niin pienen vielä kuuluisi. Ja aina niin sanottuaan äiti kehottaa häntä nauttimaan lapsuudesta, sillä se on niin lyhyttä aikaa. Niin sanottuaan äiti näyttää surulliselta eikä Stina ymmärrä miksi. Mutta saadakseen äitinsä jälleen iloiseksi hän lakkaa hetkeksi huolehtimasta ja menee leikkimään teekutsuja tai sotatragediaa – riippuen ihan millä tuulella hän itse on. Se saa yleensä hymyn nousemaan äidin huulille takaisin.

>> Alkaa hämärtyä >>, Sirpaleen lausahdus vetää Stinan takaisin nykyhetkeen.

Hän huomaa toisen olevan oikeassa. Hämärä alkaa jo hiipiä metsän ylle. Kohta pian olisi pimeää.

Eikä äitiä näkynyt missään. Eikä hän kuullut tämän tuttua ääntäkään lainkaan huhuilemassa häntä. Eikö äiti oikeasti ollut huomannut hänen olevan kadoksissa?  Kauanko hän joutuisi vielä olemaan täällä?

Kyyneleet alkoivat taas itsepintaisesti kohota hänen silmiinsä yrittäen valua poskille. >> Kohta on yö eikä äitiä näy missään! >>
Sirpale näyttää säikähtävän Stinan yhtäkkistä purkautumista. >> Noh noh, kyllä she shieltä kohta tulee, ushko poish. >>
>> Niinkö? Lupaatko? >> Stina kysyy leuka väpättäen.
>> Tulee, tulee. Lupaan shen >>, Sirpale sanoo nostaen kätensä pystyyn.

Stina hymyilee pienesti ja pyyhkii silmiään. Toisen sanat rauhoittavat häntä. Kyllä äiti varmasti tulisi. Jos äiti olikin lähtenyt vahingossa kotiin ilman häntä, niin viimeistään kotona äiti huomaisi hänen puuttumisensa. Ja sitten äiti tulisi takaisin metsälle etsimään häntä.

Yllättäen ilman täyttää kovaääninen kurniminen. Sirpale katsoo yllättyneenä Stinaa, joka hymyilee hieman lammasmaisesti.

>> Minulla on nälkä. Aikaa on todellakin mennyt siitä, kun tulin äidin kanssa metsään >>, Stina selittää.
>> Shinun pitäishi varmaan shyödä shitten jotakin >>, Sirpale toteaa. >> Ja minun myösh, kohta on ruoka-aika. >>
>> Ei minulla ole mitään mitä voisin syödä >>, Stina sanoo vatsan kurniessa uudelleen.
>> Hmm. Harmi, että shataa, muuten voishin hakea meille jotain shöytävää >>, Sirpale sanoo.
>> Eipä metsässä taida oikein olla mitään, jota me voisimme syödä >>, Stina epäilee ja istahtaa maahan toisen vierelle, sillä kyykkiminen alkaa kivistää hänen jalkojaan.
>> Kyllä metshäshtä shyötävää löytää, josh oshaa etshiä oikeishta paikoishta >>, Sirpale kertoo. >> Eshimerkikshi marjoja, shieniä, jäkäliä, ketunleipää – shitä ei thosin kashva tähän aikaa vuodeshta, mutta shilti – monien puiden sisäkuoret, neulashia – mutta niitä ei kyllä niellä – kalliomairetta… >>
>> Mitä? Voiko ihminen muka syödä oikeasti noita kaikkia? Vai juksaatko sinä? >> Stina kysyy siristäen silmiään.
Sirpale nyökyttelee. >> Tietyshti voi! Mikshi minä jukshaishin tällaishella ashialla? >>
>> Niin no, en minä tiedä. En tiennyt, että metsästä voi löytyä noin paljon syömistä näin myöhään vuodesta, kesällä ehkä, mutta… >> Stina keskeyttää äkisti.

Sirpale katsoo tyttöä kummastuneena. Tämän silmät syttyvät loistamaan ja kasvoille leviää riemastuksen tunne – tai ainakin lievä versio riemastumisesta.

>> Mitä, mitä? >> Sirpale ei voi olla kysymättä.
>> Minä muistin juuri… >>, Stina aloittaa.
>> Mitä? >> Sirpale henkäisee uteliaana.
>> Tämän! >> Stina sanoo ja nostaa heidän sateensuojan alle tultuaan maahan laskemansa korin syliinsä. >> Minulla on täällä syötävää! >>
>> Niinkö? Mitä shiellä on? >> Sirpale on halkea uteliaisuudesta.
>> Marjoja ja sieniä >>, Stina kertoo.
>> Ai >>, Sirpaleen äänestä kuultaa pieni pettymys. >> No, she on hyvä. Nyt voit shyödä. >>
>> Niin, mutta en ole varma marjoista, että ovatko ne syötäviä. Kirjani keskittyi ainoastaan sieniin, ei marjoihin >>, Stina miettii.
Sirpale pudottautuu polvilleen. >> Näytäpä. >>

Stina laskee korin takkutukkaisen eteen. Ennen kuin Sirpale pääsee aloittamaan tutkimustaan, Stina nappaa kirjan pois korista. Sirpale vilkaisee kirjaa nopeasti, mutta kohauttaa olkiaan välinpitämättömästi. Tämä keskittyy korin sisältöön. Tutkii sienetkin marjojen lisäksi.

Stina mutristaa suutaan. Johan hän sanoi kirjan auttaneen sienten poimimisen suhteen. Tai, ei hän nyt ihan täsmälleen ollut niin sanonut, mutta kuitenkin!

Mutta toisaalta, on kai vain hyvä, jos Sirpale varmistaisi sientenkin olevan syötäviä. Tämä kun tuntuu tuntevan metsän äärimmäisen hyvin - aivan kuin ne omat taskunsa.

Pieni syyllisyydenpistos tuntuu Stinan rinnassa. Ilkeä ajatus kaduttaa. Mutta taitaisi olla hölmöä pyytää anteeksi ilkeyttä, joka jäi ajatuksen tasolle…

>> Anteeksi >>, Stina sanoo kuitenkin.
Sirpale ei nosta katsettaan häneen. >> Shaat anteekshi. >>

Stina kummastuu. Toinen ei edes kysynyt, mitä hän pyysi anteeksi! Ihan kuin tämä olisi tiennyt! Mutta ei kai…? Eihän sellainen voinut olla mahdollista? Eihän?

>> Nämä ovat varikshenmarjoja ja karpaloita, niitä voi shyödä oikein hyvin. Ja kaikki shieneshikin ovat shyötäviä >>, Sirpale kertoo. >> Shinulla on täällä keltavahveroa pari, ykshi koivuhapero, neljä koivunkantoshientä, neljä kangashroushkua, kaksi jyväshtattia ja kuushi herkkutattia. Kelpo shaalish. >>
>> Kiitos. Mutta voiko niitä kaikkia syödä ihan noin vain? Eikö niitä tarvitse ryöpätä tai jotain? >> Stina kysyy.
Sirpale kurtistaa kulmiaan. >> Ryöpätä? >>
>> Niin. Tiedäthän sinä ryöppäämisen >>, Stina sanoo.

Sirpale pudistaa päätään.

>> Ai. No, tuota. Sillä varmistetaan, että sienet ovat syötäviä >>, Stina selittää. >> Minä taidan varmistaa kirjastani, että tarvitseeko näitä ryöpätä. >>
>> Kai shinä tarkishtit, ettei herkkutatisha ollut toukkia? >> Sirpale varmistaa.
>> Toukkia? >> Stinaa etoo.
>> Niin, ne tykkäävät herkkutateishta paljon >>, Sirpale nyökyttelee päätään. >> Toshin, nyt on aika viileää, joten niitä tushkin on. Mutta parempi olla varma kuin katua, kuten ishä shanoo. >>
>> Yök. Unohdetaan ne sitten >>, Stina sanoo irvistäen.
>> Minä voin tarkishtaa ne, josh toukat inhottavat shinua >>, Sirpale tarjoutuu.
>> Kiitos >>, Stina hymyilee. >> Sinä taidat tuntea tämän metsän läpikotaisin? >>
Sirpale nyökkää. >> Aika lailla. Minä vietän täällä hyvin paljon aikaa. >>
>> Sen huomaa >>, Stina vastaa ja syventyy sitten tutkimaan kirjaansa.

Sirpale ottaa yksitellen herkkutatit korista ja koputtelee pari kertaa sienen lakkia. Tämä tekee sen lähellä korvaansa ja ilmeestä näkee, että tämä keskittyy tarkasti siihen mitä kuulee sienestä. Se näyttää hyvin hassulta Stinasta, mutta hän uskoo vakaasti, että Sirpale tietää mitä on tekemässä.

>> Kirjan mukaan kel-ta-vah-ve-ro-a voi ai-na-kin syö-dä sel-lai-se-naan >>, Stina tavaa kirjasta, >> mutta kan-gas-ruo... ruos…rous-ku pi-tää keit-tää. Joten ne saa jättää koriin. >>
>> Vai niin >>, Sirpaleen äänestä kuuluu hämmennys. >> Minä tarkishtan keltavahveronkin toukkien varalta shitten. >>
>> Sepä hyvä. Jy… jy-vä… jy-väs… jyväs-ta-tin voi myös syö-dä sel-lai-se-naan… Samoin kuin koi-vu-ha-pe-ron-kin, mut-ta jos se mais-tuu kirp… kirp… kir-pe-äl-le, se pi-tää syl-käis-tä pois. Ja jyv… jyväs-ta-tis-ta ei syö-dä jal-ko-ja, kos-ka ne o-vat kir-pei-tä >>, Stina kertoo.
>> Tarkishtan shenkin. Tarkishtan kaikki shienet toukishta, jotka shaavat hyväkshyvän päätökshen >>, Sirpale mutisee.
Stina hymähtää, mutta ei sano asiaan mitään vaan jatkaa kirjansa tutkimista. >> Katsotaanpas, mikä tulee vastaan seuraavaksi? Ah, her… herk.. herk… herk-ku-tat-ti. Se taitaa ollakin viimeinen? Eikö? >>
>> Kyllä, kävit jo muut läpi >>, Sirpale myöntää.
>> Hyvä. Herkkutatti siis. Katsotaanpas. Hmm >>, Stina puhelee. >> Sen voi syö-dä sel-lai-se-naan kanssa. Nou… ei, nou… nuo… nuo-ret yk-si-löt o-vat sii-hen to-sin pa-rem-pi-a… Ah, sen pil-lis-tö-ä ei saa kui-ten-kaan syö-dä! >>
>> Huh huh, shiinä on paljon tietoa >>, Sirpale sanoo tutkiessaan keltavahveroa.
>> Niin. Sanoitko, että molemmat marjalajit olivat syötäviä? >> Stina kysyy ja Sirpaleen nyökättyä hän jatkaa. >> Mitä sanoit niiden olevankaan? >>
>> Mushtikoilta näyttävät ovat varikshenmarjoja ja punaishet ovat karpaloita >>, Sirpale kertaa.
>> Selvä. Hyvä. Kiitos >>, Stina sanoo.

Sirpale ei vastaa mitään. Tämä keskittyy tutkimaan heti syötäviksi kelpuutettuja sieniä toukkien varalta. Vielä tämä ei ollut löytänyt yhtäkään. Stina ei ollut ainakaan huomannut.

Odoteltuaan hetkisen verran Stina päättää, mahan kurniessa jälleen, aloittavansa jo syömään. Sirpale saisi tutkia loput sienet rauhassa ja alkaa syömään saatuaan urakan hoidettua.

Niine hyvineen Stina nappaa kourallisen marjoja. Niitä napostellessaan hän katselee Sirpaletta.

Äkkiä Stina irvistää. Hyi! Ovatpa karpalot happamia! Jos hän olisi tiennyt sen, hän ei olisi syönyt ainuttakaan.

>> Mitä shinä irvishtelet? >> Sirpale utelee siirtyessään tutkimaan yksinäistä koivuhaperoa.
>> Nämä marjat ovat kauhean pahanmakuisia >>, Stina selittää näyttäen kädessään olevia karpaloita.
>> Hmm. Niiden maku muuttuu enshimmäishten pakkashten jälkeen makeammakshi >>, Sirpale kertoo.
>> Se ei auta nyt yhtään >>Stina toteaa pudottaessaan loput karpalot takaisin koriin.

Hän katsoo epäileväisenä variksenmarjoja päättäen lopulta antaa niiden olla, jospa nekin olisivat yhtä kamalan makuisia. Niiden sijaan hän päätyy ottamaan korista keltavahveron. Hän pyörittelee sitä epäröiden kädessään.

Olisi ehkä parasta katsoa, jos siinä on jotain ruohoa tai jotain, ja puhdistaa ne pois ennen syömistä. Toukkia niissä ei ainakaan ole, mikä on hyvä, mutta ei Stina halua ruohoa suuhunsa silti saada.

Silmäiltyään sientä tarkasti ja pyyhittyään sitä hieman sadetakkinsa hihaan Stina uskaltautuu haukkaaman palasen. Se on ensimmäinen kerta, kun hän syö keltavahveroa ilman, että äiti on paistanut sitä sipulin ja jauhelihan kera.

Tuttu kirpeähkön mieto maku täyttää Stinan suun, kun hän pureskelee sientä hitaasti ja varovaisesti. Tultuaan siihen tulokseen, että maku on hyvä ilman paistamistakin, hän nielaisee suunsa tyhjäksi ja haukkaa toisen palasen.

Syötyään toisenkin keltavahveron ja yhden herkkutatin Stina tajuaa Sirpaleen lakanneen tutkimasta sieniä. Takkutukka istuu paikoillaan ja katselee, kun hän syödä rouskuttaa.

>> Etkö sinä aio syödä? Luulin, että sinullakin on nälkä >>, Stina ihmettelee suu täynnä sientä.
>> On minulla. En vain tiennyt, että minäkin voishin… >>, Sirpale vastaa.
>> Mitä? Tietysti voit, älä ole hassu! >> Stina sanoo ja naurahtaa pienesti.
>> Niinkö? Voi kiitosh paljon! >> Sirpale ilahtuu silminnähden.

Huvittuneena Stina katsoo, kun toinen nappaa pienen kätensä täyteen karpaloita ja heittää ne suuhunsa kaikki kerrallaan. Tämäkin irvistää hieman, mutta ottaa karpaloita kuitenkin vielä toisen kourallisen lisää ennen kuin nappaa käteensä herkkutatin.

Stina ei ole aiemmin nähnyt kenenkään syövän sellaisella innolla. Hänen ja muiden into vaikuttaa Sirpaleen tämän hetkiseen intoon verrattuna erittäin laimealta.

>> Hidasta hieman, ettet tukehdu >>, Stina neuvoo hieman huolissaan, kun Sirpale ottaa toisen herkkutatin.
>> Ai anteebshih, binäh boetan >>, Sirpale sanoo mutustamisen lomasta.
>> Hyvä >>, Stina sanoo ja ottaa itsekin yhden herkkutatin.

He syövät vielä tovin, hiljaisuuden laskeutuessa heidän välilleen. Sateen ropina ja tuuli pitävät huolen siitä, että täysin hiljaista ei tule.

Karpalot häviävät melkein kaikki Sirpaleen suuhun. Sienistä tämä syö vielä pari herkkutattia ja jyvästatin. Variksenmarjojakin tämä oli syönyt pari kourallista, eikä Stina ollut nähnyt tämän irvistävän lainkaan niitä syödessä. Siitä huolimatta hän itse ei uskaltautunut maistamaan niitä itse. Mutta jyvästattia ja koivunkantosientä hän oli uskaltautunut maistamaan, molemmissa oli ollut mieto maku. Koivunkantosienessä tosin oli miellyttävän mausteinen tuoksu, joka oli tuonut sienen makuun oman lisänsä.

>> Uh, minä olen ihan täynnä >>, Stina toteaa viimein ja nojaa hieman taaksepäin. >> Nyt minulla on tosin kova jano. Harmi, että meillä ei ole juotavaa. >>
>> Kokeile varikshenmarjoja >>, Sirpale neuvoo.
>> En minä taida, olen täynnä, kuten jo sanoin >>, Stina sanoo yrittäen peittää epäilyksen äänestään.
>> Niin, mutta ne shammuttavat janoshi >>, Sirpale selittää.
>> Todellako? >> Stina kysyy.
>> Todella, kokeile poish vaan >>, Sirpale rohkaisee heittäessään viimeisen sienen palan suuhunsa. >> Aah, kylläpä oli maittava ateria. Kiitosh shinulle, Shtina! >>

Stina nyökkää vain pienesti, sillä hänen huomionsa on kiinnittynyt sinisiin marjoihin korin pohjalla. Epäröiden hän ottaa yhden käteensä. Tuijotettuaan sitä tovin ja toisen hän uskaltautuu lopulta laittamaan sen suuhunsa.

>> Sinä huijasit! Ei nämä mitään janoa poista! >> Stina huudahtaa nielaistuaan.
>> Ei tietenkään, otit vain yhden marjan. Ota enempi >>, Sirpale toteaa.

Stina nyrpistää nenäänsä. Kyseinen marja ei ollut karpalon tapaan ollut hapan vaan melko mieto. Ei mitenkään paha, mutta silti…

Tottelevaisesti hän kuitenkin ottaa melkein koko kourallisen marjoja. Hän meinaa syödä ne yksi kerrallaan, mutta Sirpale näyttää hänelle, että on parempi kaataa ne kaikki kerralla suuhun.

Pureskellessaan variksenmarjoja hänen suunsa täyttyy nesteestä. On kuin hän olisi ottanut huikan juotavaa!

 Huomiostaan innostuneena Stina ottaa vielä pari kunnon kourallista marjoja lisää ja tunkee ne suuhunsa. Hänen poskensa pullottavat ja huulet osuvat juuri ja juuri toisiinsa, kun hän tekee marjoista selvää. Pieni mehuvana pääsee karkaamaan hänen suupielestään.

>> Aah! Olipa se hyvää! Janoni on kadonnut >>, Stina hehkuttaa ääni täynnä ihmetystä. >> Mitä supermarjoja ne ovatkaan! >>
Sirpale hymyilee leveästi. >> Mitä minä shanoin. Ne ovat ykshiä metshän parhaita marjoja. >>
>> Taikamarjoja! >> Stina hihkuu.

Sirpale nauraa vain. Tämän nauru on helisevää ja kovaäänistä. Se on tarttuvaa laatua, Stina huomaa voimatta pidätellä omaa nauruaan. Ja niin he nauravat yhdessä heidän naurujensa sekoittuessa toisiinsa, että sateen ääneen.

>> Aih >>, Stina vaikeroi, >> minun on kyllä noustava jaloilleni. Muuten tuhannet muurahaiset alkavat juosta niitä pitkin. >>
>> Muurahaishet? >> Sirpale kysyy yllättyneen kuuloisena.
>> En tarkoita oikeita vaan… No, sellaista tunnetta, kun jalkoihin tulee, kun on liian kauan samassa asennossa >>, Stina selittää.
>> Vai niin. En ole kokenut shellaishta >>, Sirpale toteaa.
>> Sepä jännää. Kyllä sinä varmaan tulet joskus kokemaan ja sitten tajuat, mitä tarkoitan muurahaisilla >>, Stina sanoo kuin luvaten.

Sirpale nousee hänen kanssaan pystyyn. He molemmat venyttelevät raajojaan ja Stinan huulilta karkaa haukotus. Äkisti hänellä on hyvin raukea olo, mikä johtuu varmaankin täydestä vatsasta – uskomatonta, että vatsan saattoi saada täyteen metsän antimilla.

>> Josh shinua väshyttää, voit nojata olkapäähäni >>, Sirpale tarjoaa, kun Stina haukottelee toistamiseen.
>> Voi kiitos, oletpa ystävällinen >>, Stina sanoo.

Sirpale on muutamia senttejä häntä lyhyempi, joten Stinan on koukistettava jalkojaan jonkin verran voidakseen painaa päänsä tämän olkapäätä vasten. Tämän iho hehkuu viileänä ohuen kankaan läpi ja Stinaa harmittaa, ettei tällä ole lämpimiä vaatteita vielä saatavilla, mutta pian kuitenkin odotettavissa. Mikä tuntuu Stinasta edelleen oudolta kuin silloinkin, kun takkutukka siitä kertoi.

Luultavasti Sirpale on köyhästä perheestä, joilla ei ollut varaa ostaa kunnollisia, lämpimiä vaatteita. Ehkä he saisivat viikon sisällä lahjoituksen vaatteita tai tietyn summan rahaa, jolla ostaisivat uusia lämpimiä vaatteita.

Se selittäisi senkin, miksi Sirpale tiesi niin paljon metsän antimista. Ehkä tytön perheen oli joskus ollut pakko turvautua ruuan- ja rahanpuutteen vuoksi metsästä saataviin syötäviin. Miten surullista.

Sirpaleen tietoisuus on kuitenkin hyvä asia. Ilman Sirpaletta ja tämän tietoisuutta – ja mikä tärkeintä, seuraa – ilman hän ei olisi pärjännyt metsässä yksinään niin hyvin kuin nyt. Hänellä olisi luultavasti yhä nälkä. Tai jos ei nälkä, niin kamala jano. Hän ei olisi tiennyt variksenmarjoista ilman Sirpaletta.

Ja Sirpaleen ansiosta hän oli välttynyt kastumiselta. Häneltä olisi yksinään mennyt kauan löytää tarpeeksi hyvä suoja sateelta itselleen, että hän olisi aivan varmasti ollut litimärkä suojan löytäessään. Märkä ja kylmissään. Nyt hän ei ollut kuin hieman kohmeissaan, mikä johtuu varmastikin Sirpaleen kehonlämmöstä. Hän oli kerran nähnyt ohjelman, jossa kaksi aikuista oli taistellut kylmyyttä vasten painautuen kiinni toisiinsa lämpöä saadakseen. Ilman vaatteita tosin, mutta Stina ei uskonut sillä olevan kovinkaan paljon vaikutusta asiaan.

>> Kiitos >>, Stina sanoo.
>> Mishtä hyväshtä? >> Sirpale ihmettelee.
>> Siitä, että olet pitänyt minusta huolta. Ilman sinua olisin ihan kauhuissani ja luultavasti yhä syvemmälle metsään eksynyt >>, Stina selittää.
>> Ai jaa. No, ole hyvä vain >>, Sirpale sanoo.
>> Sinä olet minun ikioma suojelijani >>, Stina sanoo. >> Niin kuin suojelusenkeli. >>

Sirpale ei vastaa, mutta se ei haittaa. Tämä saattaa hyvinkin olla hämillään saamistaan kehuista. Tai sitten tämä ei keksi mitä sanoa. Kumpikin voi olla hyvin mahdollista, Stina tietää sen.

>> Oletko sinä oikeasti suojelusenkeli? >> Stina kysyy hetken päästä.
>> Mitä? >> Sirpale kysyy kummastuneena. >> Öö, ei, en ole. Mutta, kuuntele. >>

Stina tekee kuten käsketty. Hän pinnistää kuullakseen jotain, mutta ei kuule sadetta ja tuulta ihmeellisempää.

Hän meinaa kysyä, mitä hänen pitäisi kuulla, mutta Sirpale nostaa sormen hänen suulleen estäen häntä puhumasta. >> Etkö kuule? >>

Stina pudistaa päätään. Ei hän kuule muuta kuin sateen ropinaa ja tuulen laulantaa. Mutta Sirpale tuskin tarkoittaa niitä.

>> She on shinun äitishi >>, Sirpale sanoo lopulta. >> Hän huutaa shinua ja hän kuuloshtaa epätoivoishelta. >>
Stina irtaantuu Sirpaleesta. >> Niinkö? Oikeastiko? >>

Hän ei kuule mitä toinen vastaa, sillä hän keskittää kaiken huomionsa metsään ympärillään. Hän ei kuule mitään vaikka kuinka koettaa pinnistää ja pinnistää kuuloaan, eikä hän näekään mitään.

Epätoivo ja toivo tanssahtelevat hänen sisällään kilpaillen voitosta. Stinan on vaikea pysyä kärsivällisenä, mutta hän pakottaa itsensä siihen. Sirpale ei valehtelisi hänelle, eihän? Ei tällaisessa asiassa.

Tunneilta tuntuneen ajan jälkeen Stina kuulee sen. Heikosti, mutta kuulee silti. Se on hänen äitinsä ääni, hän tunnistaa sen heti. Ja äänen lähentyessä se kovenee ja hän saa selvää, mitä se huutaa. Hän kuulee oman nimensä lausuttuna erittäin epätoivoisella tavalla – hän on kuullut nimensä sen sävyisenä vain kerran aikaisemmin.

>> Stina! Stina rakas, vastaa! Missä sinä olet?! >> äidin itkuinen ääni kuuluu.

Äidin äänen lisäksi toinenkin ääni huutaa häntä. Se on huomattavasti syvempi ja matalampi. Luultavasti jonkun miehen, mutta Stina ei tunnista kenen.

>> Mitä shinä shiinä sheishot? Mene äitishi luo >>, Sirpale kehottaa.
>> Mutta entä…? >> Stina aloittaa vilkaisten takkutukkaa vierellään.
>> Minäkin menen omaan kotiin. Joten mene nyt! >> Sirpale komentaa.
Stina nyökkää. >> Hyvä on, minä menen! Kiitos! >>

Hän halaa pikaisesti Sirpaletta ja lähtee sitten kielekkeen alta. Hän pinkaisee saman tien juoksuun välittämättä sateesta. Sillä ei ollut enää merkitystä, vain äidillä on.

Stinan ei tarvitse juosta kovinkaan pitkälle, kun hän jo näkee äitinsä. He molemmat pysähtyvät paikoilleen ja tuijottavat toisiaan.

Äidin kasvoille leviää helpottunut hymy ja tämä heittää käden huulilleen. Äidin taakse pysähtyy mies, jolla on yllään sininen univormu. Poliisi. Äiti oli soittanut poliisille.

>> Äiti! >> Stina huudahtaa. >> ÄITI! >>

Siinä samassa äiti ryntää juoksuun hypähtäen muutaman kerran luonnon esteiden ylitse. On kuin äiti olisi saanut yliluonnollisia voimia hetkellisesti.

Ei ehdi kulumaan paria sekuntia kauempaa, kun äiti vauhdissa kyykistyy polvilleen maahan aivan Stinan eteen ja kaappaa tämän halaukseen. Äiti sanoo jotain, mutta Stina ei saa siitä selvää lohduttoman nyyhkytyksen vuoksi.

>> Äiti! Voi äiti! Minä luulin, etten näkisi sinua enää koskaan! >> Stina alkaa parkua. >> Luulin, ettet huomaisi katoamistani ja jäisin tänne ypöyksin! >>
>> Voi kulta rakas, ei ikinä. Sinä olet minun pikku aarteeni ja koko maailmani, tietysti minä huomasin katoamisesi >>, äiti sanoo silittäen hänen selkäänsä. >> Olen ollut huolesta sekaisin, kun huomasin, ettei sinua näy mailla halmeilla. Etsin sinua tunteja tuloksetta yksin. >>
>> Niinkö? >> Stina nyyhkyttää.
>> Tietysti, kultaseni! Ja kun en vieläkään löytänyt sinua, soitin hätänumeroon. Olemme etsineet sinua monta tuntia >>, äiti kertoo. >> Älä enää ikinä tee tällaista katoamistemppua, kuulitko? >>
Stina yrittää nyökyttää päätään, mutta se ei oikein ota onnistuakseen, kiitos äidin tiukan otteen. >> En. Tämä oli aivan kauheaa. Luulin, etten näkisi sinua ikinä. >>
>> Shh, kulta pieni. Äiti on nyt tässä >>, äiti lohduttaa.

He halaavat vielä pitkän tovin, kunnes poliisi rykäisee hiukan kiusaantuneesti, mutta selvästi tyytyväisenä siitä, että äiti ja tytär ovat taas yhdessä. Äiti irtaantuu halauksesta ja pyyhkii sadepisaroihin sekoittuneita kyyneliä pois Stinan kasvoilta. Molempien kasvoille syttyy hitaasti lämpöinen ja rakastava hymy.

Äiti nousee pystyyn ja tarttuu Stinaa tiukasti kädestä. >> Tule, mennään kotiin. Sinulla on varmasti kauhean kylmä ja kamala nälkä. Lasketaan sinulle erittäin lämmin vaahtokylpy ja sitten saat syödä monta suklaavanukasta. >>
>> Kyllä minun on hieman kylmä >>, Stina myöntää, >> mutta ei minulla aivan hirveä nälkä ole, söin marjoja ja sieniä, jotka poimisin. >>
>> Niinkö? Olivatko ne varmasti syömäkelpoisia kaikki? Pitäisikö meidän poiketa lääkärissä matkalla kotiin? >>
>> Olivat ne, minä sain varmistuksen siihen >>, Stina kertoo.
>> Keneltä? >> äiti kurtistaa kulmiaan kummastuneena.
>> Kirjaltani ja… >>, Stina sanoo ja vilkaisee taaksensa.

Mutta hän ei näe Sirpaletta niin kuin oletti. Kielekkeen alla ei ole muuta kuin hänen hylkäämänsä kori, joka on melkein tyhjä, ja pieni ketunpentu. Pentu huiskuttaa hieman häntäänsä ja katselee heitä pää hieman kallellaan.

Oliko Sirpale lähtenyt jo omaan kotiin? Hyvästelemättä? Todella harmillista ja töykeääkin.

Tosin, Sirpale oli viettänyt melkein koko päivän hänen kanssaan. Ehkä tämä oli nähtyään hänet äitinsä syleilyssä päättänyt lähteä omaan kotiin isänsä luokse. Tämän isä oli varmasti ollut huolissaan omasta tyttärestään myös ja olisi varmasti metsässä etsimässä tätä.

>> Kirja? Mikä kirja? >> äiti ihmettelee hajamielisesti. >> Ai, se jonka annoin? >>
Stina kääntää katseensa äitiin. >> Juuri se. >>
>> Hyvä, että siitä oli sinulle hyötyä >>, äiti toteaa iloisesti.
>> Kyllä, siitä oli minulle hyötyä paljon >>, Stina myöntää. >> Voisi melkein sanoa, että se oli minun suojelusenkelini. >>
Äiti nauraa hänen sanoilleen. >> Niin, olet oikeassa. Mutta kyllä me silti taidamme käydä lääkärissä, ihan vain varmistamassa, että olet kunnossa. Sinulla voi olla vaikka hypotermia. >>
>> Äiti >>, Stina sanoo ja pysähtyy.
Äiti pysähtyy myös ja katsoo alas tyttäreensä. >> Niin kultaseni? >>
>> Otatko minut syliin? >> Stina pyytää ääni täynnä kaipuuta.
>> Oh! Tietysti, kulta rakas! >> äiti huudahtaa.

Äiti nostaa Stinan kevyesti syliinsä ja kantaa tämän aina heidän autolleen asti. Äidin sydän pamppailee rauhoittavasti Stinan korvaa vasten ja hänen on hyvä olla. Hän on turvassa. Kaikki on hyvin; tytär ja äiti ovat yhdessä jälleen.


« Viimeksi muokattu: 10.02.2017 17:50:37 kirjoittanut tirsu »
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor