Kirjoittaja Aihe: Percy Jackson: Sininen syntymäpäivä | Percy/Annabeth | S  (Luettu 1818 kertaa)

Lilyan

  • Vieras
Otsikko: Sininen syntymäpäivä
Kirjoittaja: Lilyan
Ikäraja: S, sallittu
Fandom: Percy Jackson
Paritus: Percy/Annabeth
Vastuuvapaus: Rick Riordan omistaa kaikki nämä minulle rakkaat hahmot sekä Puoliveristen leirin.
Haasteet: FF100 - sanalla 091: Syntymäpäivä.

______________________________

“Paaljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Percy, paljon onnea vaan!” äidin kuiskattu laulu tunkeutui sisään joka sopukasta, se kuului aivan korvan viereltä. Iloinen syntymäpäivätoivotus täytti pienen pojan ilolla, riemulla ja odotuksella.

Äiti lauloi uudelleen, tällä kertaa hieman kovempaa, ja sai innostuksenpoikasen kasvamaan kirkkaissa, merenvihreissä silmissä. Gabe murahti jotain olohuoneesta, käski äidin olla hiljempaa, mutta tämä jatkoi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän silitti pienen seitsenvuotiaan poikansa hiuksia ja kertoi, että oli säästänyt rahaa siniseen syntymäpäiväkakkuun ihan tätä varten. Hän kertoi, että kaikki oli hyvin, mutta jo silloin, jo niin pienenä poika oli osannut nähdä surun äidin silmissä. Ja kun se heijastui poikaan, kun innostuksen kipinä yhtäkkiä katosi, äiti purskahti itkuun.

Tunsin itseni täydelliseksi tomppeliksi istuessani yksin ruokailupaviljongin kolmospöydässä. Enkä tällä kertaa ollut edes hävinnyt juoksukisassa minua neljä vuotta nuoremmalle apollonlaiselle tai muuta vastaavaa, mikä olisi saanut koko leirin häpeämään minua. Olinpahan vain taas täällä, leirillä, poissa kotoa omana syntymäpäivänäni.

Muistin hyvin ne siniset syntymäpäivät, jotka olin viettänyt kotona äidin kanssa meidän pienessä ketrostaloasunnossamme. Hän oli laulanut, nauranut ja pörröttänyt minun tukkaani sanoen:
“Hyvää syntymäpäivää, Percy-kulta. Isäsi olisi sinusta ylpeä.” Silloin ne sanat olivat saaneet minut täyttymään ylpeydellä ja onnella, nyt tiesin paremmin. Joka tapauksessa ne päivät olivat aina olleet vuoden kohokohtia, kun sain olla juhlittu sankari ja syödä sinistä syntymäpäiväkakkua ja nauraa ja iloita niin paljon kuin halusin. No, olinhan minä nytkin juhlittu sankari, kun olin sattunut pelastamaan melkein koko maailman, mutta eipä minua paljon naurattanut. Minulla oli oikeastaan aika kurja ja tyhjä ja yksinäinen olo.

Tyson oli käynyt aamulla. Olin otettu, että hän ylipäätään pääsi luokseni, sillä kyklooppien ahjolta meren pohjalta ei noin vain lähdetäkään kenen tahansa synttärikekkereille. Veljeni oli takonut minulle lahjaksi uuden, upean rintapanssarin, joka oli täsmälleen oikeaa kokoa ja istui paljon paremmin kuin ne leirin vanhat ja miltei puhki kuluneet suojukse, joita yleensä sain käyttää. Kiitin häntä kyynelsilmin lahjasta, ja tunteellinen kyklooppikaverini pillahti itkuun. Sellainen Tyson on. Räpyteltyään yksinäistä, syvänsinistä silmäänsä tarpeeksi hän joutui pahoitellen lähtemään takaisin ahjolle. Minä tietysti ymmärsin häntä, mutta olisi ollut mukavaa, jos hän olisi jäänyt. Poseidonin mökissä on niin kovin yksinäistä, kun sitä asutan vain minä ja satunnaisesti minun kyklooppiveljeni.

Onnittelujakin oli sadellut pitkin päivää, mikä ei sinänsä yllättänyt, koska minut tunnettiin melko laajalti Puoliveristen leirillä. Minua oli onnitellut jopa leirimme vastenmielinen havaijipaitainen johtaja herra D, mikä olikin sitten jo pieni ihme. Olkoonkin, että hän sanoi vain:
“Vaikka onnittelenkin sinua syntymäpäivänäsi, Peter Johnson, se ei tarkoita, ettenkö silti pakottaisi sinua askareidesi pariin. Joten alahan kalppia tiskaamaan siitä virnuilemasta!” Minulle se oli silti sama asia, kuin hän olisi kaikkien kuullen julistanut minut leirin sankariksi, joten läksin ilomielin tiskaamaan. Eikä tiskaaminen Poseidonin pojalle ole koskaan pitkäveteistä puuhaa. Mieleeni jopa juolahti, olisiko herra D tarkoituksellisesti määrännyt minut tiskausvuoroon, mutta tuskinpa sentään. Ihan niin kiitollinen hän ei kaiketi ollut, vaikka minun avullani hän olikin saanut lyhennettyä satavuotista rangaistustaan leirin johtajana puoleen edellisestä.

Minun oli täytynyt näyttää todella yksinäiseltä ja kurjalta, koska Annabeth istuutui viereeni. En voinut olla hymähtämättä; ei ole sellaista päivää, jolloin Annabethin piittaamattomuus säännöistä ei saisi minua paremmalle tuulelle. Hänen mökkitoverinsa katsoivat tyttöä paheksuvasti, mutta tämä vähät välitti. Oletin, että Annabethilla oli minulle jotain elämää tärkeämpää asiaa, kuten että hänelle oli annettu lupa arkkitehtuuroida Athenen mökki uuteen uskoon, mutta hänkin vain tuijotteli eteensä miettiväisenä.
“Moi”, minä sanoin, kun Annabeth ei edelleenkää näyttänyt siltä että avaisi suunsa. Tyttö hätkähti ja kohotti katseensa minuun.
“Ai, moi.” Vastaus kuulosti sen verran kummalliselta, että tytöllä täytyi olla jotain muuta mielessään. Ihan tosi, kuka muka tulee tieten tahtoen istumaan väärään pöytään, pysyy hiljaa ja sitten kun häntä puhutellaan, sanoo: “ai, moi, en huomannutkaan sinua”, tai jotain sinne päin ainakin. Annabethin myrsynharmaiden silmien ilmeestä oli kuitenkin varsin vaikea päätellä mitään.

Nousin lähteäkseni, sillä omissa ajatusmaailmoissaan pyöriskelevä tyttö ei ollut sen parempaa seuraa kuin typötyhjä ruokapöytäkään. Annabeth säpsähti uudelleen, kuin sähköiskun saaneena.
“Mihin sinä menet?” hän kysyi. Kohautin olkapäitäni.
“Mökkiin varmaan. Ei minulla täälläkään mitään tekemistä ole.”
“Ei! Tai siis… Odota, minä tulen mukaan!” hän pomppasi ketterästi ylös pöydästä ja saavutti minut hetkessä, vaikka olin jo ehtinyt miltei ulos ruokailupaviljongista. Mielialani kohosi aavistuksen verran, kun kävelimme rinnakkain pitkin hiekkatietä, pois ruokalasta.

Olin jo kääntymässä tutulle polulle, joka veisi minut hetkessä mökille numero kolme, mutta Annabeth tarttui kiinni ranteestani ja huudahti:
“Odota! Me keksittäisiin varmasti jotain kivaa tekemistä. Mennäänkö vaikka jousiampumaan?”
Pudistelin päätäni hiljaa. Minulle ei ollut maailman parhaita muistoja jouiammuntatunneista Kheironin kanssa.
“Minä en oikein välitä siitä puuhasta. Ja minun pitäisi iirismesettää äidilleni.” jatkoin eteenpäin hiekkapolulla, mutta Annabeth juoksi minut kiinni.
“Voit kai sinä mesettää äidillesi illemallakin?”
“No joo, mutta ei minulla juuri nyt ole parempaakaan tekemistä”, vastasin.
“Tallit! Mennään pegasostalleille!” Annabethin äänessä oli häivähdys hätää, enkä minä älynnyt, miksi. Ja lisäksi se, ette Annabeth itse ehdotti talleille menemistä... No, se ei ollut hänen tapaistaan. Tiesin, ettei Annabeth ollut mikään hirveä heppatyttö, eikä pehemmin pegasostyttökään. Toisaalta minusta olisi mukavaa nähdä taas Blackjack, nuori pegasos josta oli tullut minulle hyvä ystävä. Kohotin Annabethille kulmiani, mutta seurasin kuitenkin häntä kohti siivekkäiden hevosten pilttuita.

Loppujen lopuksi meillä oli tosi kivaa Annabethin kanssa. Vietimme pitkän aikaa pegasostalleilla, minä opetin häntä käsittelemään eläimiä ja me jopa ratsastimme niillä hiukan. Minusta oli mukavaa jutella sekä Annabethin että Blackjackin kanssa, ja tunsin kuinka mieleni alkoi pikkuhiljaa rentoutua. Ainakaan en enää ollut yksin. Väsyttyämme lopulta siihen touhuun Annabeth vei minut laiturille meren rantaan, ja me heittelimme leipää, juttelimme ja huljuttimme varpaita lämpöisessä merivedessä kunnes ilta-aurinko alkoi laslea. Meri rauhoitti minua kuten aina, ja Annabethin seuralla oli lähestulkoon sama vaikutus. Olin jo melkein unohtanut, että oli syntymäpäiväni ja äiti oli yksin kotona. Melkein.

“Tule, minä haluan näyttää sinulle yhden jutun”, sanoi Annabeth, kun olimme hyvän aikaa istuskelleet laiturilla vain katselemassa laskevan auringon värjäysleikkiä horisontissa. Hän nousi ylös, ja minä nousin perässä. En tiennyt mitä hänellä tällä kertaa oli mielessään, mutta katsoin parhaaksi olla kyselemättä. Kävelimme perätysten, Annabeth taluttaen minua ranteesta, puhumatta. Ällistyin, kun tyttö kääntyikin polulle, jota minä kuljin joka kerta mennessäni omaan mökkiini. Vielä enemmän hämmästyin, kun Annabeth talutti minut suoraan Poseidonin mökin kuistille ja pysähtyi siihen.
“Oletko valmis?” hän kysyi hymynkare huulillaan.
“Öh”, minä sanoin, kun en tiennyt mihin minun pitäisi valmistautua. Ilmeisesti Annabeth päätti minun puolestani, että olisin, sillä hän avasi mökkini oven ja viittoi minua astumaan sisään.

Kun astuin ovesta sisään, en osannut tehdä mitään muuta kuin mykistyä. Kun tunsin saaneeni puhekykyni takaisin, sain sanotuksi vain:
“Vau.”

Mökkini oli koristeltu siniseksi kiireestä kantapäähän. Se oli melko sininen jo muutenkin, mutta joku oli ripustanut seinille sinistä serpentiiniä, vaihtanut lakanat ja verhot syvänsinisiin, puhaltanut kymmenittäin tummansinisiä ilmapalloja ja - voi hyvät jumalat - leiponut sinisen synttärikakun, joka oli aseteltu huolellisesti kaskelle huonetta, siniseen silkkiin verhotun pöydän päälle. Annabeth tuli heti perässäni. Hän hymyili minulle suu korvissa.
“Pidätkö?”
“Sinäkö tämän olet tehnyt?” kysyin hiljaa. Annabeth hymähti.
“Minä, ja melkein kaikki sinun ystäväsi. Minun oli tarkoitus pitää sinut poissa mökistäsi, jotta he ehtisivät saada kaiken valmiiksi.”

Typerä hymy levisi kavoilleni, kun kaikki aikaisemmat tapahtumat alkoivat valjeta minullekin.
“Siksikö hevostallit? Ja merenranta?” minä kysyin virnistäen. Annabeth nyökkäsi. Sitten hän osoitti pientä tavarakekoa huoneen nurkassa, sitä jota en ollut vielä huomannut.
“He toivat lahjojakin. Näetkö?”
“Keneltä nuo ovat?” kysyin osoittaen taivaansinisiä lenkkitossuja, joiden kummallakin puolella komeili lieskoja. Annabeth naurahti.
“Siltä yhdeltä Apollonin mökkiläiseltä. Lee, kai.”
“Siltäkö, joka voitti minut juoksukisassa viikko takaperin?”
“Joo, siltä. Hän sanoi minulle, että nuo tennarit saisivat sinut juoksemaan kovempaa, joten hän on luultavasti kironnut ne, mutta…”
“Miksi kaikki tämä vaiva?” minä kysyin keskeyttäen Annabethin. Hän vaikeni ja katsoi minua suoraan silmiin. En oikein tiedä, mutta minusta tuntui, että näin hänen harmaissa silmissään häivähdyksen surua, miten se sitten esiintyykään.

Annabeth oli kauan vaiti. Niin kauan, että minä ajattelin ettei hän vastaa minulle laisinkaan. Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa.
“Minä halusin järjestää sinulle maailman parhaan sinisen syntymäpäivän.” Vastaus ei sinänsä hätkähdyttänyt minua, mutta tuntui oudolta että ystäväni olivat jaksaneet nähdä niin paljon vaivaa yksien kekkereiden eteen.
“Tiedätkö mitä, neropatti”, minä sanoin vetäen Annabethin lantiosta hitusen lähemmäs itseäni, “siinä sinä kyllä onnistuit.”

Täydellisen sininen syntymäpäivä muuttui vielä himpun verran täydellisemmäksi, kun sain tietää äidin olleen kaikessa mukana. Keneltäpä muultakaan kaverini olisivat saaneet sinisen syntymäpäiväkakun tai satkunta ilmaplloa. En tiennyt, miten äiti oli sen tehnyt, mutta sillä ei tuntunut olevan vähäisintäkään väliä. Silloin minä luulin, ettei mikään voisi olla enää paremmin. Tapani mukaan olin tietysti väärässä. Onneksi.

“Maailman parasta sinistä syntymäpäivää, leväaivo”, Annabeth kuiskasi ja veti minut suudelmaan, jonka toivoin kestävän ikuisesti. Vähintäänkin yhtä kauan kuin minun onneni siitä, että tänään oli minun syntymäpäiväni.

Emoji

  • Entinen Pringles
  • ***
  • Viestejä: 45
Hitto, sulla on hirveästi näitä ficcejäO.O

Ja joo, oon lukenu tänki miljoonia kertoja että niin. Tämä pätkä oli taas jotain niin upeaa, ja kuvailu on täydellistä.

Hah, eka rakentava pitkään aikaan, mutta kirjoissa kuvailtiin kyllä että Harpyijat tiskaa laavalla, jotta bakteerimäärä pysyisi pienempänä. Joten en usko että Percy kauheasti tykkää siitä:)

Kiitos taas<3
"Ei, mademoiselle, en halua lasten ruokalistaa. Olen varma, että lasten ruokalista itsessään maistuu paremmalta kuin siinä luetellut annokset" ~Artemis Fowl

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 938
Eka lukemani Percy Jackson -ficci! Jeee! Ja sitten se oli vielä näin hyvä! Tuplajee!

Aloitetaan valituksen sanasesta: tässä oli aika paljon tosi simppeleitä yhden kirjaimen kirjoitusvirheitä, jotka saisi helposti pois vähän huolellisemmalla läpilukemisella. Eivät ne sinänsä lukemista haitanneet, koska olivat niin pieniä, mutta niitä vain oli aika paljon :)

Pidin hirmu paljon tästä kirjoitustyylistä! Juoni oli aika yksinkertainen mutta tosi ihana, ja kaikki pyöri kivasti nimenomaan tuon syntymäpäivän ja sinisyyden ympärillä. Paritus oli myös hauskan luonnollinen osa tätä, eikä se pääpointti. Ja kirjoitustyyli oli tosiaan aika samanoloinen kuin kirjoissa, mikä oli mun mielestä ehdottomasti plussaa. Tässä oli kaikenlaisia ihania veikeitä sanavalintoja ja yksityiskohtia.

Lainaus
Tiesin, ettei Annabeth ollut mikään hirveä heppatyttö, eikä pehemmin pegasostyttökään.
Tää oli (kirjoitusvirheestä huolimatta) jostain syystä mun lempikohta, vaikka tässä ei periaatteessa ollut mitään erikoista :D Jotenkin vain ihana hauska lausahdus!
Never regret something that once made you smile.